Olen avoliitossa rakastamani täydellisen miehen kanssa. Mies on kaikkea sitä, mitä olen toivonut. Toki hänessäkin on omat puutteensa. Mutta minulle hän on kaikki kaikessa ja kaikki mitä mieheltä toivon. Hänellä on stressiä ja masennusta, minkä vuoksi hän minuun purkaa pahaa oloaan, eikä näin ollen ymmärrettävästi aina käyttäydy kuin "unelmamies". Minulla on vakaa aikomus olla hänen rinnallaan ja auttaa häntä pääsemään stressistä ja masennuksesta eroon. En halua jättää häntä yksin.
Ongelma on siinä, että minä olen itsekeskeinen ja kommunikointikyvyiltäni vajavainen. En osaa tulla mieheni luokse ja sanoa hänelle vakuuttavasti, mitä ajattelen. Pelkään ja pyytelen anteeksi. En osaa olla hänen tukenaan, vaan keskityn hänen loukkaaviin sanoihinsa. Ja samalla tiedän, ettei minun tulisi niihin keskittyä, vaan olla hänelle tukena ja koittaa saada hänet rauhoittumaan ja puhumaan pahaa oloaan ulos. Tahdon meille yhteyden ja rauhan. Olemme koko ajan ajautuneet vain kauemmas toisistamme.
Nykyään viikonloput kuluvat riidellessä. Tiedän, että jos en muutu ja pian, hän päättää suhteemme. En voi odottaakaan, että hän jaksaisi minua loputtomiin. Olen kuin hiljainen muuri, joka muutaman hetken päästä pillahtaa itkuun. En osaa kommunikoida. Pelkään sanovani vain jotain, mikä vain pahentaa tilannetta. (Olen usein niin tehnyt.) Tiedän, että miehelläni on todella paha olla. Hän rakastaa ja välittää minusta. Hän ei vain saa minulta sitä kaikkea, mitä tarvitsisi. Ja varsinkaan sitä tärkeintä: aitoa, välittävää kuuntelua ja henkistä tukea, vastavuoroista syvällistä keskustelua. Minulle on niin usein omat asiat paljon tärkeämpiä. Riitojen keskellä minun tekee mieli vain paeta omiin puuhiin ja keskittyä johonkin muuhun. Ja samalla mieheni viereisessä huoneessa vajoaa vain syvemmälle yksinäisyyden tunteeseen. En tajua miksi toimin näin..
Olen yhtä aikaa erittäin miellyttämishaluinen ja toisaalta myös hyvin itsekeskeinen. Toimin monesti omia arvojani vastaan ja myöhemmin ihmettelen omaa toimintaani. Kai olen sitten vielä niin keskenkasvuinen... En halua menettää miestäni. Pelkään eroa sietämättömän paljon. Niin paljon, että olen jo jotenkin lukossa koko ajatuksen suhteen... en tunne edes kunnolla. JA yhtä aikaa minulla olisi nyt näytön paikka. Jos en pysty olemaan miehelleni sitä, mitä hän tarvitsee, jään yksin. Ymmärrän sen hyvin, enkä pidä sitä epäoikeudenmukaisena. Silti tuntuu, että hei, anna mulle aikaa, mä rakastan sua. Älä pidä noin kovaa kiirettä, anna armoa vielä! Armoa... ajatella. Mitään muuta kuin aikaa ja ymmärystä en ole saanutkaan... ja silti olen lähes samanlainen kuin suhteemme alkuaikoina. Välinpitämätön, herkästi itseensä ottava, oman napansa ympärillä pyörivä, marttyyrimäinen mököttäjä, kylmä hiljaisuus. Ja toisaalta olen ymmärtäväinen, älykäs, herkästi toisten tilanteisiin eläytyvä... Olen kahtia jakautunut.
Jos voisin, korjaisin yhteisten kahden vuoden ajalta niin paljon virheitä... Typeriä tilanteita, uskomattomia loukkauksia ja kylmyyttä, jota olen miehelleni antanut. En ole sellainen ihminen. En suostu uskomaan sitä. Ymmärrän silti, että teot on ne, jotka ratkaisee, ei sanat. Pelkään todella paljon sitä, etten onnistu. Rakastan miestäni todella koko sielullani. Olo on kauhea ja miehelläni vielä kauheampi. Kaikki on minusta kiinni, enkä pysty tällä hetkellä kuin kauhistelemaan tilannetta lamaantuneena.
Ongelma on siinä, että minä olen itsekeskeinen ja kommunikointikyvyiltäni vajavainen. En osaa tulla mieheni luokse ja sanoa hänelle vakuuttavasti, mitä ajattelen. Pelkään ja pyytelen anteeksi. En osaa olla hänen tukenaan, vaan keskityn hänen loukkaaviin sanoihinsa. Ja samalla tiedän, ettei minun tulisi niihin keskittyä, vaan olla hänelle tukena ja koittaa saada hänet rauhoittumaan ja puhumaan pahaa oloaan ulos. Tahdon meille yhteyden ja rauhan. Olemme koko ajan ajautuneet vain kauemmas toisistamme.
Nykyään viikonloput kuluvat riidellessä. Tiedän, että jos en muutu ja pian, hän päättää suhteemme. En voi odottaakaan, että hän jaksaisi minua loputtomiin. Olen kuin hiljainen muuri, joka muutaman hetken päästä pillahtaa itkuun. En osaa kommunikoida. Pelkään sanovani vain jotain, mikä vain pahentaa tilannetta. (Olen usein niin tehnyt.) Tiedän, että miehelläni on todella paha olla. Hän rakastaa ja välittää minusta. Hän ei vain saa minulta sitä kaikkea, mitä tarvitsisi. Ja varsinkaan sitä tärkeintä: aitoa, välittävää kuuntelua ja henkistä tukea, vastavuoroista syvällistä keskustelua. Minulle on niin usein omat asiat paljon tärkeämpiä. Riitojen keskellä minun tekee mieli vain paeta omiin puuhiin ja keskittyä johonkin muuhun. Ja samalla mieheni viereisessä huoneessa vajoaa vain syvemmälle yksinäisyyden tunteeseen. En tajua miksi toimin näin..
Olen yhtä aikaa erittäin miellyttämishaluinen ja toisaalta myös hyvin itsekeskeinen. Toimin monesti omia arvojani vastaan ja myöhemmin ihmettelen omaa toimintaani. Kai olen sitten vielä niin keskenkasvuinen... En halua menettää miestäni. Pelkään eroa sietämättömän paljon. Niin paljon, että olen jo jotenkin lukossa koko ajatuksen suhteen... en tunne edes kunnolla. JA yhtä aikaa minulla olisi nyt näytön paikka. Jos en pysty olemaan miehelleni sitä, mitä hän tarvitsee, jään yksin. Ymmärrän sen hyvin, enkä pidä sitä epäoikeudenmukaisena. Silti tuntuu, että hei, anna mulle aikaa, mä rakastan sua. Älä pidä noin kovaa kiirettä, anna armoa vielä! Armoa... ajatella. Mitään muuta kuin aikaa ja ymmärystä en ole saanutkaan... ja silti olen lähes samanlainen kuin suhteemme alkuaikoina. Välinpitämätön, herkästi itseensä ottava, oman napansa ympärillä pyörivä, marttyyrimäinen mököttäjä, kylmä hiljaisuus. Ja toisaalta olen ymmärtäväinen, älykäs, herkästi toisten tilanteisiin eläytyvä... Olen kahtia jakautunut.
Jos voisin, korjaisin yhteisten kahden vuoden ajalta niin paljon virheitä... Typeriä tilanteita, uskomattomia loukkauksia ja kylmyyttä, jota olen miehelleni antanut. En ole sellainen ihminen. En suostu uskomaan sitä. Ymmärrän silti, että teot on ne, jotka ratkaisee, ei sanat. Pelkään todella paljon sitä, etten onnistu. Rakastan miestäni todella koko sielullani. Olo on kauhea ja miehelläni vielä kauheampi. Kaikki on minusta kiinni, enkä pysty tällä hetkellä kuin kauhistelemaan tilannetta lamaantuneena.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä se sitten varmaan varsinainen itsekeskeinen olenkin, kun en edes ymmärrä, missä kohtaa sinä olisit sitä?! Näytä vaikka tämä kirjoittamasi teksti puolisollesi, tässä ilmaisu ja kommunikointi on mielestäni erinomaista. Et syytä lainkaan toista, vaan katsot selkeästi omaa toimintaasi ja pyydät apua, se on mun mielestä tosi kehittynyttä, en varmaan itse edes pystyis vastaavaan..
Mitä jos yrittäisit vähän rentoutua ja keskittyä itsees sen sijaan, että miellytät ja yrität liikaa auttaa toista.. Joogaa, tapaa ystäviä tms. Olet mun mielestä ihan lukossa ja paniikissa, kun mietit vaan mitä se toinen ajattelee koko touhusta. En tiedä, jotenkin äkkisältään vaikuttaa, että tarviit vähän omaa tilaa ja rauhaa sekä kuitenkin luottamusta mieheltäsi, että on silti rinnallasi.
Osasit hyvin kirjoittaa tunteesi ja ajatuksesti. Itselläni on aivan samoja tunteita ja ajatuksia kuin sinullakin...
Kuin omasta kynästäni kirjoitettu.. ;(
Sama täällä!
ikäisiä olette?