Alan olla siinä iässä, että kaikki ystävät pariutuu, muuttaa yhteen ja menee naimisiin. Kesälle on taas tiedossa jopa kolmet häät ja keskustelu ystävien kanssa on lähes aina parisuhteista puhumista. Toiset miettii häitä, montako lasta haluaa ja minkä nimisiä... kaikista pahinta (parhainta?) on, että heidän miehetkin on näissä jutuissa ihan täysillä mukana. He haluavat myös naimisiin ja lapsia, siis ihan tavallista perhe-elämää.
No itse olen seurustellut nyt kaksi vuotta, emmekä asu vielä edes yhdessä. Saan jatkuvasti kyselyitä niin ystäviltä kuin sukulaisiltakin, että koskas me muutetaan yhteen ja koskas kihlat jne. Me emme ole edes jutelleet näistä asioista. Tai olen mielestäni yrittänyt, mutta mies haluaa elää päivä kerrallaan eikä miettiä sen pitemmälle. Yhteen me varmaan muutammekin piakkoin, mutta jostain syystä se ei tunnu oikein miltään. Se ei tunnu sellaiselta asialta, että voisin olla onnellinen ja hehkuttaa asiaa. Oikeastaan haluan pitää ihan matalaa profiilia.
Oloni on niin surullinen, kun en voi itse hehkuttaa omaa onneani (mitä onnea?). Toiset tuntuvat löytäneensä sen oikean ja etenevät suhteessaan ja kaikki vaikuttaa niin täydelliseltä ja olen todella onnellinen heidän puolestaan. Ainut vain, että samalla suren tätä omaa suhdettani. Hyvä kun voin edes mainita sanan "vauva" tai "lapsi", ettei mieheni saisi jotain ahdistuskohtausta jälkikasvun miettimisestä.
Ja nyt tulee varmaan pelottavin osio, joka saa kaikki oman mieheni kaltaiset tyypit ahdistumaan: haluan muuttaa yhteen, haluan mennä naimisiin ja halua lapsia. Haluan puhua niistä asioista enkä ajatella, että ne on jossakin hamassa tulevaisuudessa. En halua niitä nyt, mutta haluan haaveilla niistä yhdessä. Haluan keskustella niistä. Haluan tietää, että toinen haluaa samoja asioita. Haluan tietää, että toinen haluaa niitä nimenomaan minun kanssani.
Tuntuu, että kaikilta ystäviltä löytyy se: tahdonvoima ja halu olla yhdessä ja edetä suhteessa. Tuntuu, että meiltä puuttuu se. Tässä vain mennään päivä kerralla eteenpäin, tuskin huomenna tai edes vuoden päästäkään on mitään tämän kummempaa luvassa. Eikä oikeasti ole edes kiire mihinkään. Pelkästään se tahdonvoima riittäisi, asiat voitaisiin sitten toteuttaa, kun niiden aika on.
No itse olen seurustellut nyt kaksi vuotta, emmekä asu vielä edes yhdessä. Saan jatkuvasti kyselyitä niin ystäviltä kuin sukulaisiltakin, että koskas me muutetaan yhteen ja koskas kihlat jne. Me emme ole edes jutelleet näistä asioista. Tai olen mielestäni yrittänyt, mutta mies haluaa elää päivä kerrallaan eikä miettiä sen pitemmälle. Yhteen me varmaan muutammekin piakkoin, mutta jostain syystä se ei tunnu oikein miltään. Se ei tunnu sellaiselta asialta, että voisin olla onnellinen ja hehkuttaa asiaa. Oikeastaan haluan pitää ihan matalaa profiilia.
Oloni on niin surullinen, kun en voi itse hehkuttaa omaa onneani (mitä onnea?). Toiset tuntuvat löytäneensä sen oikean ja etenevät suhteessaan ja kaikki vaikuttaa niin täydelliseltä ja olen todella onnellinen heidän puolestaan. Ainut vain, että samalla suren tätä omaa suhdettani. Hyvä kun voin edes mainita sanan "vauva" tai "lapsi", ettei mieheni saisi jotain ahdistuskohtausta jälkikasvun miettimisestä.
Ja nyt tulee varmaan pelottavin osio, joka saa kaikki oman mieheni kaltaiset tyypit ahdistumaan: haluan muuttaa yhteen, haluan mennä naimisiin ja halua lapsia. Haluan puhua niistä asioista enkä ajatella, että ne on jossakin hamassa tulevaisuudessa. En halua niitä nyt, mutta haluan haaveilla niistä yhdessä. Haluan keskustella niistä. Haluan tietää, että toinen haluaa samoja asioita. Haluan tietää, että toinen haluaa niitä nimenomaan minun kanssani.
Tuntuu, että kaikilta ystäviltä löytyy se: tahdonvoima ja halu olla yhdessä ja edetä suhteessa. Tuntuu, että meiltä puuttuu se. Tässä vain mennään päivä kerralla eteenpäin, tuskin huomenna tai edes vuoden päästäkään on mitään tämän kummempaa luvassa. Eikä oikeasti ole edes kiire mihinkään. Pelkästään se tahdonvoima riittäisi, asiat voitaisiin sitten toteuttaa, kun niiden aika on.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Miehesi on ihan hyvä tyyppi - joka elelee leppoisasti ja huolettomasti ... päivä kerrallaan (niin kuin sanoitkin).
Ilmeisesti häneltä puuttuu suunnitelmallinen jämäkkyys luodata tulevaisuuteen.
Ja sinä hiljaa mielessäsi rukoilet ja toivot miehellesi ilmaantuvan noita ominaisuuksia.
Lopeta siis turha toiveajattelu - toista et voi muuttaa.
Sinulta itseltäänkin taitaa puuttua kaapinpaikan näyttäjän ominaisuuksia.
Ehkä itse voisit yrittää muuttua .. ja näytä se kaapin paikka. Ota siis asiat, tulevaisuus ja mahdolliset lapset, puheeksi ja työstämiseksi. Ehkä miehesikin innostuu, kun asiat alkavat hieman konkretisoitumaan edes puheiden tasolla.
Varmasti näet ystäviesi onnen ja innon. Mutta älä kuvittele, että näet aina sen todellisimman ilmapiirin.
On niin tyypillinen suomalainen melankolia-fiilis; mulla on paha olla - kavereilla hyvä.
Voit olla varma, että syvimmissä keskusteluissa kaverimaailmastakin löytyisi pahaa oloa.
Sitähän se elämä kuitenkin on; hetkittäin hyvää ja välistä kouraisee.
Niin tulee ollakin.
Kaivat jonkin nimi-oopuksen nyt kesällä esiin ja sanot ukollesi naisellisen jämäkästi:
Nyt aletaan suunnitteleen sen tulevan mintun tai mikon nimeä hyvissä ajoin!
Samalla pläräät esitteitä vauvan sängyistä ja vaunuista...lapsen huoneen sisustamisesta.
Johan mieskin herää todellisuuteen ja näkee ehkä jo huomistakin:)
Jos nostan kissan vaan pöydälle, niin olen täysin varma, että poikaystäväni pitää minua ihan pimahtaneena. Samalla myös tulee varmasti kuvioihin jonkinlainen etääntyminen. Aina kun jotain hänen mielestä epämiellyttävää tapahtuu (esim. joka riidan aikaan) hän haluaa omaa aikaa eikä nähdä pariin päivään. Olen varma, että tässä käy juuri niin, enkä nyt varsinkaan halua etääntyä poikaystävästäni.
Olen miettinyt sitä, että entä jos poikaystävältäni vain oikeasti on erilainen eikä suunnittele asioita ja siksi pelkää tulevaisuutta. Mutta kumminkin, kun ajattelin meidän ensimmäistä vuotta yhdessä, niin kaikki oli erilaista. Silloin me nimenomaan puhuttiin asioista. Puhuttiin varmaan häistä ja lapsistakin jo kolmansilla treffeillä. Kaikki tuntui silloin täysin luonnolliselta, silloin voitiin haaveilla ja vitsailla ja vaikka mitä. Nyt en voi kuvitellakaan, että heitän jonkun vitsin vaikka naimisiinmenosta. Poikaystävänikin vitsin ovat nykyään sitä luokkaa, että jos näkee vaikka metrossa itkevän lapsen, niin ensimmäinen kommentti on: "mehän ei sitten ikinä hankita tommosia?".
Niin en tiedä, onko nyt kaikki kuollut tähän vai onko tämä vasta se poikaystäväni oikea luonne. Uskon kyllä, että kaikki haluavat sitoutua ja mennä suhteessa eteenpäin, kunhan löytävät sen oikea. Mikäs siinä odottamaan? Olisi vaan kiva tietää, että mitä poikaystäväni enää minusta ajattelee, kelpaanko hänelle jne... no ehkä näistä pitää jutella seuraavan kerran, kun nähdään.
Jäänyt jollakin tapaa roikkumaan mieheesi.
Onhan se tietysti ymmärrettävää sikäli, että pikasuhteisiin kyllä kysyntää riittää...
Mutta haluatpa sitoutua ja perustaa perheen - hyvät kandit ovatkin kadonneet.
Haluat siis uskoa, että miesystäväsi muuttuu ... muuttuuhan!? ... muuttuuhan(ko sittenkään???)
Kaveripiireissänne perheet kasvavat ja miehesi vain ahdistuu ja vetäytyy, kun otat
perhesuunnitelmat esiin.
Mikäli tosiaan noin, ehkä sittenkin joudut kyseenalaistamaan hänen sopivuuden sinulle.
Häntä saattaa vaivata kylläkin jonkin sortin masennus, josta ei pysty puhumaan. Sellainen olotila
saattaa viedä pohjaa tulevaisuudelta. Välitön hermostuminen lasten itkuihin saattaa kieliä
jostain mieltä nakertavasta. Älä ajattele heti, että johtuu sinusta - ja sinun kelpaamattomuudesta.
Selvästi kärsit pienoisesta riittämättömyyden tunteesta.
Syy mahdolliseen masennukseen saattaa olla mikä vaan. Älä liikaa arvaile sitä.
Edelleen Sinun tulee jämäköityä - ja sanot että nyt jutustellaan ... ilot ja surut perimmäisine syineen.
Et voi löytää itsellesi paremmin sopivaa miestä ennen kuin olet eronnyt nykyisestäsi.
Kirjoitustesi perusteella olet nyt huomannut, että teillä on eroja isoissa kysymyksissä. Et ole yhdessä sellaisen ihmisen kanssa, kuin haluaisit olla.
Sinun on tehtävä raskaat liikkeet, jotta pääseet eteenpäin ja auvoisempaan suhteeseen...
Tsemppiä !
Olen itse samanlaisessa tilanteessa paitsi että olen mies.Minun seurustelukumppani tekee ihan samoin jos yritän saada suhteemme etenemään joten olisi kiva tietää miten teillä alkaa menemään.
Kyllä asioista pitäisi pystyä keskustelemaan, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Sitten keskustelemalla mietitään kompromisseja, joissa KUMPIKIN joustaa jotakin omista tarpeistaan. Nythän sinä olet ainoa joka joustaa niin että et uskalla edes puhua toiveistasi, kun pelkäät hänen (taas) etääntyvän. Melkoista vallankäyttöä häneltä.... Päivä kerrallaan ja mitään suunnittelematta, kunnes jotain muuta ilmaantuu, ja sitten sinut onkin helppo jättää kun ei olla sovittu mitään. Puhukaa! Äläkä anna hänen estää puhumista häipymällä. Jos hän selkeästi ei halua yhteistä tulevaisuutta ja sinä haluat, ette ole sopivat toisillenne. Ole sinä se, joka häivyt jos hän ei yhtään jousta.
Moi,
täällä vähän sama tilanne sillä erotuksella, että olemme asuneet kyllä yhdessä jo lähes kolme vuotta. Kihloista ei puhetta, vauvat ahdistavat ja koko naimisiinmeno on turhaa mieheni mielestä. Yritäpä sinä sitten koittaa rakentaa jotain, kun vastaukseksi kaikkeen tulee aina "sitten joskus". Niin ja ymmärrän kyllä sun fiilikset; sukulaiset kyselee ja itselläkin alkaisi vauvakuume olla (olen hei kuitenkin jo kolmekymppinen, että ei tässä voi ikuisuuksiin odotella). Yleensäkin koko tulevaisuudesta puhuminen on ahdistavaa, minä kuulemma aina touhotan liikaa ym.
Että joo, tajuan sua paremmin kuin hyvin. Ratkaisua mulla vaan ei valitettavasti ole antaa, muuta kuin mies selkä seinää vasten. Niin minäkin tein tuossa yksi päivä ja jonkunlaista kompromissia saatiin aikaiseksi (molemmat joustaa omalta osaltaan) vaikka paskaahan se on, kun ei elämästä saa juuri sellaista, kuin itse haluaisi. Mutta se kai onkin juuri se tekijä, joka erottaa sinkut niistä ihmisistä, jotka kykenevät ja ovat tarpeeksi kypsiä luomaan parisuhdetta. Koville ottaa välillä mutta kun ei kumpikaan halua erota - muuten vaan haluamme elämältä ihan eri asioita. Koitapa siinä sitten jotain järjestää...varsinkin uusmaalaisen jörön kanssa, jolle itse puhuminenkin on jo kirosana...