Onkohan täällä ketään toista, jolla on sydän surusta toipumiseen mennyt lähemmäs kolme vuotta? Luulin, että mies oli se oikea, mutta toisin kävi. Siksi tästä suhteesta on ollut tosi vaikea päästä yli... Mikään ei tunnu miltään, kukaan ei miltään... :(
Olen jo miettinyt, että olenko aina yksin... Mutta toisaalta, jos hyvä tyyppi tulisi tielläni vastaan, olisin valmis antamaan mahdollisuuden.. :)
Olen jo miettinyt, että olenko aina yksin... Mutta toisaalta, jos hyvä tyyppi tulisi tielläni vastaan, olisin valmis antamaan mahdollisuuden.. :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla on nyt pari vuotta.:( Minulla on sama, että mikään ei tunnu miltään. Ei kiinnosta ihmiset muuten kuin pakolliset kuviot töissä ja harrastuksissa. Olen vetänyt muurit eteen, että en anna itsestäni lämpöä kuin niukasti. Olen aika realistinen ja vähän kylmäkin. En osallistu sukutapaamisiin enkä mihinkään, missä joku voisi haavoittaa. Äiti sanoi, että ei pitäisi unohtaa haaveilla. Haaveet vaan aina kaatuu.
Kurjaa kuulla sun tilanteesta :( Mullakin on muurit on edessä. Jos pitäisi alkaa edes miettiä seurustelua, mä ahdistun, mutta jos mennään ihan kaverilinjalla niin se kyllä passaa. Koska luulin löytäneeni sen oikean, en osaa enää ajatella miltä pitäisi tuntua sitten oikeasti se oikea. Mulla meni 28 vuotiaaksi asti, kun tunsin ekan kerran jotain sellaista. Seurustellut olin kyllä aiemminkin. Tuntuu kuin olisi elämä ennen häntä, sitten hän ja nyt tämä elämä jälkeen hänen =/ Kaikki tulee ajateltua tästä näkökulmasta. Toisinaan olen onnellinen mutta ihmissuhteissa olen jotenkin luovuttanut. Lisäksi en osaa enää luottaa miehiin. Ei saisi yleistää, mutta näin on käynyt. Kaipaan kuitenkin omaa ihmistä... Se ei voi koskaan enää olla hän, koska en voi antaa anteeksi. Pelkään, että en osaa antaa anteeksi koskaan ja siksi katkeroidun.
Tulin aikanani jätetyksi avioliitossa, oli täysi yllätys... liittoa oli kestänyt vasta vuoden ja pieni vauva sylissä.
Siitä toipumiseen meni 4 tai 5 vuotta. Mut kyllä se aurinko vielä paistaa sullekin :).
Oon jo ite ollut vuosia asian kans sinut.
Kurjaa kuulla, miten jäit pienen vauvan kanssa yksin. Millainen on ihminen, joka jättää toisen tuollaisessa tilanteessa? Minutkin jätettiin, tekstiviestillä. Hänen pettämisensä paljastui mutta halusin jutella aiheesta, ymmärtääkseni, ja halusin, että käsittelemme asian ja katsomme rauhassa miltä tuntuu. Ymmärsin että masennukseni on miehelle ollut kova paikka myös. Näin siis kolikon molemmat puolet. Pettämisen paljastuttua, kuukausi siitä yhtäkkiä mies ilmoitti että valitsee helpomman tien. Tekstarilla. Asioista ei koskaan puhuttu sen jälkeen.
Olisinko yli paremmin, jos asiat olisi voitu jutella? Olen käynyt terapiassa hoitamassa itseäni ja saanut siellä puhua asioista. Myös ystäväni ovat minua auttaneet jaksamaan. Mutta. Olen edelleen ahdistunut ja surullinen enkä löydä oman elämäni uutta alkua... Hitaasti koetan rakentaa jotain mutta toistaiseksi kaikki tuntuu menevän tosi hitaasti :(
Ilmeisesti en olekaan niin valmis antamaan mahdollisuutta... Voiko luotettavia ja reiluja miehiä vielä jostain löytää??