Mitä siihen enää sanomaan. Eräänä kauniina iltana puoliso vain ilmoittaa, että hänestä tuntuu, että parisuhteemme on nyt tiensä päässä. Hänen mielestään suhteemme on aina perustunut kaveruuteen ja hän haluaa enemmän. Eikö kaikki parisuhteet perustu kaveruuteen ja ystävyyteen? Se rakastuminen ja alkuhuuma muuttuu ikuiseksi ystävyydeksi ja kaveruudeksi, arki astuu kuvioon ja kaikki rullaa eteenpäin. Näin ainakin itse aina kuvittelin, ja olin tyytyväinen suhteeseen, puolisooni ja elämääni. Eikö kaiken perusta ole se, että kykenee ja haluaa jakaa arkensa toisen kanssa ja tehdä arjesta yhteisen? Mistä ihmiset ovat keksineet että parisuhteen ja avioliiton täytyy olla ikuista ruusuilla tanssimista ja pilvilinnaa? Eikö avioliitto enää nykyään tarkoitakkaan ikuista sitoutumista rakkaimpaansa? Mitä rakkaus oikeastaan on? Itse olen mieltäny rakkauden syväksi välittämiseksi toisesta ihmisestä, toisen kunnioittamiseksi, sen tylsän arjen elämiseksi ja yhdessä sen piristämiseksi. Yhdessä toteutettavia haaveita kuten avioliitto, oma yhteinen koti, mahdollisesti lapset ja lemmikit, Perhe. Avioliitolla lupaan pysyä puolisoni rinnalla hyvinä ja huonoina aikoina aina loppuun saakka. Mihin sen kunnioitus on kadonnut? Ei mitään varsinaista syytä eroon, vain kyllästyminen ja puutuminen arkeen. Ei mikään parisuhde voi toimia jos sitä ei hoideta, jos ei yritetä yhdessä löytää niitä piristäviä ja mukavia asioita joilla tehdään vaihtelua arkeen ja hoideta yhteisiä välejä. Eikä ole olemassa parisuhdetta joka ei joskus puuduttaisi tai tuntuisi tylsältä, mielessä käy, olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Kuitenkaan ei pidä heittää suoraan kirvestä kaivoon, vaan mielummin ottaa aika lisä, lähteä yksinään pohtimaan asioita, niitä hyviä ja huonoja. Miettiä, miksi kaikki ei ole hyvin, yrittää selvittää mitä itse asioille voi tehdä. Lopulta kun on oman päänsä selvittänyt, palata takaisin kotiin, selvittää mikä mättää, jutella puolison kanssa ja yhdessä yrittää löytää ratkaisuja, jotka molempia miellyttää. Ei luovuttaa välittömästi, eikä todellakaan hautoa asioita itsekseen, antaa asioiden paisua, ja pitää mykkäkoulua. Puhumalla ongelmista selvitään. Nyt oma parisuhteeni on päätöksessä, ei siksi, etten puhunut itse ajoissa mitään, eikä siksi, että olisin puutunut arkeen ja kyllästynyt toiseen ihmiseen, vaan siksi, ettei toinen juroudeltaan kyennyt koskaan avaamaan sanaista arkkuaan ja vaivautunut edes yrittämään. Ei halunnut nähdä itsessään vikoja, eikä pyrkinyt muuttamaan niitä, ei halunnut kertoa minun vikojani, jotta olisin kyennyt itseäni muuttamaan. Kaikki vain päättyy siihen, että ruoho on vihreämpää ehkä aidan takana ja hän haluaa sitä lähteä tavoittelemaan. En laita vastaan, ei minulla ole oikeutta väkisin häntä pitää suhteessa, jossa hän ei viihdy. Voin vain toivottaa onnea ja menestystä sen oikean etsintään, ja toivoa parasta. Ei minulla ole oikeus olla hänelle edes vihainen, hän on ihminen, niin minäkin. Katkeruudella en myöskään voita mitään, on vain surtava surut, itkettävä itkut ja sen jälkeen suunnata katse eteenpäin. Ehkäpä löydän vielä ihmisen joka on valmis jakamaan arkensa kanssani, valmis puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, ja valmis viettämään elämänsä kanssani loppuun saakka. Ainoa ohjeeni on: PUHUKAA IHMISET!
Kun kaikki vain päättyy..
Ajatuksen virta
12747
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
vain tuota yhtä lausetta: "Eikö kaikki parisuhteet perustu kaveruuteen ja ystävyyteen?"
Kaveruus ja ystävyys ovat tietysti hyviä perustoja... Mutta omani ei perustu ainakaan pelkästään niihin. Välillämme on edelleenkin, yli 10 vuoden liiton jälkeen, intohimoa ja kipinöintiä ; mies on toki paras ystäväni ja luotettu ihminen - mutta myös se yksi ainoa, jota kohtaan tunnen kaiken nielevää intohimoa ja syvää rakkautta. Arkemme on aivan tavallista työssä käyvien kouluikäisten lasten vanhempien elämää, mutta koskaan sitä ei ole voinut kuvailla sanoilla "tylsä" tai "tasainen", siitä pitää keskinäinen kemiamme huolen. Lyhyt nuoruuden liittoni oli pitkältä pelkkää kaveruutta sen jälkeen, kun suurin ihastuminen / hullaantuminen meni ohitse. Mitään "antaisin kaikkeni hänen vuokseen"-rakkautta välillämme ei koskaan ollut ja ne "keskinkertaiset" tunteet, joita välillämme oli, haalenivat pois. Mies olisi halunnut ehkä jatkaakin, minä aavistin, että jotain muutakin voi olla olemassa. Tässä suhteessa siis ymmärrän exääsi...
No ymmärsin tuon, mutta itse olen ongelmien tullessa eteen miettiny asiaa ehkä niin päin, että osaanko kuvitella loppuelämääni ilman tuota kyseistä ihmistä, haluanko elää elämäni ilman sitä tärkeintä ja rakkainta ystävääni, jolle kykenen luottamaan kaikki suurimmatkin salaisuuteni? onko tämä ihminen sen arvoinen, että olen valmis luopumaan omista haaveistani, jotta hänen haaveensa toteutuisi? Aina olen kyennyt vastaamaan Kyllä. Eikö se ole silloin rakkautta?
epäilemättä on rakkautta - sinun puoleltasi. Toinen osapuoli vain ei ajatellut samoin, vaan hakee sitä "jotain enemmän". Usein kuulee sanottavan, että parisuhteessa toinen "rakastaa enemmän" - ehkä teilläkin oli niin?
mutta olisiko siinä tapauksessa ollut oikein molempia kohtaan myöntää se itselleen ajoissa ja kertoa se myös toiselle osapuolelle?
kaikki olis ollu, jos kykenisi puhumaan asioista eikä vaan pitäisi niitä sisällään? Ihmiset puhukaa!
Minulla on sama tilanne. Mieheni oli miettinyt asian valmiiksi yksin, ja ilmoitti eräänä päivänä miten asia on. Sanoi, että ei enää rakasta minua kuten ennen. Sitten hän muutti pois. Ei ennakkovaroituksia tai keskustelua voiko asialle tehdä jotain. Minulle ei jäänyt aikaa miettiä mitä tapahtuu. Jäin seisomaan eteiseen kun hän lähti. Nyt yritetään saada käytännön asiat kuntoon. Minä koen, että minä olen meistä se, joka rakasti enemmän. Häntä ei kiinnostanut edes yrittää miettiä mitään muita ratkaisuja. Minulle ero oli shokki, mutta vähitellen alan sopeutua. Kuulostaa ikävälle, mutta kyllä aika parantaa. Tällä hetkellä sinua varmasti ahdistaa, mutta se tunne menee ohi. Myös rakkauden tunne puolisoasi kohtaan tulee muuttumaan. Voimia ja jaksamista!
on "ajoissa"..? Tyytymättömyys suhteeseen harvemmin tulee pintaan yks kaks yllättäen - kai..? Ainakin, jossei kuviossa ole ketään "ylimääräistä" osapuolta, joka herättäisi miettimään tunteita omaa kumppania kohtaan - no tämä on pelkkä oletus. Jos ei itsekään tiedosta omia fiiliksiään, epämääräistä kaiherrusta ja ahdistusta, kun kaiken kuitenkin PITÄISI olla kunnossa..? Itsellä meni ainakin niin: mies oli ns kunnon mies, elämässä puitteet kunnossa = yhteinen asunto, molemmilla vakkarityöt, seuraavaksi olisi ollut kenties lasten aika... Sitten tulee se kaihertava tunne: tässäkö tämä oli? Pitäisi puhua toiselle, mutta kun ei löydä sanoja! Ei halua loukata toista, kun ei ole varma omista fiiliksistään. Toinen on ok ihminen, MUTTA... Pitäisi puhua, että asialle voitaisiin tehdä jotain..? Mitä sille sitten voi tehdä, jossei tunnu siltä, että haluaa elää toisen kanssa lopun ikäänsä? Ei niitä vahvoja rakkauden tunteita väkisin tekemällä saa aikaan, vaan niiden pitää olla olemassa. Nykyisessä liitossani räiskyy ja leiskuu, niin pahassa kuin hyvässäkin. Vaikka välillä toisen pelkkä läsnäolokin ärsyttää ihan helkkaristi, silti se syvä rakkauden tunne on koko ajan olemassa - pahin suhteen sammuttava tunne on välinpitämättömyys.
Mielestäni jos on epävarma suhteestaan, siitä kannattaa puhua heti kun se tunne tulee. Ei ole reilua roikkua suhteessa vuosia ja pohtia itsekseen että onpa ahdistavaa, en haluaisi, en pysty.. ja silti rakentaa yhteistä kotia, yhteistä tulevaisuutta muina miehinä. Reilumpaa minusta on kertoa asiat julki heti kun ne nousee pintaan, eikä antaa toisenkaan rakentaa sitä yhteistä elämää, jos kuitenkin itsellä on mielessä, ettei se tule kestämään. Mikään ei loukkaa niin paljon kuin usean vuoden yhdessä olo ja sen jälkeen ilmoitus, "en olisi halunnut, mutta se oli niin tärkeää sinulle." Ei kukaan ole pakottanut, ei kukaan ole aseella uhannut ja vaatinut. Kyse on itsestä, omasta elämästä, omista tunteista, haluista ja teoista, vastuunkannosta itsestä ja toisesta. Jos yhtään välittää toisesta ja toisen tunteista, on parempi avata sanainen arkkunsa heti, eikä antaa toisen uskoa rakkauteen, jota ei ole olemassakaan.
mitä siinä toiselle voi sanoa? jos epävarmuus suhteen jatkosta ei liity varsinaisesti puoliskon käyttäytymiseen, sen ilmaiseminenhan vain yleensä pahentaa tilannetta.
esimerkiksi mulla ja exällä seksielämä tökki. miten tilannetta olisi auttanut, jos olisin sanonut että mun mielestä seksi on huonoa ja pääsyy siihen on se, ettei seksi oikein tunnu missään? vika ei johtunut yrityksen puutteesta, sitä kyllä oli kummallakin, apuvälineitä, asentoja ja kaikenlaista kokeiltiin.
(jätin tarkoituksella sukupuolet mainitsematta)
maaginen taikatemppu.
miten se kipinä muka puhumalla löytyisi, jos sussa ei ole varsinaisesti mitään vikaa?
tietenkin ennakkovaroituksena...
Pikkuhiljaa parisuhteissa yleensä katoaa avoimuus sopeutuvan käyttäytymisen myötä. Vältetään aiheita jotka tietää sellaisiksi, ettei kumppani halua kuulla. Parempi silti sanoa ettei "seksi ole mielestäni tyydyttävää" kuin vaieten sopeutua. Keskustelun jälkeen voisi tehdä päätöksen käydä vaikka seksiterapeutilla. Miten suhteessa voi olla kipinää ellei ole läheisyyttä? Kas oikea henkinen ja fyysinen läheisyys katoaa avoimuuden puuttuessa. Oikea rakkaus näkyy yleensä arjen tekoina ja kumppanuutena. Rakastumisen tunne katoaa, yleensä alle vuodessa ja tilalle tulee kokonaisvaltaisempi hyväksyminen ja kiintymys ja todellinen rakkaus. On hyvä oppia erottamaan rakastuminen ja rakkaus. Onhan ihmisiä jotka juoksevat rakastumisen tunteen perässä, joiden mielestä arki on tylsää. Aloittajalle sanoisin, että lainaa/hanki kirja Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy, opit paremmin ymmärtämään itseäsi ja suhteenne toimivuutta/toimimattomuutta. Saat hyvät eväät selviytyäksesi pahimmasta, kirjaa käytetään perusteoksena eroseminaareissa, tarvittaessa osallistu vaikka sellaiseen.
Toisaalta asiasta voi yrittää puhua ja siis oikeasti puhuakin, mutta toinen ei tajua tilannetta. Toinen vähättelee asiaa tai ei suostu puhumaan. Sitten ero tulee isona "yllätyksenä" ja mistään ei muka ole voinut arvata sitä ennakkoon. Valitettavasti tämäkin on turhan yleistä.