Ootteko koskaan tavanneet elämässä ihmistä, jonka kanssa kemiat natsasivat yhteen aivan täydellisesti, kaikki tuntui niin oikealta ja sit yhtäkkiä ette enää voineet olosuhteiden pakosta nähdä toisianne? valitettavasti mulle kävi näin n.vuosi sitten ja tuskin toivun tästä ikinä... oon varma että tämä mies oli jonkinlainen sielunkumppani itselleni, mutta valitettavasti kaikki loppui liian äkkiä.
Ajattelen häntä yhä ja salaa sydämmessäni toivon, että meillä vielä ois tilaisuus tulevaisuudessa kohdata ja aloittaa kaikki alusta. Se kaikki mikä jäi niin kesken...
Ajattelen häntä yhä ja salaa sydämmessäni toivon, että meillä vielä ois tilaisuus tulevaisuudessa kohdata ja aloittaa kaikki alusta. Se kaikki mikä jäi niin kesken...
Vastaukset 24
Vanhimmat
Se on kaunista ja tuntuu niin oikeelta. Harmi vaan, etten ikinä tule olemaan hänelle kuin vain yksi nainen monien naisten joukossa.
rassaa minuakin, aivankuin elokuva olisi katkaistu kahtia ja loppuosaa ei löydy mistään. Kaikki jäi auki.
niin minullakin. The end kohtaus antaa odotella itseään. Eikä sitä auringonlaskua missään näy. Optimistisesti ajattelen, että hyvää kannattaa odottaa, mutta kyllä se olisi jo tarpeeksi hyvä tähän mennessä ollut.
Puhuimme tästä, miten olimme kuin toisillemme luotuja. Kaikki oli täydellistä, kunnes loppui kuin seinään. En vieläkään tiedä mitä tapahtui. Todennäköisimmin väärinkäsitys, jota hän ei anna minun oikaista enää. Kärsin, kärsin niin paljon. Tuntuu kuin osa minua olisi leikattu irti...
Koitan miettiä, että onneksi sain edes tavata hänet ja tuntea näin, mutta ei se oikein lohduta enää. Toivon, että joku päivä... mutta toisaalta toivo on hirveää, estää elämästä muuta elämää. Elämän on pakko jatkua, ilman häntäkin.
Oletko yrittänyt? Millä tavalla ei anna oikaista? Miten asioiden pitäisi olla, että niin voisi tapahtua?
Tuo toivo on kyllä aika "toivotonta". Joskus olen miettinyt, että ei uskollisuutta ole sinänsä olemassa, uskollisuus on asia, joka tapahtuu tai ei oikeastaan voi olla tapahtumatta, jos rakastaa toista. Siksi on vaikea jatkaa elämää, jos ei jostain asiasta pääse eteenpäin. Vaikka haluaisikin. Jos nyt tarkoitat muulla elämällä muita ihmissuhteita? Kyllähän elämä jatkuu, se on aina tietysti valinnan paikka, miten sitä jatkaa ja kenen kanssa. Ja mitä itse tekee asioille. Ja mitä asioita pitää tärkeänä tekojen tasolla.
Näin kävi minullekin. Nyt mies ei omista syistään johtuen halua edes pitää yhteyttä. Tällä hetkellä sattuu niin paljon, niin paljon...
olen jo naimisissa, ja minulla on jo lapsia. haluan sitoutua tämänhetkiseen liittoon. Kävi niin, että tapasin harrastuksessani miehen, jolle olin heti myyty. toivottavasti se ei näkynyt minusta ulos päin. En oikeasti kestä sitä, että näen ihmisen, jonka kanssa on heti samalla aaltopituudella juuri sillä alueella, missä mieheni kanssa emme löydä mitään yhteistä.
haluaisin unohtaa koko miehen, se ei vain ole helppoa!
Itselle kävi samoin...mut elämää jatkettava vaikka päivittäin miettii miks kaikki loppu ykskaks..=(...
Kyllä! Ja juuri siksi kaikki on niin vaikeaa... =/ Mutta tulipa nyt tällainenkin ajatus: onko se oikeaa, jos se ei onnistu, syystä mistä tahansa? Eikö se oikea juttu onnistu ja jatku, kehity??
minä kohtasin sielunkumppanini ollessani naimisissa, mieskin oli naimisissa. Miten se kehittyisi siitä mihinkään tai onnistuisi? Olen 100% varma, että jos suhteellamme olisi ollut mahdollisuus, niin olisimme olleet onnellisia yhdessä. Mutta minkäs teet, kohtasimme toisemme liian myöhään.
Kuinka sitten kestät ja elät tämän tunteen kanssa? Eikö se syö sinua elävältä, että tiedät että sulle on se oikea, mutta et häntä saa? Oletko katkera? Ajatteletko häntä päivittäin? Suretko elämää ja sen epäoikeudenmukaisuutta?
Mulle kävi näin tuossa pari päivää sitten, unelmieni nainen ei voi enää jatkaa kanssani. Seurustelimme n.6kk kunnes nyt yhtäkkiä kaikki loppui. Vietimme vielä viimeisen yhteisen yön viimeyönä ja kannoimme yhdessä hänen tavaransa pois asunnostani. Yö oli mitä ihanin kaikessa kauheudessaan ja nyt kun tuo kaikki on lopullisesti ohi ja hän sulkenut asuntoni oven niin en todellakaan tiedä miten tästä selviän sillä joudun tappamaan niin vahvat tunteet ja muistot että juuri nyt koen ettei tätä surua ja tuskaa saa kuoletettua ikinä eikä missään ole toista hänen kaltaistaan naista... Jos joku haluaisi jutella vaikka mailaten tai messengerissä niin laitappa postia [email protected]. Olisi niin hyvä jos saisi keskustella jonkun saman paskan kokeneen kanssa.
Miksi ihmeessä nainen ei "voi jatkaa" kanssasi? Miten tuo tuli noin yllättäen? Kuulostaa ihan hirveeltä kyllä :((
Kyllä olen tavannut ja piinaahan tuo on.
Olen ollut todella syvästi ihastunut erääseen tyttöön useamman vuoden nyt ja heti kun ihastus oli alkanut jo hieman lieventyä sain tytöltä tietää että hänen tunteensa ovat samanlaiset minua kohtaan ja että haluaisi alkaa seurustella! Aiemmin olin jo kertonut tytölle tunteistani mutta ei siitä mitään tullut, syyksi tyttö antoi kaikki esteet mitä oli ja jotka olivat meistä riippumattomia, välimatka jnejne.
No, päätimme siinä sitten aloittaa ystävyyttä syvemmän suhteen ja olin ihan pilvissä sen ajan mitä sitä kesti, en koskaan ole varmaan ollut niin onnellinen. Sovimme että tapaamme muutama päivä tämän jälkeen ja olin edelleen pilvissä, naama oli virneessä varmaan koko matkan tapaamispaikalle. Kuitenkin siellä tämä tyttö kertoi että oli ajatellut asiaa ja tullut siihen tulokseen että suhteesta ei tulisi mitään. Jälleen syyt olivat melko pitkälti samat kuin aiemminkin, tyttö muuttaa, mahdollisesti jopa ulkomaille ja itse en voisi muuttaa vasta kuin joskus ehkä vuoden päästä (armeija jnejne) joten välimatka olisi pitkä eikä voitaisi nähdä kovin usein. Itse olisin ollut valmis aloittamaan kaukosuhteena tämän ja mahdollisesti muuttaa myöhemmin samalle paikkakunnalle kuin tyttö, mutta tämä kertoi että haluaisi nähdä useammin eikä sen takia tulisi jutusta mitään. En myöskään haluaisi odotuttaa tyttöä tuota vuotta ja siinä ajassa ehtisi kuitenkin tapahtua vaikka mitä.
Kuitenkin tyttö sanoi myös että ikäerosta voisi tulla ongelmaa jossain vaiheessa, mutta itse epäilen tätä koska sitä on vain puoli vuotta, molemmat ollaan samana vuonna syntyneitä. Muutenkin syiden määrä ja perinpohjainen selittäminen saa minut epäilemään tytön tunteiden aitoutta, olinko minä kuitenkin vain tälläinen yhden illan säätö tytölle, kuitenkin tuntuu hullulta että puolen vuoden ikäero voisi olla minkäänlainen este? Vai olenko minä taas tapani mukaan ajatellut asiaa liikaa ja kuvittelen näin? Toivon jollain tasolla kuitenkin että tyttö todella "tykkäsi" minusta, itse välitän tytöstä edelleen paljon.
Oli miten oli, toivon että pääsisin tästä nyt yli viimeistään siinä vaiheessa kun pääsen opiskelemaan, en halua kantaa tätä enää vuosia kuten tähän asti. Haluan pysyä ystävänä tälle tytölle mutta pelkään tämän unohtavan minut, jotenkin on tuntunut että hän välttelisi minua, ei olla juteltu juurikaan tapahtumien jälkeen ja silloinkin kun ollaan juteltu on hän ollut harvasanainen ja jotenkin kylmä minua kohtaan... Toisaalta taas toivon että tapaan hänet myöhemmin kun asiat ovat rauhoittuneet ja esteet ovat hävinneet jolloin voisin saada vielä mahdollisuuden, en osaa kuvitella eläväni kenenkään muun kanssa. Tämäkin on varmaan taas ohimenevää nuoren ihmisen ajattelua mutta minkäs sitä tunteilleen mahtaa, toivon tosin että tämä todella menee ohi koska nyt näyttää todella vahvasti sille että mitään vakavampaa ei ole luvassa tytön kanssa... Kuitenkaan en usko voivani koskaan unohtaa häntä, kuitenkin hän valtasi mieleni isoksi osaki vielä meneillään olevaa nuoruuttani (18v, naurakaa pois :D)
Viimeisistä tapahtumista on aikaa nyt vähän päälle kuukausi eli melkoisen vähän aikaa, mutta silti pelkoni ja tunteeni ovat todella vahvoja. No, aika näyttää, toivottavasti se näyttää jotain positiivista, mielellään pian valoa tunnelin päässä ja lopulta itse valon ja kaiken mitä siellä on...
Pahoittelen tälläistä avautumista mutta piti nyt kirjoittaa kun sattui tälläinen ketju silmään, selkeytti hieman omia ajatuksianikin...
Mies halusi sairautensa vuoksi lopettaa suhteemme reilun vuoden seurustelun jälkeen. Olimme kamppailleet asian kanssa monet kerrat ja olin aina halunnut jatkaa ja toivoa, että parempaa olisi luvassa. Tunsin, että olimme miehen kanssa samalla tasolla, pidimme samoista asioista ja nautin hänen seurastaan ennemmän kuin koskaan kenenkään muun kanssa.
Mies kävi tänään kylässä. Tunne yhteenkuuluvaisuudesta ja rakkaudesta ei kahden kuukauden jälkeenkään ollut minnekään kadonnut ja itkuhan siitä tuli, kun mies sulki oven perässään. Muistan kuitenkin seurustelunaikaisen ahdistuksen ja epävarmuuden, jotka ovat nyt eron jälkeen kadonneet. Hirvittävän tistiriitaista: Miten niin hyvä voi olla samalla niin pahaksi? :(
Ainakin nyt tiedän, mitä haluan enkä aio hyväksyä vähempää.
Itselläni aikaa on jo vuosia erosta joka ei johtunut meistä kummastakaan vaan kolmannesta osapuolesta tietämäni mukaan,joka sai meidät vain eroamaan,tämä on helvetillisen vaikeata ollut aina,en pysty unohtamaan häntä päiväksikään,sillä olen aina ollut rakastunut vain häneen,monen on vaikea sitä käsittää ennen kuin vastaava sattuu omalle kohdalle,elikkä se sielunkumppani,olen yrittänyt elää eläämääni eteenpäin
mutta tunteeni ja sydämmeni on hänessä kiinni,tuntuu kuin petän itseäni ja nykyistä perhettäni,mut mieluummin näin kuin yksin,yksin olisin ollut jo hirressä!
Olen aina toivonut saavani mahdollisuuden tavata hänet kahdestaan ja selvittäväni asiat !
takana on pitkä vaikea vuosi. silloin rakas muutti pois, ei mielellään vaan olosuhteiden pakosta. Yrittäny elää ilman..kun ei tiedä pitääkö odottaa vai unohtaa.. aina ko tuntuu että nyt elämä alkaa hymyileen niin sitte tulee uus ikävä, ja aina vain kipeämpänä. nähty pari kertaa sen jälkeen, ja näyttäs vielä välittävän. lupasin vielä oottaa, mutta eipä tuo oo takasi tullu. järki lähtee..
Tuo on kamalaa ettei tiedä odottaako vai unohtaako. Aina on se "mitä jos...." Pelkään että odatan turhaa, karmii myös jollain tavalla jos unohdan. huhhuh pitäisi kai vain antaa virran viedä ja kaaoksen ottaa oikea muoto, jos se tuleekin juuri silloin kun en odota.
jumitin vuosia tuollaisen suhteen jälkeen, tunsin niin voimakkaasti miestä kohtaan, tunsin, että hän oli juuri se oikea minulle, rakkaus roihahti yhdestä katseesta. Mies taisteli kuitenkin tunnetta vastaan, haki aina syytä miksi en olisi hänelle se oikea, en täyttänyt hänen kuvitelmiaan ihannenaisestaan. Tuntui, että mies pelkäsi tunteitaan ja rakkauttaan minuun, mies kohteli kuin roskaa, ei kuitenkaan osannut pysyä poissa luotani. Lopulta katosi sanomatta sanaakaan.
Vuosia kuvittelin, että samanlaista tunnetta oli haettava, että se olisi sitä rakkautta. Kukaan toinen ei sytyttänyt yhtä voimakkaasti, torjuin muut miehet...kuvittelin, että joskus vielä tapaamme uudelleen enkä halua sitoa itseäni häntä odotellessa.
Sitten sainkin uuden tilaisuuden, vetovoima oli edelleen tallella mutta myös ahdistus. Mikään ei ollut muuttunut. Tajusin kuinka typerä olin ollut, mies ei edelleenkään halunnut käyttää mahdollisuutta yhteiselämään. Hän oli myös vuosien saatossa muuttunut katkeraksi, pettyneeksi, ei ollut löytänyt onnea elämäänsä ja minä ajattelin, että tässähän olen nenäsi edessä. Mutta kun toinen ei halua/tajua/tahdo...
Lopetin kaiken yhteydenpidon, päätin, että minulla on oikeus onneen. Koko elämääni en halua tuhlata ko. tunteessa kieriskelyyn. Se ei ilmeisesti sitten kuitenkaan ollut sitä suurta rakkautta. Tapasin ihan erilaisen miehen, rakkaus kasvoi pienistä teoista, yhdessä olosta. Olen onnellinen.
kun satuin juuri lukemaan tuon kirjoituksesi. Se auttoi minua ihan ratkaisevasti, koska asia kolahti niin omaan tilanteeseeni ! Minulla on takana vuosien kivulloinen odottelu-toivomis-ja pettymysvyyhti erääseen mieheen nähden, jota en enää tule olosuhteiden muuttuessa tuskin näkemäänkään. Tunnen, että huolimatta mielettömän voimakkaista molemminpuolisista tunteistakaan (joita silloin koettiin..) ei se juttumme selkiintynyt saatikka edistynyt mihinkään suuntaan. Minua hämmensivät silloin ne valtavan syvät tunteet mm. Tuollaisia tunteita en olekaan kokenut sen ajan jälkeen kun olin tekemisissä kyseisen miehen kanssa.
Olen myös uskotellut ja luullut vilpittömästi, että noita samanlaisia tunteita täytyy olla ja hakea, jos tutustun toiseen mieheen !! Eipä se taida sitten niin ollakaan. Olen vähän aikaa tapaillut erästä toista, ihan erilaista miestä. Mukavaa se yhdessäolomme on ollut, vaikka tunnemme vielä vähän toisiamme. En koe niitä kertomiani vahvoja tunteita tuota miestä kohtaan, mutta kiinnostukseni on kuitenkin ihan selkeä. Tuntuu aika kivalle tämä tämmöinenkin tutustuminen häneen. Sain apua juuri tuosta Sinun kirjoituksestasi. Kiitos..
Tosiaan särkynyt sydän! Tässä oma tarinani, tapasin varmasti elämäni kauneimman ja mukavimman naisen. Nyt haaveilen hänestä joka päivä. Ja ongelmana on, että hänellä on poikaystävä ja kaiken kukkuraksi ensimmäiseltä kotikunnaltani. Katselen joka päivä hänen kuviaan ja hän on varattu, sattuu todella sydämeen, nyt ei tule kuuloonkaan katsoa toisia naisia. Fiilis on aika maissa ;(
Minä taas olen ihan eri kannalla omien kokemusteni perusteella. Koin suuria tunteita, petyin aivan valtavasti. Meni vuosia ennen kun toivuin. Ajattelin näin, että ei niitä suuria tunteita, vaan se läheisyys ja kiintyminen. EI, EI ja EI! Menimme jopa naimisiin asti, yhdessä 10 vuotta ennen sitä. Nyt asumuserossa, sillä suhteestamme tuli lopulta veli-sisko-suhde.
Intohimoa pitää olla! Ja juuri sitä tunteiden paloa. Järki käteen tässäkin, jos muuten suhde tuhoisa niin ei, mutta itse en enää suostu muuhun. Olen mieluummin yksin kuin ihanan turvallisessa, mutta intohimottomassa suhteessa.
voi tuntea niin monella eri tavalla, rakastettuni osaa sytyttää minut ennenkokemattomaan hehkuun...suuria tunteita voi myös syntyä pikkuhiljaa, salaa tunteiden verkkoa kutoen. Puhuin rakkaudesta, en vahingollisesta, vaan sellaisesta joka tekee kahdesta enemmän kuin kaksi.
On turha jäädä jumittamaan epätoivoiseen tilanteeseen ja tunteeseen. Mitä kuvittelee rakkaudeksi voi ollakin esim. tunnelukon aikaansaama pakkomielle. Jokaiselle on olemassa monta oikeaa...kannattaa kulkea mieli avoimena, halukkaana tutustumaan ihmisiin.
Olen selvinnyt mielestäni hyvin parista erostani sillä, että ns. ajan kahdella kaistalle. Sen lisäksi, että sallin itselleni tuskan ja surun läpikäymisen, pakotan itseni ulos, rannalle ja erilaisiin tapahtumiin. Nyt juuri muutama viikko sitten totesin, että irtiotto tunteitteni kohteesta on välttämtön, koska en saa tunteilleni vastakaikua. Surin aikani, mutta lähdin myös ulos ja vaikka ilo oli hieman näyteltyä tapasin ja kohtasin mukavia ihmisiä. Nyt eräs heistä on vanginnut ajatukseni niin, että huomaan olevani jopa puoli päivää ajattelematta entistä suhdettani. Unelmoinnin kohteeni on jo toinen. Viis siitä, vaikka tästä ei mitään tulisikaan, olen ainakin saanut ilmaa väliin, hymyä huuliin ja uutta ajateltavaa.