Meripihkasilmä
(eli toilailuja maailman turuilla viikoilla sejasa)
Tarjoilija ohjasi varjoisaan paikkaan terassille ja katosi keittiöön vieden tilaukseni mennessään. Olin ollut täällä ennenkin, vaikka oli olemassa kirjoittamaton sääntö, että en istuisi kahta kertaa samassa ravintolassa – ainakaan samalla vuosikymmenellä. Jaloissa pyöri kaksi rujoa katukissaa, toinen niistä oli puolisokea ja nälkäinen, toinen vasta vierotettu; paisunut vatsa ja suolisto täynnä matoja, mutta tästä huolimatta hellyttävän toimelias. Ruokkisin ne molemmat, ennen kuin lähtisin. Tarjoilija, ajattelin: epämukavan näköinen punosketju kiersi kolme kertaa ranteen ympäri. En voinut olla huomaamatta sitä ja siitä riippuvaa korua. Ajatus oli ajaton, ivaton ja koristeköynnöksin katettu. Viihdyin itsekin hyvin hoidetussa ja virheettömässä ympäristössä, harmoniassa. Kaikki mikä ympärille oli istutettu tai aseteltu, oli puhjennut kukkaan ja vihersi, pursusi ylitse reunojen virraten ja täyttäen; jumalten raukea ja kirpeä sitruuna, tämä tuoksuva uneni juoma.
Tämä tuoli oli muisto. Istuin näillä main ollessani kahdenkymmenenviiden toisen nilkkani ollessa vaaleansinisessä kipsissä. Edessä odotti paperi, johon olin hahmotellut satunnaisia sataman ihmisiä – pääosin puheliaita kalastajia putsaamassa ja korjaamassa verkkojaan. Ainoa asia, joka tuntui muuttuneen, oli tekniikka, teknologia. Kynä oli ehtynyt, kuivunut ja kadonnut. Käteni olivat läpinäkyvät, seittimäiset, niin kuin olivat korkeille seipäille nostetut ja laskostetut suurisilmäiset kalaverkotkin. Iltahämärissä mielikuvitus teki temppujaan ja nosti laitureiden siluettiin jättimäisiä tummiin huntuihin verhoutuneita naisia: he hievahtamatta odottivat… ja odottivat, kätkien ajatuksensa ja tunteensa hiljaisuuteen lapsilta.
Terassi oli tyhjä ja sen äänimaailma vaatimaton: ulapalta puhaltava suolainen tuuli lepatti pöytäliinojen liepeissä, etäiset sumutorvet kumisivat. Itseni lisäksi ainoita elollisia olivat kerjäämään jähmettyneet kissat ja kaukaisen pollarin päällä seisova merilintu. Kolmipyöräinen mopedi pelästytti siivekkään tiehensä. Haisevan masiinan kuljettaja oli vetänyt ylleen nuhjuisen villapaidan. Hiukset törröttivät pesemättöminä päässä. Muistin hänet: hän kuljetti kalaa satamasta markkinoille, kaasutteli pitkin ahtaita kujia koppimopollaan ja savusi. Lavalla, kalalaatikoiden seassa, istui synkkä koira. Hyvin yksinkertaista. Ateriani saapui höyryten. Sekin oli yksinkertaista: kivikovien kuorien sisällä pehmeää. Yksinkertainen kaunisti, lähes pyhitti. Tunsin lähestyvän saderintaman tuoksun. Tunne oli enemmän sisäinen kuin ulkoinen harha, kuten minä itsekin. Nuolaisin kämmenselkääni: suolaa.
Työnsin aurinkolasit otsalle: terassille nousi neljä asiakasta, kaksi miestä ja kaksi naista. Kuulin heidän puhuvan venäjää. Näytti, että toinen puolisko heistä oli aviopari, kun taas toisen puoliskon suhdetta oli hankalampi hahmottaa. Vaikutti, että he tunsivat toisensa paremmin kuin hyvin ja siten tuntuivat olevan kuin sisarukset - tosin fyysisesti niin kaukana toisistaan, että henkisesti ajatellen oli lähes utopiaa, että heillä voisi olla minkäänlaista sielullista yhteyttä. Päättelin näin, koska mies käyttäytyi kuin nainen olisi hänen omaisuuttaan, esine, mutta yhtä hankalasti käsiteltävissä kuin konkreettinen ja muotoaan muuttava fantasia. Eli siis mitä minä edessäni näin?
Luomani virtuaalimaailman ylitse vyöryi kattoja hipoen valtava matkustajalentokone. Meteli oli huumaava. Punaisen hirviön varjo otti massiiviselle rungolleen tilaa. Kunnioitin lavasteita, olivathan ne omiani. Kymmenet pyörät koskettivat kiitorataa, ulahtivat. Korvissani soi.
(eli toilailuja maailman turuilla viikoilla sejasa)
Tarjoilija ohjasi varjoisaan paikkaan terassille ja katosi keittiöön vieden tilaukseni mennessään. Olin ollut täällä ennenkin, vaikka oli olemassa kirjoittamaton sääntö, että en istuisi kahta kertaa samassa ravintolassa – ainakaan samalla vuosikymmenellä. Jaloissa pyöri kaksi rujoa katukissaa, toinen niistä oli puolisokea ja nälkäinen, toinen vasta vierotettu; paisunut vatsa ja suolisto täynnä matoja, mutta tästä huolimatta hellyttävän toimelias. Ruokkisin ne molemmat, ennen kuin lähtisin. Tarjoilija, ajattelin: epämukavan näköinen punosketju kiersi kolme kertaa ranteen ympäri. En voinut olla huomaamatta sitä ja siitä riippuvaa korua. Ajatus oli ajaton, ivaton ja koristeköynnöksin katettu. Viihdyin itsekin hyvin hoidetussa ja virheettömässä ympäristössä, harmoniassa. Kaikki mikä ympärille oli istutettu tai aseteltu, oli puhjennut kukkaan ja vihersi, pursusi ylitse reunojen virraten ja täyttäen; jumalten raukea ja kirpeä sitruuna, tämä tuoksuva uneni juoma.
Tämä tuoli oli muisto. Istuin näillä main ollessani kahdenkymmenenviiden toisen nilkkani ollessa vaaleansinisessä kipsissä. Edessä odotti paperi, johon olin hahmotellut satunnaisia sataman ihmisiä – pääosin puheliaita kalastajia putsaamassa ja korjaamassa verkkojaan. Ainoa asia, joka tuntui muuttuneen, oli tekniikka, teknologia. Kynä oli ehtynyt, kuivunut ja kadonnut. Käteni olivat läpinäkyvät, seittimäiset, niin kuin olivat korkeille seipäille nostetut ja laskostetut suurisilmäiset kalaverkotkin. Iltahämärissä mielikuvitus teki temppujaan ja nosti laitureiden siluettiin jättimäisiä tummiin huntuihin verhoutuneita naisia: he hievahtamatta odottivat… ja odottivat, kätkien ajatuksensa ja tunteensa hiljaisuuteen lapsilta.
Terassi oli tyhjä ja sen äänimaailma vaatimaton: ulapalta puhaltava suolainen tuuli lepatti pöytäliinojen liepeissä, etäiset sumutorvet kumisivat. Itseni lisäksi ainoita elollisia olivat kerjäämään jähmettyneet kissat ja kaukaisen pollarin päällä seisova merilintu. Kolmipyöräinen mopedi pelästytti siivekkään tiehensä. Haisevan masiinan kuljettaja oli vetänyt ylleen nuhjuisen villapaidan. Hiukset törröttivät pesemättöminä päässä. Muistin hänet: hän kuljetti kalaa satamasta markkinoille, kaasutteli pitkin ahtaita kujia koppimopollaan ja savusi. Lavalla, kalalaatikoiden seassa, istui synkkä koira. Hyvin yksinkertaista. Ateriani saapui höyryten. Sekin oli yksinkertaista: kivikovien kuorien sisällä pehmeää. Yksinkertainen kaunisti, lähes pyhitti. Tunsin lähestyvän saderintaman tuoksun. Tunne oli enemmän sisäinen kuin ulkoinen harha, kuten minä itsekin. Nuolaisin kämmenselkääni: suolaa.
Työnsin aurinkolasit otsalle: terassille nousi neljä asiakasta, kaksi miestä ja kaksi naista. Kuulin heidän puhuvan venäjää. Näytti, että toinen puolisko heistä oli aviopari, kun taas toisen puoliskon suhdetta oli hankalampi hahmottaa. Vaikutti, että he tunsivat toisensa paremmin kuin hyvin ja siten tuntuivat olevan kuin sisarukset - tosin fyysisesti niin kaukana toisistaan, että henkisesti ajatellen oli lähes utopiaa, että heillä voisi olla minkäänlaista sielullista yhteyttä. Päättelin näin, koska mies käyttäytyi kuin nainen olisi hänen omaisuuttaan, esine, mutta yhtä hankalasti käsiteltävissä kuin konkreettinen ja muotoaan muuttava fantasia. Eli siis mitä minä edessäni näin?
Luomani virtuaalimaailman ylitse vyöryi kattoja hipoen valtava matkustajalentokone. Meteli oli huumaava. Punaisen hirviön varjo otti massiiviselle rungolleen tilaa. Kunnioitin lavasteita, olivathan ne omiani. Kymmenet pyörät koskettivat kiitorataa, ulahtivat. Korvissani soi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Nainen oli aamunkoiton ruumiillistuma, vaatimaton ja hiljainen hahmo, leijaileva. Muut kolme tuntuivat hoitavan mesoamisen ja päätöksenteon, kun hän itse näytti tyytyvän ajelehtimaan metsäpuroon pudonneena kukkana; terälehdet avautuivat veden valoissa eleittä, väreittä. Ja minusta tuntui, että puun oksalta irronnut lumous yhä luuli olevansa kosteassa mullassa kiinni, eikä näin tiennyt tekevänsä varhaista kuolemaa. Tuntui, ettei hänen kaltaisensa kykenisi pukeutumaan mihinkään vaatekappaleeseen niin, ettei tulos näyttäisi ylipukeutumiselta. Ymmärsin häntä. Nainen istuutui alas ja lyttäsi takamuksellaan korusanani nitisevään ruokotuoliin, ruts.
Imagery analysis
Tulos oli hänen vartalotyyppiinsä, hän itse: kiotolainen taivaansininen hihaton pystykauluksinen silkkipaita, hienosti leikattu ja ajatuksella hankittu. Kiiltävällä pinnalla kiemurteli pitkin miehustaa mielikuvituksellinen valkoinen köynnös kuroen itsensä ylitse rintojen päätyen solisluiden tienoville puhjeten latvuslehtiin. Rypyttömien mustien housujen lahkeista pilkistivät sandalettien mustilta kieliltä varpaat ilman lakkaa; kaikki kuin samasta kynästä ja samasta ajatuksesta. Silkin viileys säteili valoa ympärilleen; kampaus kuin taideteos, hiilipiirros hiuksiin tökättyine riisitikkuineen. Kompakti pakkaus. Länsimaisella versiolla tästä olisi ollut hiuksissaan veitsi ja haarukka, tai ehkä ketsuppiset sormet. Korvalliselle kaartui meriheinää, jähmettyi sileille rantakiville odottamaan seuraavaa ylitse huuhtovaa aaltoa.
Silkkinainen nosti aurinkolasit otsalleen reagoimatta olemassaolooni mitenkään. Minussa kiehahti, roiskahti sisin kupliva keitinvesi käsille. Ravut kirkuivat. Korut olivat riisuttu, lukittu tallelokeroon ja unohdettu koodi. Sisäinen rumuus raapi pöytää kirskuvilla kynsillään. Hänen soljuva puheensa liukui reisillä, kiipeili pitkin vatsaa ja jäi pyörimään rinnoille ja huulille kuin untuvana liikkuva sormi. Hiljaa puhuttu kieli oli elämäni syvin julkinen salaisuus täynnään maanittelevia koukeroita ja suhahduksia. Aurinkolasit olivat tutut. Olin katkaista sangan omistani.
Hän oli lapseton. Hänen seuralaisensa oli jättimäinen kusipää. Naisella oli pehmeäturkkinen kissa, jonka mies fantasioi murhaavansa, abortoivansa yhteisöstä tai piikittävänsä insuliinilla hengiltä. Nainen istui hämärässä kissa sylissään haaveillen värikkäästä orkideatarhasta kattohuoneiston lasiterassilla. Iltaisin hän luki keskenkasvuista James Ellroyta, jonka oli lahjoittanut hänelle hänen hyvä ystävättärensä ja musta Dahliansa… tuo suulas varis vierellä dekantoituneena imelällä naurulla ja korianterille haisevalla hengityksellään. Liturgisiin mustiin pukeutuneen linnun valkoiset torahampaat välkkyivät.
Keskusteluun liittämäni liskonsuomuinen saurus oli kuin hiekkateillä rymistelevä jyrä: tukahdutti elämän äänet alleen ja lyttäsi kaiken joka liikkui eli tai hengitti. Perustettiin muureja betonista ja piikkilangasta, munittiin kuoppiin. Oli ilmiselvää, että pysyvät ja uhkeat muotonsa jo hankkinut Gorgo oli kahden, ehkä kolmenkin sarvekkaan lapsen äiti. Hänen rintaliivinsä haisivat käyneelle maidolle. Hän oli epäonnistunut kulttuurivallankumous pienoiskoossa, selvästi älykäs sellainen, postuumi referenssi.
Muualla en järkeä nähnyt pöytiin tarjoiltavan; outo oli saanut jaettavana olevasta lähes kaiken muun paitsi rakkauden. Valkoisessa ja avarassa asunnossa seisoi perintöflyygelin haamu. Kadun äänet kantautuivat sisään avoimista pariovista. Nainen oli parvekkeella tunikassaan, katseli muurin äärellä kylmässä kasvonaamiossa mielisairasta kotikaupunkiaan, muttei palellut.
Miehet istuivat selin minuun, joten en voinut kuin onnitella. Kuuntelin. Vastasyntyneet nukkuivat räystäiden alla siipiinsä kietoutuneina valuen kuolaa. Laskettiin varpaita. Gorgo halusi naida vinottaren miestä. De facto: hän vihasi silkinsinistä ystävätärtään sydämensä kyllyydestä. Ehkä tämän kytevän vihan syyt olivat samoja kuin oman ihailuni syyt olivat, ajattelin. Huokaisin ja asetin kynäni paperipinon päälle painoksi.
Söin merellistä äyriäisateriaani ja kurlutin kylmää paikallista. Gorgo saati Gorgon mies eivät ihmisinä kiinnostaneet minua, mutta kauniin naisen mies eläimenä ja ilmiönä kiinnosti: löysän paidan alla pullistelivat leveät hartiat ja voimakkaat käsivarret. Hän oli hyvin pitkä ja karskin oloinen, nyrkeillään puhunut. Hän käyttäytyi ylimielisesti, heilautteli vähättelevää kättään ja pisteli silkkipaitaa kuin neuloilla, irvi sillä ja irvi tällä, puhui jopa Gorgon päälle ja paukutteli miespuoleista kumppaniaan selkään niin, että tältä läikkyi viini.
Sosiaalisesti näkymätön ja intrastaan irti läikytetty harmaa miesmöykky mutisi anteeksipyyntöjä. Oli outoa, että tuupittu pyyteli anteeksi, mutta ei synnyinlahjanaan pystynyt herättämään muuta kuin sääliä vaikka korvista paistoi kynttilätuikun lepattava valo. Ihmettelin ilmiötä, mutta harvoin piittasin asioista jotka eivät välittömästi minulle auenneet. Lisäväriä miehen persoonallisuuteen toi hänen outo harrastuksensa: hän leikkeli mallinvartaloita ilmaismainoksista ja vaatekatalogeista ja liimasi ne syljellä ruutuvihkoonsa; keneltä naiselta puuttui sormenpäät, keltä korva… joltakulta kokonainen raaja. Yhdenkään mallin kengässä ei ollut kantaa ja he kaikki näyttivät seisovan varpaillaan. No worries. Hän kirjoitti mallipäiden ylle piirtämiinsä puhekupliin kirosanoja. Mies näytti olevan täysin harrasteensa lumoissa, eikä piitannut teerenpeleistä tai kilinästä ympärillään. Oli todettava, että hän ei ollut kovin taitava kynsisaksiensa kanssa, noin naiseksi. Tunsin tuoksun: sorakuoppa, kuiva hiekka.
Eliitti
Ehkä oma pituuteni oli parinmuodostuksen salpa, se tekijä, joka asetti rajat, ei siis älyllinen dimensioni: oleellisen havainnoiminen. En ole koskaan ajatellut käveleväni balettitossuissa koko aikuisikää. Perusoikeudet olivat koskemattomia, tuli mitä tuli. Puistatti mahdollisuus, että ymmärsin enemmän kuin oli tarvis. Tunsin olevani enemmän toisaalla - ja taas toisaalla en tuntenut olevani lainkaan. Miehisyys ei herättänyt minua eikä naiseus nukuttanut uneen, saati että kumpikaan mainituista olisi häivyttänyt horrosmaisen välitilan seesteiseksi, edes hälventänyt sitä. Tunsin olevani indifferentti kuin kielellään keikkuva vaaka, 3. sukupuoli. Olin saattanut laskutehtäväni päätökseen. Tulos oli kuin kengurunpotku lampaanvilloihin eräänä sumuisena aamuna.
(valitettavasti tästä puuttuu osa)
Bongaamani järkäle lihaa ja luuta nousi pöydästä ja poistui, luultavasti mennäkseen vessaan. Hänen reittinsä hipaisi omaani. Ohitse kulkevassa hetkessä koin heidän kuvionsa koko rumuuden. Mies todensi minut ja katsahti, kuin säälistä, kuvitteellisia rintojani. Hän nyökkäsi hyväksyvästi, aivan kuin ollessaan ostoksilla, ja tiputti ojentamani rintasokeripaketin ostoskoriinsa. Siitä oli jo aikaa, kun viimeksi tunsin saman leimahduksen poskilla. Olin varma, että hän huomasi pelaamani värin. Vatsaa kouraisi. Mies oli valtava, yhtä massiivinen kuin ihmisiltä kielletyn kaupungin portti oli. Kohensin fiktiivisiä ja valahtaneita silikoneja ja kitkutin etuhampaiden kuoret sormella puhtaiksi. Forza!
Nousin hetken kirskunnan ja asetelmien kaatuilun jälkeen pöydän ääreltä kuin järki transsista sfääriin. Mielenrauhan häiritsijä katosi avokeittiön vierellä olevaan hämärään käytävään ja laskeutui siellä kierreportaat alakertaan. Seurasin häntä kuin hiiri pilliä maailmojen nieluun. Mutisin lastenloruja ja laahasin kättä pitkin tahmaista kaidetta tiputellen portaille jääkiteiden päällystämiä sanoja ja kimmeltäviä imeväisten satuja. Kaupunkilomille ei juuri kannattanut ottaa mukaan uusia kenkiä, vaan tutut ja käytetyt… jos halusi jaloilleen kivuttomat kilometrit, argumentoin. Lämpötila laski jokaisella askeleella ja tunkkainen ilma tiivistyi. Haisi. Miehille, sekä naisille - kaukana toisistaan - oli omat erilliset vessansa. Luksusta. Seisoin hetken hämärässä kuunnellen ääniä ja katsellen vihreitä poistumisvaloja. Sitten marssin muitta mutkitta suoraan miestenvessaan.
Kopina lattialaatoilla sai yksinäisen lorinan hiljenemään. Toaletissa oli kaksi koppia, joista toisen ovi aukesi ja etsimäni mies kurkisti ulos. Hän oli hämillään, luuli kenties tulleensa vahingossa naisten kusiputkaan. Kävelin suoraan eläimen vaikutuspiiriin ja painoin kynteni jättiläisen käsivarsiin, sitten kurotin huuleni kohti yläilmoissa odottavia… avoimia ja vääristyneitä. Märkä kosketus. Maistoin juodun viinin: talon karahvi. Haistoin ruhon eläimellisen lemun: kombinaatio feromoneja, kivitallin lattialantaa, pistävää löyhkää ja ammoniakkia, katupölyyn sotkettua moottoriöljyä ja yliajetun veren ummehtunutta kromia. Sorkat kopisivat. Naisen tuoksua en aistinut, mikä ei yllättänyt. Sonni oli pumpattu täyteen synteettisiä hormoneja.
Syvyys oli vajoavan ympärille kääriytyvää pimeää. Ja maa, elämän repimä pohjan lieju, oli ja makasi vaiti. Luotaamattomasta syvyydestä solahti esiin pyyntilonkeroiden sirppikynnet ja iskivät kiinni kylmään lihaan: jättiläiskalmari kietoutui lautassilmäisen tonnikalan ympärille ja sulki kalvakkaan otteeseensa. Pako oli fantasia, pikkutyttöjen tapa käsittää olemattomat vaihtoehdot astuttuaan ytimessä harhaan yhden askeleen liikaa.
Minotaurus
Hän oli kaikkialla, painoi vehkeensä vasten vatsaani ja nosti vyötäröstä ilmaan ja kantoi koppiin sisään. Liike: esiin pullahti kiero ja heiluva kummajainen. Otin sen käsiini kuin laarista sekundaa puutarhalapion pään. Puunoksalla leopardi nuolaisi kitaansa raadellun gasellin kielen ja riuhtaisi. Farkkujen alla ei ollut alushousuja, ajattelin sen olevan ok. Mieleeni tuli Anthony Kiedis ja cityshoppaus, Espan pulunpaskapäät ja baseball. Suhteeni kirjallisuuteen ja urheiluun oli ristiriitainen, funtsin. Kyttäävä naapurinmuija sai viimein selville ammattini: kuiskuttelua kaikuvassa rappukäytävässä. Seuraavalla viikolla minut revittiin julkisesti alastomaksi ja kivitettiin hengiltä. Naisten viha oli ikuista ja syvää, syvempää kuin käsite syvyys.
Istahdin pöntölle ja riisuin peffani paljaaksi. Elukka veivasi sarveaan silmieni edessä. Mieleeni tulvahti Prado ja Caravaggio: kävelin museossa paljain jaloin kantaen kenkiä kädessäni.
Nousin ylös. Samassa kouraistiin takapuolesta ja kantapäät irtosivat lattiasta. Pyörimme ja kauhoimme hetken. Roikuin kultaisessa kaulassa kun otus hinkkasi itseään reisieni välissä etsien vimmaisena tietään sisään. Puristin lihaa ja tarjosin kaikkea. Hetken sohlaamista, sitten mytologinen tunneli aukesi: viiltävä kipu, väkivalta, kuolema ja kärsimys pusersi vartaloa vasten lukittua ovea. Pelkäsin, että hutera salpa pettää ja koko hökötys kaatuu takanani jonkun onnettoman päälle. Aloin valua, litistä ja lätistä. Kalu tuntui kasvavan joka työnnöllä, saavan pituutta. Norsunpoikanen heiluvine kärsineen ja päättömyyksineen oli fokusoitunut nenäkseen, kasvanut puskissa ronkkivaksi aikuiseksi.
Ajattelin ensin kondomia, sitten rokotuskarttaa ja varaslähtöä, sitten panokoneen kaunista vaimoa, joka kiltisti odotti pöydässä sekä miestään että riisikuppia kulinaariselle leikkimaailmalleen, sosiaaliselle pyrähdykselleen, jossa itse edusti comedie del arten alistettua marttyyrilasta, katsojaa. Ehkä hän odotti tarjoilijan tuovan mukanaan myös/ehkä rakkautta ja välittämistä, vastuuta ja luottamusta, tai sitten kulissien romahdusta ja näytelmän rippeiden yksinkertaista ja säädytöntä loppua, irrationaalista vapautta ja minäkuvansa tuhoa. Ajattelin amerikkalaisen raskaustestin liturgista väriä. Ajattelin syntymättömiä lapsia, geneettistä perimääni, jossa aktiivisia geenejä oli ohuet ja vaivaiset viisi prosenttia. Tivolin vilinä kiihtyi. Kaikki he synnyttivät toisensa: sukumme naiset sen miehet, ja vihdoin, auringon laskiessa, myös itsensä.
Olinko se minä, joka ulisi naurettavasti, mokelsi suuhun hajoavia pyyntöjä ja rukouksia paskahuussissa samalla kun yritti imeä hetken hirviöstä irti kaiken mahdollisen? Osasin itseni: pehmeän temppelin kireät vartijat tottelivat käskyjäni. Eläin mylvi. Haistoin sen kuohuvan veren. Se heittelehti kuin maa alla heittelee ja repii vaatteita kuin appelsiininkuoria lapsi suuttuessaan, kaataa taloja ja murskaa nukkuvia perheitä vuoteisiinsa. Geenikartassani eli vikisevä vesihiiri. Kattoon napsahti halkeama ja maailman likaisia seiniä lääppivät kauhunhuudot ja viemärirottien vilisevät varjokuvat, puhki kulutetut pornofilmit. Vaateliikkeen oviaukossa seisoi pieni tyttö. Hänellä oli kädessään kori, jossa liinan alla vielä lämmin leipä. Tunsin tuoksun tänne asti. Linnut olivat nokkineet silmät lapsen päästä. Räjähdys. Sirpaleet halkoivat ihmislihaa. Se ääni.
Häränruho, kaarevasarvinen hirviö mielen syvyyksistä, alkoi huohottaa ja höristä ponnistuksissaan, vatkasi itseään vasten lantiotani majavapadon liristessä yli laidan. Kipu sekoili mielihyvän ja silkan kauhun seassa. Kolahdus. Viisisataa euroa lyhytkasvuista ja puolikaljua, psykoosissa kiemurtelevaa Italiaa rämähti otteestani vessanpöntön kannelle kuin yläilmakehästä tipahtanut huurteinen viiriäinen, nukke, ontto fetissi naruttomassa teatterissa, Einstein. Eläimen silmät olivat pullistua ulos luisesta päästä. Pelko oli lähes euforiaa, liian paljon sitä, jota kaikkea he halusivat toisilleen väistämättä, ja mistään välittämättä tuottaa ja antaa, aiheuttaa.
Facial mist
Vedin ”Genuine parts” helmaa yltäni ja näin miten mustakarvainen härkä vääntelehti ja nykäisi lantioni ihmisen kaltaisilla sorkillaan kiinni itseensä niin rajusti, että olin kaarella päälaki vasten ovea fiktiiviset silikonit poukkoillen. Odotushuoneen seiniin tiivistyi kalkattavien naisten kainalohiki. Suolainen helmi valui pitkin kliinistä kalkkimaalia irrottaen mennessään seinästä likaa. Ruhoja oli piirrelty ja tahrittu, lääpitty ja täydellisyyteen asti venytelty. Omien rintojeni paikalla oli samankaltainen sotku, mutta matemaattisessa muodossa.
Pitkä noro kuolaa valui navalle. Otus urisi, tuli. Luulin lantioni murskaantuvan ja selkärankani katkeavan. Eläin nyki. Tunsin, miten suolainen pötkö sykki ja tyhjeni kuin laiska pumppu sisälleni. Tulvahdin täyteen geenipuuroa, vulkaanista kuohaa ja sitruunapuun polttavaa laavaa. Lukitsin hänet reisillä ja säärillä siihen. Märkä turpa imi nisää ja yritti hengittää kurluttaen räkää edestakaisin polvet ja nilkat horjuen. Roikuin kuin femiini Jeesus ristillä kituen ja käsivarret roikkuen tyhjän maailman päällä. Leijuin.
Santiago de Compostela
Härän nenärenkaan kylmä kihla painui lihaan ja puristi, kiristi keuhkot kokoon kuin tynnyrilaudat kiristää yhteen rautainen vanne. Pimeydessä seisoi tuntematon muisto. Näin sen selvästi, se kuvastui eläimen silmistä, paloi leimahdellen mustan veden yllä. Satamalahti painui yön syliin ja turvallisuuden illuusio pirstoutui. Inhoan ihmisten turhaa leikkelemistä, tuumin ja luovuin kumirinnoista, ja varmuuden vakuudeksi tukin korvani persiljalla ja peitin silmäni kämmenillä.
Kun hänen sormensa upposivat pakaroihini, niin tiesin ihon olevan illalla mustelmilla; hyvästi julkinen huominen. Sitten se avautui, omani. Se oli vaatimaton fantasia hänen vaimostaan. Me tulimme yhdessä, yhtenä ja samana. Olimme samaa toisiinsa sulautunutta henkeä, ja mies sisällämme lakkasi olemasta. Heittäydyimme sylikkäin ja saimme yhden ja saman hahmon tuntematta siinä mainittavaa rumuutta, ikääntymistä tai kipuja. Olimme vapaita arvoista ja tavoitteista, kriteereistä. Olimme läsnä ja yllättyneet itkemään toistemme hysteerisestä naurusta. Orkideamme loistivat auringossa sadoin eri vivahtein ja minä kuljin hänen luokseen puutarhassa kastelukannu kädessäni; toisessa kädessä harvinaisten kukkien hoitoon suunnattu kuvateos.
Vaikka lihakimpaleen aiheuttama punainen leimahdus poskilla olikin ollut vain silkkaa raivoa, niin silti me tulimme. Tulimme niin kuin ovesta kirkkauteen tullaan: omin voimin ja omien sormiemme toimesta. Alapäässämme oli ruuhkaa, kun taas yläpäämme tyhjeni yli- ja alimääräisestä. Tukahdutimme huutomme mustaan, hikiseen pihvikarjaan. Silkkipaita hohti kirkkaana ja puhtaana kusenhajuisessa mielikuvituksessa kuin paratiisi, taivaan kaukainen sini. Tunsimme rauhan laskeutuvan ja jalkojemme tavoittavan maankamaran. Valo tuntui himmenevän, vajoavan takaisin syvyyksiin ja sammuvan.
Goodbye ljubov
Puimme päälle hiljaisuuden vallitessa ja mies kiiruhti ulos. Jäin pöntölle istumaan. Raavin polvia ja lueskelin vessanoveen töhrittyä mielenvirtaa ja ihmettelin punaisella tussilla piirrettyä terävää pyramidia, jonka huipulle oli hahmoteltu kolmiomaiseen hameeseen pukeutunut hahmo: nainen, näemmä. Olin kuvan kohdalla ymmälläni. Figuuri tuuletti terävällä huipulla kaksin käsin ja nauroi kuin hymiö tylsän ja tarpeettoman meilin perässä. Oli merkillepantavaa ja aiheellista huomauttaa, etten keskustellut härän kanssa mitään, en sanaakaan. En osannut nautaeläinten kieltä, eivätkä he välittäneet hiljaisuudestani, luulivat sen olevan tyhjyyttä odottamassa täyttäjäänsä.
Kurlasin lavuaarin äärellä suuni ja pesin teatraalisesti käteni. Vilkaisin kasvoja, sitten kävelin portaat ylös saliin ja salin lävitse takaisin pöytään. Puolisokea kissa makasi yhä paikoillaan ja pysyi nilkkojeni välissä. Uskollisuus oli heikkolahjaisuutta, vammaisuutta, silkkaa avuttomuutta ja opportunismia, ajattelin. Pentu oli hävinnyt jonnekin, enkä nähnyt sitä enää tämän jälkeen. Posket tuntuivat palaneen, olleen uunin tai auringon äärellä koko päivän, kurkkineet, keittäneet ja paistaneet vartalon ollessa lähes yhtä väsynyt kuin mieli tyhjä ja runneltu, punoittava. Veitsi hakkasi vihanneksia, viipaloi ja halkoi tunnotonta kalaa kuin pystyyn kuivuneet kaislat rantojen saasteista vaahtoa.
Ruokahalu oli kadonnut, ja kaikkiin huuliini koski. Öljy roiskui sihisten. Ystävät seisoivat ringissä ympärillä kuin aaveet mustat liepeet lepattaen. Asvaltin halkeamassa kulki pieni kovakuoriainen ilman häpeää, moraalia tai taakkaa. Kaivoin laukusta lentoyhtiön pelastuspakkauksen: kaikki nielemäni tulvahti Lufthansan oksennuspussiin. Ateria ei episodin jälkeen maksanut minulle mitään. Toivuttuani minua lohdutti kokki, joita oli kolme. En koskaan ollut aistinut yhtä paljon aiheetonta nöyryyttä edessäni.
Punainen lohikäärme
Kirjoitin tämän paperille siksi, että minulla olisi lentokoneessa jotain tekemistä. Kun olin tökkinyt ruokaa ja hieman juonut, nainut ja yrjönnyt, niin maailmassa tuntui olevan suhteellisen vähän jäljellä puuhaa. Ihmettelin jättöhetkiä, innottomuuksia, jotka näyttäytyivät selväpiirteisinä edessäni ilman mielihalujen pimennysverhoja. Tällainen hetken alastomuus oli samanlaista kuin kaikki haaveeni ja unelmani, himoni, olisivat täyttyneet ja mielen vallannut eleetön tyhjyys. Kaikki oli selvää, kun tunsi olemattomuuden painon. Oli kuin sielu olisi kuollut, lomalla tai akku siitä loppunut. Tila muistutti katatoniaa, älyllistä ja henkistä lamaa. Jos minulla olisi ollut pöydässäni seuraa, niin en olisi seuralaistani edes huomannut. Hän olisi voinut siirrellä raajojani miten halusi ja ne olisivat jääneet niille sijoilleen kuukausiksi. En tuntenut olevani kovinkaan sosiaalinen. Ihmiset olivat vain polku aarteen luo, horisontissa pilkistävä keitaan latvus, jonka juurakosta pulppusi pölisevään luujauhoon viileää ja kirkasta vettä muuttaen lätäkön laidat liejuksi.
Siinä kirjoittaessani, olin varma - ohittamattomasta tosiasiasta - että oma seksuaalinen aktiivisuuteni ei ollut orgasmihakuisuutta vaan juuri se aika tai tila session jälkeen, paikka, jossa ei ollut mitään: ei huolia, ei vaatimuksia, ei mitään; paikka, josta puuttuivat ihmiset, allekirjoittanut… lukija. Näin samaisen tyhjyyden silkkinaisen kasvoilla, kun hänelle selitettiin, että mylvivästä härästä määkiväksi vuoheksi kutistuneen kotieläimen vatsaa kiersi ja kurlasi; syynä ehkä kavioiden järsiminen ja maitohappobakteerivaje. Siksi asiat antoivat alakerrassa odottaa, tämä tunnustettiin ja todettiin.
Hallittu ilme silkkinaisen kasvoilla nieli kaiken, ehdotti paastoa, johon ei nälkäisenä kukaan tietenkään suostunut. Sitten, vaihtoehtoisesti, hän suostutteli seuralaistansa käymään kanssaan lääkeostoksilla ruokailun jälkeen. Puheenaihe vaihtui. En huomannut hänen enää vilkaisevan minuun, yksi kerta riitti. Elämämme unelmat valuivat rättiin epämukavaksi lätäköksi liikkumatonta ja ulos häädettyä limaa. Se oli hänen ja itseni yhteinen tila, yhdestä ja samasta ruukusta esiin versonut tyhjän kukka.
Tuuli oli tyyntynyt ja aaltojen ääni kasvanut. Sortuvat mainingit löivät uupumatta kynnen kokoisille kiville saaden ne kahisemaan. En rannoilla harhaillessani tavannut ainuttakaan samanlaista kiveä tai kohtaamista. Olemus oli uniikki, puhdas ihme. Tuoksuissa leijuivat äänet, jotka vahvistuivat. Rojahdin vuoteelle ja nukuin seuraavaan iltapäivään näkemättä unia. Kun saavuin takaisin tyhjyydestä, niin tyydyin juomaan varaamani valkoviinin yksin, sillä en tuntenut halua astua ulos, en yksinkertaisesti tahtonut. En sietänyt valoa. Pesemättömyyden lemu leijaili ulos verhojen raosta repaleisena nauhana ja katosi. Kallossani oli kuhmu. Painoin patin päälle jääpalapussin - vaikka siitä enää mitään hyötyä olisikaan. Lattialla kulki härän varjo, jota kavahdin. Tunsin poikkeuksetta olevani raiskattu. Edes strategian kärjen muuttaminen muuksi ei muuttanut jäljelle jäänyttä tunnetta tai tilannetta miksikään.
parveketupakointi
Lentokoneen taivaansiniseen istuimeen käsiraudoin sidottu lyhyt liikemies naurettavissa piilokoroissaan sylki päälleni, nimitteli ja karjui. Hän oli avuton. Nielaisin viimeisen lääkkeeni. Päätäni särki. Seuraavana päivänä värjäytin ensimmäisen kerran hiukseni vihalla. En luovuttanut vaan muutuin kaivoksi laholla kannella ja poltin kerosiinilla keitaan puut kyteväksi katseeksi, omakseni. Turbulenssi ja viina, avuttomuus, oli singonnut länsimaisen suuruudenhulluuden lopullisesti radaltaan. Otus oli haistellut minua, nuuskinut tahmaisella catwalkilla pyörivää ja pyllistelevää peffaa silmissään tuijottava mutta tyhjä katse. Sitten se tapahtui. Asiaa puitiin kuukausia. Yläkerran laki oli ankara, armoton. Ja se pantiin täytäntöön maan päällä. Oikeussalissa en nähnyt enää eläintä vaan ihmisen, murtuneen ja moniulotteisen kasan juristien papereita ja lääkärinlausuntoja. Mies, ihminen tai matkustaja hänessä minulle kuoli.
Työnsin kaiken silppuriin ja sytytin savukkeen; oli koomista, että mielenterveysongelmaiset luennoivat savuttomuudesta ja alkoholittomuudesta osoitellen ovia ulos itsellisyydestä kohti ihmisyyden sosiaalisia pyyntiverkkoja. Little do they know.
Muerta y abandonada
Jatkoin jyminästä huolimatta itseni loputonta säätämistä: venyttelin silmäkulmia. Kasvoille ilmestyi korostettu orientaali lookki. Ihan ok, ajattelin. Sopisi Hongkongin, Saigonin tai Tokion kromisiin liukuportaisiin kimpoilemaan ympäröivässä lasitavarassa ja tuontihepenissä, tuoksuissa, yhtä hyvin kuin tennispallo sopisi koristeeksi tuijottavaan silmään. Ehkä asetelmani ei myöskään sopinut kiiltävän auton takapenkille turvaistuimen viereen pitelemään futuristista kännykkää hyvin hoidetussa kädessä ja puhumaan kapineelle vaatimattomia sanoja ja esittämään siihen kysymyksiä, joihin oli jo olemassa vastaukset. Käsien orkideat, puutarhat soivat ja pölyttyivät vanupuikoilla. Hyönteisten mielivaltaisuus oli blokattu ulos. Kultapöly sokaisi järjen ja suhteellisuudentajun. Elämänlangat nykivät. Laskin etusormet silmäkulmistani. Nauroin katketakseni: ”Instant perseet”. Siirryin dildoon ja päätin lopettaa Imagen tilauksen, noin ensi hätään.
Saman päivän iltana loin ensimmäisen verkkovirralla toimivan mieheni: virtuaalisen ja siten ideaalin. Kauniille puolisolleni ja playboilleni sopi olemattomuus, se puki häntä. Oloni oli yhtä aikaa äidillinen että lapsellinen, kauttaaltaan onnellinen. Tilasin hänelle syntymälahjaksi Tieteen kuvalehden ja ostin lelukaupasta mustan Porchen kuumalla tupakansytyttimellä. Katselin vastasyntyneen kasvoja kuin tulta tai virtaavaa vettä voimatta kääntää kasvojani toisaalle. Niin onnellinen hän oli, niin rakastunut. Ja kuinka hän rakastikaan eksotiikkaa, piirteitäni. En uskonut häntä haittaavan, että olin tehnyt kaiken rahasta. Itse emme koskaan sortuneet harrastamaan seksiä, vaan elimme sisäkkäin kuin venäläiset puupäät ja hymyilimme toisillemme vastasyntynyt kerubi sylissämme; seurasimme sivusilmin brittien kaupallisia lastenhoitoon suunnattuja ohjelmia uusavuttomille.
Kuva iskeytyi pirstaleiksi ja imeytyi rannoille yhä uudelleen ja uudelleen. Äänet, ja niiden alkulähteen voima, meri, kohisi verenä hiljaisen mielen sisällä, ui sen uumenissa kuin jättimäinen ydinsukellusvene tyhjyydessä leijailevan munasolun vankina mukanaan kryptattu koodi: tulevaisuuden kaksoiskierteisyys: monilapaisen aluksen potkurivirta, sen lipuessa varjona odottavan ihmisen ylitse. Meri: se oli hiljainen ja liikkumaton, syvempi ja avaruudellisempi kuin koskaan.
Nukut sisälläni ja kasvat
Koneen väsyneet matkustajat olivat hiljenneet, enkä nähnyt ikkunasta muuta kuin sumean punaisen kuvajaiseni. Sininen oli tiessään. Olisimme Helsingissä aamun sarastaessa. Laskeutuisimme ympäröivästä kylmyydestä vihreään kesään kuin pölyiseen laatikkoonsa tömähtävä telkkä. Tomu leijaili hetken.
Tunsin leijailevani, olevani pöntössä pyörivää pölyä. Suljin käyttäytymistieteiden sidosryhmät ja asetin kirjat ja vihkot takaisin kassiin ja tungin pussukan paljaalla jalalla edessä olevan penkin alle ja nollauduin. Toinen kenkäni oli tiessään, mutta en jaksanut enää välittää siitä ja sen kohtalosta. Ajatukset olivat kirkasta lasia, enkä enää unessa uskaltanut liikahtaa aloiltani.
Anteeksiannon portti oli sulkeutunut perässäni.
(Kirjoitus on täysin fiktiivinen, eikä läpiluvun jälkeen tuntunut osuvan mihinkään elämässä, paitsi ehkä liian pitkään ja epämukavaan lentomatkaan, jollaisia inhoan. Valitan virheitä)
Palstan pituusennätys!
(nyt aletaan olla lähellä reaalielämää)
Aamiaista ja sassiin! Tänään pitää ehtiä vielä iltakoneeseen. Ciao!