Sanaton

Maija kirjoitti:

Olen asunut asumuserossa miehestäni pian kaksi vuotta. Palasimme yhteen viime kesänä, asumme eri kaupungeissa. Asumuseroon johtaneet syyt moninaiset. Onnea kesti Marraskuuhun asti, jolloin mieheni sitten päätti, ettei enää halua tavata minua...ei sitä sitten mullekkaan voinut kertoa, asian sain päätellä aivan itse. Asian olisi kertonut kuulema Joulun jälkeen. Ei olisi kyennyt aiemmin, se kun niin vaikeaa. No, kyllähän mä asian huomasin melkein heti. Riitahan siitä syntyi...hän halusi mut ja poikamme samaan kaupunkiin asumaan. Ei siinä mitään, mutta kun mulla vakituinen työ toisaalla, enkä voi lähteä kaupunkiin jossa työ pahimmillaan pätkätyötä päivä kerrallaan. Suunnitelmakin oli, että muutan pojan kanssa sitten omaan asuntoon - emme yhteen. Vakinaista työtä olen nyt hakenut, mutta vaikeaa on...moni muukin hakee : ) Välit on olleet kireät, ei olla Marraskuun jälkeen oltu juurikaan tekemisissä, paitsi puhelimitse ja tavattu kun mies hakenut pojan luokseen. Mies on koko ajan tiennyt, että yritän hakea työtä. Se on ollut ainoa keino näyttää hänelle, että haluan pelastaa liittomme, mikäli sitä enää mikään pelastaa. Mies on toivonut koko ajan, että saisin työpaikan ja tulisimme sinne. Niimpä...nyt sitten kävi niin, että kävimme pojan kanssa mieheni luona. Seuraavana päivänä ruokapöydässä poika kysyy isältään, että kuka se mustahiuksinen nainen on joka on ollut isän luona yötä. Naapurin tyttö oli asian informoinut pojalle. Voi helvetti...olin tukehtua riisiin. Mies siinä selitti jotain aika heikkoa.Olin sanonut jotain niin ikävää, että haki sitten lohtua muualta.Mä olin oikeasti luottanut, että asiat selviää ja voisi muuttua paremmaksi. Eipä tunnu enää. Harkinta-aika on loppusuoralla, joten olisi edes hakenut eron ennen sähläämistään.Lähdin siitä kotiin aika nopeasti. Mä olen niin vihainen, ettei mua lepytä mikään mahti maailmassa. Mulla olis huomenna työhaastattelu kyseisessä kaupungissa, mutta ei kiinnosta tippaakaan. Paskaako mä sinne? Nyt taitaa olla niin, että on todellakin aika laittaa piste tälle avioliitolle. Yhdessä ollaan oltu 16-vuotta, joista 7 naimisissa. Kaikenlaista mahtuu vuosiin, mutta nyt tuli yksi liikaa. Mä en usko, että pääsisin vielä tämänkin asian yli. Olo on kuin olisi nähnyt karmean painajaisen. En voi sanoa muuta, kuin että voihan helvetin helvetti.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä