Sattuu niin paljon etten kestä olla itseni kanssa. En halua olla yksin, en myöskään yhdessä. Sisälläni on hullumylly, tunnen vuoroin vihaa, surua ja rakkautta. Tekstini kielii myös varmasti katkeruudestanikin. Koitan vain löytää keinoa joka edes vähän parantaisi oloani, jospa tämä avautuminen olisi yksi.
Viime syksynä tutustuin mieheen jonka kanssa olimme aluksi vain työkavereita. Sittemmin ystäviä ja myöhemmin tunsimmekin toisiamme kohtaan jotain enemmän....niin ainakin luulin. Olimme molemmat silloin varattuja, mutta siitä ja suuresta ikäerostamme huolimatta ajatuksemme kohtasivat niin että meistä tuli pari. Se oli molemmille suurten muutosten aikaa. Meillä oli vain toisemme, ei asuntoa eikä liiemmin rahaakaan. Kahlasimme yhdessä tuosta taloudellisesta helvetistä ja olosuhteiden uhreina muutimme saman katon alle lyhyen ajan sisällä. Totftakai halusta myös asua yhdessä. Päällimmäisenä ajatuksena koko ajan mistä saadaan rahaa vei huomion oikeasti tärkeistä asioista. Kun pahimman yli päästiin niin huomasin, että välillemme oli siinä ajassa syntynyt pieni kuilu. Otin asian puheeksi monta kertaa koska halusin korjata asioita, mutta keskustelumme johti usein riitaan ja etäännytti toisistamme. Mies alkoi käyttäytyä minua kohtaan ajattelemattomasti, salaili asioita suojellakseen minua, todellisuudessa itseään. Kävi exänsä luona salaa, mutta jäi joka kerta kiinni siitä sitten vasta soppa syntyikin. Vakuutti minulle, että ovat vain ystäviä. Erosimme noin kolme viikkoa sitten. Sanoi, ettei ole tunteita, rakastaa exäänsä on rakastanut koko meidän aikamme, mutta nyt vasta ymmärtänyt ja haluaa hänet takaisin. Sen jonka petti ja jätti. Sanoi myös, että on ymmärtänyt muita elämän tärkeitä asioita ja kasvanut. Miksen saa olla se joka saa ottaa irti siitä mitä hän on oppinut vaan olen se joka joutui kärsimään hänen virheistään, jotta hän osaa olla parempi mies jollekkin toiselle? Haluan, että hän on onnellinen ja sattuu kun tiedän ettei hän ole sitä minun kanssani.
Asumme vielä yhdessä, nukumme samassa sängyssä, harrastamme edelleen seksiä. Ensimmäinen kerta pitkään aikaan kun hän minua haluaa. Olin hänelle vain pakotie, keino ymmärtää rakkautta, oppi joita hän voi hyödyntää rakkaansa kanssa. Hän on minulle kaikkeni! Niin se loppui, miten alkoikin.
Sisälläni jokin huutaa apua, eikä se hiljene vaikka ulos sen päästän. Tuntuu kuin mikään tai kukaan ei pysty oloani parantamaan, ei nyt. Silti yritän. Kaikki se aika, kaikki ne hetket kuin se olisi ollut vain untani. On pelko ettei tunteeni katoakkaan häntä kohtaan, samalla myös pelkään että ne katoaa.
En tiedä mitä tekisin, minne menisin. Tuntuu pahalta kun hän on täällä, pahalta myöskin kun hän on poissa. Syy huomiseen on toivo siitä, että herään vahvempana kuin tänään ja että tuska on poissa. Mutta tieto siitä ettein se vielä tule pitkään aikaa lannistaa. Kaikki on niin ristiriitaista.
Auttakaa minua ymmärtämään...
Viime syksynä tutustuin mieheen jonka kanssa olimme aluksi vain työkavereita. Sittemmin ystäviä ja myöhemmin tunsimmekin toisiamme kohtaan jotain enemmän....niin ainakin luulin. Olimme molemmat silloin varattuja, mutta siitä ja suuresta ikäerostamme huolimatta ajatuksemme kohtasivat niin että meistä tuli pari. Se oli molemmille suurten muutosten aikaa. Meillä oli vain toisemme, ei asuntoa eikä liiemmin rahaakaan. Kahlasimme yhdessä tuosta taloudellisesta helvetistä ja olosuhteiden uhreina muutimme saman katon alle lyhyen ajan sisällä. Totftakai halusta myös asua yhdessä. Päällimmäisenä ajatuksena koko ajan mistä saadaan rahaa vei huomion oikeasti tärkeistä asioista. Kun pahimman yli päästiin niin huomasin, että välillemme oli siinä ajassa syntynyt pieni kuilu. Otin asian puheeksi monta kertaa koska halusin korjata asioita, mutta keskustelumme johti usein riitaan ja etäännytti toisistamme. Mies alkoi käyttäytyä minua kohtaan ajattelemattomasti, salaili asioita suojellakseen minua, todellisuudessa itseään. Kävi exänsä luona salaa, mutta jäi joka kerta kiinni siitä sitten vasta soppa syntyikin. Vakuutti minulle, että ovat vain ystäviä. Erosimme noin kolme viikkoa sitten. Sanoi, ettei ole tunteita, rakastaa exäänsä on rakastanut koko meidän aikamme, mutta nyt vasta ymmärtänyt ja haluaa hänet takaisin. Sen jonka petti ja jätti. Sanoi myös, että on ymmärtänyt muita elämän tärkeitä asioita ja kasvanut. Miksen saa olla se joka saa ottaa irti siitä mitä hän on oppinut vaan olen se joka joutui kärsimään hänen virheistään, jotta hän osaa olla parempi mies jollekkin toiselle? Haluan, että hän on onnellinen ja sattuu kun tiedän ettei hän ole sitä minun kanssani.
Asumme vielä yhdessä, nukumme samassa sängyssä, harrastamme edelleen seksiä. Ensimmäinen kerta pitkään aikaan kun hän minua haluaa. Olin hänelle vain pakotie, keino ymmärtää rakkautta, oppi joita hän voi hyödyntää rakkaansa kanssa. Hän on minulle kaikkeni! Niin se loppui, miten alkoikin.
Sisälläni jokin huutaa apua, eikä se hiljene vaikka ulos sen päästän. Tuntuu kuin mikään tai kukaan ei pysty oloani parantamaan, ei nyt. Silti yritän. Kaikki se aika, kaikki ne hetket kuin se olisi ollut vain untani. On pelko ettei tunteeni katoakkaan häntä kohtaan, samalla myös pelkään että ne katoaa.
En tiedä mitä tekisin, minne menisin. Tuntuu pahalta kun hän on täällä, pahalta myöskin kun hän on poissa. Syy huomiseen on toivo siitä, että herään vahvempana kuin tänään ja että tuska on poissa. Mutta tieto siitä ettein se vielä tule pitkään aikaa lannistaa. Kaikki on niin ristiriitaista.
Auttakaa minua ymmärtämään...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei lohduta varmaan paljoa tietää, että olen ihan samassa tunteiden myrskyssä kuin sinäkin. Olo aivan järkyttävä, tiedän tasan miltä sinusta tuntuu :(
Koitetaan molemmat jaksaa, elämän on jatkuttava eteenpäin... näin itse koitan ajatella...
Olen siinä mielessä ollut samanlaisessa tilanteessa että asuin myös kuukauden rakastamani,elämäni miehen kanssa vaikka olimme jo eronneet. Erosimme koska exäni halusi olla vielä vapaa eikä sitoutua vaikka vielä puoli vuotta aiemmin hehkutti kuinka olen elämien nainen ja ehdottomasti haluaa kanssani naimisiin jne.Tuo yhteis asuminen ,nukkuminen samassa sangyssä jne.oli aiks tuskien taivalta ja tosiaan samat fiilikset että ahdisti kun hän ei ollut kotona ja ahdisti kun oli. Nyt olen kuukauden asunut yksin ja olo on helpottunut huomattavasti.Auttaa todella paljon toipumisessa kun ei toista nää ja taas takapakkia tulee kun ollaan sillon tällöin vielä jossain merkeissä nähty.
Aika parantaa usko pois, ei heti mutta hetkenpäästä.Ja itseäni aina auttaa heikolla hetkillä miettiä niitä huonoja puolia suhteessa ja siinä ex:ssä ja kuinka ansaitsen parempaa ja unelmoin että löydän sen prinssin joku päivä ja tiedostan että niitä rupisammakoita on ensin pussata muutama : )
tsemmpiä kyllä se siitä, vinkkinä vain toivon että voit mahdollisiman pian muuttaa yksin asumaan !
Aika, se on se ongelma. Kun etenee nopeasti, aivot ja tunne-elämän käsittely eivät ehdi mukaan ja syynä voi olla muutakin. En haluaisi hirveästi haukkua vastakkaista sukupuolta, vaikka tässä vaiheessa karvani nousevatkin pystyyn, koska se ei lopulta auta mitään. Minusta tuntuu, että hyvä (hyvä ja hyvä, mikä tässä elämässä lopulta on hyvää) ihmissuhde rakentuu ihan toisella tavalla kuin mitä minä tai moni muu on ajatellut. Tässä sinun tapauksessasi voi olla monta syytä. Yksi on aivan varmasti, että ex-nainen sitoo miehen energiaa, koska miehellähän voi olla syyllisyydentunne jättämisestä. Exä pystyy käyttämään sitä syyllisyyttä hyödykseen asettumalla "uhrin" rooliin. En tiedä, kannattaako sinun kynsin ja hampain alkaa taistelemaan paikastasi. En tosissaan tiedä. Kumpa olisi se kristallipallo... Mutta se on fakta, että niin kauan kuin harrastat seksiä hänen kanssaan, tunteet eivät katoa ja sitten kun olet sen lopettanut, niin tunteet ja selvittämättömät asiat voivat jäädä kummittelemaan mieliin vielä joksikin aikaa. Ehkä sinäkin (niinkuin monet naiset) olet liian kiltti. Mies on metsästäjä. Se on karvas tosiasia. Seuraavalla kerralla, kun rakastuu, kannattaa näännyttää toinen, että ei rakasta eikä näytä tunteitaan liian nopeasti (tai välillä näyttää ja sitten vetää maton alta pois) ja sitten jos näyttää siltä, että toinen pysyy kaikesta huolimatta kelkassa vuodenkin verran näännytystaktiikasta huolimatta, niin voi alkaa suunnittelemaan jotain, mutta silloinkin jätät kaiken auki. Mies voi muuttua papin aamenenkin jälkeen radikaalisti, että on turvallista tutkia myös taustat, onko väkivaltaisuutta tms. ettei käy niinkuin eräälle naiselle, että aamenen jälkeen olikin mustelmilla.
Liikaa me ihmiset teemme toisillemme pahaa, mutta ilman pahaa ei luonnollisestikkaan olisi hyvää.
Myönnän, päästin miehen liian nopeasti liian lähelle ja siksi näin syvän haavan sai aikaan. Hän myönsi ettei ole päästänyt minua ollenkaan. Ei ole päästänyt ketään kymmeneen vuoteen syystä koska häntä satutettiin. Pelko hävitä oli suurempi kuin halu voittaa. Joudun kärsimään miehen monien vuosien takaisista käsittelemättömistä asioista. Heivasi taakkansa minulle. Pitäisikö käyttäytyä häntä kohtaan vain neutraalisti? Lopettaa tästä jauhaminen hänen kanssaan. Olemme pystyneet keskustelemaan asiallisesti mutta seuraavana päivänä voi olla että olen taas raivoissani hänelle. Voisin koittaa käyttäytyä, lopettaa syyllistämisen ja tavaroiden paiskimisen. Kämppä on minun papereiden mukaan minun, voisin heittää äijän pihalle, mutta silloinhan olisin täys kusipää. Vajonnut samalle tasolle kuin hän. Ehkä pystymme ymmärtämään ja antamaan vastauksia toisillemme kun aikaa on kulunut, emme selvästikkään tässä kaaoksen keskellä. Ei vain ole mukava seurata vierestä kun hän koittaa taistella exäänsä takaisin. Koen sen epäkunnioittavaksi minua ja suhdettamme kohtaan. En halua kummallekkaan enää pahempaa oloa vaikka hieman on koston himoa, tiedän vain ettei se muuta mennyttä.
Helpottaa kun ymmärtää edes hieman elämän paradokseja ja niin mahdottomalta kuin se tuntuukin ne ovat juuri niin totta ja vaikea uskoa....Kaukaa näkee paremmin lähelle. Heikkous on vahvuutta. Pelko on rohkeutta. Saat sen mistä luovut.
Hienoa huomata että muutkin aikovat selvitä, selviävät ja ovat selvinneet. Miksen minäkin sitten selviäsi tästä.