Mitä kuuluu??
Luin aloittamasi ketjun läpi ja olisi mukavaa kuulla miten pärjäilet ja kuinka voit.
Luin aloittamasi ketjun läpi ja olisi mukavaa kuulla miten pärjäilet ja kuinka voit.
Boitti!!
Erosta selvinnyt
10599
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kiiltää :)))
Kiitos kysymästä, suhteellisen hyvää kuuluu. Emme ole nyt olleet tekemisissä ex:n kanssa muuten kuin lapsien takia ja ihan hyvä näin. Kaikennäköistä on tullut harrastettua, mutta hiemanhan yksinäiseksi välillä itseni tunnen, olinhan niin pitkään parisuhteessa. Paljon on myös tullut ajateltua asioita läpi, lähinnä omaa historiaa ja syitä miksi tähän päädyttiin. Jotenkin nolohan tämä ero oli, kun sukulaiset ja ystävät aina haluavat tietysti tietää eron syyn. Enemmän kuin hankalaa on näihin vastata, vaikka itse en ole tehnyt asiassa väärin. Sitä piti aiemmin omaa perhettä kuten firmana, jolle jokainen tekee parhaansa ja sen takia tämä konkurssi on vaikea asia puhua. Tunteet on muuttuneet keväästä myös melkoisesti. Nyt ne on lähinnä vaan surulliset ja vihaisuus on poistunut. Yritän olla "liikkeessä" tekemässä koko ajan jotain, jotta saisi muuta ajattelemisen aihetta. Parempaan suuntaan elämäni on kuitenkin koko ajan menossa, joten uskon yhä hyvään ja onnelliseen tulevaisuuteen. Minulla on muutamia hyviä ystäviä, joiden kanssa on hyvä välillä asiasta jutella, mutta en toki halua liikaa heitä ongelmillani rasittaa.
että sulla menee suht mukavasti :)
Itselläni erosta kohta kaksi vuotta, mutta aina välillä vieläkin mieleen hiipii hatutus ja jonkin tason suru, koska perhe on hajonnut.
Hatutus tulee just siitä pettämisestä ja ajatuksesta, että miten toinen on voinut tulla kotiin ihan pokkana ja katsoa silmiin kuin mitään ei olis tapahtunut.
Hienoa että sä olet ajatellut omaa osuuttasi siihen, mikä meni vinoon.
Kun tajuaa miten itse on käyttäytynyt ja mitä tehnyt ehkä "väärin", on hyvät mahdollisuudet onnistua seuraavassa suhteessa... jos nyt joku kolahtaa siihen malliin että yhdessä oltais :)
Koska mulla on jo erosta mennyt senverran kauan, niin nyt huomaan että kaipaan toisen ihmisen kosketusta ja tarvetta päästää toinen "iholle" :))
Ekaks ajattelin että kaikki miehet saa mun puolesta mennä hornan tuuttiin, mutta eihän sitä voi kaikkia tuomita jos kohdalle on osunut yksi kuspää.
Se mikä parisuhteessa pelottaa, on se miten yleistä pettäminen tuntuu olevan.
Mä olin 15v kun yhteen mentiin ja olin uskollinen 30 vuotta. En pettänyt vaikka olisi tilaisuuksia ollut... ja joskus kiusaus oli kyllä aika suuri, mutta moraali ja rehellisyys ovat aina olleet mulle tärkeitä. Vähän niinkuin tukipailareita. Millaista elämä olisi, jos pitäis jatkuvasti pelätä ja miettiä mitä on sanonut, valehdellut ja kieroillut? Pelätä että paljastuu?
Eihän sellainen ole kunnollista elämää.
Sielunrauha oli se mitä toivoin monta vuotta, ja luulin että se löytyisi kun toinen lakkaisi valehtelemasta pienistä ja suurista asioista, mutta ei, aina tuli eteen uusia paskamaisia juttuja.
Itse olin vaan niin tyhmä ja ajattelin että koska on lapset, talot, autot ja selvitty jo monesta liemestä, niin yhdessä ollaan vielä kiikkustuoli-iässäkin.
Toisin kävi... onneksi, koska nyt vihdoinkin mulla on se kaipaamani sielunrauha :)
Enää ei tarvitse miettiä ja pähkäillä yhtään mitään mitä se ex tekee tai jättää tekemättä.
Kunhan aikaa kuluu, niin sunkin kohdalla asiat helpottuvat... kliseistä, mutta erittäin totta, että aika parantaa haavat.
P.S Puhuminen, puhuminen ja puhuminen on tärkeää. Vain sillä olen päässyt yli koko eron tuomasta katkeruudesta, vihasta, inhosta ja syyttelystä.
No joo, täytyy tunnustaa että kyllä joskus em. tunteet käväisevät mielessä pikkiriikkisen hetken, mutta koko ajan helpottaa :)
Luin alkuperäisen tekstisi ja sitä jatkaneet kirjoitukset, mutta päätin kommentoida tähän, koska se keskustelu on vähän kylmänä.
Mulla on aika vastaavanlainen tilanne päällä kuin sulla oli. Itse en ole lopullista päätöstä pystynyt vielä tekemään. Minun puolelta rakkautta on vielä jäljellä. Vaimo taas on hajalla ja siltä tämä on ehkä vain yksi henkisten ongelmien ilmentymä. En ole tyhmä, sen tiedän. Tuskin koskaan olen ollut kovin kivisellä itsetunnolla varustettu ihminen ja sitä tämä on romahduttanut entisestään. Tiedän, että luottamuksen kanssa tulee olemaan todella tiukkaa ja luulen, että suhteen korjaaminen tulee kestämään pidemmän aikaa, kuin mitä toipuminen yksin kestäisi. En ole antanut lupausta yhteisestä tulevaisuudessa, mutta olen luvannut yrittää.
Ehkä suurin syy tuohon haluun yrittää on ollut, että minä olen ollut pettäjä ennen tätä suhdetta. Petin kerran. En edes jäänyt kiinni kuin itselleni. Tämä suhde ei alkanut siitä joten en mennyt pettäjän kanssa yhteen. En ole tässä, yli 10 vuotisessa, suhteessa pettänyt ja uskon, että ihmiset muuttuvat. Jopa pettäjät. Huono omatunto omasta teostani on pitänyt minut kaidalla tiellä siitä asti. Tuo virhe kertoi minulle, kuka minä haluan olla. Ehkä minä olen sisimmässäni "pettäjä" vieläkin, mutta suhtaudun asiaan kuten alkoholismista toipuva, joka ei hakeudu pullon lähelle. En flirttaa tai tee mitään, joka veisi minut lähemmäksi mahdollisuutta pettää. Pettäjä on ehkä aina pettäjä, muttei välttämättä petä uudestaan. Haluan antaa saman toisen mahdollisuuden vaimolleni. Kerran. Olenhan minäkin ihminen, joka tekee virheitä. En vain toista niitä.
Toinen syy halulle yrittää, on se, että olemme saaneet vaimon kanssa paremman keskusteluyhteyden kuin koskaan. Pystymme keskustelemaan ongelmistamme syyllistämättä. Tiedän, että vaimoni onnettomuuteen löytyy syitä myös minun puoleltani, vaikka olenkin aina toiminut "hyvin aikein". Ei, en dokaa, hakkaa, hauku tai mitään sellaista, mutta olen syyllistynyt ottamaan vaimoni itsestään selvyytenä enkä aina huomioinut häntä sillä tavoin jota rakastamaansa henkilöä tulisi huomioida. En suostu ottamaan syytä niskoilleni, mutta näen oman osuuteni asioista.
Tottakai tämä loukkaa helvetisti. Aaltoilu on myös valtavaa. Hyvinä hetkinä menee hyvin ja huonoina ei näe tulevaisuutta yhdessä eikä erikseenkään. Toisaalta ei tulisi mennä liian pitkälle tulevaisuuteen, jos edes se seuraava askel ei ole tiedossa.
Eikä tässä ole koetuksella luottamus pelkästään vaimoon, vaan kaikkiin ihmisiin. Jos suhteen tuhoaminen käy noin helposti, niin tällä hetkellä tuntuu hullulta etsiä seuraavaa ihmistä, joka tekee saman 10 vuoden kuluttua.
Tuntuu ajatuksena mahdottomalta jättää ihminen, joka on ollut kaiken rakkauden kohteena yli 10 vuotta. Vaimoni on silmissäni silti pienen kärsimyksen ja ylpeyden nielemisen arvoinen. Jos ei olisi, olisin mennyt naimisiin väärän henkilön kanssa. Tämä on sitä vastamäkeä... ja pahinta mahdollista laatua. Jonkun mielestä tiskivuorot ja katsottavan TV-ohjelman valinta on sitä.
Kävi, miten kävi, ei se yhdessä yrittäminen hukkaan mene. Se palkitsee tässä tai tulevassa suhteessa.
Noin ne tunteet vaihtelee, mutta olen lukenut, että se kuuluu asiaan.
Itse olin 30 vuotta naimisissa. En koskan pettänyt, en edes tuntenut siihen tarvetta vaikka seksiä olisin enemmän halunnutkin.
Ex-mieheni siihen tarvetta tunsi, koska yhtenä iltana humalapäissään kertoi minun olevan nyt hopea enkä kulta enään. Pöyristyttävää se oli, ja loukkaus sitä hirmuisinta lajia minulle. Onneksi olin vahvempi kuin luulinkaan.
Luottamus meni niin totaalisesti. Nyt hän vähättelee tapahtunutta ja onkin kuulemma huomannut että kullat ja hopeat meni väärin päin. Niin meni - siinä olen samaa mieltä. Mutta luottamus sitä ihmistä kohtaan minulta katosi, enkä halua itseäni tilanteeseen jossa aina jotain epäilisin.
Vaikeaa tämä on ollut, mutta olen ylpeä itsestäni sillä ei minulla mitään hävettävää ole. Hänen se häpeä on. Kun ystäväni ihmettelivät eroamme (olimme kuulemma satavarma aviopari), sanoin suoraan että mieheni petti minua. Aluksi häpesin sitä mutta ajattelin että nyt mitataan kantti. Jos pystyn sen sanomaan ehkä selviän tästä erosta paremmin.
Ymmärsin ettei minun tarvitse hävetä hänen syrjähyppyjään, tehköön sen ihan itse. Nyt voin jo paremmin ja toivun koko ajan lisää.
Olen itse samassa tilanteessa, joka ei ole itsestäni johtava, yksin. Lähden mielelläni ulkomaille, 2kk työhommiin ja uskon, että se tuo myös uusia asioita. Nyt olen kaikenlaisia käytännön asioita käynyt läpi, kuten 13v jalkapallo pojan ja hänen asumistaan ex:n ja äitini kanssa. Kaikista ihmetyksistä on minulle suurin se, että minusta on alettu vääntämään syyllistä, liiklaa töitä, en ole ollut läsnä jne. Toki näin on ollutkin, mutta nämä asiat on toki sovittu aikoinaan vaimon kanssa. Teen yhä 50-60 t viikkoja, mutta syksyllä ajatelin helpottaa itseäni. Sukulaiset exän puolelta ovat alkaneet näitä syytöksiä ladella, koska aina halutaan olla omiensa puolella . En vastaa muusta kuin itsestäni ja näin olen sinut.En ala solvaamaan heille edes sitä, miksi ero tuli, yritän olla asioiden yläpuolella. Kuten sanoin aiemmin, uskon hyvään tulevaisuuteen ja siihen, että jossain on joku ihana nainen, jota tulen rakastamaan, kunhan vaan se löytyy.
"ossain on joku ihana nainen, jota tulen rakastamaan, kunhan vaan se löytyy."
mutta yritäppä vähän relata. noilla sun työmäärillä harva nainen on valmis pysymään parisuhteessa. ne joko pettävät kuten sun huora-ex tai sitten lähtevät muuten vain lätkimään.
Se on melko yleistä, että menee kullat ja hopeat sekaisin valitettavasti. Ei ymmärretä sitä mitä jo on ja yritetään tavoitella jotain muuta. Valitettavasti se on usein se syrjähyppy. Olen myös itse kertonut syyn eroomme, jos on kysytty suoraan. Toisille se on melkoinen ihmetyksen aihe, mutta usein kyselyt loppuvat siihen. Ei ole mitään sanottavaa sen jälkeen. Nämä ovat usein hieman vieraampia henkilöitä, sillä lähipiirini tietää toki ajat sitten syyn. Myös itse toivun koko ajan lisää, mutta helppo ei se tie ole. Monet hyvät muistot tulevat aikaajoin mieleen ja perheen hajoaminen on se kaikista vaikein kivi käännettäväksi. On uskottava vaan, että se mikä ei tapa vahvistaa ja kun tämä asia on taaksejäänyttä koittaa parempi huominen. Toivon kaikille asian läpikäyneille hyvää kesää ja uskoa tulevaisuuteen.
Varsinkin se, että lapsilta lähtee se turva ja varmuus yhteneäisestä perheestä, sai ainakin minut taistelemaan hajoamista vastaan ihan turhan kauan.
Toista ei voi muuttaa, ei vaikka kuinka tahtoisi. Vaikeinta se on jos toinen pitää itseään täydellisenä... syy kaikkeen negatiiviseen on vain ja ainoastaan toisessa.
Kurjinta omalla kohdallani on se, että ex kohtelee lapsiaan todella kurjasti. Se on sellaista jota lapset eivät ole ansainneet.
No, tulee aika jolloin ex huomaa olevansa aika yksinäinen vanhus.
Eivät vamaankaan lapset perheineen halua mennä kovinkaan usein kyläilemään. Siellähän sit ukko istuu kiikkustuolissaan ja (ehkä) mietti tekosiaan.