Otsikko jo sen kertookin.
Miten tällainen voi oikeasti edes sujua. Juuri nyt tuntuu ihan samalta kuin mitä luin yhden narsistin kanssa elävästä naisesta. Sitä vaan RAKASTAA toista vaikka itse on kuin joku eteismatto.
Itse olen seurustellut 3,5 vuotta josta suurimman osan ajasta voin sanoa olleni rakastunut, rakastan miestäni vieläkin. Muutimme yhteen kaksi kuukautta sitten, mutta, meillä on niin erilaiset elämät. Miehellä on paljon kavereita ja menee heidän kanssaan paljon, lähinnä baarittelua. On todella paljon sosiaalista elämää vaikka Facebookissa tai messengerissä. Minulla ei ole mitään näistä. Minulla ei ole yhtään ystävää saatika edes kaveria, ei Facebookin välityksellä eikä mesessäkään. Minulla ei ole ketään. Ainoastaan mieheni jota ihan oikeasti rakastan ihan älyttömästi, ja välitän hänestä todella paljon. Yritän jopa arkiaskareiden muodossa osoittaa kuinka paljon haluan hänestä huolta pitää.
En kuitenkaan saa samaa osakseni. Mies lähti eilen sillä aikaa kun olin salilla, jonnekin, mihin lie. Ei ilmoittanut, ei laittanut viestiä, ei ole vieläkään kuulunut. Tiedän että ryyppäämään lähti kaveriporukalla, mutta en sen enempää.
Mies ei ole pettäjätyyppiä ja luotankin häneen, mutta... Mistä voin tietää missä se nytkin on. Yleensä ilmoittaa jos/kun menee kaverilleen yöksi.
Silti, miksi minä rakastan ihmistä joka ei tunnu rakastavan minua, tai ainakaan ei ymmärrä minun tunteitani? Hän tietää että olen yksinäinen ja mulla ei ole yhtään ystävää, mutta en toisaaltaa siihen yhtään tukeakaan.
Minulla on tällä hetkellä monta muutakin murhetta /työ/opiskelu) mutta niihin en saa tukea mistään. Kukaan ei kuuntele. Lääkäriin en todellakaan halua mennä. Olen jopa miettinyt itsemurhaa mutta se tuntuu jotenkin niin vastenmieliseltä. On pari pientä syytä miksi en halua kuolla.
Olisin todella onneton ilman miestäni, mutta aika pohjalla olen nytkin. En koe olevani rakastettu tai muutenkaan kenellekään hyödyksi. Työnhaku rassaa ja kouluihinhaku rassaa, kaikki kaatuu vaan päälle ja mistään ei saa tukea. Ainoa tuki jota ensimmäisenä kaipaisin olisi mieheni, mutta hän ei ole sillä tavalla ikinä läsnä. Kuuntelee kyllä, mutta ei pysty auttamaan. Pää hajoaa.
Mitä helvettiä minä teen? Olen pari vuottamsitten käynyt lääkärissä koska oli niin paha olla ja itsekin epäilin masennusta, mutta kokemus oli niin huono eten enää halua mennä edes sinne. Tuntuu ettei lääkeresepti ja hyvien jatkojen toivotus nyt riitä.
Miten tällainen voi oikeasti edes sujua. Juuri nyt tuntuu ihan samalta kuin mitä luin yhden narsistin kanssa elävästä naisesta. Sitä vaan RAKASTAA toista vaikka itse on kuin joku eteismatto.
Itse olen seurustellut 3,5 vuotta josta suurimman osan ajasta voin sanoa olleni rakastunut, rakastan miestäni vieläkin. Muutimme yhteen kaksi kuukautta sitten, mutta, meillä on niin erilaiset elämät. Miehellä on paljon kavereita ja menee heidän kanssaan paljon, lähinnä baarittelua. On todella paljon sosiaalista elämää vaikka Facebookissa tai messengerissä. Minulla ei ole mitään näistä. Minulla ei ole yhtään ystävää saatika edes kaveria, ei Facebookin välityksellä eikä mesessäkään. Minulla ei ole ketään. Ainoastaan mieheni jota ihan oikeasti rakastan ihan älyttömästi, ja välitän hänestä todella paljon. Yritän jopa arkiaskareiden muodossa osoittaa kuinka paljon haluan hänestä huolta pitää.
En kuitenkaan saa samaa osakseni. Mies lähti eilen sillä aikaa kun olin salilla, jonnekin, mihin lie. Ei ilmoittanut, ei laittanut viestiä, ei ole vieläkään kuulunut. Tiedän että ryyppäämään lähti kaveriporukalla, mutta en sen enempää.
Mies ei ole pettäjätyyppiä ja luotankin häneen, mutta... Mistä voin tietää missä se nytkin on. Yleensä ilmoittaa jos/kun menee kaverilleen yöksi.
Silti, miksi minä rakastan ihmistä joka ei tunnu rakastavan minua, tai ainakaan ei ymmärrä minun tunteitani? Hän tietää että olen yksinäinen ja mulla ei ole yhtään ystävää, mutta en toisaaltaa siihen yhtään tukeakaan.
Minulla on tällä hetkellä monta muutakin murhetta /työ/opiskelu) mutta niihin en saa tukea mistään. Kukaan ei kuuntele. Lääkäriin en todellakaan halua mennä. Olen jopa miettinyt itsemurhaa mutta se tuntuu jotenkin niin vastenmieliseltä. On pari pientä syytä miksi en halua kuolla.
Olisin todella onneton ilman miestäni, mutta aika pohjalla olen nytkin. En koe olevani rakastettu tai muutenkaan kenellekään hyödyksi. Työnhaku rassaa ja kouluihinhaku rassaa, kaikki kaatuu vaan päälle ja mistään ei saa tukea. Ainoa tuki jota ensimmäisenä kaipaisin olisi mieheni, mutta hän ei ole sillä tavalla ikinä läsnä. Kuuntelee kyllä, mutta ei pysty auttamaan. Pää hajoaa.
Mitä helvettiä minä teen? Olen pari vuottamsitten käynyt lääkärissä koska oli niin paha olla ja itsekin epäilin masennusta, mutta kokemus oli niin huono eten enää halua mennä edes sinne. Tuntuu ettei lääkeresepti ja hyvien jatkojen toivotus nyt riitä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mies ei kykene olemaan sulle terapeutti jota kaipaisit, mutta voin samalla sanoa, että ei suurin osa kykene siihen. Kyllä melkeen sinne terapiaan patistaisin. Jos sanot lääkärille, että terapia olisi nyt ainoa mikä saattaisi toimia, niin ehkäpä saat lähetteen heille ja saattaapa sattua kohdilleen myös terapeutti, joka toimisi juuri sulle. Joo, keskustelu olisi tärkeää.
Kahden erilaisen ihmisen parisuhteelle en näe mitään ongelmaa sinäänsä, mutta sun kohdalla kun tarve olisi suurempi terapialle ja keskustelulle kuin miehelle, niin voi tilanne olla toinen. Voin kuitee sanoa, ettei niitä miehiä olekkaan kuin joku prosentin sadas-osa, joka osaisi keskustella sun kanssa asioista oikealla tavoin. Ei se oikeasti ole puolison hommia. Jospa kuitenkin jonnein terapiaan kokeilisit. Kyse on oikeasti yksinkertaisesta päätöksestä. Ajattelet vaan, että voitko nyt hyvin ja toisaaltaan sitä että todella monille terapia on auttanut.
Mieti mitä elämältä haluat.
Mitä on rakkaus ja miten se ilmenee.
Hanki itsellesi ystäviä.
voi sinua... =) älä anna enään miehesi polkea jalkoihinsa!olin samassa jamassa ex mieheni kanssa,ja sitä edeltävän kanssa!oltiin naimisissa,ja lapsia...kotiäitinä ja mies töissä...hänellä oli sosiaalista elämää enemmän ja minulla ei ystäviä ollenkaan...ei meseä,ei facebookkia,ei edes työkavereita joiden kanssa vaihtaa sanaa silloin tällöin,ja mies teki tekojaan...sanoo rakastavansa mutta teot osoittivat jotain ihan muuta.."hän sanoi lähtevänsä tankkaamaan autoa lauantai iltana klo 18,ja tulee takaisin kotiin sunnuntai aamuna klo 9"...ei ole edes pahimmasta päästä...olet liian kiltti ja sinisilmäinen,ole vahvempi!ota asia puheeksi miehesi kanssa,ja kerro kuinka paha olo sinulla on..kerro kaikki hänelle ja katso mitä tapahtuu..hän on se jonka kuuluisi sinusta välittää eniten!toivon voimia sinulle,älä ihmeessä puhu itsareista...ei ole sen arvoista! "if you can't do life,make it happen" =)
...sunnuntai-iltana kello 18 jälkeen, yritti tulla halailemaan, en jostain syystä nyt lämmennyt. Odotin pientä selitystä miksi ja minne hävisi mitään sanomatta edellisenä iltana. Ei mitään.
Eilenkään ei sanaakaan. Tulin illalla vasta kotiin ja kun mies tajusi että olen hälle vihainen, yritti hyvitellä tapahtunutta tiskaamalla ja siivoilemalla (ei IKINÄ tee näitä). Herttaista, mutta odotin edelleen keskustelua, mutta ei.
Tänään tuli töistä kotiin ja marssi suoraan nokosille.
Olenko väärässä vai onko minulla oikeus vaatia mieheltä selitys katoamiselleen? Minusta ei ole kovin reilua/rehelllistä sanomattakaan kovin kunnioittavaa tehdä avopuolisolleen näin. Vai olenko vaan valittava herkkis?
Itse en häviäisi sanomatta jonnekin, kyllä asuinkumppanille pitää ilmoittaa, mistä voi tietää jos vaikka jotain on sattunut.
Olo on vaan niin maassa kun tajuan että minua taidetaan nyt käyttää vain hyväksi. Mutta jos toisesta kuitenkin välittää kaikesta paskasta huolimatta niin mitä helvettiä tässä voi tehdä?
Tänään olen vaan itkenyt kun ahistaa niin paljon :(
et pysty muuttamaan eikä hänellä ole mitään tarvettakaan muuttua, hänen elämänsähän on ihan kunnossa tuollaisenaan. Jossain vaiheessa hän luultavasti haluaa vähemmän itkeskelevän, sosiaalisemman tyttöystävän ja kun sellaisen on löytänyt, hän lähtee ja jäät itkemään ihan yksin.
Hae ammattiapua. Huomenna, ei joskus vaan huomenna. Aloita soittamalla omaan terveyskeskukseen, sieltä ohjataan sitten eteenpäin. Yksityinen psykoterapeutti on toinen vaihtoehto, jos sinulla on siihen varaa. Kelan kustantamaan terapiaan pääsee vain ajan kanssa ja silloin kannattaa aloittaa tuolta terveyskeskuksesta.
No KYSYITKÖ mieheltä, missä hän oli käynyt? Et kai vaan kuulu näihin immeisiin, jotka murjottavat ja huokailevat mielenosoituksellisesti ja sitten odottavat toisen tajuavan mitä siellä pienessä, sievässä päässä pyörii? Totuus nyt vaan on sellainen, että ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita. Sellaista on kohtuutunta keneltäkään vaatia. Se, että sinä koet tai ajattelet jotakin ei tarkoita sitä, että toinen ihminen automaattisesti tietää missä mennään. Ja vaikkei toinen kykenisikään olemaan telepaatti, ei se hänestä tee huonoa ihmistä.
Jos taas kysyit mieheltäsi hänen menoistaan, eikä hän suostunut vastaamaan, on tilanne erilainen. Kysyitkö sinä?
Kuten jo aiemmin totesin,kannattaisi ihan suoraan vaan istua alas miehesi kanssa ja jutella asiat halki poikki ja pinoon!ja sen pohjalta alkaa sitten toimimaan,terapia on myös ehkä paikallaan jos masennus jatkuu siitähuolimatta että olette keskustelleet...
Kannattaa ihan rehellisesti kertoa mitä on meneillään,ja mitä kaikkea käsittelet itseksesi.Olen samaa mieltä,ei voi kellään olettaa olevan ajatuksenluku taitoja/kykyjä,ja en usko että pelkkä terapia auttaa jos et puhu noista ongelmistasi miehesi kanssa joka on iso osa tuota ongelmaasi...ehkä tiedostamattaan tai tietoisesti...tavalla tai toisella moisen on loputtava ja elämän jatkuttava paremmin molempien taholta...yhdessä tai erikseen!
Voimia!
liimaavat itsensä tuon tyyppisiin miehiin?????
Sinä pystyisit kasvamaan ja kehittymään PALJON voimakkaammaksi yksiloksi jos asuisit yksin, ilman tuota surun ja mielipahan aiheuttajaa. Mitä sinä tunnet tuota itsekeskeistä oykkäriä kohtaan, on niin kaukana rakkaudesta kuin itä on lännestä.
Muuta hyvä tytto omillesi, hanki kissa jota voit halata ja joka vaatii hyvin vähän hoitamista mutta antaa sinulle paljon enemmän mielihyvää kuin tuo tollo miehesi.
Saat huomata että itsetuntosi alkaa kohentumaan kun voit hyvällä mielellä etsiä opiskelu- ja tyopaikkoja. Kukaan normaali ihminen EI voi keskittäytyä täysipainoisesti nauttimaan elämästään kun on jatkuva mielipaha päällä. JA tuo mielipaha on sinun itsesi aiheuttamaa: valitsit väärän kämppäkaverin.
Miten elämäsi on mennyt tuohon jamaan? Miksei sinulla ole ystäviä? Opiskeletko missään tai käytkö töissä? Miten yleensäkin päiväsi kulutat? Millaiset välit sinulla on omaan perheeseesi? Onko sosiaalinen elämäsi täysin miehesi varassa?
Kuulostat masentuneelta. Masennus on sairaus, johon pitää hakea apua. Tiedän omasta kokemuksestani, että avun hakeminen voi olla vaikeaa. Itse menin aikoinaan masentuneena terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Hänen mielestään minua ei vaivannut mikään, vaikka itkin melkein koko vastaanoton ajan. Minulle ei tarjottu lääkkeitä eikä terapiaa. Lääkärin mielestä minulla oli vain "elämänvaihekriisi", ja hän kehotti minua puhumaan siitä kavereilleni. Etsin sitten yksityisen psykologin, jonka luona kävin juttelemassa. Hän oli aivan järkyttynyt, kun kerroin terveyskeskuksessa saamastani kohtelusta. En tuolloin jatkanut psykologilla käymistä kovin pitkään, koska tuntui, ettemme olleet oikein samalla aaltopituudella. Myöhemmin löysin - yksityiseltä puolelta jälleen - aivan loistavan psykiatrin, jonka kanssa keskustelusta on ollut todella paljon apua. Masennuslääkkeitä, kun niitä lopulta sain, söin 1,5 vuotta. Myös ne auttoivat ihan valtavasti. Sinä aikana, kun masennuksestani toivuin, sain vakituisen työn ja solmin parisuhteen.
Sinunkin elämäsi voisi saada uuden suunnan, jos jaksaisit hakea apua. Jos et saa apua terveyskeskuksesta, ota yhteyttä vaikka Mielenterveyden keskusliittoon ja kysy sieltä neuvoa. Jos voit rahoittaa itse terapiasi, mene yksityiselle. Jo muutamasta käynnistä on apua, vaikka varsinainen terapia viekin pidempään.
Vielä tuohon miehesi käytökseen. Itse en sietäisi tuollaisia katoamistemppuja, mutta minä olisin myös heti sanonut asiasta. Olisin ensinnäkin yrittänyt soittaa tai tekstata miehelle hänen poissaolleessaan monta kertaa. Kun hän olisi tullut kotiin, olisin ollut jo aivan raivona ja tivannut, missä hän on ollut. Kyllä parisuhteessa pitää olla toisen menoista selvillä. Miehesi käytös on törkeää, mutta toisaalta sinäkin voisit olla tiukempi. Älä anna hänen pitää sinua kynnysmattonaan. Eli jos mies lähtee, pitää tietää, minne hän menee ja milloin tulee. Jos miehesi ei sitä suostu kertomaan, lusikat jakoon ja etsit itsellesi paremman miehen.
"Miten elämäsi on mennyt tuohon jamaan? Miksei sinulla ole ystäviä? Opiskeletko missään tai käytkö töissä? Miten yleensäkin päiväsi kulutat? Millaiset välit sinulla on omaan perheeseesi? Onko sosiaalinen elämäsi täysin miehesi varassa? "
Olen kokopäivätöissä, väärällä alalla tosin, hain kouluunkin jo mutta en tiedä vielä tuloksia pääsenkö. Melkein vihaan nykyistä työtäni. Kun tulen töistä, menen suoraan kotiin ja touhuan siellä jotain, hoidan kissojani, luen tai katson telkkaria tai menen lenkille.
Perheeseen on ihan hyvät välit, ei vaan nähdä kauheen usein kun välimatkaa on hieman. Siskoon en pidä yhteyttä. Olen yrittänyt tutstua ihmisiin netissäkin, laittanut kaverinhakuilmoituksia ja vastannut toisten laittamiin. Olen tavannutkin monia mutta aina ne ovat kaatuneet johonkin.
Eli ainoat ihmiset joiden kanssa yleensäkään juttelen ovat työkaverit työpaikalla ja mieheni. Työkavereistakaan ei ole löytynyt sellaista jonka kanssa viettää vapaa-aikaakin.
Olin vielä sanotaanko 4-5 vuotta sitten puhelias ja uskalsin tehdä sitä ja tätä, mutta en enää.
Ja tuon viime viikonloppuisen miehen katoamisen sain selvitettyä ja sovittua miehen kanssa vähän pelisäännöistä. Lupasi tästedes ilmoittaa jos johonkin menee ja on yönkin poissa. En todellakaan halua rajoittaa mieheni menemisiä, tiedän että kaverit ovat hänelle tärkeitä ja hän haluaa silloin tällöin lähteä heidänkin kanssaan tuulettumaan ja muihin rientoihin. Siksi en soittele koko ajan perään että "missä oot, kenen kaa, millon tuut, mitä teet?" Sen verran kuitenkin luotan mieheeni.
Yritin pari vuotta sittene ekan kerran mennä lääkäriin, ja meninkin, lääkäri tosin antoi vaan pari päivää "sairaslomaa" ja lähetteen psykologin juttusille. Sinne yrtin mennä monta kertaa, mutta pakenin viime tingassa aina paikalta. En vaan pystynyt astumaan ovesta sisään, en uskaltanut. Ja silloinkin oli tilanne etten ketään olisi saanut edes saattajaksi sinne ovelle asti. En halua tänäkään päivänä mennä sinne, mun pieneen päähän ei mahdu ajatus siitä miten lääkäri voi elämää helpottaa? Ei se voi hankkia mulle ystäviä eikä uutta työ- tai opiskelupaikkaa. Okei, jollekin puhuminen voi toki auttaa, itsekin pidän päiväkirjaa ja sekin auttaa, mutta vain hetkeksi.
Mitä silloin 4 - 5 vuotta sitten tapahtui, kun olit silloin puhelias mutta et enää? Miten muuten olet muuttunut? Mikä siihen voisi olla syynä? Oliko sinulla tuolloin ystäviä?
Uusien kaverien saaminen voi olla aika hankalaa, tiedän kokemuksesta. Onko sinulla jäänyt mitään koulu- tai opiskelukavereita, joita voisit tavata? Opiskellessahan nyt väkisinkin tutustuu uusiin ihmisiin.
Jos mietin omaa kaveripiiriäni, niin se on sekoitus vanhoja koulukavereita, opiskelukavereita, entisiä työkavereita ja kavereita, joihin olen tutustunut netin kautta. Nettiä kannattaa kyllä edelleen kokeilla. Se vaatii vähän kärsivällisyyttä. Voi joutua tapaamaan kymmeniä ihmisiä ennen kuin tapaa jonkun sellaisen, jonka kanssa natsaa. Sitten voi käydä niinkin, että aluksi joku tuntuu ihan kivalta mutta osoittautuukin myöhemmin aivan mahdottomaksi. Itselläni yksi nettituttavuus katkesi siihen, että kaverini sai raivarit, kun luuli, että yritin iskeä baarissa hänen eksäänsä. (Mitä en siis todellakaan yrittänyt.)
Hyvä jos olet saanut puhuttua poikaystäväsi kanssa ja sovittua pelisääntöjä. Jos paha olosi silti jatkuu, niin suosittelen todella lämpimästi psykologin tms. kanssa juttelemista. Siitä on ihan oikeasti apua. Ammatti-ihminen tukee sinua ja auttaa sinua hahmottamaan ongelmiasi ja löytämään niihin ratkaisuja.
Mun mielestä sä laitat miehen varaan ihan liikaa sun onnellisuudesta, ei hän ole siitä vastuussa. Yksi ihminen ei voi täyttää toisen kaikkia emotionaalisia tarpeita vaan tarvitset muitakin läheisiä ihmisiä elämääsi. Asia mitä tarvitset on ystävät! Joten suotta haet vikaa parisuhteestasi.
Erilaisuudet täydentävät toisiaan usein, mutta jos miehelle on tärkeää alistaa sosiaalisten suhteiden vähyydellä, käännä päinvastoin. Jonain päivänä sinulla onkin ystäviä ja hän huomaa jotain muuttuneen.
Minäkään en juuri harrastanut sosiaalista elämää, tätä jatkui vuositolkulla, sitten eräänä päivänä naapuri tuli kylään, oli oikein kiva jutella, mies katsoi hämmästyneenä, mitä nyt.