Lapsuudessani oli jakso jolloin vanhempani pahoinpitelivät minua, nyt minua on alkanut pelottamaan, että minustakin on tulossa hyvää vauhtia väkivaltainen. Äitiäni on kohdeltu huonosti lapsena ja hän on sitten purkanut sitä minuun ja isänikin on pahoinpidellyt minua. Jos suutun ystävilleni mieleeni tulee pahoja ajatuksia joita en itsekkään ymmärrä, haluan vahingoittaa heitä ja kihisen kiukusta. Usein pakenen tilanteesta ja lähden pois. Kerran kuitenkin löin kaveriani humalassa ja melko kovaakin. En edes ajatellut mitä tein ja meillä ei ollut edes ollut mitään riitaa tai muuta. Voiko lapsuudentraumoilla olla niin suuri vaikutus minuun, että en välttämättä itsekkään pysty käsittelemään raivoa inhimillisesti? Olen kyllä väkivaltaa vastaan ja en vielkäkään pysty hyväksymään sitä miten vanhempani kohtelivat minua.
Tuleeko minustakin väkivaltainen?
väkivaltainen(ko)
332273
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Kannattaa ehdottomasti käsitellä tuo asia pohjia myöten. Jo se,että itse sen tiedostat asian on hyvä bointti välttää sitä.
Mutta lapsuuden taustoilla on merkitystä myöhempään käytökseen, mutta ei pakota niin tekemään.
terapiaan kannata mennä, sillä se on vain jonkun porukan businestä eli pelkkää rahastusta.
Mielestäni kannattaa valita hyvät kaverit ja tietysti hieno juttu olisi muuttaa Lappiin asumaan, mutta nyt tuli jo tehtyä virhe sillä sinun olisi itse pitänyt oivaltaa tuo idea jotta se olisi aito. Siis nettikeskustelu on pahasta, koska se vääristää todellisuutta.
Kun mieheni kertoi minulle aikoinaan lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokemastaan väkivallasta, se sai minut surulliseksi ja pelokkaaksi. Kuvittelin, että väkivaltaisen vanhemman lapsesta tulee lähes poikkeuksetta väkivaltainen, mutta ei se onneksi olekaan niin. Mieheni on lempeä ja luonteeltaan erittäin tasapainoinen. Hän osaa käsitellä negatiiviset tunteensa muutenkin kuin väkivallalla. Alkoholikaan ei tee hänestä väkivaltaista.
Sinullakin on mahdollisuus katkaista väkivallan ketju. Älä suostu pilaamaan omaa aikuisuuttasi väkivallalla. Hae ammattiapua. Ota vaikka yhteyttä Lyömättömään linjaan. Siellä varmaan osataan neuvoa eteenpäin.
Et ole lapsuudessasi saannut mallia vihan käsittelyyn, mutta koskaan ei ole myöhäistä oppia.
ETTÄ SILLEEN.TAITAA OLLAKIN HARVINAINEN POIKKEUS...
Tiedostat tilanteen, joten voit muuttaa sitä. Terapia auttaa, kunhan löydät hyvän terapeutin. Alkoholia kannattaa välttää kuin ruttoa, jos sen vaikutuksen alaisena ei pysty toimimaan normaalisti. Et menetä mitään, vaan olet ainoastaan kovempi jätkä kuin ne, jotka eivät pysty lopettamaan juomista. Alkoholi on jäänestoaine. Kun jää sulaa, voi pintaan pulpahtaa paskaa menneisyydestä. Paskat kannattaa pulpauttaa terapiassa.
Olenkohan minä poikkeus kun en humalassa ole koskaan ollut väkivaltainen tai edes ajattele sitä, mutta selvin päin olen kävelevä aikapommi. Hyvin usein on selvin päin tullut tilanne että on mennyt hermot jostakin syystä ja yleensä on käynyt mielessä toisen ihmisen hakkaaminen tai jopa tappaminen. Jälkimmäiseltä on ainakin toistaiseksi vältytty mutta hyvin täpärästi.
Joo kyllä kannattaa ilman muuta hakea ammatillista apua, jos tilanne on kuvaamasi kaltainen. Lyömtäön Linja tuossa jo mainittiinkin, mutta toinen paikka voisi olla Väkivalta-apua -palvelu.
Löytyy täältä www.vakivalta-apua.fi Palvelu on käsittääkseni vain Helsingissä, mutta muutamalta tutulta olen kuullut vain hyvää.
Tsemppiä aloittajalle!
Sama ongelma kuin minulla itsellänikin. Isäni pahoinpiteli minua lapsenakin mutta murrosiässä tilanne räjähti käsiin. Isäni hakkasi minua milloin milläkin, välillä se oli sählymaila välillä ties mikä. Kerran hän jopa juoksi perässäni kirves kädessä ja on myös uhkaillut haulikolla silloin kun asuin kotona. Henkiseltä väkivallatakaan en tietysti ole säästynyt. Isäni ei ikinä ole hyväksynyt minua. Milloin olen ollut isäni mielestä läski, milloin tyhmä lehmä ja kaikkia sanoja joita isäni on käyttänyt en viitsi tänne edes laittaa.Tiedän ettei hän ikinä olisi minua oikeasti pystynyt millää kirveellä lyömään tai haulikolla ampumaan mutta siinä tilanteessa kun nuo ovat tapahtuneet muistan kuitenkin pelänneeni vaikka tiedostin ettei hän lopulta kuitenkaa uskaltaisi. Äiti on aina ollut ihana mutta isäni ongelmaa hän ei halua nähdä. Tietysti itsessänikin on ollut vikaa murrosikäisenä suuta soittaessani mutta silti, kuka 50 vuotias hermostuu 15 vuotiaan puheista noin. Ei kenenkään pitäisi.
Haluan nyt kuitenkin sanoa senkin että toisaalta isässäni on se hyväkin puoli mutta se vain näkyy harvoin. Silloin isässänikin voi nähdä ns. herkemmän puolen. Mutta useimmiten hän yrittää sen peittää.
Tiedän että isänikin on kärsinyt lapsena pahoinpitelystä.
Nyt olen yli 20 vuotias ja tilanne on rauhoittunut sillä en kotona ole asunut kolmeen vuoteen. Tiedän kuitenkin tuon ajan jättäneen varmasti ikuiset jäljet.
Pelkään myös että minusta tulee väkivaltainen esim. omille lapsilleni..
Vaikka tiedostankin asian itse ja yritän olla hermostumatta tiedän että tarpeeksi hermostuessani voisin lyödä. Suuttuessa koenkin etten ole oma itseni ollenkaan. Ihan kuin silmänräpäyksessä muutuisin isäkseni. Alkoholia nauttiessa en ole ollenkaan väkivaltainen samoin ei isänikään.
Äitiini isä ei ole ikinä koskenutkaan väkivaltaisesti. Äitiä isä arvostaa ylikaiken.
Sen takia äidin on ehkä vaikeampi tajuta asiaa.
Kovin tutulta kuuloista tuo elämäntarina, niin samanlaista oli minullakin, sillä erotuksella ettei äiti ollut ihana vaan välinpitämätön. Nyt olen 45 ja vanhemmat elävät omaa elämäänsä , minä omaani, sukujuhlissa nähdään eli hyvin harvoin. Traumat olivat pahoja ja jälkensä ne ovat jättäneet loppuelämäksi, mutta sain itseni tervehtymään terapian avulla. Traumat tuli käytyä läpi ja purettua syvälle hautautuneita aggressioita, joita kertyi kun joutui julman epäoikeudenmukaisen kohtelun uhriksi. Ja minä en nyt sitten olekaan väkivaltainen ihminen, vaan rauhantahtoinen, ei nouse järkyttäviä hallitsemattomia vihan tunteita enää. Olen tasapainoinen ja tykätty.
Mallioppiminen on hyvin vahva oppimisen tapa, vanhemmilta siirtyy käyttäytymismalleja vaikka lapsi ei niistä pitäisikään, kyse ei ole siis perinnöllisyydestä koskien esim juuri taipumusta väkivaltaisuuteen, olen vahvasti sitä mieltä.
Ihminen on tervehtymisessään jo pitkällä kun pohtii ja tiedostaa omia ongelmia/traumoja, mutta laadukas ammattiapu on tällaisissa pahoissa traumoissa todella tärkeää ja tarpeellista.
Mä uskon, että riski väkivallan periytymiseen on.
Se ei mielestäni tarkoita sitä, että se satavarmaan periytyy, mutta kuitenkin. Tiedä sitten onko se siitä perimästä kiinni, että pahoja ja huonoja kokemuksia - epäoikeudenmukauisuutta jota on itse saanut elämässä kokea alkaa kierrättää. Se aiemmin saatu oma huonous pitää saada toisen ihmisen kokemaksi.
Jos olet kokenut lapsena jonkin epämieluisan asian, niin helposti haluat sen toisen kokemaksi, haluat itse kokea sen millaista on olla siinä valtaa väärin käyttävänä toista ihmistä alentavana.
Mutta tämä on vain maalliikon näkemys. Ei se puhdas- ja nuhteeton toimintakaan suojaa väkivallalta, tai takaa että mitää ongelmia ei tulisi...
Minulla oli väkivaltainen appiukko - hänen poikansa oli myös ja hänestä pääsin eroon vasta 20 vuotta sitä kärsittyäni. Olen sitä mieltä että on olemassa joku geeni jonka perii ja sitten se geeni aiheuttaa väkivaltaisuuden elämän jossakin vaiheessa. En usko että lapsuuden väkivallan näkeminen sen tekee vaikka näin väitetäänkin vaan se on perinnöllistä.
Pelkään nyt sitten omien lasteni puolesta ja sen verran tiedän että vanhemmalla pojalla on ollut taipumuksia siihen!
Johonkin urheiluun tai rupea harrastamaan kuntonyrkkeilyä ja hakkaat nyrkkeilysäkkiä ja sanot vanhemmilesi että onko niitä hakattu lapsena kun olivat sinulle väkivältaisia kun olit lapsi niin voi helpottaa. Sehän on kiinni vain irsehillinnästä ja sitä voi harsjoitella ettei suutu mistään vaan pysyy rauhallisena vaikka mitä tapahtyisi.
LAPSUUS han määrää aina KAIKKI ja KAIKEN!! niinhän nykytsykolookia sen määrittää!
Yleesä se periytyy,suvussa veli oli, väkivaltainen vaimoaa kohtaan.Mutta minä en ollut,väkivaltainen vaimoani kohtaan.Enkä lapsia kohtaan,vaikka vaimo oli pirttihirmu.Sain itseni pidettyä kurissa,vaikka olisi ehkä ollut. Näin jälkeenpäin ajateltuna,oli hyvä etten ottanut nyrkkejä avuksi.Sain siltä osin, kierteen poikki.Enkä pidä naisten hakkaaja,kuin surkeina vellihousuina.Kun tulee tunne että,nyt nyrkki heiluu.On parempi lähteä ,vaikka ulos rauhoiitumaan.Parempi vaihtoehto
Minä uskon, että väkivalta sinänsä ei ole geeneissä, mutta taipumus käyttäytyä jollain tietyllä tavalla on opittu juttu, jota voi toistaa tai valita uuden tien, jossa oppii "pahoista" tavoista pois.
Sinä tiedostat oman "pimeän" puolesi, se on merkki siitä, että asiat ovat positiivisella puolella. Kuten jo moni on kirjoittanut edellä, minäkin olen sitä mieltä, että puhu asioista, joko ammattiauttajalle tai jollekin hyvälle kuuntelijalle.
Täällä myös yksi 19-vuotias nainen, joka uskoo väkivaltaisuuden perinnöllisyyteen. Isäni oli väkivaltainen äitiäni kohtaan, ja olen varmasti nähnytkin väkivaltaa kotona, mutta en muista yhtäkään sellaista tilannetta, koska olen ollut alle 3-vuotias, kun isäni on muuttanut meiltä pois. Minä olen koko lapsuuteni ajan käyttäytynyt väkivaltaisesti äitiäni kohtaan, paiskonut lautasia, jopa repinyt äitiäni hiuksista, kun hän on ollut juovuksissa. Pikkuhiljaa aikuistuessa mieleeni alkoi salaa hiipiö ajatus, että tuleeko minusta samanlainen kuin isäni, kuten äitini oli koko elämäni ajan minulle hokenut, että olen aivan kuin isäni. Olen aina vastustanut kaikenlaista väkivaltaa, mutta niin vain kävi, nyt käyttäydyn väkivaltaisesti avomiestäni kohtaan. Teen välillä sellaisia asioita, että säikähdän jälkeenpäin itsekin ja tunnen monta päivää jälkeenpäin kauheaa syyllisyyttä ja pahaa oloa tapahtuneesta. Kynnykseni hakeutua ammattiauttajalle oli erittäin korkea, mutta onneksi vihdoin uskalsin ylittää kynnyksen. Tällä hetkellä taistelen väkivaltaista käyttäytymistä vastaan, ja yritän opetella lähtemään pois tilanteesta, kun sellainen sattuu päälle. Vielä en ole kertaakaan onnistunut. Toivottavasti opin hallitsemaan käytöstäni, eikä minun tarvitse koko loppuelämäni ajan olla, kuten isäni. Perinnöllisyyttä ajattelen syyksi sen takia, että olen muutenkin niin kovin samanlainen kuin isäni. Kaikki muut perheessäni lähes vihaavat isääni, mutta minä en osaa vihata häntä, koska jollain tapaa ymmärrän hänt'ä, kun olen itse niin samanlainen. Kumpikaan meistä ei tee väkivaltaisia tekoja tahallaan pahuuttaan, vaan koska olemme niin heikkoja, emmekä osaa hallita tilanteita muilla keinoin.
Sinulle nim. 16 16 voisin sanoa, että turhaa pelkäät että "raivosi" olisi perinnöllistä. Tekstistäsi tuli ilmi, että olet ollut agressiivinen äitiäsi kohtaan, joka oli juovuksissa. Tulee vain mieleen, että olet varmaan kokenut turvattomuutta. Tapa regoida turvattomuuteen voi syntyä monen eri oppimisen kautta, ja itsessään turvattomuus voi luoda myös väkivaltaa. Nuoret naiset nykyään ovat rajuja. Lohduttavaa olisi se tieto sinulle, että olet varmaan sitkeä ja voimakastahtoinen nuori nainen. Kun opit ohjaamaan energiasi itsellesi hyödylliseen suuntaan tule hyväksi selviytyjäksi. Kuten aikaisemmakin kirjoittajat totesivat sen, että tilanteen tiedostaminen on jo ensimmäinen askel eteenpäin. Toinen on se, että pyrkii kävelemään pois niistä tilanteista, jossa alkaa nyrkki puristua. Mieleen pitää ohelmoida ajatus: " laske tyttö ensi kymmeneen, ja rauhoitu, kyllä tämä tästä." Tilanteesta poistuminen on helppoa, silloin kun esim. menee ulos talosta, lähtee lenkille tai hyppää autoon, ja taas laskee kymmeneen ennen kuin lähtee ajelulle. Alkoholia ei kannata juoda liikaa, jos silloin repeää. Mielessä kannattaa pitää se ajatus, että "minähän olen melkoinen energiapaukku, pitää vain saada se energia nyt oikeaan suuntaan" Kuten koulutus, haasteellinen työ jne. Itseään voi kouluttaa, ja jokainen uusi onnistunut liikku luo lisää omanarvontuntoa, ja ylpeyttä itsestään. Itseään saa kiitellän ihan mielin määrin jokaisesta uudesta pienestäkin onnistumisesta. Kukaan ei ole geneettisesti tuhoon tuomittu!
Käsittääkseni ei aina ole perinnöstä kiinni, vaan siitä miten ihmiset kohtelevat. Uskon kyllä että perintö voi olla mahdollista, mutta mielestäni se tapahtuu enemmän toisten ihmisten aloittamisesta. Ihminen on se, joka tekee toisistaan väkivaltaisen, ei sitä että se tulee itsestään. Nyky-yhteiskunnilla ihmiset voivat tehdä, mitä he haluavat, mutta heidän täytyy itse kantaa vastuun seurauksista ja vääryydestään, jonka sen vuoksi syylliset ovat ne, jotka tekevät viattomista vihamielisiksi, kuten Jokelan ja Kauhajoen surmia.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9147269
Tämä on jonkun ihmisen kirjoittama. Tavallaan ironista, mutta myös säälittävää...
Periydy,mutta ympäristön ja vanhempien kautta opitaan ja asenteet muokkautuvat hyväksymään väkivallan. Samoin suomalaisessa kulttuurissa hyväksytään väkivalta,esimerkkinä,känniset siellä nahistelee ja pitäähän vaimolle näyttää kaapin paikka,että tietää kuka on isäntä talossa. Hyviä mielen muokkaajia ovat myös tietokonepelit ja televisio. Yhä nuorempi lapsi oppii väkivaltaiseksi, juuri näiden medioiden kautta.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8757551
Toivottavasti tämä jonkun tekemä viesti saa teidät ymmärtämään.
Ihmiset ovat luonnostaan väkivaltaisia ja vain pieni osa ihmisistä on viilipyttyjä. Ainoastaan se, että täällä opetetaan väkivallattomuuteen ja pakotetaan siihen, saa ihmiset ajattelemaan että väkivaltaisuus on epänormaalia.
En tarkoita, että väkivalta on hyväksyttävää, mutta sen unohtaminen, että ihminen on luonnostaan väkivaltainen olio, ei auta kyllä yhtään hillitsemään väkivaltaista käyttäytymistä.
Terapioissa opetellaan hallitsemaan väkivallan tunteet, kiertämään ne ja korvaamaan ne siinä hetkessä muilla, positiivisilla tuntemuksilla tai purkamaan olo johonkin, mistä siitä ei aiheudu vaaraa kenellekään.
Oma rohtoni omaan väkivaltaisuuteeni on ollut se, että älä yritä niinkään estää väkivaltaisuutta, vaan edistä väkivallattomuuttasi! Rakasta ihmisiä, niitä ärsyttäviäkin. Rakkaus on jännä vekotin: se ei kulu käytössä vaan vahvistuu.
Eiköhän normaali ihminen pysty olemaan ilman väkivaltaa.
Silloin ihminen kyllä suuttuu, mutta mikä ihmeen tarve on ottaa fyysistä kontaktia toiseen ihmiseen eikö rakentava keskustelu ja asioiden painottaminen riitä! Jos toinen ei ymmärrä niin antaa olla.
Kannattaa kokkeilla :) Ja viha muut tunteet on helepompi käsitellä ku ne on vasta pieniä "taimia".. jos nyt sattuu niin että tulee tilanteita jotka hoidat väkivallalla nii siinä on vielä lissää hoijettavaa pois. joten suosittelen kääntymistä lääkärin puoleen että saisit käytyä asiat läpi.
Ja väkivaltaisuus on ainakin siinä mielessä periytyvää kun lapsena sitä kattoo aikuisten käytöstä ja omaksuu tavat hoitaa asiat juurikin kuten aikuisilla on tapana, koska ei oo ollu muuta esimerkkiä.
Ite oon väkivaltaperheestä, viina oli ratkaseva tekiä.. oli myös monta muuta asiaa jotka on jäänyt traumana mieleen ja omat tapani hoitaa asioita ei tosiaan oo mitkää maailmaa mullistavat. Mutta ite oon käyny terapiassa päätäni hoijattamassa jo usiamman vuotta..
Pikkuhilijaa se alakaa helepottaan :)
hakeutumista suosittelen lämpimästi.et ole käynyt asiaa läpi itsesi ja vanhempiesi kanssa.sitä jos ei pura itsestään pois ni sitä voi tahtomattaan jatkaa eteenpäin.humalassa patoutuneet tunteet tulevat usein esille,koska ihminen humalassa ei ole oma itsensä.tuskin olisit kaveriasi selvinpäin ilman mitään syytä lyönyt?lapsuuden traumoja on varmasti jokaisella meistä,toiset ovat ne käyneet läpi ja toiset taas "valitettavasti" eivät koskaan ja silloin se jatkuu ikäänkuin "ketjureaktiona" muutama ystävistäni ovat sanoneet etteivät hanki siksi lapsia/perhettä etteivät he koe samaa mitä he ovat kokeneet lapsena?ironista minusta ettei ihminen voi sen vuoksi hoidattaa itseään kuntoon....nykyisin on kaikenlaisia apuja saatavilla mutta nämä lapsuuden traumoja kokeneet häpiävät niin paljon itseään ja useimmiten syylistävät itseään(turhaan) asioista joita ovat kokeneet.ne on ne vanhemmat joilla on olleet siihen aikaan sellaiset voimavarat käytettävissä ja uskon että tuohon aikaan on saanut hullun leiman otsaansa jos olis lähtenyt hakemaan apua jompi kumpi vanhemmista väkivaltaisuus käyttäytymiseensä.nykyisin kuulen jonkun jopa sanovan että"joka vitsaa säästää se lastaan vihaa" itseäni puistattaa tuollainen käsitys ja ajatus.
Jos ihminen ei luota itseensä, niin se aiheuttaa väkivaltaa jos ei tajua että on muitakin ratkaisuja. Ja on toisaalta naurettavaa aina vetää lapsuus mukaan, minäkin olen saanut tukkapöllyä ja aiheesta, mutta en ole väkivaltainen. Väkivallattomuus lähtee muuten ihmisestä itsestään, siihen ei terapiakaan auta, turha on mennä lätisemään yhtään kenenkään kanssa, jos ei ole haluja muuttaa tapojaan ja jos on haluja muuttaa itseään, siihen ei edes välttämättä mitään ulkopuolisia tarvita.
Aloittaja on tiedostanut ongelmansa, jota esiintyy humalassa, joten aloittajan pitää hoksata se rajansa, paljonko alkoholia pystyy ottamaan ja pystyykö ollenkaan. Eli jokaisesta itsestään lähtee se käytös, suomalaisilla on kautta-aikain ollut tapana tapella humalassa, mutta sen ei ole pakko jatkua, omalla kohdalla, kunhan vain tiedostaa että missä on raja.
Jokaisella tulee suutuksissa, kaikenlaisia ajatuksia, mutta en itse olisi huolissaan, jos niitä ei käytännössä toteuta eli kykenee hillitsemään raivoaan, esim. lähtemällä pois, jos ei muuten pysty itseään hillitsemään. Turha kantaa syyllisyyttä ajatuksistaan, niitä kun ei kukaan kuule.
En ymmärrä tuota väkivaltaisuutta.. Itse olen myös perheestä jossa väkivalta ollut läsnä hyvin usein. Itse ajattelin et tommoseen pas**an en ala! Eiköhän nää oo pään sisällä päätettäviä asioita ja sitä mielenlujuutta. Ja jos tietää kännissä olevan helpommin aggressiivinen niin kannattaako sitä sitten edes juoda.. En sulje kohtuudella ottamista
vaikkei aikuisiällä, mutta lapsuudessa/teini-iässä (max. 14-vuotiaaksi asti). Omasta lapsuudestani ja ennen kaikkea nuoruudestani löytyy väkivaltaista kohtelua. Väkivalta ei kotonani tullut usein edes oikeasti syystä, siksi se tuntuukin väärältä ja on aiheuttanut jossain määrin katkeruutta. Isäni saattoi turvautua väkivaltaan selvinpäin, saadakseen asiat kulkemaan täysin oman mielensä mukaan. Itse käytin samaa hävettävää metodia nuorempaan siskooni, koska olin oppinut tekemään niin. Minua pahoinpideltiin kaiken lisäksi koulussakin, joten itselläni oli jatkuvasti paha möykky tuolla sisällä, enkä osannut lapsena purkaa sitä mitenkään järkevästi. En usko perinnöllisyyteen. Kun tulin vähän vanhemmaksi, ymmärsin, ettei mulla ole oikeutta tehdä niin, ja siihen lopetin. Isäni mielivalta jatkui kunnes muutin kotoa täysi-ikäiseksi tultuani. Tähän asti (olen yli 20v.) nuo asiat kuitenkin painavat mieltäni jollain tavoin. Kadun tosi paljon sisarelle tehtyjä asioita, vaikka meillä onkin tosi hyvät välit nykyisin, eli ei kai jäänyt ainakaan mitään vihatraumoja minua kohtaan? Tästä on vaikea keskustellakin hänen kanssaan...
Onko psykologilla/terapeutilla oikeus tehdä rikosilmoitus, eli voiko noita asioita edes kertoa missään terapioissa, sitä olen joskus miettinyt?
Käsittääkseni terapeuteilla on vaitiolovelvollisuus. Joissakin tapauksissa se ei kuitenkaan päde, vaan saatetaan tehdä lastensuojeluilmoitus. Käsittääkseni silloin "huoli" lapsesta on ajankohtainen ja pahoinpitely ajankohtaista. Koska olet jo aikuinen ihminen, ei sinulle ole välitöntä vaaraa tällä hetkellä, vaikka isäsi on sinua hakannutkin. Mene puhumaan terapeutille, pura kaikki paha olo ja traumat sisältä pois, siten voit ehkä paremmin jatkaa elämääsi. Usein ihmiset hautovat omat traumat tuonne jonnekin syvälle sisälle, mutta silti ne saattavat vaikuttaa ihan arkipäivään vuosienkin jälkeen.
Minuakin on pienestä pitäen kasvatettu kurittamalla. Jo alle yksivuotiaana annettiin luunappeja ja tukkapöllyä, kuten kuuskytluvulla oli tapana. Kyllä lapsi käyttäytyi melkomoisen kiltisti, kun tiesi mitä tuhmasta käytöksestä seuraa. Ja vanhemmathan aina määrittelivät sen tuhman käytöksen. He olivat ikäänkuin kaikkitietäväisiä, jotka päättiät mikä on oikein ja mikä väärin. Jatkuvassa pelossa sai elää. Ykstoistavuotiaana tuli vielä nyrkkiä naamaan, kun vanhempi sattui hermostumaan jostain, esimerkiksi lasten kitinästä auton takapenkillä. Seitkytluvulla kiellettiin lapsiin kohdistuva väkivalta. Ymmärsin, että vanhemmat olivat toimineet väärin. Oman lapsen syntyessä koin kauhukuvia siitä, että jos minäkin sitten lyön lastani kuten minua oli lyöty. Mutta ei se niin mennyt. Onneksi. Ymmärsin lapsen ollessa jo pieni vauva, että olisi erittäin väärin lyödä tai vahingoittaa toista ihmistä. Miksi ihmeessä ädin tai isän pitäisi satuttaa rakastamaansa ihmistä, maailma satuttaa ennenpitkää aivan tarpeeksi. Lapsi tarvitsee vanhempien rakkauden ja tuen kohdatakseen kovan maailman. Ja niinpä minä en ikinä kurittanut lastani ruumiillisesti, en milloinkaan tukistanut enkä satuttanut rakasta lastani. Yritin myös aina kunnioittaa häntä, pyytää anteeksi jos olin toiminut väärin ja kertoa lapselleni kuinka paljon häntä rakastan. Nyt minä olen onnellinen fiksusta ja tasapainoisesta aikuisesta lapsestani, joka on hyvin koulutettu ja hyvässä ammatissa sekä onnellisessa parisuhteessa. Itselläni on ikuiset traumat ankarasta lapsuudestani, mutta olen oppinut elämään sen asian kanssa ja katson tulevaisuuteen. Silloin vain luultiin että tehtiin oikein. Turvalliset rajat on lapselle asetettava, mutta rakkaudella.
Itse jouduin väkivallan uhriksi kun vielä asuin kotona, mutta väkivaltainen ei ollut isäni vaan äitini. Voi kuulostaa typerältä, mutta isäni ei koskaan ollut vahvaluonteinen vaan herkkä kitisijä joka ei puolustautunut mitenkään vaikka äiti löi häntä niin kovaa kuin jaksoi, kuristi ja käytti ties mitä esineitä esim. takka halkoja, vöitä, sählymailoja ja kerran iski lasiruukun päähän. Tuolloin jouduttiin soittamaan sairaalaan. No tätä jatkui sellaiset kolmisen vuotta ja lopulta minulta paloi pinna ja jouduin puolustamaan aina isää ja väkivalta siirtyi minuun. Olin onneksi kasvanut ja olin pitempi ja vahvempi kuin äitini ja minä uskalsin puolustautua. Lukitsin äidin usein makuuhuoneeseen ja soitin poliisit. Joskus äiti joi vielä alkoholia ja silloin alkoi höpistä omiaan, haukkua kaikkia ja uhkasi tappaa koirankin. Isä kitisi aina, että ei saa vahingoittaa äitiä, mutta pakko se oli kirjaimellisesti heittää huoneeseen kovakouraisesti ja kerran tosiaan oli pakko lyödä häneltä ilmat pihalle koska oli tarttunut veitseen. No tilanne hiljeni jouluun asti ja aattona äiti päätti alkaa riehumaan vaikka sukulaisia oli paikalla. No putkaanhan se joutui ja jatkettiin joulua muiden kanssa hiljaisuudessa. Äiti tosiaan jaksoi pilata kaikki juhlapäivät. Itse en hermostu helpolla, mutta jos tilanne riistäytyy todella pahaksi niin menetän hermoni. Joskus suuttuessani muille huomaan, että alan käyttäytyä yhtä julmasti kuin äitini mm. valehtelen, levitän jouruja mitkä eivät ole totta, uhkaan ottaa siltä henkilöltä/henkilöiltä hengen joka/jotka suututti(vat) minut. Tiedostan tämän ja yritin oppia rauhoittumaan. Nykyisin tarvitaan ainakin kuukauden verran ärsyttämistä ennen kuin hermostun. En pelkää, että minusta tulisi samanlainen kuin äidistäni koska pystyn hallitsemaan tunteitani ja minulla on ystäviä jotka tukevat minua ja olen antanut heille vieläpä luvan sitoa minut johonkin jos hermostun. Pysynpähän aloillani ja rauhoitun. Otin yhteyttä Vanhan Vaasan Sairaalaan ja äitini on nykyisin siellä. Isä taas asuu siskonsa (tädin) ja tämän miehen kanssa ja kehitysvammaisen serkkuni kanssa. Veljeni käyvät katsomassa äitiä, mutta itse en siedä enää sitä naista silmissäni.
Samantyyppisiä kokemuksia. En usko että mitenkään periytyy suoraan mut jossain muodossa se pahoinvointi varmasti näkyy. Yritä selviytyä ilman terapioita sun muita puoskareita, siitä kierteestä ei välttämättä pääse niin vaan pois.
Verensokerin voimakkaat heittelyt ovat yksi syy väkivaltaan, tämä on ihan tutkimuksissa todettu. Suomalainen humalajuominen, jossa ryypätään ja ryypätään mutta ei syödä poikii turhia vankilatuomioita, kun ihmiset saavat raivareita kun verensokerit on liian alhaalla.
Esim. diabeetikoista tiedetään tämä ilmiö, kun verensokeri pääsee alas, he ovat äkäisiä.
Suomessa pitäisi olla ravintoloissa ruokapakko, pari metvurstileipää pakollinen kaljanvedon välissä.
Myös lisäaineinen teollinen ruoka, esim. hirveä energiajuomien litkintä saa elimistön hivenainetasapainot aivan perseelleen. Englannissa annettiin vangeille kalanmaksaöljyä, niin he rauhoittuivat.