Enoni nukkui pois 18.6.2010.Suru on suuri ja sanaton.Ei mene päivääkään ettei rakas enoni olisi mielessäni.Pääseekö surusta koskaan yli?Mummoni nukkui pois 18v sitten enkä ole päässyt siitä vieläkään yli.Tekisin mitä vaan jos saisin vielä edes kerran tavata mummoni ja enoni,että pystyisin kertomaan heille kuinka paljon heitä rakastan.Sukulaiseni ovat minulle kaikki kaikessa.On tämä vaan niin raskasta!
Läheisen menettänyt
77
2278
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
runsas neljä vuotta sitten. Olimme hyvin läheisiä koko elämäni ajan, vaikka olinkin "iltatähti" eli äidillä jo ikää, kun synnyin. Äiti hiipui hiljaa pois tästä maailmasta, häilyi viimeiset pari viikkoaan tietoisen ja tiedottoman maailman välillä, näki enkeleitä, uneksi Taivaan Isän kodista. Tiesi, että ikävöisin häntä kovasti... Sanoi, etten saisi hautautua suruun, vaan parhaiten hänen muistoaan vaalisin katsomalla eteenpäin elämässä, antamalla aikaani elossa oleville läheisilleni.
Vaikka miten haluaisit, et saa poismenneitä läheisiäsi takaisin. Eivät hekään toivoisi, että suret heitä suremasta päästyäsi - he haluavat sinun jatkavan elämääsi. Ei eläminen heidän muistoaan minnekään himmennä. Äitinikin on aina mukanani, sydämessäni, vaikka jatkankin elämääni joka hetkestä iloiten.
Menetin oman enoni tämän vuoden helmikuussa sairauden musertamana, siltikin se oli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ihanan mummoni menetin jo 16vuotta sitten. Surutyöt on todennäköisesti vielä kesken ja taistelen muistoja ja ikävää vastaan päivittäin. En uskalla surra enoni poismenoa kunnolla, pidän itseni todella kiireisenä. Olen kieltänyt suremisen ja ikävöimisen itseltäni. En ole halunnut/pystynyt käymään haudoilla tai "enolassa"...pelkään liikaa muistoja. Kuulostaa hassulta, eikö???. Enoni oli todella mahtava ihminen ja tärkeää välimatkasta huolimatta. Monesti toivon itsekin tapaavani heidät vielä kerran ja sanoa paljon mitä sanomatta on jäänyt.