Mun on jo jonkun aikaa vaivannut se, että poikaystävälläni ei oikeastaan oo kavereita. yks jonkunlainen ystävä/kaveri häneltä löytyy, mutta nekin näkevät vain muutaman kuukauden välein.Ollaan oltu vajaa 10 kk yhdessä ja nyt tää asia on alkanut vaivaamaan enemmän, koska toivoisin enemmän sellaista sosiaalista yhteistä tekemistä. Itselläni on kavereita ja silloin tällöin vietämme aikaa kavereideni kanssa. Sekin on tosin vähän ongelmallista, koska kaverini ovat kaikki sinkkuja niin he ei yleensä kauheesti tykkää että otan mieheni mukaan tapaamisiin, varsinkin kun hänellä ei ole miespuolista kaveria mukanaan. Olis vaan kiva että poikakaverillanikin joskus olis jotain omaa ohjelmaa tai että voitais nähdä hänen tuttujaan. En tiedä sit haluaako tämä poikakaverini ystäviä vai ei. Kyllä se aina mielellään lähtee mukaan kun ehdotan ihmisten tapaamista, mutta ei itse tee mitään ystävyyssuhteiden eteen eli ei siis edes yritä hankkia lisää kavereita. Tuntuu vaan että mulla on kauheesti paineita siitä, että pystynkö järkkään kivaa tekemistä meille muiden ihmisten seurassa. Tää on vaa vaikea tilanne, koska muuten tuntuu että sovitaan "täydellisesti" yhteen, mutta tää seurallisuuden ja sosiaalisuuden aste ei kyl mee yksiin.
mietin vaan että kannattaako hyvä suhde lopettaa tällaisen asian takia? En oo vielä kauheesti puhunut tästä asiasta poikakaverilleni, koska luulen että tää voi olla sille aika arka paikka koska hänen ex-tyttöystävä oli kai osittain lopettanut sen suhteen tän asian vuoks. Voihan se olla että hän haluais löytää kavereita, mutta on aikoinaan turhautunut niiden etsimiseen ja on sit luovuttanut. Tai sitten hän ei vaan kaipaa muita ihmisiä kuin tyttöystävänsä. Sikäli tää asia rassaa mua, koska vietän sit aikaa usein kahdestaan poikakaverini kanssa koska mulle tulee siitäkin huono omatunto jos jättäisin sen esim. viikonlopuks yksin kun tiedän ettei sillä oo oikeestaan kavereita. Tuntuu vaan että omat kaverisuhteet on kärsineet tosi paljon tän seurustelun vuoksi ja välillä pelkää et jääkö mullekaan sit enää kavereita kun voin nähdä niitä aika harvoin. Meidän elämä tulee myös varmaan oleen aika ykspuolista sit kun asutaan yhdessä jos ollaan enimmäkseen vaan kahdestaan.Ootteko muut olleet samanlaisessa tilanteessa?
mietin vaan että kannattaako hyvä suhde lopettaa tällaisen asian takia? En oo vielä kauheesti puhunut tästä asiasta poikakaverilleni, koska luulen että tää voi olla sille aika arka paikka koska hänen ex-tyttöystävä oli kai osittain lopettanut sen suhteen tän asian vuoks. Voihan se olla että hän haluais löytää kavereita, mutta on aikoinaan turhautunut niiden etsimiseen ja on sit luovuttanut. Tai sitten hän ei vaan kaipaa muita ihmisiä kuin tyttöystävänsä. Sikäli tää asia rassaa mua, koska vietän sit aikaa usein kahdestaan poikakaverini kanssa koska mulle tulee siitäkin huono omatunto jos jättäisin sen esim. viikonlopuks yksin kun tiedän ettei sillä oo oikeestaan kavereita. Tuntuu vaan että omat kaverisuhteet on kärsineet tosi paljon tän seurustelun vuoksi ja välillä pelkää et jääkö mullekaan sit enää kavereita kun voin nähdä niitä aika harvoin. Meidän elämä tulee myös varmaan oleen aika ykspuolista sit kun asutaan yhdessä jos ollaan enimmäkseen vaan kahdestaan.Ootteko muut olleet samanlaisessa tilanteessa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei kaikki ihmiset kaipaa kavereita, jotkut, kuten minä, osaa olla ihan itsekseenkin. Mää en yksinkertaisesti kaipaa kavereita.
Ja tätä muuten ei ymmärrä vaimonikaan. Ja se on muuten kavereittesi vika, jos vanhapiika-lauma ei osaa ilman sinua bilettää.
Minulla on, tai oli sama tilanne. Erottiin nimittäin eilen...Seurusteltiin 4 v. Minä olin aina poikaystävääni sosiaalisempi, minulla on paljon kavereita ja tykkään tavata ihmisiä. Poikaystävälläni oli muutama kaveri joita tappasi vain harvoin mutta se oli hänen oma valintansa, hän oli tyytyväinen tilanteeseen.
Ongelmia tuli samoista asioista mistä mainitsit: viikonloppuiltaisin teki mieleni sekä olla kotona että mennä kavereiden kanssa, hän ei halunnut mukaan juuri ollenkaan. Myös seurustelevien kavereiden "pariskuntaillanvietot" olivat hankalia, menin aina niihin ilman häntä ja kaverini rupesivat lopulta miettimään onko minulla oikeasti mitään poikaystävää olemassakaan...Alkuvaiheessa sepitin myös tarinoita miksei hän tule, sama kotiin vanhemmille...
Suhde ei lopultakaan tähän kaatunut mutta se aiheutti joitain ongelmia. Ei mitään ylipääsemättömiä kuitenkaan. Tuskin sinun kannattaa huolehtia hänen "viihdyttämisestään", on varmaan hänen oma valintansa jos ei halua niin paljoa sosiaalista elämää. Ilmeisesti teillä on muuten hyvä suhde, joten kaikkea hyvää teille!
Kyllä se on ongelma, jos toinen on erakko ja toinen sosiaalinen.
Ei poikaystäväsi kuitenkaan erakolta tunnu, kun lähtee aina iloisena mukaan, joten kuljeta häntä erilaisissa paikoissa, ehkä hän haluaisikin ihmisten pariin. Ei vain osaa itse lähteä.
No, meillä asia on toisinpäin - olen itse pohjimmiltani (enkä edes kovin kauheasti yritä sitä peitellä) erakkoluonne, kun taas poikaystävälläni on varsin vilkas sosiaalinen elämä - tai ainakin oli ennen kuin minä tulin kuvioihin. Nyt se on rauhoittunut huomattavasti.
Olen aina valikoinut tarkoin ne ihmiset, joiden eteen kannattaa 'nähdä vaivaa' ja joiden kanssa viihtyy. Ja ennen kaikkea, yksinäisyys on minulle elinehto. Voisin erakoitua erämaamökkiin viikkokausiksi. Lisäksi viikkoa kohden minulla pitää olla ainakin yksi päivä, etten tapaa ketään, en edes poikaystävääni. Muun ajan vietämmekin sitten joko kahden (yleensä) tai sitten tapaamme kavereita - joko yhteisiä tai hänen. Minulla ei suoraan sanoen ole mainittavaa 'ihan omaa' kaveripiiriä. Mitä minä sellaisella edes tekisin? Sosiaaliset tarpeeni tyydyttyvät ja jopa valuvat välillä yli jo näistäkin.
Menemme siis poikakaverini kanssa yhdessä paikkaan kuin paikkaan (kertaakaan seurustelumme aikana ei ole sukujuhlia lukuunottamatta tullut eteen tapausta, jossa jompikumpi olisi nimen omaan halunnut lähteä johonkin kaveritapaamiseen yksin), tapaamme alunperin hänen kavereitaan (joista on siis tullut MEIDÄN kavereitamme - ja suurin osa ON sinkkuja), tai, jos minulla on erakko-olo, vetäydyn omiin oloihini ja lähetän poikaystäväni viihtymään kavereidensa kanssa.
Eli. Mikset muka voi ottaa poikaystävääsi mukaan kun tapaat kavereitasi? Minun ainakin olisi vaikea suhtautua poikaystävääni jotenkin muuhun elämääni erillisenä asiana. Ja hänenkin kavereidensa on nyt vain ollut pakko tottua siihen, että usein minä seuraan mukana (ja pientä härnäämistä lukuunottamatta kaikki onkin mennyt oikein hyvin). Ja jos itse joskus joudun lähtemään johonkin illanviettoon ilman häntä, oloni on jotenkin vajavainen. Ja mielestäni niin sen kuuluukin olla. On turha sopia olevansa yhdessä, jos sitten kuitenkin pitäisi päästä pörräämään itsekseen vähän väliä...
Myös minä olen erakkoluonne, mutten sentään halua aina olla vain ja pelkästään yksinkään.
En vain jaksa mitään ainaista kälättämistä, vaikka nainen olenkin;)
Ennemmin otan kerran kuussa sellaisen illan, että mennään likkojen kanssa puhumaan asiat halki, mutta muuten haluan olla omissa oloissani ja myös erossa poikaystävästäni silloin tällöin.
Hän tietää, että haluan joskus olla yksin kotona ja on onneksi sen hyväksynyt eikä epäile mitään.
Jotkut vaan tarvitsevat yksinäisyyttä, yhtä kipeästi kuin toiset seuraa!
Niin se vain on.
En kutenkaan näe, miksi ihmeessä sen pitäisi olla este millekään!
Ennenkuin tapasin mieheni, minulla oli haave muuttaa metsän keskelle missä muita ei ole lähimainkaan ja erakoitua elukoitteni kanssa sinne!
Nyt sen sijaan asun keskustakämpässä allergisen poikaystäväni kanssa, että kyllä tässä on joutunut joustamaan ihan itse kukin.
Haluisin tosiaan tehdä asioita paljon yhdessä poikakaverini kanssa ja niin me teemmekin mutta oikeastaan tosi usein kahdestaan. En siis kaipaa mitään yksin menemistä, sillä haluisin poikakaverini mukaan. Mut ongelma on vaan se, et mun kaverit ei halua että otan mieheni mukaani, mikä tietty kertoo siitä että ei ne mitään todellisia ystäviä kai olekaan eli ei itsellänikään niitä tosiystäviä varmaan ees ole.Eli toivoisin kai että poikakaverini olis yhdessä kiinnostunut hankkimaan uusia yhteisiä kavereita vaikka harrastusten ym. kautta mutta hän vaan on kauheen passiivinen siinä suhteessa tai toivoo varmaan että mä sitten hommaan meille ne yhteiset kaverit.Mut se on ollut vaan kauheen vaikeeta kun on muutenkin tässä iässä vaikeempi tutustua uusiin ihmisiin. Eli poikakaverini luultavasti toivoo että sillä olis kavereita, mutta ei jostain syystä tee mitään sen eteen. Tällaiseen käsitykseen oon tullut niiden keskustelujen pohjalta mitä on tästä aiheesta käyty vaikkei hirveesti ollakaan siitä puhuttu. Lähinnä ohimennen. Pitäis varmaan vaan keskustella tää asia perusteellisesti ja yrittää löytää molempia tyydyttävä kompromissi. Pelkään vaan että loukkaan hänen tunteitaan koska tää kavereiden puute on hänelle luultavasti aika arka juttu. Siks on ollut vaikee ottaa sitä puheeks vaikka muuten puhutaan avoimesti asioista.
Sit vaan mietin sitä että tuleeko hän kauhean surulliseksi jos siis menen sitten omien kavereiden kanssa kun hän ei voi tulla mukaan ja hänellä ei juuri ole omia kavereita/tekemistä. Se on eri asia jos hän haluaa olla yksin mutta tuntuu että se on enemmän olosuhteiden pakosta eli niitä kavereita ei vaan sit kai ole löytynyt vanhojen ystävyyssuhteiden loputtua. En tiedä miks itse tartten muitakin ihmisiä ympärilleni..Tuntuu vaan kauheelta ajatella että ei olis kavereita.
Sori, Piti vastata tolle edelliselle kirjoittajalle mutta tuli vähän väärään paikkaan :)
Oot tosiaan oikeessa että kompromisseja sitä täytyy kyllä olla valmis tekemään suhteessa ja ehkä munkin sitten pitää vaan hyväksyä tää tilanne poikakaverini kanssa, koska tykkään hänestä tosi paljon ja en haluaisi erota tällaisen kuitenkin ei niin tärkeän asian vuoksi.
Minulla taas on ollut pari vuotta (mielestäänsäkin) epäsosiaalinen tyttöystävä. Hänellä ei ole juuri kavereita. No ei niitä kyllä minullakaan montaa ole. Suhteemme alkuaikoina tyttöystäväni suostui yhden kerran tapaamaan paria kaveriani. Nyt kieltää erolla uhkaillen minua tapaamasta heitä.
Tyttöystäväni väittää jatkuvasti että ihmiset puhuvat pahaa ja niiden kanssa ei pidä olla tekemisissä. Mielestäni maailma ei ole aivan niin paha paikka. Hänen äitinsäkin on samanlainen, voi johtua todella ankarasta, tyylin ennaltaehkäisevästi remmiä nulikoille etteivät tekisi pahaa, isästään.
Niin hänen äitinsä on kait sellainen ylihuolehtivainen tapaus, tyttöystäväni soittaa joka aamu ja ilta raportointipuhelun äidilleen. Siinä käydään läpi kaikki asiat mitä hän on tehnyt, nähnyt tai kuullut, tyyliin "Heräsin kello 06:30, söin leivän ja jogurtin, tein läksyjä, menin kouluun, koulussa juttelin luokkatoverini nn kanssa kevään etenemisestä, palasin kotiin kaupan kautta, ostin kaupasta kaksi suklaapatukkaa ja pussin sämpylöitä, kotiin tuli postina kuponkiuutiset muttei muuta, sähköpostia ei ole tullut, lämmitän mikrossa lihapulla-annoksen. Onko siellä tapahtunut mitään? (Ja sitten hänen äitinsä antaa täyden selonteon päivästään) Soitan uudestaan kello 22:00" Hänen äitinsä soittaa sitten samanlaisen puhelun vielä omalle äidilleen.
Tyttöystäväni on pienestä maalaiskylästä, jossa uskonto jyllää vahvana. Taisinpa juuri keksiä mitä tarkoittaa kun "isien pahat teot kostetaan vielä kolmanteen polveen".