Tossa mietin... Yksinhuoltaja päättää yksin sen tenavan kasvatuksesta, mutta sitten kun on yhteishuoltajuus, niin sillä ex-puolisolla on sanan valtaa siihen lapsen kasvatukseen ja siten myös vaikuttaa jossain määrin sen mielipiteet koko perheen elämään. Ja sitten jos alkais seurustelemaan yhteishuoltajan kanssa ja vaikka asuis siinä taloudessa ja hommais tenavan sen kanssa, niin olis erisäännöt sen toisen tenavan kanssa kun toisen ja samalla oikeastaan romuttuu joiltain osin koko perheen perustakin. Kuitenkin sitten on niin, että asunto jossa asuu, siellä määrää vanhemmat joka tapauksessa. Mutta ei sitten oikeastaan määrääkkään, kun joku ex-puoliso solkkaa siihen jotain. Kolmiodraama. Tai neliödraama kun se tenavakin siinä sit vielä ihmettelee, että kuka komentaa ja ketä.
Mitä en nyt ymmärrä? Vaikka lapsi olisi aikuinen, niin se tottelee sääntöjä joita talossa on ja jotka talon omistajat siellä asujille asettaa, niin kauan kun siellä asuu. Jolloin voi määrätä se puolivanhempikin vaikka mitä. Mutta sitten jotenkin kummassa ei voisikaan. Kyllä toi yhteishuoltajuus on niin sekava, että jos on yhtään huonot välit vanhemmilla, niin parempi vaatia yksinhuoltajuutta ja sitten antaa vaikka vierailla justii niin usein toisen luona kun haluaa. Jotenkin se että lapsesta tulisikin määräävä tekijä sille, että miten uusioperheessä pitää elää... Siinä on jotain...
Yksinhuoltajakin on uusioperheessä se ensisijainen lapsen vanhempi, mutta se on kuitenkin ok jos se päätäntävalta on kuitenkin samassa taloudessa. Ja vanhempana toimii myös se -puoli. Ja roolina vanhemman rooli on jotenkin selviö. Silloin ei tule sitä erisäännöt tolla tenavalla ja sit tolla omansa. Itse vierastan kyllä jotain yhteishuoltajaa. Se on tavallaan vielä kiinne siinä ex-puolisossa. Sillä on valtaa siihen elämään. Vai voisko sitä aatella että se on niinku naapurin mukula. Ei sitä tartte ottaa huomioon elämässä? Silloin tuntuu koko perhe käsityksenäkin oudolta. Ihan kuin olisi seurustelusuhde vaikka olis naimisissakin yhteishuoltajan kanssa.
Yhteishuoltajuus kuulostaa varmaan paremmalle kun ajatellaan eroa, että lapsella olis isä sekä äiti, mutta sit pitäis kyllä melkeen pysyäkin yksin. Tai siihen se huoltajuusmalli sopii parhaiten. Mun mielestä. No eikö siinä jää kakkossijalle sen exän jälkeen? Kaiken aikaa vielä puhuu varmaan jostain tenavasta, johon ei sit ole osaa eikä arpaa. "Me Pentin kaa justii sovittiin, että jatkossa Valtteri sitten käy ongella lauantaisin, että muuta elämäs siihen sopivaks."
Kyllä yksinhuoltajaa pidän sinkkuna, yhteishuoltajaa varattuna.
Mitä en nyt ymmärrä? Vaikka lapsi olisi aikuinen, niin se tottelee sääntöjä joita talossa on ja jotka talon omistajat siellä asujille asettaa, niin kauan kun siellä asuu. Jolloin voi määrätä se puolivanhempikin vaikka mitä. Mutta sitten jotenkin kummassa ei voisikaan. Kyllä toi yhteishuoltajuus on niin sekava, että jos on yhtään huonot välit vanhemmilla, niin parempi vaatia yksinhuoltajuutta ja sitten antaa vaikka vierailla justii niin usein toisen luona kun haluaa. Jotenkin se että lapsesta tulisikin määräävä tekijä sille, että miten uusioperheessä pitää elää... Siinä on jotain...
Yksinhuoltajakin on uusioperheessä se ensisijainen lapsen vanhempi, mutta se on kuitenkin ok jos se päätäntävalta on kuitenkin samassa taloudessa. Ja vanhempana toimii myös se -puoli. Ja roolina vanhemman rooli on jotenkin selviö. Silloin ei tule sitä erisäännöt tolla tenavalla ja sit tolla omansa. Itse vierastan kyllä jotain yhteishuoltajaa. Se on tavallaan vielä kiinne siinä ex-puolisossa. Sillä on valtaa siihen elämään. Vai voisko sitä aatella että se on niinku naapurin mukula. Ei sitä tartte ottaa huomioon elämässä? Silloin tuntuu koko perhe käsityksenäkin oudolta. Ihan kuin olisi seurustelusuhde vaikka olis naimisissakin yhteishuoltajan kanssa.
Yhteishuoltajuus kuulostaa varmaan paremmalle kun ajatellaan eroa, että lapsella olis isä sekä äiti, mutta sit pitäis kyllä melkeen pysyäkin yksin. Tai siihen se huoltajuusmalli sopii parhaiten. Mun mielestä. No eikö siinä jää kakkossijalle sen exän jälkeen? Kaiken aikaa vielä puhuu varmaan jostain tenavasta, johon ei sit ole osaa eikä arpaa. "Me Pentin kaa justii sovittiin, että jatkossa Valtteri sitten käy ongella lauantaisin, että muuta elämäs siihen sopivaks."
Kyllä yksinhuoltajaa pidän sinkkuna, yhteishuoltajaa varattuna.
Vastaukset 47
Vanhimmat
Minusta sinä olet hieman sotkenut asioita keskenään. Se että joku on yksinhuoltaja tai yhteishuoltaja ei vaikuta siihen minkälainen oikeus kenelläkin on kasvattaa lastaan. Huoltajuudesta luopuminen ei lopeta vanhemmuutta tai kasvatusvastuuta. Myös huoltajuudesta luopuneella on tapaamisoikeus ja siitä saadaan aikaan ihan samalla tavalla riitoja jos halutaan. Huoltajuus on juridinen asia, joka vaikuttaa lähinnä siihen, kenellä on oikeus tehdä lasta koskevia juridisia päätöksiä, saada tukia ja allekirjoittaa papereita. Huoltajuudesta luopuneella vanhemmalla on kuitenkin edelleen ihan yhtäläinen oikeus kasvattaa lasta kuin ennenkin, itse asiassa hänellä on siihen velvollisuus aina kun on lapsen kanssa. Hän on kuitenkin aina se aikuinen ja vanhempi, lapsi on aina lapsi.
Näissä kuvioissa riitelevät aina ihmiset. Jos henkilöiden väliset suhteet ovat huonot, saadaan riita aikaiseksi oli sopimus sitten mikä hyvänsä. Ja jos taas tekemisissä on kaksi kypsää aikuista, toimii homma paljon vähemmilläkin sopimuksilla.
Sinun logiikallasi yksinhuoltajan ex on jotenkin täysin kadonnut maailmasta eikä enää vaikuta mitenkään lapsen tai hänen huoltajansa elämään. Näinhän se ei tietenkään oikeasti mene.
Mutta kasvatuksesta päättää se yksinhuoltaja. Ei sen tarvitse kuunnella sen huoltajuudesta luopuneen mielipiteitä. Oikeasti sen huoltajuudesta luopuneen ajatukset on enemmän ehdotuksia, ei niinkään tasavertainen mielipide. Sen sijaan jos on yhteishuoltajuus, niin silloin se on 50-50 se päätäntävalta. Tapaamisoikeus joo. Mutta huoltaja on se kasvattaja ja sillä on kaikki vastuu siitä lapsen kehityksestä. Kyllä sä itte nyt luulet että luopuminen huoltajuudesta ei tarkoitakkaan luopumista huoltajuudesta. HUOLTAJALLA ON OIKEUS PÄÄTTÄÄ LAPSEN KASVATUKSESTA. Yhteishuoltajuus turvaa sen päätöksenteon molemmilla.
Yksinhuoltajan ex ei ole täysin kadonnut ja sen mielipiteitä voidaan kuunnella tai ei kuunnella, mutta se päätös kaikesta tehdään siellä missä lapsi on kotona. Siellä exän luona se lapsi on kylässä. Ei vieraannu toisesta biologisesta vanhemmastaan, mutta siinä kaikki. Se tapaamisoikeus on sama kuin veisi lapsen mummolaan viikonlopuksi. Sen lisäksi saa lapsi mun mielestä siellä vanhemmalla kylässä useamminkin, ei siinä ole ongelmaa, mutta silloin sen exän tulee noudattaa niitä arvoja, joita se yksinhuoltaja on päättänyt lapsen parhaaksi.
Suomenlakia hiukan...
"Lapsen huoltajalla on oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, asuinpaikasta sekä muista henkilökohtaisista asioista."
"Lapsen huoltajia ovat hänen vanhempansa tai henkilöt joille lapsen huolto on määrätty. "
"Lapsen huolto voidaan uskoa myös yksin toiselle vanhemmalle."
Maksetaan siksi sille toiselle vanhemmalle, että se tietää mihin se raha tulee sijoittaa jotta se olisi parhaiten sen lapsen etu. Sillä exällä ei ole mitään sanavaltaa oikeastaan muuhun kuin niihin tapaamisiin parin viikon välein.
Uusi mies kommenttia. En missään vaiheessa tarkoita että heti olisi se tilanne missä ollaan suhteen maksimivaiheessa.
Sinkku ja sinkku suhteessakaan ei heti olla naimisiin menossa. Nyt tyä kuitenkin haluattekin ymmärtää asian väärin.
Pointtina on se, että yhteishuoltajuudessa ei koskaan voi olla kuin kolmantena arvoasteikossa ja perustelut tähän löydätte alempaan... Edellä on aina lapsi sitten exä ja sitten tämä suhde, joka ei koskaan pääse puolisoasteelle.
"lapselliseen" naiseen, jos ajatusmaailmasi on tuollainen. Lapsen tulee olla tärkeämpi kuin uusi kumppani, ja huoltajuussopimukset pitää tehdä lapsen parasta ajatellen.
On ydinperhe. Kyllä se on väärin ajatella, että lapsi olisi kaiken perusta. Sen tarpeet tulee huomioida, mutta kuitenkin niin että vanhemmat määrää ja päättää mitä tapahtuu lapsen elämässä. Se että alkaisi elämään lapsen ympärillä, niin ei se ole mitään parisuhdetta silloin, vaan joku lapsen hoitosuhde. Normaali aviopari... Siis jos puhutaan niin pitkälle menneestä suhteesta... Se huomioi sitä aikaa lapselle tietyn määrän, mutta sen lisäksi aikaa pitää löytyä toisilleenkin silloinkin kun lapsi on hereillä. Kyllä lapsellakin pitää olla muutakin kuin vain kaiken aikaa olla siinä ykkös asia. Ja... Joskus jokin asia voi mennä lapsen tahdon edelle. Sellainenkin asia, joka liittyy parisuhteeseen. Kyllä. Näin asia on.
Se että ollaan paapomassa lasta kaiken aikaa ja ollaan kiinni kuin takiainen siinä lapsessa, niin ei siitä tuu hittojakaan. Kasvattaminen tarkoittaa rajojen laittoa ja oppimista siihenkin, että kun lapsi keksii sanoa jotain, niin ettei siihen heti tartte sinkoilla paikalle. On aika sille lapselle, mutta sitten kun on puolison kanssa sohvalla vähän pussaamassa niin ei siitä tartte sinkoilla heti jos lapsi jotain vähän haluaa huomiota. Huomiota annetaan silloin kun on sen aika tai jos jotain erityistä tapahtuu. Hiton vaikea selittää. Jos alat elämään sille lapselle, niin kieroon se kasvaa. Et vois oikeasti elää vaan lapsille jos pysyisit sen lapsen isän kanssa. se parisuhde on koko perheen ydin. Vanhemmat. Jos se alkaa rakoilla, silloin puuttuu läheisyysden ja yhtenäisyyden tuntu siitä tärkeimmästä.
Jos olet pelkästään äiti, niin silloin pysy sä ihmeessä erossa vakavista ihmissuhteista. Puoliso ei elä pelkästään lapsilleen. Joku panosuhde tai enintään seurustelusuhde on jees. Siinä ei silloin mitään isää leiki kukaan, vaan on äidin kaveri ja joku setä sille lapselle. Sitten voi istua erillään kauempana toisistaan eikä näyttää väärää kuvaa oikeasta isä-äiti suhteesta sille tenavalle. Nää kaksi asiaa... Äitiys ja puolisona olo ei sulje toisiaan pois, jos puhutaan suhteesta joka on vakavalla asteella. Lapsen tarpeiden huomioiminen ei ole sama kuin omistaminen elämänsä äitinä ololle. Jos tunnet syyllisyyttä huonosta äitiydestä heti kun käännät selän sille lapselle, niin se on normaalia. Moni tuntee niin. Jotkut kykenevät silti olemaan hyvä äiti ja hyvä puolisokin. Kysymys kuuluukin: Kummalle se on pahasta kun et sinkoile sen lapsen perään heti kun sillä on tarve osoittaa huomiota? Sulle vai sille lapselle? Oletko miettinyt asiaa?
Kun lapsi jätetään ensimmäisen kerran päiväkotiin, se saattaa hyvinkin parkua kuin syötävä ensimmäiset minuutit. Kun meet myöhemmin hakemaan sitä, joudut melkeen väkisin ottamaan sen sieltä mukaan. Kysymys kuuluu taas: Kummalle on pahasta se että lapsi viedään hoitoon? Lapsi oppii hoidossa aika paljon sosiaalisesta elämästä... Mä en tiedä miten sä tarkoitit ton lapsen on oltava tärkeintä... Että sen on oltava tärkeämpi kuin uusi suhde. No onhan sen tottakai oltava tärkeämpi kuin uusi suhde, mutta mä puhun maksimeista tossa suhteessa. Siitä mihin pitää pyrkiä.
Joo kyllä. Huoltajuussopimukset tehdään lapsen kannalta, se on totta. Eihän sitä voikkaan tietää, että tuleeko koskaan joku toisen elämään. Ja muutenkin, jos molemmat puolisot osallistuu lasten elämään yhtäpaljon ja siihen huolehtimiseen, niin en ymmärrä miksi pitäiskään silloin toinen erottaa siitä lapsesta enemmän. Mutta silloin tosiaan se uusisuhde ei ole niin tärkeä enää sille naiselle. Auttamattomasti ulkona kaikesta tärkeästä. Eikä se ole lapselle isähahmokaan. Se on oikeasti se setä. Vähän ulkopuolinen. Ja edelleen toistan... Siis se maksimisuhde... Ei mikään välimuoto seurustelusuhde.
arvaan ettei sinulla ole yhtään lasta!
Hiukan perusteluja vaatii tuo. Mitä tarkoitat? Se onko mulla lapsia tai ei, se ei ole aiheena. Tiedän helvetin hyviä äitejä, jotka huolehtii lastensa tarpeista ja osoittaa niille tärkeyden, mutta samaan aikaan ne ei välittömästi sinkoa tai keskity siihen lapseen jos sillä on keskustelu vaikkapa mun kanssa kesken. Jos opetetaan se että kesken toisen keskustelun saa heti huomion niin taatusti oppii puhumaan muiden päälle ja odottaa saavansa aina huomion kun sillä on itsellä halu siihen huomioon. Vai mitä sä tarkoitit? Selvennä nyt ja hyviä perusteluja kanssa kiitos.
joka asettaa uuden miessuhteen lapsen edelle saisi mieluummin antaa lapsensa huostaan hyvään perheeseen.
Lapsen äidin ja isän suhde on eri asia, mutta jos uusi mies pitää jo lapsuudessa laittaa etusijalle niin kyllä on arvot pielessä.
on eri asia kuin uuden panon asettaminen lapsen edelle.
Uutta suhdetta. Käsittääkseni oon toistanu sitä kyllä riittävän usein. Eihän ylipäätään suhde ole koskaan sellainen, että heti suoraan se uusi suhde on koko elämän keskipiste. Eihän sitä elämään hylätä tosta vaan saman tien kun on vähän jotain sutinaa. Suhde kehittyy vähitellen. Sitten kun ollaan siellä maksimissa... Aletaan puhumaan loppuelämästä... Sehän on se asia mistä ylipäätään voi puhua. Jos kaupassa näet jonkun miehen, niin ethän samantien sano että nyt sänkyyn ja heti kaikki mulle nyt. Vaan se tavoite on siellä jossain.
Mutta... Jos olet yhteishuoltaja, niin ei koskaan voi päästä sille tasolle, ettei olisi kolmas pyörä. Elämää päätetään eksän kanssa ja sit on se jolla ei ole osaa eikä arpaa keskusteluun. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Yksinhuoltajan kanssa sen sijaan... Ollaan yhdessä kasvattamassa lasta siinä vaiheessa ja on isähahmo... En tiedä miten tätä selkeämmin selittäis. Vaikkakin yksinhuoltajankin kanssa se kurinpitäjä olisi tavallaan se joka huoltaja on, niin silti siinä ollaan kaksin. yhteishuoltajuudessa ne exä ja se kumppani on siinä kaksin ja sit tää uusi kumppani on suhde, ei mikään kenen kanssa tehdään kaikenlaisia päätöksiä, vaan pitää kysyä lupa aina siltä exältä. Ja sitten ei oikeastaan osallistu millään muotoa siihen tärkeimpään asiaan ja sen kasvattamiseen. On väkisinkin kolmannella sijalla arvoasteikossa. Ensin lapsi, sitten exä ja sitten vasta suhde... Huom. Ei puoliso, vaan suhde. Se ei ole puoliso, jos ei ole tasavertainen kumppani.
Mitä sä selität? Jos tosiaan pidät puolisoa panona, niin sitten niin. Meillä ei ole mitään syytä jatkaa ainakaan keskustelua. Puhut ihan eriasiasta.
Olenko mie nyt sokea mutta mielestäni AP puhui asiaa. Perheen perusta on kahden aikuisen ihmisen parisuhde, johon on myöhemmin siunaantunut kälkikasvua. Se että jälkikasvua on tullut EI tarkoita että parisuhteen saisi unohtaa, veikkaisin että siinä on aika monen avioeron ydin. Ja siihen syyllistyy sekä äidit, että isät. Ei tässä ollut kyse uusista panoista, vaan sen puolison huomioimisesta senkin jälkeen kun jälkikasvua on talossa.
Sulla ei ole nyt todellakaan realistista käsitystä noista asioista... Mitä ilmeisimmin sulla ei ole lapsia itselläsi etkä ole juurikaan ollut tekemisissä lapsellisten eronneiden kanssa :D Sen verran on hakusessa nuo huoltajuus-ja kasvatusasiat.
Yksinhuoltaja on yksinhuoltaja, ei sinkku. Jos lapsen isä on kuvioissa niin huoltajuudella ei ole merkitystä, lapselle ei pidä silloin leikkiä isäpuolta. Isäpuoleksi ryhtymisen aika on vain silloin jos ollaan suhteessa jossa voisit adoptoida lapsen.
Mutta turha noin itsekkään ja tietämättömän ihmisen kanssa on edes kiistellä, mene ja kysy ammattilaiselta. Varmasti löytyy neuvontapalveluita. Kuka tahansa ammattilainen voi kertoa sinulle kumpi on äidille tärkeämpi, lapsi vai uusi mies.
Mitä tyä tolkutatte tota uutta miestä. Totta munassa pitää ajatella sitä tilannetta jossa ollaan siellä naimisissa tai jotain. Eihän kukaan oo saman tien hyppäämässäkään maailman tärkeimmäksi. Vaan se on pointtina, että yhteishuoltajan kanssa ei koskaan voi olla... Siis ikinä.... Kuin maksimissaan mitään perus seurustelusuhdetta vakavampaa.
Missään vaiheessa en ole sanonu että heti pitäisi olla maailman tärkein ihminen.
yritä olla yhteishuoltajan ÄLÄKÄ yksinhuoltajan kanssa, koska ei se huoltajuussopimus todellakaan ole ratkaiseva tekijä. Jos et ymmärrä pysyä pois lapsen biologisten vanhempien välistä niin deittaile ihmeessä vain sinkkuja! Minkä ihmeen takia pitää ängetä yksin/yhteishuoltajanaisen seuraan, jos ei ymmärrä edes perusasioita???
Koko avauksesi oli idioottimainen. Tapaile sinkkuja, piste.
Joko se ensimmäinen mies on se unelmien mies tai sitten ei kukaan. Sä haluat pitää eksän siinä lähellä? Plaah... Provoja...
ei ole pelkkä ex, se on ainutlaatuinen ihminen joka on elämässä mukana yli 18 vuotta ihan riippumatta siitä lukeeko paperissa yksinhuoltaja vai yhteishuoltaja. Miten joku voi olla noin itsekäs?!
Se raja. Jos on yksinhuoltaja, niin silloin sen kasvatuksen sanelee se yksinhuoltaja. Biologisella isällä on oma roolinsa, mutta silloin se exä on sivusta seuraaja ja saa ne rippeet, jotka sille annetaan. Ei se periaatteessa ole mitään muuta kuin tilanne toisin päin kuin tossa yhteishuoltajuudessa. Oikeasti spermanluovutus ei ole sen enempää. Noh, niin tai näin. Kolmanneksi pyöräksi itse en koskaan ryhdy. Jos exän kanssa joudutaan keskustelemaan kaikista asioista ennen jokaista päätöstä, niin silloin se on kolmenkimppa. Ei helvetti. Parisuhteeseen ei sovi kuin kaksi.
Lapsi ei siinä menetä mitään, jos oikeus on jo katsonut että lapselle on parasta yksinhuoltajuus, niin mitä se lapsi siinä menettää, ettei se exä sählä niissä päätöksissä mukana? Sen sijaan ne voi olla kerran parissa viikossa yhdessä ja ei sit vieraannu ihan tyystin. Jos asuu lähellä, niin ehkä muulloinkin vierailuja, jos saa huoltajaltaan luvan. Tota ei ehkä isäpuoli voi mennä lapselta kieltämään jossei ole jotain menoa, mutta äiti voi.
Isyys on aivan muuta kuin panna tenava alulle. Jotain vikaahan siinä ukossa on, jos ei kelpaa huoltajaksi tai jos on lapsensa hylänny. Mä en nyt ymmärrä sitä että exässä pitäis roikkua ja väkisin antaa sankarin viittaa jollein joka ei kelpaa oikeuden mukaan huoltajaks. Mikä siinä on pointti, ettei mahdolliselle hyvälle isälle anneta olla isä lapselle joka hyvää isää kaipaa vaan väen väkisinkin huono biologinen vaihtoehto on se jonka pitää osallistua kasvatukseen?
Meillä on yhteishuoltajuus enkä ikinä olisi yksinhuoltajuutta antanut. Vaikka aikuiset eivät tulleet toimeen keskenään (liian nuorina mentiin yhteen) niin lapsella on vain yhdet vanhemmat. Jos joku alkaisi leikkiä isäpuolta lapselleni niin siitä ei hyvä seuraisi.
MINÄ olen se joka on mukana lapsen joulu- ja kevätjuhlissa, jalkapallokentän reunalla, syntymäpäiväjuhlilla... Saa siellä kentän reunalla ja synttäreillä olla eksän nykyinenkin miesystävä. Noihin koulun juhliin ei oteta kuin omat vanhemmat koska juhlasali on pieni, ei sieltä erikseen uusia kumppaneita ole kielletty mutta on ilmoitettu ettei esimerkiksi isovanhemmat voi tulla kun ei mahdu. Oletan että se silloin koskee myös uusia elämänkumppaneita.
Älä yritä rikkoa lapsen ja isän välejä. Onneksi nykyisin päädytään useimmiten yhteishuoltajuuteen etteivät kaltaisesi tyypit pääse isän ja lapsen väliin.
Kun on yhteishuoltajuus, niin silloin on tietyissä asioissa ulkopuolinen. Enkä haluaisikaan rikkoa lapsen ja isän välejä, joilla on hyvä suhde. Se on oikeastaan selvyys että niiden välit pitää turvata.
Silloin kuitenkaan ei voida puhua mistään oikeasta syvästä parisuhteesta yhteishuoltajan ja sen puolison välillä, jossei ne olekkaan kahdestaan se tiimi joka yhdessä päättää valinnoista ja kaikesta. Joten... Yhteishuoltajat jää ensisijaisesti multa rauhaan. Yksinhuoltajat on enemmänkin sinkkuja.
Lapsella on oikeus myös isänpuoleisiin sukulaisiinsa. Eli elämässä toivottavasti tulee olemaan aina mukana myös isovanhemmat, tädit, sedät, serkut... mahdollisesti myös sisar- ja velipuolet.
Ihan riippumatta siitä mitä huoltajuussopimuksessa lukee.
Oikeasti mitään oikeutta ei ole millään noista mihinkään. En kuitenkaan näe mitään ongelmaa, jos lapselle on tärkeitä ihmisiä olemassa, niin sitten mietitään aina tilannekohtaisesti sitä. Sukulaisuus ei ole mikään syy. Se voisi olla vaikka tuttavan kaiman kummin isoenon naapuri joka on tärkeä sille lapselle ja silloin tietty lapsi sais sen luona vierailla.
Nyt kuitenkin hiukan vaikuttaa lapsen ikäkin ja kaikki kaikkeen, joten ei voi selviä yleistyksiä kaikkeen latoa. Jos kuitenkin vaikkapa se isä on huono isä, niin silloin olisi selviö että yrittäis estää kaiken tapaamisen sen kanssa. Mahdollisesti jopa sen sukulaisilta eväis tapaamisen. Jos kyseessä olisi vaikkapa pedolfiili-isä, niin oolisitko sitä mieltä, että sen isän pitäisi olla ensisijainen kasvattaja, ennen hyvää isäpuolta? Isyys tai sukulaisuus tai mikään muu kuin oikeuden määräys tai terve järki ei anna ehdotonta oikeutta olla tekemisissä sen lapsen kanssa.
Ja mikä osa viestiä?
Ei kai lapsi lakkaa rakastamasta isäänsä (eikä isä lastaan) vaikka vanhempien suhde päättyisikin!
Ehkä. Sillä ei ole kuitenkaan sellaista merkitystä kasvatukseen. Rakastaminen ja biologisen isän kanssa väleissä ole on ihan jees. Silti se uusioperhe on yhtenäinen, jos se pari voi olla... Yhdessä suunnittelemassa ja rakentamassa tulevaisuutta. Jos tulevaisuuden suunnitelmat tehdäänkin yhdessä exän kanssa, niin se ei käy mulle kyllä. Joku voi olla herra joojoo, joka on ovimattona kolmannella sijalla sen naisen elämässä.
Me ollaan samaa mieltä tossa sun mielipiteessä. Se voi olla niinkin, että siinä vaiheessa kun puhutaan sen isäpuolen olemisesta isäpuolena, niin siinä vaiheessa ehkä se lapsi rakastaa sitä isäpuoltakin, eikö? Mahdollisesti ei edes rakasta sitä biologista isää, jolle oikeus ei ole antanut huoltajuutta. Aina tietenkin tapauskohtaisia nämä asiat.
Suurimmaksi osaksi olen aloittajan kanssa samaa mieltä. (Vaikka inhoankin sanaa isäpuoli/äitipuoli, uusioperhe..). Lasten yhteishuoltajuudessa uusi kumppani (siis joka ei ole biologinen vanhempi) on helposti "kolmas pyörä". Mielestäni lasten etua on kasvaa kodissa jossa parisuhde toimii ja puhalletaan yhteen hiileen.
Minä halusin ehdottomasti yksinhuoltajuuden. Jos lasten isä joskus haluaisi heittää kapuloita rattaisiin olisi se ainakin huomattavasti hankalampaa. Lapset saavat tavata isäänsä miten haluavat mutta kaikki päätökset kulkevat minun kauttani. Joten toki jos minulla olisi mies (kumppani/puoliso) kunnioittaisin ehdottomasti myös hänen mielipiteitään!
Nämä voivat olla hankalia asioita tai sitten ääretömän yksinkertaisia.. Tärkeä keskustelun aihe tänäpäivänä joka tapauksessa. Järjestelyitä on niin monenlaisia, ja monenlaiset voivat olla toimivia! ...mutta ymmärrän kyllä heitä jotka epäilevät aloittavansa parisuhdetta jonkun kanssa jolla lapsia yhteishuoltajuus järjestely!
Kaikista hulluimmalta minusta tuntuu lasten vuoroviikoin asuminen vanhempiensa luona. Heillä pitää kyllä olla jo niin hyvä yhteisymmärrys kasvatuksesta tuon toimiessa.. Ja mikä on uuden puolison rooli? Olen nähnyt vain toimimattomia yhteishuotajuuksia missä ei tietystikkään uudet parisuhteetkaan voi hyvin. Muistan kun ystäväni vanhemmat tappelivat puhelimessa jatkuvasti kuka maksaa ja mitä maksaa, ja syyttelivät kilpaa toisiaan kun tällä ystävälläni oli ongelmia. Ja äidin silloinen miesystävä kulki kuin hiiri seinänvierustoja pitkin. Tälle ystäväleni jäi lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin pahat traumat että vaikuttavat vieläkin.
Yksinhuoltajuus kuviossa ajatellaan lapsen etua. Lasten on ehdottomasti saatava tavata halutessaan myös toista vanhempaansa! Niissä puitteissa miten se heille on hyväksi. Itse määrittelen säännöt joita lasten isän luona pitää noudattaa, ja jos näissä ei pysytä puutun menoon ja lasten isällä ei ole siihen mitään sanomista. Minä vastaan siitä että lapsista kasvaa tasapainoisia ja yhteiskuntakelvollisia! Jos isänsä luona viihtyvät ja käytös pysyy hyvänä niin saavat olla vaikka kuinka paljon. (Toistaiseksi vanhempi lapsista haluaa nähdä isäänsä tosi harvoin, nuorempi ei osaa kommentoida, mutta isä ei tahdo tavata).
Lapsethan päättävät ketä rakastavat ja millä tavalla. Mielestäni järkevintä lasten ja pääasiallisen vanhemman kannalta on ehdottomasti yksinhuoltajuus! Näistä lähipiirissä muutama erittäin toimiva esimerkki jossa kaikki voivat hyvin. On tosi ilkeää täältä lukea kuinka yksinhuoltajat on pohjasakkaa. Tai eronneet vanhemmat ylipäätään. Kukaan ei tiedä taustoja miksi biologiset vanhemmat eivät ole yhdessä. On kurjaa lukea kuinka ihmiset kuvittelevat täällä monesti että yksinhuoltajan kanssa ei voi saavuttaa onnellista ja tasapainoista parisuhdetta. Jos joku tykkää lapsista kiintyy hän varmasti kumppaninsa lapsiin ja rakastaa niitä kuin omiansa, vai olenko väärässä?
sinulla, ei toimi välttämättä jollain toisella. Minulla ja lapseni isällä on yhteishuoltajuus ; erosimme sovussa, todeten, että ei meistä ole elämään saman katon alla luonteiden erilaisuudesta johtuen. Se, että hän ei sovi yhteen minun kanssani, ei tee hänestä huonoa ihmistä tai isää - joten oli selvää, että meidän huoltajuusmuotomme on yhteishuoltajuus. Ihmettelen, miten ko käsite niin helpolla ymmärretään niin, että yhteishuoltajuuden varjolla etävanhemmalla olisi jokin "oikeus" ronkkia lähivanhemman ja lapsen asioita enemmän kuin yksinhuoltajuudessa..? Tuo kertomasi esimerkki ystävästäsi, jonka vanhemmat riitelivat puhelimessa siitä, kuka maksaa ja mitä maksaa - ei liity sinänsä mitenkään yhteishuoltajuuteen. Kai tiesit, että yhteishuoltajuudessa etävanhempi maksaa elareita..? Eli tuo puhelinriitely ei tosiaankaan ollut huoltajuusmuodosta vaan ihmisistä johtuvaa!
Sanot, että lapset päättävät, ketä rakastavat ja millä tavalla... Ja silti katsot oikeudeksesi määrittää YKSIN ne puitteet, joiden sisällä lapsesi muodostavat suhteen isäänsä..? Määräät säännöt, joiden mukaan heidän on mentävä isänsä luona eli pomotat sen kuin kerkiät..?! Miten tuossa voi muodostua minkäänlaista kunnollista isäsuhdetta, kun sinä olet kaiken aikaa takapiruna määräämässä tahtia? Jos isä on niin epäkelpo, ettei itse osaa määrittää rajoja lapsilleen, miten sinä yleensä annat lapsien olla hänen kanssaan?
Itse luotan lapseni isään niin paljon, etten esitä "reunaehtoja" lapsen isänsä luona viettämän ajan suhteen. Isä kyllä tietää, mikä on lapselle paras.
Erostamme on kulunut jo sen verran aikaa, että minulla on uusikin ihmissuhde elämässäni. Olen esitellyt hänet lapseni isällekin ja tuntuvat tulevan toimeen. Kysyin jo seurustelumme alkuvaiheessa miesystävältäni hänen suhtautumistaan siihen, että lapseni isä kuuluu kuitenkin elämääni. Miehellä itsellä ei ole lapsia, joten vähän tavallaan jännitinkin hänen reaktiotaan tähän asiaan... Totesi kuitenkin, että on tietoinen siitä, että on saamassa elämäänsä muitakin uusia ihmisiä kuin vain minut ja lapseni, ja että ei halua tunkea itseään millään tavalla lapsen isän "reviirille", mutta toivoo olevansa huomioitu perheen jäsen, jahka tästä yhteisen kodin perustamme.
Musta tuntuu että mua ymmärretään sittenkin. Noi nimitykset... Pakko käyttää nimityksiä jotta selvenisi mitä tarkoitetaan. Siis isäpuoli jne. Ja oikeastaan pidän koko viestin tunnelmasta. Ylipäätään jos on ensisijainen vanhempi joka on siihen mennessä hoitanu kaiken lapsen asioista ja sitten tulee ero ja toinenkin alkaa päättämään asioista, niin helpoiten se lapsi siinä joutuu kärsijäksi. Ja oikeasti kellään ei ole kivaa. Sen sijaan jos on selkeä järjestys tiedossa kuka käskee ja kuka kuuntelee, niin silloinhan ei tule tarpeettomia vääntöjä jossa lapsi joutuu olemaan välissä. Siltikin voi toinenkin osapuoli ihan hyvin kertoa ajatuksia ja ehdotella asioita ja vaikka mitä. Eikä tapaamisia tarvitse tietenkään rajata millään tasolla jos on hyvä vanhempi se toinenkin.
Nyt kuitenkin koko kirjoituksen aloitus koski juuri tuota parinmuodostusta ja että olisi hankalampaa muodostaa parisuhdetta juuri yhteishuoltajan kanssa josta jotkut sit vaan poikkes aiheesta syyttämään jostain... En tiedä mistä. Tässä T***a:n viestissä käy harvinaisen hyvin selväksi miksi asia on niin, että homma ei toimi ja sitten kun tulee toi väittelytilanne jossa exät taistelee keskenään, niin kaikki päivän keskustelut keskittyy siihen exän puimiseen ja sitten käsittelee sitä lasta johon ei ole kuitenkaan mitää osaa eikä arpaa ja jos on olevinaan sille lapselle vanhempi niin silloin saa sen exän silmille, että sillä on jo isä tai äiti.
Ja sitä koko ajatelma koski alusta asti, että yhteishuoltajan kanssa ei voi olla kuin jonkin sortin suhde, jossa ei kuitee asuta yhdessä eikä kuvitella olevan perhe. Voi jollain toimiakki, mutta varmasti suurimmalla osalla ei. Näin ainakin uskon. :o
Mun mielestä T***alla varsin hyvä ymmärrys asioista. Se että yksi sanelee säännöt on vähintääkin hyvä asia. Jos lapsella on kovinkin eri säännöt isällä kuin äidin luona ollessa, niin se hämärtää asioiden mieltämistä. Ei sekään estä mitään isäsuhdetta. Miksi estäis? Silloinhan se isä toteuttaa sitä mikä toimii siellä lähivanhemman luona. Se että teillä menee hyvin, ei todista millään muotoa teoriaa vääräksi. Katsotaan sitten parin vuoden päästä onko teillä se yhteisyyden tunnelma sen miehen kanssa. Ja voi hyvinkin ollakkin, että teillä homma toimii. Väitän vain että yhteishuoltajuudessa on enemmän vaikeuksia. Sulla ehkä onkin sellainen exä että ymmärtää asioiden päälle ja on järkevä.
Yhteishuoltajuudessa molemmilla on oikeus tehdä päätöksiä lapsen puolesta. Lue lakitekstiä asiasta. Yksinhuoltaja päättää kaikista säännöistä ja koko sen lapsen elämästä. Yhteishuoltajat molemmat voi päättää lapsen asioista.
Noh, ei sun tapa ole millään muotoa väärä, eikä ajatuksetkaan. Itse olen vain ennemmin T***an kanssa samaa mieltä. Minusta sun tapa syyllistää toista äitiä on vähintääkin outo, varsinkin kun jopa johtavat lapsipsykologiaa tutkivat kirjat todentaa tuota T***an ajattelutapaa. Lapsen vanhempi(yksinhuoltaja) laatii säännöt joita noudatetaan mummolassa, toisen vanhemman luona, kaverien luona kylässa ja niin edelleen. Jos kuitenkin on yhteishuoltajuus, niin kai silloin säännöistä tulisi sopia yhdessä. Ei olettaa että kyllä se osaa, vaan sopia yhdessä.
Ja onneksi yhteishuoltajuus on ensisijainen vaihtoehto ellei ole erityistä syytä antaa huoltajuus vain jommalle kummalle vanhemmalle. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan, heitä ei pidä erottaa lapsesta. Ja kun uusi kumppani tulee elämään niin hänen on otettava koko paketti tai ei mitään.
Itselläni oli yksinhuoltajuus (määrättiin jo 90-luvun alussa kun se oli yleisempää), mutta kun alkuaikojen riidat olivat ohi, lapsen isä osallistui lapsen elämään aivan kuten yhteishuoltajuudessakin. Pidin häntä ajan tasalla lapsen koulunkäynnistä, lääkärireissuista, matkoista.. isä ja hänen uusi vaimonsa tulivat lapsen syntymäpäiville (samoin kuin isovanhemmat, lapsen serkut,täti ja setä). Mitä isommaksi lapsi tuli, sitä vapaammin soviteltiin vierailuja itse kunkin toiveiden ja menojen mukaan.
Minusta olisi törkeää pitää isää vain elatusavun maksajana ja ihmisenä joka saa nähdä lastaan kerran kahdessa viikossa ja silloinkin äidin määräämillä säännöillä!
laatii säännöt "joka tilanteeseen"... Sorry vaan, mutta missä välissä lapsi sitten ehtii elämäänkin..??? Kun etävanhempi haluaa lapsen pyynnöstä viedä tämän vaikkapa huvipuistoon, mutta lähivanhempi on sitä mieltä, ettei paikka ole ok, pitääkö sitten toteuttaa hänen tahtonsa - vaikkei säännölle ole muuta perustelua kuin että lähivanhempi on päättänyt, että se on nyt niin?
En ymmärrä tuota sääntöjen luomista TOISILLE, en... Jos etävanhempi ylipäätään on kelvollinen siihen, että lapsi voi oleskella säännöllisesti hänen luonaan, niin eiköhän hän myös osaa itse laittaa lapselleen rajat ja säännöt, ottaen huomioon lähivanhemman mielipiteet? Ymmärrän tilanteita, joissa etävanhemman elämässä muut asiat kuin lapsi ajavat ohi ja esim päihteet ovat kuvioissa mukana - tällöin on lähivanhemman syytä olla "valvovana silmänä". Omassa tuttavapiirissä on enemmin sääntö kuin poikkeus tuo yhteishuoltajuus ja hyvin näyttää toimivan - eikä myöskään sulje millään tavalla pois uusia ihmissuhteita eronneiden elämässä. Kas kun teorioiden sorvailemisen sijaan oman järjen käyttö ei ole kiellettyä!
No tässä nähdään että tapoja on monia, mutta kyllä itse olen sitä mieltä että kasvatusasioista väännetään (jos väännetään) kättä saman katon alla asuvien kesken! Lasten ja niiden isän suhde voi silti olla läheinen, ainakaan sitä en missään nimessä tahdo haitata! Ehkä joskus voin olla lasten mielestä se "takapiru" mutta lopulta olen kuitenkin se enkeli joka ei halua heidän joutuvan ristiriitatilanteisiin.
Kuten aloittaja on korostanut hän pohtii tilannetta uuden parisuhteen kannalta. Kasvatusnäkemyksistä voisi täällä keskustella vaikka kuinka mutta se ei kuulu tähän asiaan. Mikä on uuden puolison rooli jos biologiset vanhemmat kasvattavat lapsiaan yhdessä pitäen tiiviisti yhteyttä? Toimi se yhteydenpito sitten hyvin taikka huonosti voisi siinä helposti tulla ulkopuolinen olo.
Vaikka yhteishuoltajuudessa maksetaan myös elatusmaksuja, vastataan käsittääkseni lasten kuluista tasapuolisesti? Voin olla väärässäkin mutta ainakin itse olen yksinhuoltajana asennoitunut yksin vastaamaan jos lapseni aiheuttavat suurta vahinkoa, esimerkiksi tuikkaavat vaikka koulun tuleen. Olenko ymmärtänyt oikein että yhteishuoltajuudessa tällaiset yllättävät isot kulut tulisi maksaa vanhempien kesken yhdessä (juuri näitä sopivia riidanpaikkoja..)?
Minun ajatusmaailmassani biologisen isän rooli on niin tärkeä kuin lapset sen haluavat olevan. Mutta hänen luonaan he ovat "kylässä". Minun puolestani voisivat halutessaan olla vaikka kuinka paljon, toistaiseksi minun ei ole siis tarvinnut puuttua siihen. Isällä ei kuitenkaan ole sananvaltaa mitä lapsi saa esim. harrastaa tai lähteekö hän vaikka vaihto-oppilaaksi ulkomaille... Tai vakavan sairauden sattuessa hänellä ei ole valtaa päättää hoidoista esimerkiksi..
Elämä on pitkä aika.. Näin itse ainoana oikeana vaihtoehtona yksinhuoltajuuden, sillä voi keretä tapahtumaan vaikka mitä ennen kuin lapseni ovat täysi-ikäisiä. Eihän sitä koskaan tiedä mitä biologinen etävanhempi saisi joskus päähänsä, onhan näitä nähty missä toinen haluaa muuttaa vaikka ulkomaille vieden lapset mennessään! Aloittajan tekstien kanssa olen samaa mieltä joten suotta tässä toistaisin näkemystäni.. Lasten kasvatuksessa pitää olla selkeä linja mitä noudatetaan joka paikassa. Ja minä ainakin suunnittelen linjan sen puolison kanssa kenen kanssa asun.
peräisin tuo käsityksesi, että yhteishuoltajuudessa maksetaan kulut tasapuolisesti..? Aivan samanlainen elarisopimus on kuin yh-tilanteessakin eli kaikki lähtee lapsen elatuksen tarpeesta ja tästä vastaaminen suhteutetaan vanhempien tulojen mukaan. Mitä tulee noihin yllättäviin isoihin kuluihin, niin kyllähän sitä ihmiset voivat asioita sopia miten vaan mutta elarisopimus on se, mistä pidetään viime kädessä kiinni. Ei etävanhemmalla ole yhteishuoltajuudessakaan velvoitetta maksaa lastensa menoja enempää kuin elarisopparissa lukee. Meillä on sanallinen sopimus, että isommissa hankinnoissa isä tulee vastaan maksamalla puolet, mutta pakkohan hänen ei olisi - ajattelee kuitenkin lapsensa etua tähän suostuessaan, ja omalta osaltani haluan heidän väliensä olevan kitkattomat = en asetu heidän väliinsä sanelemaan asioita.
Itse olen ainakin lapseni isän kanssa niin hyvissä väleissä ja luotan hänen kykyynsä isänä ja kasvattajana, että koen tärkeäksi kuulla hänenkin mielipidettään juuri esim lapsen harrastusten, koulunkäynnin ym asioiden suhteen. Minähän ne asiat loppupeleissä päätän - eli vaikka isä haluaisikin lapsen harrastavan lätkää kuten itsekin teki juniorina, niin jos lapsi sitä ei halua, minä voin sanoa, että ei ja that's it. Lapseni isä luottaa minuun lapsensa äitinä ja kasvattajana niin paljon, ettei kyseenalaista taitojani eikä näin ollen tuputa neuvojaan tai häiritse kyselyineen tavallista arkielämäämme. Hmm... Entäs muuten sitten, jos sattuisitkin jostain syystä olemaan estynyt ottamaan kantaa lapsesi tarvitessa äkillisesti vakavan sairauden vuoksi tehohoitoa..? Pitääkö hoitohenkilökunnan jäädä odottamaan lupaasi ja näin hukata kallista aikaa - kun suostumuksen samaan voisi saada yhteishuoltajuustilanteessa etävanhemmaltakin? Äläkä sano, ettei tällaista voi tapahtua - aivan yhtä todennäköistä on kuin sekin, että sama lapsi sytyttää koulun tuleen...
No mutta, kukin tyylillään... Sinulla ja entisellä kumppanillasi on ilmeisesti ollut enemmänkin kitkaa välillänne, koska tunnet oikeudeksesi yksin päättää yhteisien lapsien asiat. Ja kun sanot tuossa lopussa, että SINÄ suunnittelet linjan sen puolison kanssa, kenen kanssa asut... Siinäpä tehokkaasti osoitat lapsillesi, ettei heidän isällään ole mitään merkitystä ja omalla esimerkilläsi näytät, että isä on pelkkä heittopussi - kun päätät suunnitella kasvatuksenkin uuden kumppanisi kanssa siitä piittaamatta, että tämä ihminen ei ole lastesi isä.
Mitä enemmän tähän ketjuun tulee vastauksia sitä vähemmän ihmettelen miksi ihmiset karsastavat lasten kanssa yksin elävää parisuhdemielessä! No toisaalta aloitus ja otsikko houkuttelee juuri teitä puolustautumaan joilla läheinen suhde etävanhempaan.. Mutta vaikka kuinka pitkästi tulee tekstiä ette katso tilannetta ihmisen kannalta joka ei ole biologinen vanhempi, mutta asuu sinun ja lasten kanssa? Todella usein lapset valitsevat tämän ihmisen läheisemmäksi, eikä siinä mielestäni ole mitään huonoa.
Jostain syystä en nää täysin vilpittöminä lasten vanhempien superläheisiä välejä.. Siis että siinä ajateltaisiin vain lasten etuja. Ja kumppani joka on mahdollisesti ollut äidin kanssa pidempään kuin isä on vaan joku ulkopuolinen, vaikka kuten sanoin lapset usein tulevat tämän kanssa läheisemmiksi jos sitä ei vaan estellä syystä tai toisesta.
Ei luulisi kenenkään pystyvän olemaan tyytyväinen parisuhteessa jossa vanhemmat ovat lähes yhtä tiukasti sidottu yhteen kuin eläisivätkin yhdessä. Erossa juuri tämä asia oli minulle kriisi kun ajattelin näitä sekavia yhteensovittamiskuvioita. Selkeintä oli yksinhuoltajuus, jolloin minulla lapsiini lain turva tarvittaessa. Kuten sanoin JOS hankaluuksia tulisi. En myöskään etsi lapsille "uutta" isää vaan pidän heistä vastuun viimekädessä itselläni.
Minulla on lasten isän kanssa hyvät välit. Hän luottaa minun arviontikykyyni jos joskus itselleni kumppanin löydän. Kukaan ei koskaan tule seisomaan lasten ja niiden biologisen isän välissä, ellei kyse ole niiden turvallisuudesta. Vaikka lasteni isä toimisi mallikelpoisesti haluaisin silti yksinhuoltajuuden monien seikkojen takia jotka ovat tulleet jo moneen kertaan esille.
Kuitenkin kun eletään kotona ei lapset voi hyödyntää sitä että "mutku iskä lupas" tms. Ja olen muutamankin kerran kuullut kun huonosti kasvatetut lapset huutaa äidin miesystävälle (vaikka nämä olisivat olleet naimisissa 10v) että "turpa kii, sä et oo mun iskä" . Tällaisen lausahduksen jälkeen minä sanoisin että isä ei asu tässä kodissa, ja täällä kodissa noudatetaan tämän kodin sääntöjä!
Biologisen isän kanssa voidaan viettää aikaa, ja heidän suhde voi rakentua kuinka syvälliseksi tahansa. Kuitenkaan ainakaan minä en aijo kysellä hänen mielipiteitään, toki tietysti kuuntelen ja arvostan jos häneltä jotain palautetta saan. Myös isän puolen sukuun ollaan yhteydessä.
Miettikää myös minkä parisuhdemallin annatte lapsillenne! Vanhemmuusmallissa tärkeintä mielestäni on että ollaan yhtä mieltä, oli sitten yksin- tai yhteishuoltajuus. Lasten kuullen ei kiistellä kasvatusasioista.
Tiedän että viestini yllyttää nyt varmasti vielä suuremmalle puolustuskannalle, mutta en jää näkemystäni vääntämään rautalangasta.
perusteella minä taas ihmettelen sinun kapea-alaista näkemystäsi eronneista vanhemmista, joilla on yhteishuoltajuus ; miten perustelet tämän väitteesi: "Ei luulisi kenenkään pystyvän olemaan tyytyväinen parisuhteessa jossa vanhemmat ovat lähes yhtä tiukasti sidottu yhteen kuin eläisivätkin yhdessä" ? Hyvänen aika, eihän yhteishuoltajuus sitä tarkoita, että ihmiset olisivat eron jälkeen em syystä tiukasti yhdessä! Yhteishuoltajuus on suuressa osassa tapauksia lähinnä vain käsite paperilla - erään kaverini ystävä sanoi minulle, että on hyvin "otettu" siitä, että erosta huolimatta kaverini kunnioittaa ja luottaa häneen lastensa isänä niin, että itse esitti yhteishuoltajuutta. Eli antaa tälle mahdollisuuden tulla kuulluksi lapsia koskevissa asioissa, vaikka käytännössä äiti asioista huolehtiikin. Jotenkin kuulostaa varsin despoottiselta ajatus, että tavalliselta, asioista ja lapsistaan huolehtivalta ihmiseltä halutaan yksinhuoltajuuden muodossa viedä oikeus sanoa sanottavansa yhteisiä lapsia koskevissa asioissa...
Ja mitä tulee uusiin kumppaneihin, ei yhteishuoltajuus ole mikään uutta kumppania syrjään sysäävä tekijä. Ei se etävanhempi ole 24/7 läsnä uusperheen elämässä, ei tosiaankaan! Mutta ei myöskään pidä kuvitella, että se ihminen, johon lähivanhempi rakastuu, on automaattisesti rakas myös lapsille. Ei lapsille voi sanoa, että teidän pitää nyt alkaa pitää tätä äidin miesystävää kuin isänänne! Ei, vaan sen uuden vanhemman on ajan kanssa saatava aikaan luottamus kumppaninsa lasten kanssa - aivan samoin kuin uusperheen äidin on luotava yhteys kumppaninsa muualla asuviin lapsiin, jos tälläinen kuvio on kyseessä. Eivät vanhemmat voi päättää lasten mielipiteitä. Tietenkään ei vihamielistä käytöstäkään pidä sulattaa, mutta aikuisen tehtävä on pystyä näkemään asiat molempien kanttilta.
Hmm... Jotenkin tuntuu kuin sinulle ei olisi aivan selvillä tuo yksin- ja yhteishuoltajuuden ero...? Toisaalta toitotat, että haluat lapsille ja isälleen läheiset välit - ja silti olet tunkemassa heidän väliinsä sääntöinesi ja määräyksinesi, koska olet yh..? "Annat" lasten viettää isänsä kanssa aikaa - mutta koko ajan mukana kulkevat reunaehdot, miten SINUN mielestäsi pitäisi toimia ja olla. Siinäkö sitten suhde rakentuu syvälliseksi, kun sinun hahmosi kummittelee kaiken aikaa taustalla? Kovasti ristiriitaisia ovat puheesi... "Annat" tilaisuuden, "annat" mahdollisuuden - ja silti toteat päättäväsi kaikesta YKSIN...
No, kuten sanottu, kukin tekee, mitä parhaaksi näkee. Vanhemmuusmalli tuntuu sinun tapauksessasi olevan SINUN mallisi, vaikka sitä tuossa kirjoituksesi loppuosassa yritätkin tasoitella. On sinun mallisi, jota etävanhempi ei saa kyseenalaistaa - eikä etenkään lasten aikana.
Hyvää kesää, poistun takavasemmalle perhe-elämääni...
No ei noin joka tilanteeseen. Sellaiset tietyt tyylit ja suuntaukset. Noh... En tiedä onko selkeästi väärää tapaa jos kaikilla on järki päässä ja homma toimii, eikä ole kamalan ristiriidassa. Esim jos on otettu linja ettei lapselle opeteta koskaan karamellin syömistä, niin linjan pitää pysyä. Ja rangaistustyylit ja johdon mukaisuus, jos on vanhemman kanssa. Mummolassa ei ehkä tarvita sillai jossei siellä niin usein öitä vietä jne. En näe huvipuistoon viemisen olevan mikään asia. Sen sijaan esimerkiksi alkoholin ottaminen lapsen ollessa läsnä on asia joka pitäisi ehkä linjata. Enkä sano että siinä on ehdotonta oikeaa linjaa, mutta siinä on syviä tunteita varsinkin vastaan. Kännääminen on ehdoton ei.
Eikä tosiaan ole kamalasti lisättävää.
Noissa kustannus asiossa mullakin on ollut luulo tasapuolisesta jaosta hyvinkin pitkälle, mutta tosiaan sopimuksen mukaan.
Lapsen edessä ei kenestäkään tehdä vähempiarvoista, vaan palaverit siellä jossain tapaamisessa, missä sovitaan säännöistä ja siellä ei ole lapsia paikalla. Ei niiden lapsien tarvitse tietää kuka sanoo viimeisen sanan.
Kumppanin kanssa yhteiset sopimukset kertoo lapselle, että miten parisuhteessa tulee kommunikoida ja keskustella kaikista asioista. Lapset mallintaa hyvin paljon aikuisten käytöksestä, niin silloin jotain voi ja kannattaakin keskustella lapsenkin kuullen. Ei tietenkään koskaan saa puhua siitä toisesta vanhemmasta alentavaan sävyyn, mutta koti on se paikka mistä ne säännöt tulee.
Itekkään en alussa niin varma ollu, että onko mitä mieltä tästä asiasta, joten koitinkin saada avistuksen radikaalin aiheen otsikosta ja ajatuksesta. Kuitenkin on niinkin, että yksittäisiä nämä tapaukset aina. Yhteishuoltajissa ja yksinhuoltajissa ja kaikissa meissä valtavia eroja, joten ehkei kannata asiaa ihan mielettömän tuomitsevaksikaan vetää mitään ryhmää kohtaan.
En ymmärrä miksi yhtenäinen perheidylli on joidenkin mielestä huonompi vaihtoehto kuin etävanhemman suhde biologiseen lapseensa. Exän reviiri ei saa ulottua sinne lähivanhemman kotiin. Tai sitten se on pois siitä yhtenäisyydestä siinä ydinperheessä. Sekava tila lapsellakin, kun ei tiedä ketkä nyt on se perhe siinä.
"turpa kii, sä et oo mun iskä"
Itekkin kuullut tätä.
Sinulla ei taida olla omakohtaista kokemusta lapsen kasvattamisesta..? Sen verran "teoriapitoiselta" tekstisi nimittäin tuntuu.
Jos lähdetään esim tilanteesta, että vanhemmat päätyvät eroon lasten ollessa yli 5-vuotiaita, niin kyllä useimmiten vanhemmille on muodostunut jo oma, yhtenäinen tapansa kasvattaa lapsia - eikä ero ole mikään "nollitus" tilanteeseen niin, että etävanhempi heittäisikin yhtäkkiä kaikki lekkeriksi ja jättäisi lapset heitteille tai antaisi mellastaa miten vain. Itse ainakin kokisin olevani varsin veemäinen ex, jos esittäisin lapseni isälle jotain sääntölistoja ja ukaaseja sen suhteen, miten lapsemme kanssa pitää olla - kyllä hän aikuisena, vastuuntuntoisena ihmisenä sen tietää!
Kuten tuossa tuli todettua, edesvastuuttomat päihteiden käyttäjät ovat asia erikseen enkä ko tapauksista väitäkään tietäväni yhtään mitään - omassa tuttavapiirissä olevat eronneet vanhemmat kun ovat tavallisia, työssä käyviä, vastuuntuntoisia ihmisiä, joille lasten etu on ykkösasia.
Sä ajattelet tota syvällistä suhdetta jotenkin sellaisena, että se olisi siitä kiinne kuka niille säännöille lopulliset hyväksynnän antaa. Ei se liity siihen mitenkään. EI lapsien tarvitse koskaan saada tietää kuka on laatinu säännöt. Ottakaa säännöt vaikka nassesedän tilikirjasta ja sanokaa että Nassesetä sanoo näin. Sillä ei ole läheisyyteen mitään merkitystä. Te selvitätte ne säännöt kahden kesken toisillenne ilman lapsien läsnäoloa.
Siinä olen samaa mieltä, että ketään ei oteta lapsen isäksi, eikä sitä kukaan täällä toitotakkaan, vaan siihen tullaan ajan kanssa, mutta ethän sä voi ottaa sellaista miestä joka ei lapsista pidä siihen suhteeseen. Joten tavallaanhan toi ei toimi toi perustelu. Eikö niin?
Ja sitten eräs juttu... Sanot tossa aiemmin että jäätkö odottamaan jotain soittoa jollein toiselle vanhemmalle kun tulee jokin sairaanhoidollinen ongelma... Kyllä ne hoitaa pakolliset hoidot ilman kysymyksiäkin ja toisaaltaan jos on etävanhempi siinä niin kyllä se riittää silloin jos toista ei tavoiteta. Sen sijaan... Jos lapsi pääsääntöisesti asuu siellä lähivanhemman luona ja tulee joku muutos mieleen siinä kotiolosuhteissa, niin silloin lähteekin soittelemaan exän kanssa että onkos tää nyt sopiva muutos kun puolisko ehdotti tällaista. Eli aina hyväksyntä haetaan sieltä eksältä. Vaikka se pitäisi hakea siltä puolisolta. Siis jos puhutaan ihan syvästä parisuhteesta.
Ja tosiaankin... Kaikenlaisia kiristyksiä lapsien kautta vanhempia kohtaan on näkynyt. Entäs jos se lähivanhemman puoliso ei mielytä exää? Silloin voi alkaakin se kikkailu. Ja luultavasti näin kävisikin. Joten sillä miehellä on valtaa siihen lähipuolisoon aika tavalla.
lapsien tarvitse tietää kuka sanoo viimeisen sanan"... Niinpä niin. Mietipä tällainen tilanne: lastesi äidillä on yksinhuoltajuus eli hän päättää asiat YKSIN. Sinä haluaisit toteuttaa lasten haaveen yhteisestä kesälomareissusta (aivan tavallinen parin päivän reissu esim jonnekin elämysjuttuun), mutta lastesi äiti on sitä mieltä, ettei sellainen ole tarpeen. Olet tietysti asiasta allapäin, koska olisit halunnut lapsille ilon suoda, mutta minkäs sille voit. Tuntuuko hyvältä, kun lapset ovat pettyneitä ja heidän on vieläpä annettu ymmärtää, että äiti olisi reissuun suostunut, mutta sinä et sitten enää halunnutkaan.... Onko sinusta reilua?! Ja tarina on muuten sitten elävästä elämästä...
Pitäisi ehkä ensin kysyä siltä joka päättää, vai? Se että mennään lupailemaan lapsille ensin ennen kuin on keskustellut toisen päättävän osapuolen kanssa... Ei se onnistu missään yhteis-jutussa. Ei onnistuisi parisuhteessakaan, että toinen menee lupailemaan jotain lapsille joka ei käykkään toisen pirtaan. Kyllä on väärä tyyli että ensin lapsille mennään lupaamaan asioita.
Se että se ehdottelija olisi allapäin olisi tietty valitettavaa ja ehkäpä tuollaisessa asiassa tarpeetontakin, luulen, mutta olet ehkä jo oppinut ettei aina kaikki menekkään niin kuin haluaa. Se ei kuitenkaan ole lapsilta pois jos ne ei tiedä mitä olisi voinut olla ja ainoa todellinen tappio oli se että tossa käy selväksi se ettei toisen vanhemman tahto ole mitätön. Että toinen voi kieltää mitä toinen lupaa. Eikö se ole niin jos olisi normaali perhekin?
Periaatteessa tossa tapauksessa oikeasti haluaisin kuulla sen kieltävän henkilön perustelut, että miksi se kielsi sen. Jossei ole mitään pätevää syytä, niin silloinhan se teki siinä väärin lapsia kohtaan. Mutta jos on jotain laitepelkoja tai pelkoja eksymisestä tai jotain, niin silloin se oikeastaan teki oikein kun omasta mielestään suojeli lapsia, eikö? Harmillinen juttu.
lukemaasi vai ilmaisinko asian todellakin noin epäselvästi? Etävanhempi ei ollut luvannut yhtään mitään lapsille, vaan lapset olivat kärttäneet häntä viemään heidät kesälomareissuun. Isä lupasi puhua asiasta lasten äidille ja näin tekikin. Joko ymmärsit? Ja tapaukseen ei liittynyt laitepelkoja tms, vaan äiti halusi käyttää valtaansa.
No, enpä sotkeudu tähän keskusteluun enempää. Tekstejäsi kun lukee, olet näemmä kantasi päättänyt eli keskustelu muiden kuin samaa mieltä on turhaa vääntämistä.
Valtaa voi käyttää itse kukin väärin.
"heidän on vieläpä annettu ymmärtää, että äiti olisi reissuun suostunut"
Mitä ymmärsin väärin?
Noh, aivan sama. Koko aihe on jo niin kaukana siitä alkuperäisestä... Vanhemmuus on niin laaja aihepiiri ja monimutkainenkin, ettei yhtä oikeaa totuutta koskaan löydä. Siksi alkuperäinenkin aihe on vain "vaikeampi" eikä esimerkiksi "toivoton".
Se on kuitenkin niin, että kun aihe on hyvinkin tärkeä joita se koskee, niin se herättää suuria tunteita. Siksikin on todella vaikea aina pysyä ihan objektiivisuudessa. Joillekin sopii toinen malli paremmin ja toisille toinen. Sitten niillä parien valitsijoilla pitää olla ajatelma siitä, että millaiseen tilanteeseen on itseään saattamassa ja mitä haluaa parisuhteelta.