Mun pohdintani lähinnä johtuu omasta tilanteestani tuoreessa parisuhteessani.
En itke yleensä turhasta, mutta jotenkin nyt on viime aikoina itkua riittänyt ja sitä miesystäväni ei kestä.
Miesystäväni on yleensä todella kiltti ja ymmärtäväinen.. sanoo usein, että "en minä sinulle voisi koskaan olla edes vihainen, kun olet noin ihanan kiltti tyttö"
Me olemme seurustelleet nyt n. 2 vuotta, enkä ole itse kertaakaan suuttunut/hermostunut miehelle ja aina yrittänyt reippaasti ja hymyillen ottaa elämän pikku hankaluudetkin vastaan.. Väsynyt toki olen joskus, niin kuin jokainen meistä, mutta en siltikään koskaan kärttyisä/hermostunut.
Mies oli ensimmäisen vuoden kuin enkeli :) Ja tunteet syvenivät todella paljon tänä aikana.. Hän ei sanonut minulle pahasti, eikä koskaan suuttunut..
Sitten vuoden jälkeen hän kerran hermostui totaalisesti jostain pienestä asiasta ja haukkui minut täysin lyttyyn.. ulkonäköni, asenteeni, olemukseni .. kaikki! Tätä on nyt jatkunut säännöllisen epäsäännöllisesti, että hän haukkuu ja huutaa minulle.. minä kuuntelen ja pyydän anteeksi.
Nyt viime aikoina on alkanut tulla itkeminen kehiin.. Hän suuttuu minulle ja sanoo pahasti.. minulta alkaa kyyneleet valua poskille ja hän on alkanut ne kuittaamaan sillä, että en nykyään osaa muuta kuin parkua.. ja että kaikki on vaan jatkuvaa itkua..
Olen "miellyttäjä" ja tahdon hinnalla millä hyvänsä toisen olevan minuun tyytyväinen ja tuntuu, että joka kerta kun hän suuttuu, niin minä olen epäonnistunut.. En koskaan sano hänelle pahasti takaisin, vaan odotan, että kiukku laantuu ja saan sanottua, että hänen sanomisensa loukkasivat minua.. mutta keskustelu ei auta.. Hän pyytää anteeksi ja sanoo suuttuneensa minulle turhaan ja keksii jonkun syyn miksi sillä kertaa oli vihainen.. mutta pian taas sama toistuu korkojen kera.
Olen yrittänyt suuttua, mutta en suutu.. en tule vihaiseksi vaan todella surulliseksi .. En saa sanottua takaisin pahasti, vaan alan itkeä ja pyytää anteeksi..
Meillä oli niin ihanaa se vuosi.. naurettiin paljon ja rakastettiin.. miksi tämä muuttui tälläiseksi? Ja miksi puhuminen ei auta.. Ehkä puhun väärin?
En itke yleensä turhasta, mutta jotenkin nyt on viime aikoina itkua riittänyt ja sitä miesystäväni ei kestä.
Miesystäväni on yleensä todella kiltti ja ymmärtäväinen.. sanoo usein, että "en minä sinulle voisi koskaan olla edes vihainen, kun olet noin ihanan kiltti tyttö"
Me olemme seurustelleet nyt n. 2 vuotta, enkä ole itse kertaakaan suuttunut/hermostunut miehelle ja aina yrittänyt reippaasti ja hymyillen ottaa elämän pikku hankaluudetkin vastaan.. Väsynyt toki olen joskus, niin kuin jokainen meistä, mutta en siltikään koskaan kärttyisä/hermostunut.
Mies oli ensimmäisen vuoden kuin enkeli :) Ja tunteet syvenivät todella paljon tänä aikana.. Hän ei sanonut minulle pahasti, eikä koskaan suuttunut..
Sitten vuoden jälkeen hän kerran hermostui totaalisesti jostain pienestä asiasta ja haukkui minut täysin lyttyyn.. ulkonäköni, asenteeni, olemukseni .. kaikki! Tätä on nyt jatkunut säännöllisen epäsäännöllisesti, että hän haukkuu ja huutaa minulle.. minä kuuntelen ja pyydän anteeksi.
Nyt viime aikoina on alkanut tulla itkeminen kehiin.. Hän suuttuu minulle ja sanoo pahasti.. minulta alkaa kyyneleet valua poskille ja hän on alkanut ne kuittaamaan sillä, että en nykyään osaa muuta kuin parkua.. ja että kaikki on vaan jatkuvaa itkua..
Olen "miellyttäjä" ja tahdon hinnalla millä hyvänsä toisen olevan minuun tyytyväinen ja tuntuu, että joka kerta kun hän suuttuu, niin minä olen epäonnistunut.. En koskaan sano hänelle pahasti takaisin, vaan odotan, että kiukku laantuu ja saan sanottua, että hänen sanomisensa loukkasivat minua.. mutta keskustelu ei auta.. Hän pyytää anteeksi ja sanoo suuttuneensa minulle turhaan ja keksii jonkun syyn miksi sillä kertaa oli vihainen.. mutta pian taas sama toistuu korkojen kera.
Olen yrittänyt suuttua, mutta en suutu.. en tule vihaiseksi vaan todella surulliseksi .. En saa sanottua takaisin pahasti, vaan alan itkeä ja pyytää anteeksi..
Meillä oli niin ihanaa se vuosi.. naurettiin paljon ja rakastettiin.. miksi tämä muuttui tälläiseksi? Ja miksi puhuminen ei auta.. Ehkä puhun väärin?
Vastaukset 7
Vanhimmat
2 vuotta täälläkin suhdetta takana. Alussa poikaystäväni tietysti lohdutti, kun minua itketti, mutta nykyään ei todellakaan. Lähinnä hermostuu siitä, joskus jopa lähtee ovesta menemään kesken kaiken kuin suuttuneena.
"eillä oli niin ihanaa se vuosi.. naurettiin paljon ja rakastettiin.. miksi tämä muuttui tälläiseksi?"
miehes patos tunteitaan sen vuoden aikana kunnes kuppi meni nurin.
on parempi riidellä vähäsen ja välillä vähän kiukutellakin, jos se pysyy järkevissä rajoissa. ettei tule tuollaisia totaaliräjähtämisiä.
Minä en osaa riidellä, enkä haastaa riitaa.. muuten se varmaan olisikin tervettä, mutta ei onnistu :(
Ja sitten kun pääsee itku, niin sitten toinen räjähtää vielä enemmän. Kurjaa.
Mies on saattanut muodostaa parisuhteesta niin ihanteellisen mallin itselleen ettei jaksakaan kantaa rooliaan.Hän saattaa näissä puitteissa kokea naisen itkun eräänlaiseksi vallankäytöksi. Kyyneleet riisuvat vastapuolen aseista hetkellä jolloin pitäisi tuulettaa tunteita perusteellisemmin. Mihin tämä sitten johtaa, riippuu sattumasta. Toivottavasti vieras nainen ei astu kuvioihin varastamaan showta. Ongelmat olisi voitava purkaa ilman sivullisia! Lienette nuoria, ja tulleet suhteessanne jonkinlaiseen taitekohtaan. Näin käy kaikille.Toivon teille onnea matkallanne. Tämän ei tarvitse olla umpikuja.
Minä olen ollut aina itkuherkkä. Riitaa en pelkää, mutta on vaikea riidellä kun alkaa itkettää. Eikä minunkaan mies ymmärrä, vaan luulee että itku on jotenkin tahallista, keino jolla muka yrittäisin vaikuttaa häneen. Eihän itkulle mitään voi! Eikä itku sinänsä ole kielletty asia eikä häpeä.
Olen ratkaissut asian niin että pyrin pitämään puoleni ja selvittämään pienetkin erimieliset asiat niin ajoissa että sen voi tehdä rauhanomaisesti. Vaikka asia ei olisi tärkeä, ilmaisen jos olen eri mieltä tai jos haluan jotain. Näin ne tulevat myös rauhanomaisesti käsitellyksi, eikä pääse kertymään paineita jotka purkautuisivat riitelemällä. Meillä siis neuvotellaan, väitellään ja kinataan paljon, mutta ei riidellä koskaan, eikä ole tarvinnut itkeäkään pitkiin aikoihin. Sopisikohan tällainen sinulle? Samalla oppisit pitämän puolesi, ilmaisemaan mielipiteesi pelkäämättä, ja antamaan miehelle vastusta, jota hän varmaan myös toivoo.
että toinen on joskus surullinen eikä joka hetki säteile kuin Naantalin aurinko, niin varmaan sitten on parempi elää yksin tai vaikka jonkun real dollin kanssa.
Suhteen iän perusteella arvaan, että olette astuneet rakastumisvaiheesta itsenäistymisvaiheeseen. Hormonihumala ei kestä ikuisesti, ja parempi niin. Aivan liian monet luovuttavat siinä kohtaa ja hyppäävät uuteen pikasuhteeseen, vaikka todellinen kahden kypsän ihmisen toveruus olisi vasta alkamassa.
Lakkaa nyt ainakin pakonomainen miellyttäminen, sillä se ei ainakaan tee hyvää tilanteelle. Toisen ollessa suuttunut on tietenkin viksua olla menemättä leikkiin mukaan, mutta kun kaikki on hyvin, nosta kissa pöydälle ja kysy, mitä miesystävällesi oikeastaan kuuluu ja mitä hän ajattelee teistä. Räksytyskohtaukset typeristä asioista ovat oiretta jostain syvemmästä ongelmasta, joka on hyvä saada selvitettyä ennenkuin se paisuu kohtuuttomiin mittasuhteisiin.