Uskoa, toivoa ja rakkautta

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei itselleni sillä taidan olla ainut joka on palstalla mutta hei kaikille ketkä sinne tulevat

Monet teistä viettävät varmaankin lomaa jossakin mökillä tai matkoilla. Tänään on meillä ulkona todella painostava päivä. Ulkona lämmintä 25 astetta ja kostea ilma. Ystäväni muutti lähiseudulta oli eilen tyhjentämässä entisen talon piha rakennuksia. Kävin hakemassa sieltä pikku pojalle kivan valkoisen päästävedettävän sängyn. Tein samalla edulliset kaupat muovisesta liukumäestä ja akku käyttöisestä maastoautosta. Pesin liukumäen ja asensin sen jo pihalle. Akku Jeeppiä huollan tarkastaen akut, pesten auton ja rakennan sitten siihen turvakaaret ja asennan jonkinlaiset turvavyöt. Auto aon aika isokokoinen kun siinä on apumiehellekin pieni penkki. Poika ei vielä tänä kesänä aja ko. autolla mutta pörisee nyt mielellään ratintakana ja istuu autossa vaikka kuinka kauan. Poika olikin meillä viimeyön ja annettiin vanhemmille aikaa järjestellä lauantain häitä. Pikku poika viihtyy meillä hyvin. Saunottiin taas eilen ja leikittiin kylpyankoilla ammeessa.

Taas olen kaivannut ja ajatellut omaa poikaani. Voi miten hän olisikaan iloinen tuosta pienestä. Monista uusista laitteista. Kun poika oli pieni niin koetin silloin jo ostaa pojalle akkuauton. Tilasinkin sellaisen akkuauton muta ne olivat loppuneet ja uutta ei sitten milloinkaan tullut vaikka tilaukseni oli voimassa. Leikki mopoja / -autoja, mopo, moottoripyörä ja peltoauto, henkilöauto joka jäikin sitten viimeiseksi. Auto johon poika kuoli. Taitava hän oli ajamaan mutta sitten kaikki meni pieleen. Niin pieleen ettei sitä pitänyt tapahtua missään olosuhteissa. Työilläkin on meidän perheessä ollut mopo ja skootterit. Myös autot olen hommanut molemmille. Kaikki mikä pamahtaa ja pärisee on kivaa!

Kertokaahan kuulumisianne. Palveluntarjoaja ei ole vastannut vieläkään kysymykseeni, että miksi aikaisempi palstamme on poistettu. Ehkäpä se jäikin siihen nippuun mihin ei ehditä vastata. Voikaa hyvin ja nauttikaa kesästä.

Painostava ilma on ollut täällä meilläkin, mutta sadetta on tullut vain pieni kuuro. Kunnon ukonilmaa olisi mukava katsella. Meillä on 5 kk:n ikäinen koiranpentu, joka ei ole vielä ukonilmaa kokenut, toivottavasti ei ole paukkuarka ja pelkää sitä.
Poikamme oli tätä koiraa mieheni kanssa hakemassa meille ja monesti tulee mieleen, miten mukava olisi hänen ollut sen kasvua seurata.
Kävimme tänään 100km päässä naapurikaupungissa asioilla. Matkalla näin monta samanlaista autoa, mikä pojallamme oli. Aina se säväyttää. Se oli hänen säästämillään rahoilla ostettu. Hän ajoi viime talvena ja nyt keväällä tuhansia kilometrejä sillä. Kunnes auto lähti käsistä ja romuttui täysin päin puuta. Viimeinen virhe, josta ei voi itse enää ottaa oppia. Liian lopullista, liian lopullista.
Minä ajan huomenna 100km päähän sukulaisiani tapaamaan. Yksin autossa tulee käytyä näitä asioita taas kerran lävitse. Matkalle osuu paikka, jossa poikani kuoli.

Hyvä, että sinulla Turvamies on mukava lauantai edessä. Häät ovat iloinen ja positiivinen asia.
Luultavasti ilon keskellä suru häivähtää, mutta näihän se elämä menee eteenpäin.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei Lock

Automatkat ovat minullekin olleet kovin vaikeita. Siinä monesti miettii itseään ja asioitaan jopa sitenkin, että muu liikenne saataa jäädä huomioimatta. Monesti olen ajanut ns. tuulilasi sisäpuolelta märkänä itkien ikävääni. Muistan talvella kun samanlainen auto kuin pojallani oli kääntyi edempänä eteeni. Ihan vaistomaisesti kiihdytin nähdäkseni sen lähempää tajuten samalla, ettei se voi olla poikani. Aika ja hetki joskus sumenevat. Minäkin otin koiran pojan kuoleman jälkeen ja siitä on ollut paljon iloa vaikka on toki huoltakin.

Kiva, että kirjoitit. Sain niin samaistua tunteisiisi. Hyvää ajomatkaa sinulle ja muista seurata liikennettä. on tärkeää, että ajat turvallisesti ja mietit sitten asioitasi paremassa paikassa. Koeta etsiä radiosta hyvä kanava mitä kuunnella. Itse löysin silloin alkuaikoin elekkäälle jäävän piispa Erik Wikströmmin haastattelun. Hän muistutti ihmisiä siinä, ettei kaikki ole lähtöisin Jumalasta mutat se ei tarkoita sitä etteikö Jumala olsi silloinkin paikalla kun jotan pahaa meille sattuu. Se on kaunis ajatus ja ei sulje jotain suurta voimaa pois. Luottavaisella mielellä Lock ajomatkalle ja voi hyvin.

leikatussa jalassa,ei jaksa nyt kirjoitella.
Kaikille kuitenkin iloisia kesäpäiviä surun ja kaipuun keskelle!

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei Anseliga68

Parikin riviä kirjoitustasi tuntuu hyvälle

Voi harmi sinun kipuja. Toivottavasti menevät pian ohitse. Kiva kuitenkin, että kirjoitit pari riviä. Tuntuu mukavalle kun joku on kirjoittanut jotain. Se on kai sitä, että tämä yhteys mikä meillä monella on ollut on niin tärkeää. Paljon voimia sinulle, ota kipulääketä ja torju kipu kunnolla. Käytä käpälää kylmässä ja nauti lämpimästä säästä. Voi hyvin.

..sekä kuumuus että tunteet.
Olen ollut viime päivät enemmän taka-alalla, sillä nyt menen taas aallon pohjalla. Onhan sieltä nousu ylöspäin, mutta sitä matkaa on vielä paljon jäljellä ja mäki tuntuu jyrkältä.
Vuosiloma alkaa parin päivän päästä mutta lomasuunnitelmat on hajallaan kuin Jokisen eväät. Samoin on huushollikin. Olen yrittänyt saada tähän jotain järjestystä; osan tavaroista olen viemässä lapsuudenkotiini, josta on kai tuleva seuraava kotini. Mutta kuten Turvamies sanoi, ei kannata hätäillä minkään suurempien ratkaisujen suhteen (se hyvä viesti hävisi edellisen viestiketjun mukana jonnekin iivantiiraan) - eikä missään ole vielä kuulutettu, että saisin edes tätä asuntoa myydyksi. Tosin hyvin täältä on asuntoja kaupaksi mennyt...
En kerta kaikkiaan uskalla ottaa sitä ratkaisevaa askelta ja tehdä päätöksiä niin työpaikan kuin muuttamisen suhteen. Melkein kuulen mieheni sanovan minulle: "Mihin sinä aiot nämä kaikki tavarat viedä kun siellä lapsuudenkodissakin on miltei kaikki tavarat paikoillaan. Ei mahdu! Et voi edetä ennen kuin olet miettinyt miten aiot kaiken järjestää." Kuitenkin jotain ratkaisuja on pakko tehdä. Ja suht lyhyellä aikataululla.

Eli olen kartalla, käyn päivittäin vierailemassa sivulla tarkistamassa lisätyt viestit ja ennen kaikkea sitä viestiä/tietoa, saadaanko edellinen ketju takaisin.

Turvamiehelle ikimuistoista juhlapäivää lauantaiksi ja voimia kokea muistot. Kaikille: hyvää helleviikonloppua, muistakaa juoda vettä/mehua/virvokkeita.
Tulen kurkkimaan tänne taas myöhemmin..

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hyvää huomenta Lyöty

Ahdistus lievenee ajan myötä vaikka sitä tahtoisi uskoakkaan. Älä lisää ahdistusta huolilla mille et nyt voi tällä hetkellä voi yksinkertaisesti mitään. Yksi sellainen voi olla esim. se huusholli. Hassu nimi tuo huusholli. Teet ja suoritat sitten kaiken ajallaan rohkeasti. Tuli mieleen yksi rukous missä piilee juuri samoja ajatuksia kuin kirjoitin. Se menee näin: Jumala suokoon minulle TYYNEYTTÄ hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. ROHKEUTTA muuttaa mitä voin ja VIISAUTTA eroittaa nämä toisistaan.

Ainahan asioitten järjestelyt eivät ole tunne juttuja vaan niihin vaikuttaa myös sopiva ajankohta tai taloudelliset tilanteet. Teet kuitenkin kaiken parhaitten kykyjesi ja harkintasi mukaan miettimättä juuri sitä oikeaa hetkeä. Luopuminen on aina raskasta myös tavaroiden suhteen. Yksi hyvä keino on tilata jonkinlainen roskalava ja heittää sinne tarpeeton. Vielä heitellessä riipaisee kovaa mutta kun lava on mennyt ja huomaa, että nyt on tilaa uudelle niin siitä on helppo lähteä jatkamaan. Muutoin sitä pyörii vain ympyrää tarpeettomien tavaroiden keskellä. Olen varma, että saat vielä voimia hoitaa asian hyvälle mallille ja huushollikin näyttää vielä upealle. Aikasi on nyt surra ja ikävöidä mutta kun keräät voimia pystyt toimimaan tarpeittesi mukaan ja siltäosin toiveesi tulevat toteutumaan.

Kiva, että olet ns. kartalla ja palstalla. Toivotaan, että entinenkin viestiketju vielä palautuu mutta jos olemme menettäneet sen niin jatkamme tällä ja varsin monet tämän ystävät ovat sen löytäneet. Suru ja ikävä tuottaa päivittäin uusia ihmisiä mutta vain jotkut löytävät apua tällaisesta vertaistuesta. On hyvä jos jotain muutakin kautta ihminen saa apua suruunsa.

Kiitos toivotuksistasi sinulle ja muillekin. Koetan mennä lauantaina kirkkoon reippain mielin. Tuo veden juominen on erinomainen muistutus mikä ainakin minulta unohtuu kuumalla. Juon vasta sitten kun kieli on kuin beduiinin kuumassa hiekassa kärventynyt sandaali. Elikkä liian myöhään. Pysy palstalla ja voi hyvin.

on meilläkin. Ulkovarastoon on viskattu tytön vaatteet ja kengät, käsilaukut ......
Lisäksi siellä on anopin tavaroita, kirjoja,ryijy, joulupuu...... Tavaroihin liittyy liittyy muistoja, kauniita ja haikeita. Tytön astiat olen mahduttanut omiin kaappeihin sisälle, niistä saa poika valita haluamansa, sitten kun hän omaan asuntoon muutaa. Joitakin vaatteita olen vienyt kirpputorille, jokaisen niistä " hyvästellyt", painanut hetkeksi poskeani vasten ja muistellut ja kaivannut tyttöäni. Pakkohan niistä on vähitellen luopua, säästettävä vain tärkeimmät.

Suomen kesä on kauneimmillaan, lomaa en juuri voi pitää, kun on istuttava täällä puodissani ja palveltava asiakkaita. Jos ensi lauantaina on hellettä, niin pidän kaupan kiinni. Nautin kyllä näinkin kesästä, pyöräilystä ja kukista , vesisateesta ja jäätelöstä.

Välillä huomaan olevani vihainen ja katkera. Ikävä iskee joskus sellaisina sydämen riipaisuina, ihan päivittäin ,vaikka tytön kuolemasta tuli vappuna vuosi. No nyt on mentävä eteenpäin näillä voimilla mitä on ja varoittava ettei minusta tulisi vaan sellaista vihaista katkeraa akkaa.

Poika pääsi kesätöihin , olen siitä tosi onnellinen hänen puolestaan. Kiva katsella kun hän on intoa täynnä. Tämä meidän " vIikonloppu miljönääri" odottelee seuraavaa tilipäivää, ja suunnittelee jonkin soittovehkeen ostamista autoonsa.

Kiitos Turvamiehelle kun jaksat pitää tätä meidän palstaa pystyssä, kyllä minäkin käyn täällä lukemassa vaikken ole jaksanut kirjoitella ja ole onnellinen tyttösi hääpäivästä

Kastepisara

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei

Alaselässä on kova kipu ja pystyn vaivoin kävelemään. Pitkällään oleminen ja istuminen on vielä vaikeampaa. Kävin lääkärissä ja lääkäri totesi, että selässäni on paha noidannuoli. Sain kipulääkkeet, lihasrelaksantit ja "korsetin". Tämä tukivyö helpottaa liikkumista. Lääkäri arveli, että toipuminen kestää 1-2 viikkoa. Huomenna pitäisi sattaa tytärtä alttarille. No, se on sitten huomenna. Särkee kokoajan niin että välillä huomaan pidättäväni hengitystä. Puolison sisiko tulee illa´lla tänne meille avustamaan kotitaloushommissa. Nyt on pakko levätä ja lääkkeet nukuttaa vaikka pitkällään on niin vaikeaa. Voikaa te paremmin.

Sinulle Turvamies.Minä vetelen burana 800,onneksi nyt olen pärjännyt 1-2 tabletilla.

Halusin vielä huomiseksi toivottaa sinulle ja läheisillesi iloista päivää,iloa mahtuu myös surun keskelle ja rakkamme istuu pilvenreunalla.

Toivutaan kivuista ja säryistä.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei Anseliga68

Paljon kiitokisa sinulle ja muillekin toivotuksista. Ne tuntuvat todella hyvälle. Olen nukkunut nyt iltapäivää lääkkeitten voimalla ja kun äsken heräsin en tuntenut alaselässä kipua laisinkaan. Selkä oli vähän huonossa kunnossa jo pari viikkoa mutta kun lähti liikkeelle niin se aiba jotenkin vertyi ja kipu hävisi. Lääkäri ennusteli kahtakin viikkoa toipumisajaksi mutta uskon sen paranevan aiemmin. Lomaa on vielä kuun loppuun mutta maanataina pitäisi käydä töissä. On sellainen juttu, että olisi pakko olla mukana. Katsotaan maantaita kun on lähempänä. Ihanaa ajatella, että kaikki rakkaamme voisivat seurata jotenkin elämäämme vaikka uskon sen verhon olevan rajan molemmin puolin näkymätön katsella tai kokea. Ehkä ajatuksiimme ja muistiimme on yhteys. Oli miten oli niin emme unohda heitä ja jatkamme rajan tällä puolen niin kauan kuin aikamme on. Voimia sinullekin kipujesi kanssa. Isän kätteen.

Taisi se sinunkin selkäkipu ärtyä kaikenmaailman remonttitöissä, niissä tuskin työasento on kovin ergonominen. Miksi ihmeessä keski-ikäset (mikä se ikäraja lienee) miehet ei osaa joskus vaan olla? Paetaan jotain siihen raatamiseen.
Ja muuten, uskon että varot mutta silti kun se lapsenlapsi saa jalat alleen niin se lampi voi olla vaarallinen.

Hei!

Tulin tässä illansuussa yksikseni mökiltä kaupunkiin. Mies jäi sinne poikien ja lapsenlapsen kanssa neljään pekkaan. Olen ollut siellä nyt niin paljon, että piti tulla pyykkäämään ja hoitelemaan pihatöitä kotiin välillä.
Ihanaa siellä mäkillä on olla. Siellä on niin kaunista ja uinut olen joka päivä. Merivesikin on todella lämmintä nyt. Pikkuisen sattaa ripsautti päivällä, mutta sitten olikin taas aurinkoista taas. Paljon lintuja siellä on myös. Seurailen niiden puuhia ahkerasti.

Sunnuntaina olemme lähdössä aamusta Kokkolan edustalla olevalle Tankarin majakkasaarelle, siellä on sellainen "Saarella soi" tapahtuma. Lapsenlapsi tulee mukaamme, kun äidillänsä on joku sukulaispojan konfirmaatiotilaisuus, eikä halua ottaa poikaa kirkkoon parin tunnin istuntoon. Poikakin halusi tulla mieluummine meidän matkaamme. Pikkuveli jää isän kanssa mökillemme.

Paljon on vanhin poika ollut mielessä taas ja se ikävä... Pyöräilin kalasatamasta ja kävin tulomatkalla kastelemassa hautausmaalla kukat ja taas oli niin vaikea käsittää, että se on lapseni hauta.

Olen yritttänyt nauttia kesästä ja kuten joku fiksu tuolla jossakin toisessa ketjussa kirjoittikin siitä, että pitää nauttia elämästä sen edesmenneenkin puolesta, hänen, jonka elämä jäi ikäänkuin kesken, tai ainakin liian lyhyeksi inhimillisen mittapuun mukaan arvioiden.

Hyvää hääviikonloppua teille Turvamies ja paranemisia puolisollesi ja sinulle ja samaa myös Angeligalle.

Hyvää viikonloppua kaikille teille ystävät

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hyvää huomenta Raatamista

Vaikuttaa, että on keski-ikäisten naisten tautina uaseasti epäillä keski-ikäisten miesten tahallaan ja varomattomuuttaan aiheuttavan itselleen kipuja ja sairauksia. Vaikka harjaisi hampaita enemmän kuin kaksi kertaa vuorokaudessa ja säästelisi niitä niin reikiä tulee. On totta, että selkäni on ollut jo pidempään aamuisin jäykkä ja kipeä mutta on sitten liikkeelle lähtiessä ollut ihan kunnossa. Hoitamaton nuhakin johtaa joskus pahempaan flunssaan mutta arjesta pitää silti selvitä, eikä auta jos jää makailemaan. Kirjoitan joskus vain tekemisistäni ja siltä pohjalta minusta saa varmaan hyvin ahkeran kuvan mutta kyllä minä välillä (ainakin vähän aikaa) lepäilen ja otan rennosti.

Olet kyllä oikeassa, että työtä tekemällä myös paetaan johonkin. Ainakin minä toimin siten. Ajatukset on tekemisessä kiinni ja silloin ei pysähdy rämpimään murheissaan. Minun murheet eivät miettimällä muutu miksikään mutta sitä vain putoaa niihin ja poispääsy on vaikeaa. Pakeneminen voikin olla turvaan menemistä ja olemista. Sitä lomaa mistä Jj kerran kirjoitti.

Kaikki lammet, järvet, meret ja jopa vesiojat ovat kaikille pienille lapsille vaarallisia hiekkakuopista puhumattakaan. Muutama sekuntti turvamiehen tai -naisen näköpiiristä riittää poistumaan suojatulta turva-alueelta. Omat kolme lasta ovat kasvaneet tämän lammen läheisyydessä. Nyt tänän naimisiin menevä tytär ei poistunut milloinkaan piha-piiristä mutta poikaa sensijaan piti todella vahtia. Poika ei ihan pienenä osannut uida mutta osasi sukeltaa. Roikkui joskus minussa kun uin syvemmälle ja sukelsi sieltä yksin rantaan. Hyppi laiturilta veteen ja sukelsi taas pannan alla kohti matalaa vaikka ei osannut uida. Kaikkeen koetetaan varautua parhaan kyvyn ja viisauden mukaan. Nytkin rakennan akku-autoon turvakaaria vaikka auton erityisen vankka. Uskon, että jokainen vanhempi ja lasta kaitseva on täysillä lapsen turvallisuudessa (joitakin poikkeuksia) mutta kukaan ei pysty täydellisyyteen ja vahinkoja sattuu. Sattuu myös niitä kamalia peruuttamattomia vahinkoja.

Pikku pojasta vielä, että vaikka jalat eivät olekkaan vielä ns. alla niin menee kovaa vauhtia konttaamalla. Pari sekuntia ja vetelee kaappien ovia auki ja siinä samassa hetkessä toisessa nurkassa hämmentää koiran vesikuppia. Ajaa koiran pois omalta pediltään ja menee sinne istumaan. Kun olen saattanut tyttäreni alttarille luovuttaa tuleva vävyni alttarilla pikkupojan minulle ja otan pojan kirkon penkkiin syliini. Mietin jo nyt, että miten pysyy sylissä kun on muutoinkin kokoajan menossa. Olen varannut puvun taskuun joitakin esineitä joita sitten koetetaan katsella. Pikku kävelyt tekevät hyvää minunkin selälleni joten siellä kirkon reunakäytävillä sitten mennään yhdessä. On jotenkin ihanaa kun saan pitää poikaa kirkossa. Siinä on jotain henkistä turvaa ajatuksille.

Hyvää päivää teille kaikille ja nauttikaa nyt lämmöstä. Ensitalvenakin riittää lumitöitä ja kylmää. Isän kätteen huolenne, murheenne, kipunne ja ikävänne.

surusta miten vaan kaikki otetaan vastaan.

Mietinkin tässä juuri, että mitenkähän tyttären häät menivät. Istahdin sopivasti koneelle ja sain vastaukset, kun satuit olemaan samoihin aikoihin kirjoittamassa.. Onnea vielä teille.

Me olimme siellä Tankarin saarella tänään ja hyvin matka ja päivä siellä menhivät. Saari on niin idyllinen ja muusiikki soi siellä ja veneilyväki nautti huippuhienosta kesäpäivästä.

Hyvää illanjatkoa kaikille ystävät

Vielä kaksi päivää töitä ja sitten alkaa kesäloma. Kesäloman alku ei tänä vuonna tunnu erityisen ihanalta asialta, niin kuin ennen. Aiemmin sitä odotti suurella innolla. Vaikka mukavaa loma on nytkin, saa itse rytmittää olonsa.
Haudalla on pitänyt käydä kastelemassa kukkia miltei päivittäin, kun on niin kuumaa ja kuivaa. Meiltä ei ole sinne matkaa kuin 3 km. Poikani lähistölle on haudattu useita nuorena kuolleita, mm -75, -76, -85 syntyneitä. Miten sitä ei ennen huomannutkaan, kuinka moni kuolee nuorena. Sitä ajatteli, että elämä etenee rauhallisesti kohti vanhuutta ja sitten vasta kuollaan, ensin vanhemmat ja sitten vasta jälkeläiset. Onnettomuuksista luki lehdistä ja tiedot nuorien kuolemasta liikuttivat, mutta omalle kohdalle sitä ei uskonut tapahtuvan. Ajattelin, että koska minäkin olin selvinnyt elämän vaaroista nuorena, niin lapsenikin selviäisi.

Aurinko ja lämpö ovat auttaneet ainakin minua surussani. Minun on helpompi olla kun aurinko paistaa. Sen jälkeen, kun olin saanut tiedon poikani kuolemasta paras paikka olla oli ulkona pihalla auringossa. Istuin pihalla ja katselin, kun muut ihmiset liikuivat omissa toimissaan. Joku meni mopolla kouluun, toinen autolla töihin, joku juoksi kuntolenkkiä ja lapset menivät iltapäivällä iloisina ryhminä uimaan rannalle.
Toisten elämä jatkui kuten ennenkin, minä istuin surusta nääntyneenä pihalla, mutta aurinko antoi voimia.

Olenkin usein pohtinut ihmisjoukossa liikkuessani, mitähän murheita vastaan tulevilla ihmisillä mahtaa olla. Vaikka he näyttävät ulospäin tyyniltä, rauhallisilta tai iloisilta, ei voi koskaa tietää, mitä he ovat elämässään kokeneet. Mieheni sukulaiselta kuoli 70-luvulla molemmat pojat hukkumalla. Mieheni ollessa heillä käymässä lapsena he olivat kuitenkin aina iloisia ja puheliaita, eivät suruaan ainakaan lapsille näyttäneet.

Päivä kerrallaan eteenpäin, auringon ja lämmön auttaessa.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei kaikille

Oli ihanaa olla onnellinen tyttären häistä mutta nyt meinaa taas suru ja ikävä vallata mielen. En tiedä, että johtuuko se siitä, että tänään kävin parikin kertaa pojan haudalla vaikkei hän tunnu olevan siellä. Hauta kuitenkin muistuttaa sitä jonkinlaista lohdutonta ikävää. Toisella kerralla vein sinne uudet kukat kun entiset olivat nuutuneet kuivuuteen. Tämä kuuma ilmakin saa ajatukset pysähtymään ja enhän ole tehnyt mitään muuta kuin makoillut. Tiedän, että hetken onnelisuuden tunne ei vie minusta ikävää mihinkään vaan sitä on kuljetettava mukana sinne oman elämän päätymiseen saakka. Nyt vaan tuntuu, että ei ole voimia sitä kepeästi kantaa. On niin poikaa kova ikävä!

Huomaan että useinmiten vaan luen tätä palstaa kirjoittamatta mitään. Mutta halauan omalta osaltani kannattaa ketjun jatkoa koska tiedän että se on monelle tärkeä asia. Koskaan emme voi tietää kuka juuri menetti rakkaansa ja hakee tietoa , lohtua tai sitä jotain mikä liittyy kuolemaan.

No mitä minulle kuuluu? Vilasin kalenteria ja uhkaavasti pojan 4 vuotiskuolin päivä lähestyy.
hauta on kamalan näköinen mielestäni koska kuivuus on tehnyt kukista selvää.
Pitänee jälleen hoitaa sekin asia pois.

BTW olen yrittäjä ja mietin pääni puhki kannattaako yritys ja kasvaako liikevaihto niin että minäkin saisin palkkaa. Sitä kun ajattelee aikaa omaa ikäänsä jne nykyään enemmän. Toisaalta huomaan että ainut asia mistä haaveilen on että minusta joskus tulisi isoäiti. Kovinkaan lupoaavalta ei näytä, pitäis kai pojan löytää joku naikkonenkin :)
No mutta eniway..yksi haave on parempi kuin ei mitään. Ja sitten kun ja jos tuun isoäidiksi haluan vaan olla pojan kanssa piti kirjoittaa,.l.voihan se olla tyttökin :)

Olen salaa miettinyt laittaako poika veljensä nimen pojalle jos siis sellaisen saa..kaikkea sitä miettiikin..

Uskon jumalaan omalla tavallani , mutta jos nyt joku oikean oikeasti uskoo silleen enempi niin rukoilkaa mun puolesta että saan selviä vastauksia mitä teen.
Niin sen yrittyuksen kanssa..myynkä jo vuoden jälkeen pois tai sinnitelenkö vielä??
Tuntuu että noi asiat mnenee paremmin perille kun joku muu hoitaa yhteydenpidon yläkertaan :)

Vanhaan työhöni ei terveyteni periaatteessa riitä rahkeet enää..polvi paskana ja kai se toinenkin menee..ja kaikenlaista muuta pientä..

toisaalta pojan kuoleman jälkeen millään ei ole mitään väliä..voisin periaatteessa vaan heittäytyä elämään ja ottaa suuriakin riskejä..mitä menetettävää mulla on?? Talo..auto..hmm..kaikki maalista..kunhan jumala antaa minun pitää nuorimman pojan elossa..oon tyytyväinen..
tällaista tänään

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei Milla -äiti

Voi miten kiva kun kirjoitit. Kiitos paljon. Päivä on ollut kohdallani harmaa vaikka aurinkoa on tullut taivaalta riittämiin. Huomaan, että kun mielen harmaus iskee niin tulen tänne palstalle. Riittää kun vain joku kirjoittaa päivästään tuo se jotain lohtua ja ehkäpä se oman surun yksinäisyys tuntuu pienemälle kun tapaa vertaisiaan.

Tiedän mitä yrittäminen on moneltakin kantilta. Mikä on tämän hetkinen tilanne? Onko maksuvaikeuksia tai jos osa on jo perinnässä on yritys kannattamaton ja kannattamatonta yritystä ei kannata jatkaa. Viola tietää varmaan myös tältä alalta. Jos yrityksesi on nyt helppo myydä ja olet väsynyt sitä pitämään niin myyntikin voisi olla hyvä ratkaisu sillä ainahan voit perustaa uuden tai hakeutua uudelle alalle. Aina ei kannata vetää "tappiin" saakka sillä sitten ei jää voimia minkään uuden aloittamiseksi. On myös kannattavaa alkaa laittamaan itseäkin kuntoon. Lääkärit saattaa keksiä pientä "tuunausta" ja olo siltäkin osin voi helpottua. Sitä sitten jaksaa paremmin työssäkin. Joskus tietysti kannattaa sinnitelläkin mutta onko siihen aina voimia. Voisit laittaa asiat / - listalle ja verratta ns. vaakakuppia kummalle puolelle se kallistuu. Sitten vaan ROHKEASTI toimimaan vaakakupin suunnan näyttämällä tavalla johon toivon sinulle voimia. Tärkeää kuitenkin punnita omaa kestävyyttä tällähetkellä sillä sinun voimistahan nyt on kysymys. Siis tällähetkellä.

Minä olen aina uskonut Jumalaan mutta kyllä pojan kuoleman jälkeen uskoni on horjunut ja tuntuu, ettei sitä vanhaa yhteyttä enää ole olemassakaan. Kun pyydät rukoilemaan teen sen silti sillä uskollani ja yhteydelläni mikä minulla on. On sitten Jumalan asia "lotkauttaako korvaansa" asialleni. Epäuskonkin aikana pitäisi tiedostaa, että luottamuskin on edelleen olemassa oleva asia. Se etten minä aina luota Jumalaan voikin olla niin, että hän jaksaa epäuskostani huolimatta luottaa minuun. Ei nämä kahden väliset asiat aina ole yhdestä kiinni. Siispä kannustan muitakin palstamme jäseniä olemaan rukouksessa meidän kakkien yhteisissä asioissa ja etenkin Milla-äidin. Ole kuitenkin itsekin mukana. Joukkovoiman merkityskin on olemassa oleva asia.

Minulle on myös tuttu tunne tuo "millään ei ole mitään väliä" ja se ainakin minun kohdalla kertoo väsymyksestä. Kun vaan ei jaksa ajatella mitään tulevaa niin ei jaksa. Koeta kerätä voimia niin ajatuksetkin kirkastuvat ja pääset hyviin ratkaisuihin jos nyt on tarvetta. Isän kätteen kaikki asiat ja voi hyvin.

teille kaikille ystävät.

Istuskelen täällä töissä ja odottelen asiakkaita, onhan toki muutama jo käynytkin.

Viime viikolla luin Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Kirja kertoo hänen sisarensa itsemurhasta ja minua kirja puhutteli. Pystyin lukemaan siitä vain muutaman sivun kerrallaan, sitten alkoi itkettää. Töissä ei voi kauheasti vollottaa ja piti aina lukeminen keskeyttää.
lainaan tähän pätkän kyseisestä kirjasta: "Tavallaan sinä olet minua lähempänä kuin koskaan.Sinä olet. Sinä olet joka paikassa. Sinä kuljet mukanani kaikkialla loppuelämäni ajan."

Minulla on menossa lukemis kausi, viime viikonloppuna mökillä luin kaksi kirjaa päivässä. Istuskelin laiturilla tai saunan terassilla ja nautin kesästä lukemalla ulkona. saunassakin toki kävin ja uimassa. Tosi lämmintä merivesi on.

Nyt pysymme kotosalla viikonlopun. Odottelen syntymäpäivä lahjaksi toivomaan peräkärryllistä pieniä pyöreitä kiviä. Synttärit ovat tammikuussa , mutta kivet saapuvat tänään. Rakentelen niistä kivikukkapenkin ja loput asetan talon seinustalle soran päälle. Meillä on riesana naapurin kissa, joka käy tekemässä asiansa kivijalan viereen pehmeään soraan (HAISEE)

Kirjoitelkaa kuulumisianne . Nauttikaa kesästä toivoopi Kastepisara

Kastepisar kirjoitti:

teille kaikille ystävät.

Istuskelen täällä töissä ja odottelen asiakkaita, onhan toki muutama jo käynytkin.

Viime viikolla luin Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Kirja kertoo hänen sisarensa itsemurhasta ja minua kirja puhutteli. Pystyin lukemaan siitä vain muutaman sivun kerrallaan, sitten alkoi itkettää. Töissä ei voi kauheasti vollottaa ja piti aina lukeminen keskeyttää.
lainaan tähän pätkän kyseisestä kirjasta: "Tavallaan sinä olet minua lähempänä kuin koskaan.Sinä olet. Sinä olet joka paikassa. Sinä kuljet mukanani kaikkialla loppuelämäni ajan."

Minulla on menossa lukemis kausi, viime viikonloppuna mökillä luin kaksi kirjaa päivässä. Istuskelin laiturilla tai saunan terassilla ja nautin kesästä lukemalla ulkona. saunassakin toki kävin ja uimassa. Tosi lämmintä merivesi on.

Nyt pysymme kotosalla viikonlopun. Odottelen syntymäpäivä lahjaksi toivomaan peräkärryllistä pieniä pyöreitä kiviä. Synttärit ovat tammikuussa , mutta kivet saapuvat tänään. Rakentelen niistä kivikukkapenkin ja loput asetan talon seinustalle soran päälle. Meillä on riesana naapurin kissa, joka käy tekemässä asiansa kivijalan viereen pehmeään soraan (HAISEE)

Kirjoitelkaa kuulumisianne . Nauttikaa kesästä toivoopi Kastepisara

Hei Kastepisara ja kaikki te muut ystävät! Olen lukenut teidän kirjoituksenne ja ajatuksiinne on niin helppo samaistua. Olen lukenut myös tuon Kastepisaran mainitseman kirjan, se oli kohta poikani kuoleman jälkeen, kun poikani ruumiinavauspöytäkirja ei ollut tullut ja mietin kaikenlaisia vaihtoehtoja. Koskettava kirja ja minä myös itkin sitä lukiessani.
Olen tällä hetkellä yksin kotona. Isäntä lähti nuorimman pojan kanssa uimaan ja saunomaan savusaunaan. Yksin ollessa monesti se surumielysyys yllättää. Sunnuntaista huolimatta siivoilin taloa ja yhtäkkiä silmäni sattuivat poikani sotilas-valokuvaan. Hän suoritti varuspalveluksensa Karjalan Prikaatissa laivalla. Alokasaikansa hän oli Upinniemessä. En yleensä poikani aikuiskuvia näkyvissäni (en pysty), mutta nuorin poika oli varmaan asettanut sen näkyville. Kyllä taas riipaisi kovasti, kun muistot tulvivat mieleen. Taas se epätodellinen olo ja ahdistus, että tämähän ei voi olla mitenkään totta, että häntä ei enää oikeasti ole täälläå kanssamme.

Ulkina sataa hieman. Tulimme eilen mökiltä kaupunkiin. Miehen kesäloma on loppu ja keskimmäisen pojan perhe menee nyt mökille viikoksi.
Kastepisara kirjoitti kissoista. Meillä on ollut vähän samat ongelmat täällä tänä kesänä. Kissaihmisiltä pitäisi vielä kysyä, että onko tavallista, että kissa pitää hirveää mouruamista. Meillä kuljeskelee täällä sellainen kissa, joka pitää koko tienoota hereillä mouruamisellaan. Minä en ole vastaavaa kuullut, vaikka paljon lähistöllä kissoja liikkuukin vapaana. Aggressiivinenkin se on kuin mikä, sähisee ja on niin mahtavaa, että, vai onko se jotakin muuta? Elänkaupasta ostin jotakin kissakarkotetta, jota suihkutin sisääntuloon ja paikkoihin, jossa olen nähnyt vieraitten kissojen viihtyvän. Nyt ei ole kissoja näkynyt, eivät tykänneet nähtävästi hajusta, ei sitä mouruavaakaan ole näkynyt, äänen olen kyllä kuullut naapurin puolelta.

Kyllä tänä kesänä on ollut ihania ilmoja. Olemme uineet ja merivesikin on tosi lämmintä. Liikaa ei niiden pitäisi lämmetä, kun sitten alkavat nuo vesiheinät kasvaa. Ahvenruohoa alkaa jo uimarantaammekin saaressa tulla. Tapaan uidessani repiä niitä pois, jos sattuu kohdalle. Eivät pääsisi kovin leviämään.

Täällä on tuo maan kohoaminen aika voimakasta ja mökkiläisillä on himo tuohon rantojen ruoppaamiseen, vaikka aina ei olisi niin suurta tarvettakaan. Ruoppausmassat ovat vain ongelmallisia. Olen ollut vakuuttunut siitä, että niitä ruoppausmassoja ei saisi rannoille kasata, koska ne sisältävät aivan varmasti paljon myrkyllisiä aineita.(meillä varsinkin, kun paperitehdas 60-luvulla saastutti kovasti vesiä päästöillään) Niitä massoja onkin nyt tutkittu tarkemmin ja vahvistettu, että sisältävät paljon myrkkyjä ja lasten ei pitäisi antaa missään nimessä leikkiä niissä. Kaikesta huolimatta meidänkin saaremmekin rannoille niitä massoja vain on levitelty. Ennen meillä oli saaressa yhteislaiturit ja ruoppasimme yhdessä venesataman, nyt kaikki haluavt omat laiturit veneilleen.

Aurinkokin alkoi taas paistaa ja siirryn täältä sisältä puutarhatöihin. Kasvihuoneessa kurkkuja ainakin tulee jo runsaasti, tomaatitkin ovat yhtäkkiä lähteneet kypsymään. Pieni mansikkamaakin minulla on ja sieltä tulee kummasti herkkuja syötäväksi.

Hyvää kesäsunnuntaita kaikille, jakselkaahan

Viole kirjoitti:

Hei Kastepisara ja kaikki te muut ystävät! Olen lukenut teidän kirjoituksenne ja ajatuksiinne on niin helppo samaistua. Olen lukenut myös tuon Kastepisaran mainitseman kirjan, se oli kohta poikani kuoleman jälkeen, kun poikani ruumiinavauspöytäkirja ei ollut tullut ja mietin kaikenlaisia vaihtoehtoja. Koskettava kirja ja minä myös itkin sitä lukiessani.
Olen tällä hetkellä yksin kotona. Isäntä lähti nuorimman pojan kanssa uimaan ja saunomaan savusaunaan. Yksin ollessa monesti se surumielysyys yllättää. Sunnuntaista huolimatta siivoilin taloa ja yhtäkkiä silmäni sattuivat poikani sotilas-valokuvaan. Hän suoritti varuspalveluksensa Karjalan Prikaatissa laivalla. Alokasaikansa hän oli Upinniemessä. En yleensä poikani aikuiskuvia näkyvissäni (en pysty), mutta nuorin poika oli varmaan asettanut sen näkyville. Kyllä taas riipaisi kovasti, kun muistot tulvivat mieleen. Taas se epätodellinen olo ja ahdistus, että tämähän ei voi olla mitenkään totta, että häntä ei enää oikeasti ole täälläå kanssamme.

Ulkina sataa hieman. Tulimme eilen mökiltä kaupunkiin. Miehen kesäloma on loppu ja keskimmäisen pojan perhe menee nyt mökille viikoksi.
Kastepisara kirjoitti kissoista. Meillä on ollut vähän samat ongelmat täällä tänä kesänä. Kissaihmisiltä pitäisi vielä kysyä, että onko tavallista, että kissa pitää hirveää mouruamista. Meillä kuljeskelee täällä sellainen kissa, joka pitää koko tienoota hereillä mouruamisellaan. Minä en ole vastaavaa kuullut, vaikka paljon lähistöllä kissoja liikkuukin vapaana. Aggressiivinenkin se on kuin mikä, sähisee ja on niin mahtavaa, että, vai onko se jotakin muuta? Elänkaupasta ostin jotakin kissakarkotetta, jota suihkutin sisääntuloon ja paikkoihin, jossa olen nähnyt vieraitten kissojen viihtyvän. Nyt ei ole kissoja näkynyt, eivät tykänneet nähtävästi hajusta, ei sitä mouruavaakaan ole näkynyt, äänen olen kyllä kuullut naapurin puolelta.

Kyllä tänä kesänä on ollut ihania ilmoja. Olemme uineet ja merivesikin on tosi lämmintä. Liikaa ei niiden pitäisi lämmetä, kun sitten alkavat nuo vesiheinät kasvaa. Ahvenruohoa alkaa jo uimarantaammekin saaressa tulla. Tapaan uidessani repiä niitä pois, jos sattuu kohdalle. Eivät pääsisi kovin leviämään.

Täällä on tuo maan kohoaminen aika voimakasta ja mökkiläisillä on himo tuohon rantojen ruoppaamiseen, vaikka aina ei olisi niin suurta tarvettakaan. Ruoppausmassat ovat vain ongelmallisia. Olen ollut vakuuttunut siitä, että niitä ruoppausmassoja ei saisi rannoille kasata, koska ne sisältävät aivan varmasti paljon myrkyllisiä aineita.(meillä varsinkin, kun paperitehdas 60-luvulla saastutti kovasti vesiä päästöillään) Niitä massoja onkin nyt tutkittu tarkemmin ja vahvistettu, että sisältävät paljon myrkkyjä ja lasten ei pitäisi antaa missään nimessä leikkiä niissä. Kaikesta huolimatta meidänkin saaremmekin rannoille niitä massoja vain on levitelty. Ennen meillä oli saaressa yhteislaiturit ja ruoppasimme yhdessä venesataman, nyt kaikki haluavt omat laiturit veneilleen.

Aurinkokin alkoi taas paistaa ja siirryn täältä sisältä puutarhatöihin. Kasvihuoneessa kurkkuja ainakin tulee jo runsaasti, tomaatitkin ovat yhtäkkiä lähteneet kypsymään. Pieni mansikkamaakin minulla on ja sieltä tulee kummasti herkkuja syötäväksi.

Hyvää kesäsunnuntaita kaikille, jakselkaahan

Tänään herään aikaisin ja on ainoa vapaapäiväni. En halua pilata sitä taas vaan nukkumalla vaikka nukkuminen on kuin laittaisi rahat pankkiin. Kesä lipuu ohi ja eilen suunnittelimme mieheni kanssa menevämme saareen veneellä uiden ja kaikkea. Tottakai silloin aurionko olikin pilvien peittämänä. Päätimme kuitenkin lähteä ulos syömään meren ääreen . Olimme ajoissa perillä ja ravintolat olivat kaikki kiinni. Kävelimme ja katseltiin hienoja aluksia ja lopulta menimme istumaan penkille katselemaan ihmisiä. Siinä mietin kuinka moni perhe loppujen lopuksi ymmärtää arvostaa että yleensäkin on perhe mukana. Katselin nuoria perheitä ja kaikenlaiset ajatukset pyöri päässäni. Kuka heistä saa pitää onnen. Kuka kävelee tietämättään perheensä kanssa tietämättään että onni ehkä loppuu joku päivä. Kuinka paljon sillä jollain perheell'ä on aikaa? Kaikkea sitä miettiikin. Lopulta ulkolainen pariskunta alkaa soittamaan musiikkia. Klassista, Barbara sreisandia ym surullisia kappaleita. Kyynel vierähtää pitkin poskea, toinen ja lopulta pato murtuu ja posket vapisee kasvot vääristyy ja häpeän jo itseni koska en saa sitä loppumaan. Nojaan mieheni olkapäätä vasten ja vaan itken.
Penkkejä on ja jokaisessa istuu joku. Pariskuntia, vanhoja nuoria..ja minä itken.
Lopulta mieheni nousee ja tavallaan kiroo kunneivät muuta voi kun surumusaa soittaa. sanaakaan ei tarvinnut sanoa, koska hän tiesi mitä itken. Väsymys, arkiset murheet, poika.
Sitä on herkempi väsyneenä itkemään.
Lähdemme kävelemään ja hän sanoo, että mennäänkö nuorimmaista katsomaan hänen työpaikalle kun lähdetään. Ja niin teimme pitsojen jälkeen, vieden pari kassia ruokaa mukanaamme.Sanoin että laita ne kylmään, juu juu sanoo poika ja painuu pikapuolin taas baaritiskin taakse. Illalla puhelimessa selviää ettei poika laittanut ruokia jääkaappiin ja isä suuttui ihan silmittömästi. Poika-T oli tyly ja paiskaa mulle luurin korvaan. Isä suuttui ja soitti ja haukkui pojan kiittämättömäksi jne..kauhee sota. isä heittää luurin korvaan.
Poika soittaa isälle joka ei vastaa ja lopulta pojalle tulee paha mieli ja soittaa mulle. Päätin kertoa koko päivästä ja miksi tulimme. Kerroin että isällä on ikävää poikaa vaikka ymmärtää että hä'n elää oma elämäänsä. Arki tuli siis vastaan, eikä elämämme ole yhtään idyllisempää vaikka luulis asioiden olevan täysin toisin kun on yhden lapsen menettänyt. Paineita pojalla-T koska kukaan meistä ei unohda koskaan miksi me kaikki olemme mitä olemme tänä päivänä. Kaikki johtuu siitä että isoveli kuoli. Takerrumme eri tavalla ainokaiseen joka varmasti ahdistuu koska tietää miksi. Aina ei tarvita sanoja. Mutta onneksi tiedän erttä jokainen meistä rakastamme toisiamme vaikka jotkut päivät vaan on ihan paskoja.

Milla-äiti kirjoitti:

Tänään herään aikaisin ja on ainoa vapaapäiväni. En halua pilata sitä taas vaan nukkumalla vaikka nukkuminen on kuin laittaisi rahat pankkiin. Kesä lipuu ohi ja eilen suunnittelimme mieheni kanssa menevämme saareen veneellä uiden ja kaikkea. Tottakai silloin aurionko olikin pilvien peittämänä. Päätimme kuitenkin lähteä ulos syömään meren ääreen . Olimme ajoissa perillä ja ravintolat olivat kaikki kiinni. Kävelimme ja katseltiin hienoja aluksia ja lopulta menimme istumaan penkille katselemaan ihmisiä. Siinä mietin kuinka moni perhe loppujen lopuksi ymmärtää arvostaa että yleensäkin on perhe mukana. Katselin nuoria perheitä ja kaikenlaiset ajatukset pyöri päässäni. Kuka heistä saa pitää onnen. Kuka kävelee tietämättään perheensä kanssa tietämättään että onni ehkä loppuu joku päivä. Kuinka paljon sillä jollain perheell'ä on aikaa? Kaikkea sitä miettiikin. Lopulta ulkolainen pariskunta alkaa soittamaan musiikkia. Klassista, Barbara sreisandia ym surullisia kappaleita. Kyynel vierähtää pitkin poskea, toinen ja lopulta pato murtuu ja posket vapisee kasvot vääristyy ja häpeän jo itseni koska en saa sitä loppumaan. Nojaan mieheni olkapäätä vasten ja vaan itken.
Penkkejä on ja jokaisessa istuu joku. Pariskuntia, vanhoja nuoria..ja minä itken.
Lopulta mieheni nousee ja tavallaan kiroo kunneivät muuta voi kun surumusaa soittaa. sanaakaan ei tarvinnut sanoa, koska hän tiesi mitä itken. Väsymys, arkiset murheet, poika.
Sitä on herkempi väsyneenä itkemään.
Lähdemme kävelemään ja hän sanoo, että mennäänkö nuorimmaista katsomaan hänen työpaikalle kun lähdetään. Ja niin teimme pitsojen jälkeen, vieden pari kassia ruokaa mukanaamme.Sanoin että laita ne kylmään, juu juu sanoo poika ja painuu pikapuolin taas baaritiskin taakse. Illalla puhelimessa selviää ettei poika laittanut ruokia jääkaappiin ja isä suuttui ihan silmittömästi. Poika-T oli tyly ja paiskaa mulle luurin korvaan. Isä suuttui ja soitti ja haukkui pojan kiittämättömäksi jne..kauhee sota. isä heittää luurin korvaan.
Poika soittaa isälle joka ei vastaa ja lopulta pojalle tulee paha mieli ja soittaa mulle. Päätin kertoa koko päivästä ja miksi tulimme. Kerroin että isällä on ikävää poikaa vaikka ymmärtää että hä'n elää oma elämäänsä. Arki tuli siis vastaan, eikä elämämme ole yhtään idyllisempää vaikka luulis asioiden olevan täysin toisin kun on yhden lapsen menettänyt. Paineita pojalla-T koska kukaan meistä ei unohda koskaan miksi me kaikki olemme mitä olemme tänä päivänä. Kaikki johtuu siitä että isoveli kuoli. Takerrumme eri tavalla ainokaiseen joka varmasti ahdistuu koska tietää miksi. Aina ei tarvita sanoja. Mutta onneksi tiedän erttä jokainen meistä rakastamme toisiamme vaikka jotkut päivät vaan on ihan paskoja.

Kirjoituksesi sivuaa aika hyvin yhtä asiaa, nimittäin sitä että jotkut juuttuvat siihen elossa olevaan lapseen liikaa. Pitäisi osata päästää irti, antaa elää omaa elämäänsä. Eikös jossain sanota että mitä löysempi lieka sitä varmemmin se lieka pitää. Samoin ihmetyttää se että jotkut vievät lasten haudoille vaikka minkälaista lelua sun muuta. On hienoa ja kohteliasta että hauta on hoidettu ja kaunista kun kukat kukkivat mutta jotkut tekevät suorastaan riitin kaikenlaisesta haudan koristelusta. Tai jotkut käyvät päivittäin haudalla Silloin on jäänyt kiinni menetykseen pahasti. Ja silti joku täällä sanoi että ei tunnu yhtään siltä että se poika olisi siinä haudassa.
Tunne yhden perheen joiden 19-vuotias poika kuili onnettomuudessa. Tällä pojalla ei ole hautaa, hänet on siroteltu tuuleen. Ja silti vanhemmat varmasti muistavat hänet aina mutta elävät omaa elämäänsä eteenpäin täysillä.

vierestä seurannut kirjoitti:

Kirjoituksesi sivuaa aika hyvin yhtä asiaa, nimittäin sitä että jotkut juuttuvat siihen elossa olevaan lapseen liikaa. Pitäisi osata päästää irti, antaa elää omaa elämäänsä. Eikös jossain sanota että mitä löysempi lieka sitä varmemmin se lieka pitää. Samoin ihmetyttää se että jotkut vievät lasten haudoille vaikka minkälaista lelua sun muuta. On hienoa ja kohteliasta että hauta on hoidettu ja kaunista kun kukat kukkivat mutta jotkut tekevät suorastaan riitin kaikenlaisesta haudan koristelusta. Tai jotkut käyvät päivittäin haudalla Silloin on jäänyt kiinni menetykseen pahasti. Ja silti joku täällä sanoi että ei tunnu yhtään siltä että se poika olisi siinä haudassa.
Tunne yhden perheen joiden 19-vuotias poika kuili onnettomuudessa. Tällä pojalla ei ole hautaa, hänet on siroteltu tuuleen. Ja silti vanhemmat varmasti muistavat hänet aina mutta elävät omaa elämäänsä eteenpäin täysillä.

Jokainen vain yrittää selviytyä parhaansa mukaan lopusta elämäänsä. Onko mitään oikeata, onko väärää ? Kuka mitäkin voi määritellä oikeaksi tai vääräksi. Olemme vain ihmisiä, haavoittuneita, rampaantuneita. Yksi lapsista, veli, sisko, lapsenlapsi, on poissa. Kaikki, koko perhe joutuu elämään tämän asian kanssa, se koskettaa meitä jokaista läheistä. Lähentää meitä toisistaan, tai sitten loitontaa toisistamme. Jokainen perheenjäsenistä joutuu elämään suruaan yksin, tai yhdessä, välillä sitä, välillä tätä. Kukaan, joka ei ole kokenut lapsensa kuolemaa, ei voi tietää, miten siitä itse selviäisi, voi vain kuvitella. Lapsen kuolema ei ole mikään järjen asia, ei voi päättää, että nyt lopetan suremisen. Me olemme kuitenkin ihmisiä, kukin meistä omine tunteinemme, omine kokemuksinemme, omine voimavaroinemme. Mikä on muuten "sopiva" huolehtimisen määrä aikuisesta tai aikuistuvasta lapsestaan? Vaikka perheessä ei oltaisi koettukkaan lapsen kuolemaa, niin kyllä sitä vanhempana välillä huolehtii liikaa ja sekaantuu asioihin ainakin nuoren mielestä. Joissakin tilanteissa se, että haluaa antaa nuoren päätttää itse asioistaan, koetaankin välinpitämättömyydeksi. Teet niin tai näin, niin aina voi jollakin olla sanomista puoleen tahi toiseen. Konflikteja tulee ja menee, mutta yritetään, että ne eivät muodostu vuoren korkuiseksi.

Tänään on ollut tosi kuuma päivä. Tulin hetki sitten uimasta, mutta teksisi jo mieli hypätä uudestaan. Uimavesikin alkaa olla melkein liian lämmintä.

Hyvää illanjatkoa ystävät

Ciole kirjoitti:

Jokainen vain yrittää selviytyä parhaansa mukaan lopusta elämäänsä. Onko mitään oikeata, onko väärää ? Kuka mitäkin voi määritellä oikeaksi tai vääräksi. Olemme vain ihmisiä, haavoittuneita, rampaantuneita. Yksi lapsista, veli, sisko, lapsenlapsi, on poissa. Kaikki, koko perhe joutuu elämään tämän asian kanssa, se koskettaa meitä jokaista läheistä. Lähentää meitä toisistaan, tai sitten loitontaa toisistamme. Jokainen perheenjäsenistä joutuu elämään suruaan yksin, tai yhdessä, välillä sitä, välillä tätä. Kukaan, joka ei ole kokenut lapsensa kuolemaa, ei voi tietää, miten siitä itse selviäisi, voi vain kuvitella. Lapsen kuolema ei ole mikään järjen asia, ei voi päättää, että nyt lopetan suremisen. Me olemme kuitenkin ihmisiä, kukin meistä omine tunteinemme, omine kokemuksinemme, omine voimavaroinemme. Mikä on muuten "sopiva" huolehtimisen määrä aikuisesta tai aikuistuvasta lapsestaan? Vaikka perheessä ei oltaisi koettukkaan lapsen kuolemaa, niin kyllä sitä vanhempana välillä huolehtii liikaa ja sekaantuu asioihin ainakin nuoren mielestä. Joissakin tilanteissa se, että haluaa antaa nuoren päätttää itse asioistaan, koetaankin välinpitämättömyydeksi. Teet niin tai näin, niin aina voi jollakin olla sanomista puoleen tahi toiseen. Konflikteja tulee ja menee, mutta yritetään, että ne eivät muodostu vuoren korkuiseksi.

Tänään on ollut tosi kuuma päivä. Tulin hetki sitten uimasta, mutta teksisi jo mieli hypätä uudestaan. Uimavesikin alkaa olla melkein liian lämmintä.

Hyvää illanjatkoa ystävät

Edellinen oli siis Viola:n kirjoittama. Miten sainkin tuon nimimerkin niin hassusti.

Viole kirjoitti:

Edellinen oli siis Viola:n kirjoittama. Miten sainkin tuon nimimerkin niin hassusti.

Minäkin ihmettelin aikanani, kuinka eräs työtoverini kävi äskettäin kuolleen miehensä haudalla päivittäin. Poikani kuoltua olen itsekin käynyt hänen haudallaan melkein joka päivä. En ymmärtänyt sitä toimintaa, kunnes itse koin vastaavan tapahtuman.
Vierestä seurannut, sanot että silloin on jäänyt menetykseen kiinni pahasti. Poikani kuolemasta on kulunut kaksi kuukautta ja totta on, että siinä asiassa on vielä pahasti kiinni. Yritämme kuitenkin mieheni kanssa jatkaa elämäämme eteenpäin ja teemme kaikenlaista mitä olisimme tehneet ilman poikani kuolemaa. Ulkoilemme, mökkeilemme, sukuloimme, käymme töissä, yritämme nauttia omasta elämästämme.
Mutta se suru, joka seuraa meitä toimissamme on meidän sisällämme, sitä ei vierestä seuraaja ehkä lainkaan näe. Vierestä voi näyttää, että elämme elämäämme "täysillä eteenpäin".
Olen samaa mieltä Violan kanssa: Jokainen vain yrittää selviytyä parhaansa mukaan lopusta elämäänsä. Onko mitään oikeata, onko väärää ?

vierestä seurannut kirjoitti:

Kirjoituksesi sivuaa aika hyvin yhtä asiaa, nimittäin sitä että jotkut juuttuvat siihen elossa olevaan lapseen liikaa. Pitäisi osata päästää irti, antaa elää omaa elämäänsä. Eikös jossain sanota että mitä löysempi lieka sitä varmemmin se lieka pitää. Samoin ihmetyttää se että jotkut vievät lasten haudoille vaikka minkälaista lelua sun muuta. On hienoa ja kohteliasta että hauta on hoidettu ja kaunista kun kukat kukkivat mutta jotkut tekevät suorastaan riitin kaikenlaisesta haudan koristelusta. Tai jotkut käyvät päivittäin haudalla Silloin on jäänyt kiinni menetykseen pahasti. Ja silti joku täällä sanoi että ei tunnu yhtään siltä että se poika olisi siinä haudassa.
Tunne yhden perheen joiden 19-vuotias poika kuili onnettomuudessa. Tällä pojalla ei ole hautaa, hänet on siroteltu tuuleen. Ja silti vanhemmat varmasti muistavat hänet aina mutta elävät omaa elämäänsä eteenpäin täysillä.

"mutta elävät omaa elämäänsä eteenpäin täysillä"
Paskapuhetta.

jj kirjoitti:

"mutta elävät omaa elämäänsä eteenpäin täysillä"
Paskapuhetta.

No mikä kenenkin mielestä on täysillä. Jos aikaisemminkin tykkäsi mökkeillä, matkustella, kyläillä, käydä tansseissa jne ja sitä he tekevät edelleen. Minun mielestä se on elämää täysillä. Eikä se kuollut poika ole kielletty puheenaihe mutta ei myöskään ykköspuheenaihe. Se poika on vaan vapaana tuulessa.

vierestä seurannut kirjoitti:

No mikä kenenkin mielestä on täysillä. Jos aikaisemminkin tykkäsi mökkeillä, matkustella, kyläillä, käydä tansseissa jne ja sitä he tekevät edelleen. Minun mielestä se on elämää täysillä. Eikä se kuollut poika ole kielletty puheenaihe mutta ei myöskään ykköspuheenaihe. Se poika on vaan vapaana tuulessa.

Miltä se tanssi tuntuu kun lapsi on kuollut tai kun on mökillä tai on lomalla tai on kylässä tai yrittää saada unenpäästä kiinni "se" poika on aina mielessä,elä siinä sitten täysillä.

vierestä seurannut kirjoitti:

No mikä kenenkin mielestä on täysillä. Jos aikaisemminkin tykkäsi mökkeillä, matkustella, kyläillä, käydä tansseissa jne ja sitä he tekevät edelleen. Minun mielestä se on elämää täysillä. Eikä se kuollut poika ole kielletty puheenaihe mutta ei myöskään ykköspuheenaihe. Se poika on vaan vapaana tuulessa.

Onko sinusta paljon vaihtoehtoja? Jos olet esim. mökkeillyt aikaisemmin, niin kaipa sitä jatkaa sitä lapsen kuoleman jälkeenkin. Niin minäkin teen. En kuitenkaan enää ole sama ihminen kuin ennen poikani kuolemaa ja eivät tuttavasikaan. Sivulliset, kuten sinäkin, haluat niin mielelläsi, että lapsensa menettänyt palaa nopeasti "normielämään", koska se on helpompaa heille, siis sivullisille. Siksi itsekkin koen parempana olla mukana siinä samassa leikissä, koska en halua, että minua pidetään outona. Kirjoituksestasi paistaa juuri se, että ihailet ystäviäsi, kun he ovat niin "vahvoja" ja "normaaleja". Olen itsekkin tavallisen oloinen, teen tavallisia asioita, puhun tavallisesti, sinä et kuitenkaan voisi nähdä minun tai näe ystäviesikään kyyneleitä, et hetkiä, kun ne kouristuttavat surunhetket iskevät. Ne vain tulevat ja niitä ei voi edes ennakoida.. Entistä elämää meidän lapsemme menettäneiden ei ole enää mahdollista saada takaisin, siitä vain puuttuu koko ajan jotakin, vaikka sitä millä täyttää. Sydämessä on se tyhjä paikka. En sano, että en koskaan enää nauti elämästäni, kyllä teen niin monestikkin, mutta mikään ei ole enää samaa ja ei samaksi muutu. Elämä jatkuu, mutta se ei enää ole sama elämä. Minusta ei ole mitenkään kiva selitellä sinulle tällaista, ei edes tarpeellista,mutta toivon, että et tulisi arvostelemaan tänne kenenkään tapaa elää, tai olla. Tämä on ihan tarpeeksi vaikeaa muutenkin. Jokainen käy haudalla, jos siitä saa lohtua. Siksi se hauta kai siellä oikeastaan onkin. Muistelemista varten. Minä kohtaan poikani paremmin kotona, kun sytytän hänelle täällä kynttilän, tai missä tahansa. Hän on aina mukanani. Näin tulee olemaankin elämäni loppuun saakka. Poikani kuolemasta on tänään 2 v 7 kk.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei Viola

Kirjoitat paljon mitä juuri minunkin elämäni on. Haluan olla enempi "normaali" kuin oikeasti olenkaan. Todellisuus on kuitenkin sitä, että en ulkoisesti pukeudu säkkiin ja ripottele tuhkaa päälleni. Sisältä olen kuitenkin aivan repaleinen ja välillä on vaikeaa olla jäämättä tuleen makaamaan. Kaikki elämässäni olevat asiat eivät kuitenkaan ole minusta kiinni ja minun tekemisiäni. Elämässä on paljon asioita mihin joudun tai pääsen tahtomattani. Suuri ilon, onnen ja rakkauden aihe on tyttäreni pieni poika. On ihanaa olla hänen kanssa ja se näkyy minusta ulos päin mutta samaan aikaan ikävöin omaa lastani. Voi kumpa voisikin iloita ilman sitä ikävää. Se olisi sitä "täysillä" olemista. Nyt vaan ei voi olla missään täysillä. Olen aivan varma. että jos joku näkee minut pienen pojan kanssa vaikkapa leikkikentällä on aivan varma suuresta onnesta, täysillä olevasta onnesta. Onnea se onkin mutta ei täysillä. Kerroin aiemmin ystävästäni joka menetti toisen kätensä. Hänkin nauttii elämästään mutta ei milloinkaan täysillä. Puuttuva käsi vaivaa joka päivä jossakin kohtaa. Ehkä joskus nukkuessa ei muistuta poissaolostaan vaikka silloinkin aavesärky voi olla vieraana. Poissa ikuisesti tästä elämästä.

Hei Turvamies ja kaikki te toiset kirjoittajat ja vierailijat!

Kun meillä nyt kuitenkin on näitä päiviä ja hetkiä, jolloin elämme enemmänkin "täysillä", niin kerronpa tässä, mitä teimme eilen mieheni kanssa ja mikä ilahdutti ainakin meitä.

Osallistuimme täällä kotipuolessa sellaisella 1700-luvun tyyliin kunnostetussa puutarhassa (Turvamies jo viime kesänä arvasikin mikä puutarha oli kysymyksessä, kun toisen asian yhteydessä kirjoitin siitä)

Aikamatkaan menneisyyteen, eli 1781-luvulle. Sinä vuona olimme Ruotsin vallan alla ja rovasti Gabriel Aspegrenin tytär Brita Helena vihittiin merikapteeni Claes Beitholtzin kanssa. Osallistuimme siis häihin. Aikamatka oli sekoitus teateria ja roolileikkiä. Me vieraina saimme jokainen oman roolimme ja roolihenkilölle kuuluvat vaatteet. Monet rooleista kuuluivat todella siihen aikaan eläneille henkilöille ja heidät oli kutsuttu häihin, joita vietettiin 229 v sitten. Ajat olivat ankeat, mutta välillä oli juhlan aika ja silloin sai syödä ja iloita. Kuljimme pappilasta kaariportin alta kivirappusia varsinaiseen puutarhaan ja silloin unohdimme tämän nykyajan. Suomen lippu laskettiin tangosta ja tilalle vaihdettiin Ruotsin lippu.
Olin roolini mukaan pappilan vanha piika.
Piioilla oli paljon työtä häävalmisteluissa.
Kirnusimme ihan oikeaa voita juhlaruokaa varten, paahdoimme avotulella töiden välissä kahvinpapuja ja jauhoimme kahvin ja keitimme isossa pannussa. Voista tuli oikein hyvää ja kahvikin maistui ihan oikealta kahvilta. Olimme mukana vihkimistilaisuudessa. Oikea kanuunanlaukauskin ammuttiin hääparin kunniaksi ja ilta kului sitten hyvän ruuan ja kahvin merkeissä kauniit hääkaramellit tietysti kaikille.

Olimme melkein kaikki osallistujat vieraita toisillemme, mutta illan kuluessa tutustuimme. Tanssimme yhdessä ympäri puutarhaa ja sitten vielä huvimajassa kaikille snapsit ja päätteeksi leikki, johon rooliensa mukaan naimattomat naiset osallistuivat ja palkkioksi voittaja sai morsiamen kruunun (joka oli mahtava laitos) ja tietysti uskomuksen mukaan tämän neidon häitä tassitaan ensi vuonna.

Sääkin suosi meitä. Oli niin mukavan lämmintä, eikä satanutkaan,vaikka sitä vähän uhkailtiin.

Puutarha on erikoinen ja kaunis. Puutarhaseuraan kuuluvilla on siellä omia viljelypalstojaan myös ja saavat itse valita, mitä viljelevät. Kuulun itsekkin nykyään siihen puutarhaseuraan, mutta minulla ei ole siellä omaa palstaa ainakaan vielä. En nyt joutaisikaan, kun kotipihassakin riittää puuhaa. Jos jossakin vaiheessa talo vaihtuu kerrostaloasumiseen, niin sitten olen ajatellut, että viljelypalsta olisi mukava. Puutarhassa järjestetään paljon mukavia tapahtumia ja sadonkorjuuaikaan pidetään sadonkorjuumarkkinat.

Voikaa hyvin ja toivottavasti teillä on mukavia tapahtumia tänä kesänä. Jakakaa niistä kokemuksia, olisi mukava kuulla

Jepp...kyllä minä olen leijonaemo, myönnän. Olin sitä ennen poikani kuolemaa ja olen sitä edelleen. Parhaan kykyni mukaan yritin suojella lapsiani , niin pieneninä kuin isoina. Halusin olla se turvallinen muuri mihin nojata , se joka ei horju oli kuinka vaikea tilanne vaan. Pojan kuoleman jälkeen tuntuikin vaikealta etten pystynyt estämään meidän onnettomuutta mitenkään. "Pikkusällille" olen se sama äiti edelleen. Ennen kaikki jakautui kahteen, nyt maanpäälliset asiat keskittyy yhteen koska ei ole vaihtoehtoja. Sydämessäni olen edelleen kahden pojan äiti. Olen puhunut työkavereideni, ystävieni sukulaisteni kanssa lapsista silloin kuin he elivät ja nyt kun toinen on kuollut, tosin en kaikkien kanssa koska juuri he jotka eivät ole menttänyt lastaan ei juurikaan ymmärrä tilannetta .Mutta jos haluan puhua puhun, ja juuri niin usein tai vähän kuin haluan. Haudalla käymisellä , käyn usein, nyt kuitenkin vähemmän kuin ennen mikä johtuu työstäni. Haluan että hauta on kunnossa. En itse voisi kuvitella että olisin tuhkannut poikani, ja varsinkin isälle oli kova paikka kun edes uskalsin kysyä miten hän haluaa haudata poikamme. Hän ei lastaan polta ja piste. En koe oikeammaksi mitään tapaa haudata oma lapsi tai läheinen. Jokainen tekee niinkuin tekee. Itse en olisi voinnut ripotella lapseni tuhkat sinne jonnekkin. Syytä en tiedä. Mutta kai niinkuin muissakin asioissa , ihmisellä vaan on asioita mitä se ei suostu tekemään ja sitten taas päivänselviä asioita miten kuuluu toimia jossain tilanteissa. Hautaaminenkin on yksi asia.
Äitejä ja isejä on eläville lapsille erilaisia, joten suokaamme se sama etuoikeus myös enkelilapsille :)

milla-äiti kirjoitti:

Jepp...kyllä minä olen leijonaemo, myönnän. Olin sitä ennen poikani kuolemaa ja olen sitä edelleen. Parhaan kykyni mukaan yritin suojella lapsiani , niin pieneninä kuin isoina. Halusin olla se turvallinen muuri mihin nojata , se joka ei horju oli kuinka vaikea tilanne vaan. Pojan kuoleman jälkeen tuntuikin vaikealta etten pystynyt estämään meidän onnettomuutta mitenkään. "Pikkusällille" olen se sama äiti edelleen. Ennen kaikki jakautui kahteen, nyt maanpäälliset asiat keskittyy yhteen koska ei ole vaihtoehtoja. Sydämessäni olen edelleen kahden pojan äiti. Olen puhunut työkavereideni, ystävieni sukulaisteni kanssa lapsista silloin kuin he elivät ja nyt kun toinen on kuollut, tosin en kaikkien kanssa koska juuri he jotka eivät ole menttänyt lastaan ei juurikaan ymmärrä tilannetta .Mutta jos haluan puhua puhun, ja juuri niin usein tai vähän kuin haluan. Haudalla käymisellä , käyn usein, nyt kuitenkin vähemmän kuin ennen mikä johtuu työstäni. Haluan että hauta on kunnossa. En itse voisi kuvitella että olisin tuhkannut poikani, ja varsinkin isälle oli kova paikka kun edes uskalsin kysyä miten hän haluaa haudata poikamme. Hän ei lastaan polta ja piste. En koe oikeammaksi mitään tapaa haudata oma lapsi tai läheinen. Jokainen tekee niinkuin tekee. Itse en olisi voinnut ripotella lapseni tuhkat sinne jonnekkin. Syytä en tiedä. Mutta kai niinkuin muissakin asioissa , ihmisellä vaan on asioita mitä se ei suostu tekemään ja sitten taas päivänselviä asioita miten kuuluu toimia jossain tilanteissa. Hautaaminenkin on yksi asia.
Äitejä ja isejä on eläville lapsille erilaisia, joten suokaamme se sama etuoikeus myös enkelilapsille :)

Parhaamme yritimme, mutta lapsillamme oli oma elämänsä, oma kohtalonsa, niin kai se on ... ja siihen meidän on vain tyytyminen.

Onko teille muille sattunut niin, että oma mielenne ei päästä teitä miettimään jotakin asiaa? Minun on vaikea selittää ja ilmaista tätä mielentilaa sanoin. Kun yritän ajatella lastani ja hänen kuolemaa, oma mieleni ei päästä minua ensi ajatuksia pidemmälle. Onkohan tämä tämänhetkinen selviytymiskeinoni?

Turvamies, olen nyt pystynyt ajamaan itkemättä synnyinkaupunkiini ja takaisin. Se tuntui hyvältä, oli turvallisempi tunne matkata edestakaisin. Kävin katsomassa parin viikon ikäistä sisarenpojan lasta. Sain pidellä sitä pientä sylissäni, hänellä on elämä vielä aivan alussa. Toivottavasti pitkä elämä.
Sisarestani tuli mummo ensi kertaa, minusta ei tule koskaan. Onneksi voin seurata hänen lapsiensa ja lastenlastensa elämää. Mutta, sieltä kotiin tullessani menetys, ikävä ja suru iskivät entistä kovempina.

Olemme tänään pesseet mattoja mieheni kanssa, se on mukavaa puuhaa. Koiranpentumme vuoksi en vielä saa niitä lattialle laitettua, mutta syksymmällä sitten. Sunnuntaina olisi tarkoitus lähteä mökille pariksi päiväksi. Silloin on kyllä luvattu 30 asteen hellettä ja pienessä mökissä voi olla tukalan kuuma nukkua, mutta järvivesi on vielä ollut virkistävää, joten sinne siis usein uimaan.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hyvää iltaa Lock

Minulle tuli paljonkin pojan kuoleman jälkeen ns. muistikatkoksia tai asioita mitkä menivät väkisin ohi. Välillä en meinannut muistaa pankkikortin tunnuslukua ja silloin mietin, että olenko sekoamassa. Sattuipa sellainenkin asia, että ajoin samaa tietä missä poikani kuoli. Valmistauduin kohtaamaan paikan missä on tienvarressa kanto (puu on kaadettu onnettomuuden jälkeen). Yhtä-äkkiä huomasin, että ajoinkin ohitse unohtaen kokonaan sen kohdan vaikka hetki sitten valmistauduin sen kohtaamaan. Silloinkin mietin sekoamistani mutta näin jälkikäteen olen huomannut, että minussa on jokin suojaava mekanismi mikä pakottaa unostamaan hetkeksi jotkin asiat. Uskon, että se johtuu ihan siitä, että välillä ajatukset ovat niin täynnä kuolemaa ja ikävää, että ne pakottavat itsestään unohtamaan ja näin suojelu toimii.

Olen iloinen, että olet pystynyt ajamaan autoa turvallisesti. Juuri siihen pitää pyrkiä vaikka välillä se on vaikeaa. On selvää, että jos ajatukset ovat ihan syvällä jossakin on ajoturvallisuus heikentynyt suuresti ja riskit liikenteessä kasvavat. Tämä täytyy tiedostaa jo ajoon lähtiessä. Minulla sen asian kanssa on ollut paljon vaikeuksia mutta nykyään menee jo paljon paremmin.

Sinusta voi tulla vieläkin mummo. Ei mummon tarvitse olla biologinen ja tuskin kukaan sitä ajattelee kun mummoilee tai pappilee. Meidän kadulla asuu yksi "mummo" jolla ei ole lapsen lapsia ja biologiset lapsen lapset ovat mahdottomia enää tulemaan. Meidän lapset ovat käyneet hänen luonaan pienesä asti ja hän on mummo heille. Mummo oli nytkin tyttären häissä oman tyttärensä saattelemana. Lapsilla on hänen luonaan aina ollut mummolan tunnelmakin. Siellä heitä on aina passattu ja pidetty hyvänä. Se on mummoilua parhaasta päästä. Oma biologinen mummoni (äitini äiti) oli minua kohtaan aina lapsena ilkeä ihminen ja en koskaan ole pitänyt häntä oikeana mummona. Myös minulla oli lapsuuskodin lähellä ihan vieras mummola missä minua rakastettiin ja sain viettää tuon vanhan lapsettoman pariskunnan kanssa monat ihanaa hetkeä. Talvella vedettiin vesikelkassa ja saunottiin savusaunassa. syötiin herkkuja ja heillä oli aina ihanaa. Joten sinulla on ihan kaikki mahdollisuudet mummona olemiseen. Sisaresi pojan lapsikin voi olla juuri se jolle voit olla enempikin kuin iso-täti. tärkeintä on rakastaa lasta ja viettää aikaa hänen kanssaan. Huonolla mummolla ei tee yhtään mitään.

Pikku poika on meillä hoidossa. Uitiin päivällä pikku uima-altaassa. Iltapäivä otin pojan syönnin jälkeen viereeni sohvalle ja luettiin lehtiä. Poika nukahtikin kainalooni ja nukkui peräti 2h. Siis aivan ylimääräiset päikkärit. Poika menee yleensä klo. 20.00 yöunilleen mutta nyt ne siirtyivät kahdella tunnilla. On nyt nukkunut puolituntia. En raaskinut iltapäivällä mitenkään herättää häntä vaan nautin kun poika piteli käsivarrestani ja nukkui niin tyytyväisenä. Tytär sanoi puhelimessa, että nyt saattekin sitten valvoa myöhempään johon minä vastasin, että lomalla ollaan. On niin ihanaa nukuttaa pikku poika. Otan yleensä hänet syliini ja istumme noja tuolissa. Silittelen korvasta ja kasvoista. Supattelen ukin kullasta ja kohta poika onkin jo unten mailla. Välillä tuntuu, etten raaskisi häntä sänkyynsä laittaa sillä on niin ihana sylissä. On onnea saada pitää häntä välillä täällä. Nuorempi tytär meni sisarensa kanssa elokuviin ja viettävät nyt iltaa yhdessä.

Koiran pentunne on varmaan ihana. Sekin on elämää. Meidän koira täyttää nyt syksyllä kaksivuotta. Otettiin pojan kuoleman jälkeen. Koirasta on paljon huoltamista mutta on siitä paljon seuraakin ja on varmasti tuonut "elämää" taloomme. Minkälainen teidän koira on? Marcö-voxilla on alpakoita. Olisi mielenkiintoista kuulla, että miten ne jaksavat ja onko se uusi hoitaja hoitanut niitä hyvin.

Viettäkää hyvä loma mökillä. Äläkä mieti ajatuksiasi sillä ne korjaavat itse itseään kun aika kuluu eteenpäin. Voi hyvin ja siihen Isän kätteen yösi.

Kaikki ok, eläinten, hoitajan ja itseni suhteen, siis tällä hetkellä.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hyvää iltaa Lock

Minulle tuli paljonkin pojan kuoleman jälkeen ns. muistikatkoksia tai asioita mitkä menivät väkisin ohi. Välillä en meinannut muistaa pankkikortin tunnuslukua ja silloin mietin, että olenko sekoamassa. Sattuipa sellainenkin asia, että ajoin samaa tietä missä poikani kuoli. Valmistauduin kohtaamaan paikan missä on tienvarressa kanto (puu on kaadettu onnettomuuden jälkeen). Yhtä-äkkiä huomasin, että ajoinkin ohitse unohtaen kokonaan sen kohdan vaikka hetki sitten valmistauduin sen kohtaamaan. Silloinkin mietin sekoamistani mutta näin jälkikäteen olen huomannut, että minussa on jokin suojaava mekanismi mikä pakottaa unostamaan hetkeksi jotkin asiat. Uskon, että se johtuu ihan siitä, että välillä ajatukset ovat niin täynnä kuolemaa ja ikävää, että ne pakottavat itsestään unohtamaan ja näin suojelu toimii.

Olen iloinen, että olet pystynyt ajamaan autoa turvallisesti. Juuri siihen pitää pyrkiä vaikka välillä se on vaikeaa. On selvää, että jos ajatukset ovat ihan syvällä jossakin on ajoturvallisuus heikentynyt suuresti ja riskit liikenteessä kasvavat. Tämä täytyy tiedostaa jo ajoon lähtiessä. Minulla sen asian kanssa on ollut paljon vaikeuksia mutta nykyään menee jo paljon paremmin.

Sinusta voi tulla vieläkin mummo. Ei mummon tarvitse olla biologinen ja tuskin kukaan sitä ajattelee kun mummoilee tai pappilee. Meidän kadulla asuu yksi "mummo" jolla ei ole lapsen lapsia ja biologiset lapsen lapset ovat mahdottomia enää tulemaan. Meidän lapset ovat käyneet hänen luonaan pienesä asti ja hän on mummo heille. Mummo oli nytkin tyttären häissä oman tyttärensä saattelemana. Lapsilla on hänen luonaan aina ollut mummolan tunnelmakin. Siellä heitä on aina passattu ja pidetty hyvänä. Se on mummoilua parhaasta päästä. Oma biologinen mummoni (äitini äiti) oli minua kohtaan aina lapsena ilkeä ihminen ja en koskaan ole pitänyt häntä oikeana mummona. Myös minulla oli lapsuuskodin lähellä ihan vieras mummola missä minua rakastettiin ja sain viettää tuon vanhan lapsettoman pariskunnan kanssa monat ihanaa hetkeä. Talvella vedettiin vesikelkassa ja saunottiin savusaunassa. syötiin herkkuja ja heillä oli aina ihanaa. Joten sinulla on ihan kaikki mahdollisuudet mummona olemiseen. Sisaresi pojan lapsikin voi olla juuri se jolle voit olla enempikin kuin iso-täti. tärkeintä on rakastaa lasta ja viettää aikaa hänen kanssaan. Huonolla mummolla ei tee yhtään mitään.

Pikku poika on meillä hoidossa. Uitiin päivällä pikku uima-altaassa. Iltapäivä otin pojan syönnin jälkeen viereeni sohvalle ja luettiin lehtiä. Poika nukahtikin kainalooni ja nukkui peräti 2h. Siis aivan ylimääräiset päikkärit. Poika menee yleensä klo. 20.00 yöunilleen mutta nyt ne siirtyivät kahdella tunnilla. On nyt nukkunut puolituntia. En raaskinut iltapäivällä mitenkään herättää häntä vaan nautin kun poika piteli käsivarrestani ja nukkui niin tyytyväisenä. Tytär sanoi puhelimessa, että nyt saattekin sitten valvoa myöhempään johon minä vastasin, että lomalla ollaan. On niin ihanaa nukuttaa pikku poika. Otan yleensä hänet syliini ja istumme noja tuolissa. Silittelen korvasta ja kasvoista. Supattelen ukin kullasta ja kohta poika onkin jo unten mailla. Välillä tuntuu, etten raaskisi häntä sänkyynsä laittaa sillä on niin ihana sylissä. On onnea saada pitää häntä välillä täällä. Nuorempi tytär meni sisarensa kanssa elokuviin ja viettävät nyt iltaa yhdessä.

Koiran pentunne on varmaan ihana. Sekin on elämää. Meidän koira täyttää nyt syksyllä kaksivuotta. Otettiin pojan kuoleman jälkeen. Koirasta on paljon huoltamista mutta on siitä paljon seuraakin ja on varmasti tuonut "elämää" taloomme. Minkälainen teidän koira on? Marcö-voxilla on alpakoita. Olisi mielenkiintoista kuulla, että miten ne jaksavat ja onko se uusi hoitaja hoitanut niitä hyvin.

Viettäkää hyvä loma mökillä. Äläkä mieti ajatuksiasi sillä ne korjaavat itse itseään kun aika kuluu eteenpäin. Voi hyvin ja siihen Isän kätteen yösi.

Kiitos sinulle Turvamies lohdullisesta vastauksestasi.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hyvää huomenta Lock

Olehyvä. Joskus näköalat elämän eritilanteissa sokeutuu mutta niin moneen asiaan voi kuitenkin olla mahdollisuus. Voi hyvin. On hieman hankala kirjoittaa kun pikku pojan käpälät ovat yhtäaikaa näppiksellä.

Tuli mieleen jos poikasi eläisi olisko sulla niin paljon aikaa pikku pojalle.Vai olisiko niin että luopuminen luo jotain uutta mistä emme tiedä yhtään mitään(mielenkiintoinen ajtus)
Tietty vaari on aina vaari.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hyvää huomenta Jj ja kaikki toisetkin

Vastaus kysymykseesi on kyllä. Oma poika oli jo nuorimies ja hänellä oli jo paljon ns. omia menoja ja asioita. Mutta jos kelata saisin tekisin oman poikani kanssa joitakin asioita toisin tai enemmän. samaa pätee elämän muihinkin asioihin mutta hyväksyn ne sellaisena kun olen elänyt tai olemme eläneet. Uskon siihen, ettei ihminen tee tyhmiä ratkaisuja elämässään kun on niiden aika. Siinä hetkessä kun päätökset tehdään ajatellen ja järkeillen tai näitä kahta asiaa mitenkään huomioimatta on sen hetkiset ratkasut oikeita. Vasta jälkikäteen voidaan sitten arvioida, että menikö kaikki kuitenkaan oikein mutta se aika on jo eletty ja virheistä on hyvä oppia.

Pikku poika on meillä välillä ilman vanhempiaan n. vuorokauden verran ja tarvitsee nyt turvamiehen kaikki aistit käyttöönä. Sekunti pari niin kiipeää yläkerran rappusiin, on milloin missäkin. Toki aikaa käytetään leikkimiseen ja yhdessä oloon päikkärit mukaan lukien. Olen nuorena hoitanut paljon edesmenneen sisareni lapsia ja sitten omia joten lastenhoito on hanskassa ja hanskat ei ole hukassa.

On vaikeaa sanoa nyt tällähetkellä onko omasta pojasta luopuminen jotenkin muuttanut suhdettani tuohon pieneen poikaan. Huomaan kuitenkin, että kun olen hänen kanssaan kaipaan useasti samaan aikaakin omaani. Ja jonkinlainen totuushan minulle on se, että mikään tai kukaan ei voi korvata omaa poikaani. Sen tekee jo sekin, että olemme ihmisinä yksilöitä omine tapoinemme ja opittujen asioiden pohjalta.

Pysrin luomaan lapselle turvallisen ja miellyttävän paikan jonne on kiva tulla. Pojan isä on aika jäyhä tunteinen mies ja tulee varmasti vaikuttamaan lapsen luonteeseen jo perimänkin kautta. Täällä meillä koetetaan elää siinä uskossa, toivossa ja rakkaudessa mitä kyetään antamaan. On ihanaa seurata pienen auringon kehityksen etenemistä. Jo viikossa tapahtuu muutosta. Seisoo nyt omilla jaloillaan mutta ei vielä kävele itse.

Meillä on ollut vieraita ihan kiitettävästi. Puolison sisar Rovaniemeltä lähti tänään perheineen. Minäkin olen ollut ns. "pakkolomalla" kun en vieraitten aikaan ole iljennyt remontteja tehdä. Toisaalta viimekesän loma meni kaikkea puuhatessa ja eipä oikein tullut lomailtua. Eikä minun näillä kotihommilla ole mitään kiirettä. Kaikki toimii ja niitä ehtii tehdä vaikka sadepäivinä. Tosin eipä ole juurikaan satanut ja kuumapäivä on tänäänkin luvassa.

Mitenkähän palstan monella muulla menee? Onko Anseliga68 jalka jo kunnossa?

Hei ,Turvamies

Jalka on vielä ajoittain erittäin kipeä,mutta pystyn jo liikkumaan jokin verran,kävin tänään
kaupassakin,menin hissukseen eteenpäin.
Ikävä se on täälläkin ollut puolisoa aina välillä ja olen miettinyt että mikähän ois meidän
elämäntilanne jos hän eläisi. Asuisimmeko hänen kotikaupungissa merenrannalla,siitä ainakin
nuorena haaveilimme,kunnes tuli sairaus ja vei hänet.No enpä jää tuleen makamaan,vaan
menen elämääni eteenpäin,ikuinen kaipaus sydämessäni.

Helleviikkoa kaikille!

Anseliga68 kirjoitti:

Hei ,Turvamies

Jalka on vielä ajoittain erittäin kipeä,mutta pystyn jo liikkumaan jokin verran,kävin tänään
kaupassakin,menin hissukseen eteenpäin.
Ikävä se on täälläkin ollut puolisoa aina välillä ja olen miettinyt että mikähän ois meidän
elämäntilanne jos hän eläisi. Asuisimmeko hänen kotikaupungissa merenrannalla,siitä ainakin
nuorena haaveilimme,kunnes tuli sairaus ja vei hänet.No enpä jää tuleen makamaan,vaan
menen elämääni eteenpäin,ikuinen kaipaus sydämessäni.

Helleviikkoa kaikille!

peukut ja varpaat pystyssä.

jj kirjoitti:

peukut ja varpaat pystyssä.

Tällä palstalla,onko kaikki uupunut helteen keskellä?
Missä on sydän syrjälään,kastepisara ja viole?

Täällä heräiltiin vesisateeseen. Aika lämmintä kuitenkin. Minullakin selkä jumissa automatkan jälkeen.
Yövyimme Ikaalisten kylpylässä ja ehdimme nauttia kylpylästä, syödä hyvän illallisen ja hetken istuimme vielä tanssiravintolan puolella illalla kuuntelemassa musiikkia. Eilinen aamu oli siellä lämmin ja olisi ollut mukava jäädä vielä rannalle, mutta lähdimme ajamaan kohti Turkua. Kävimme viemässä pojan tavaroita sinne ja lähdimme taas iltapäivällä kotimatkalle. Paljon istumista autossa ja piti lämmön takia pitää välillä ilmastointia päällä ja se on minulle kuin myrkkyä. Hartiat ja selkä ihan jumissa tänä aamuna. Kipulääkkeen voimin pääsin sitten vähitellen liikkeelle tänään.

Kävin perjantaina pojan haudalla kastelemassa. Hänen naisystävänsä kävi viime kesänä istuttamassa sinne punaisen ruusun ja se on nyt taas alkanut kovasti kukkia.
Veljeni pojan kuolemasta tuli kolme vuotta heinäkuun lopulla ja ensi viikonloppuna hänen ystävänsä pitävät hänelle muistotilaisuuden. Jotenkin tuntuu mukavalta, että vaikka aikaa kuluu, niin ystävät jaksavat vielä muistaa ja että nämä rakkaamme olivat tärkeitä monelle muullekkin kuin meille lähiomaisille.

Oikein hyvää päivää teille ystävät täältä sateiselta pohjanmaan rannikolta.

Viole kirjoitti:

Täällä heräiltiin vesisateeseen. Aika lämmintä kuitenkin. Minullakin selkä jumissa automatkan jälkeen.
Yövyimme Ikaalisten kylpylässä ja ehdimme nauttia kylpylästä, syödä hyvän illallisen ja hetken istuimme vielä tanssiravintolan puolella illalla kuuntelemassa musiikkia. Eilinen aamu oli siellä lämmin ja olisi ollut mukava jäädä vielä rannalle, mutta lähdimme ajamaan kohti Turkua. Kävimme viemässä pojan tavaroita sinne ja lähdimme taas iltapäivällä kotimatkalle. Paljon istumista autossa ja piti lämmön takia pitää välillä ilmastointia päällä ja se on minulle kuin myrkkyä. Hartiat ja selkä ihan jumissa tänä aamuna. Kipulääkkeen voimin pääsin sitten vähitellen liikkeelle tänään.

Kävin perjantaina pojan haudalla kastelemassa. Hänen naisystävänsä kävi viime kesänä istuttamassa sinne punaisen ruusun ja se on nyt taas alkanut kovasti kukkia.
Veljeni pojan kuolemasta tuli kolme vuotta heinäkuun lopulla ja ensi viikonloppuna hänen ystävänsä pitävät hänelle muistotilaisuuden. Jotenkin tuntuu mukavalta, että vaikka aikaa kuluu, niin ystävät jaksavat vielä muistaa ja että nämä rakkaamme olivat tärkeitä monelle muullekkin kuin meille lähiomaisille.

Oikein hyvää päivää teille ystävät täältä sateiselta pohjanmaan rannikolta.

Selkävaivoja ja reisilihasvaivoja minullakin, onneksi ohimenevää lihas jäykkyyttää vain. Olin "istuttamassa" eilen koko aamun niitä pyöreitä kiviä siihen talomme kivijalan soraan. Kaivoin kuokalla jokaiselle kivelle kolon ja sommittelin kiviä vieri viereen. Kököttelin ja kuokin monta tuntia. Nyt siinä on pinta kuin nupukivi käytävä, ei viitsi naapurin kissa enää kuoppia kaivella. Talon ikkunat olisi vielä pitänyt pestä, mutta lösähdin sohvalle loppupäiväksi katselemaan elokuvia. JJ on imuroinut netistä hyviä elokuvia, ja jäävät minulta nyt nuo kotityöt vähän rempallleen.

Täälläkin oli vähän viileämpää aamulla , alle 20 astetta. Tosi mukava oli pyöräillä töihin, nyt sataa, sellaista lämmintä kesäsadetta.
Jotenkin olen ollut saamaton, suunnittelen tekeväni sitä ja tätä, mutta en vaan saa aloitettua. Kesäteatteriin olen monensti halunnut lähteä mutta aina sen vaan jää, kesä taitaa loppua ennen kuin sinne ehdin. Tänään olisi suunnitelmissa mennä poimimaan vähän mustikoita mesästä , meillä on metsää ihan kodin lähellä. On hyvät ulkoilumaastot ja mustikoita ja karpaloita voi hakea ihan läheltä.

Mukavaa alkanutta viikkoa teille kaikille

Kastepisar kirjoitti:

Selkävaivoja ja reisilihasvaivoja minullakin, onneksi ohimenevää lihas jäykkyyttää vain. Olin "istuttamassa" eilen koko aamun niitä pyöreitä kiviä siihen talomme kivijalan soraan. Kaivoin kuokalla jokaiselle kivelle kolon ja sommittelin kiviä vieri viereen. Kököttelin ja kuokin monta tuntia. Nyt siinä on pinta kuin nupukivi käytävä, ei viitsi naapurin kissa enää kuoppia kaivella. Talon ikkunat olisi vielä pitänyt pestä, mutta lösähdin sohvalle loppupäiväksi katselemaan elokuvia. JJ on imuroinut netistä hyviä elokuvia, ja jäävät minulta nyt nuo kotityöt vähän rempallleen.

Täälläkin oli vähän viileämpää aamulla , alle 20 astetta. Tosi mukava oli pyöräillä töihin, nyt sataa, sellaista lämmintä kesäsadetta.
Jotenkin olen ollut saamaton, suunnittelen tekeväni sitä ja tätä, mutta en vaan saa aloitettua. Kesäteatteriin olen monensti halunnut lähteä mutta aina sen vaan jää, kesä taitaa loppua ennen kuin sinne ehdin. Tänään olisi suunnitelmissa mennä poimimaan vähän mustikoita mesästä , meillä on metsää ihan kodin lähellä. On hyvät ulkoilumaastot ja mustikoita ja karpaloita voi hakea ihan läheltä.

Mukavaa alkanutta viikkoa teille kaikille

Ajattelin minäkin kirjoittaa edes muutaman sanan kun ihan yksin olen tällä hetkellä kotona.
Olen lueskellut kirjoituksianne mutta en ole jaksanut mitään kirjoittaa.
Elämä nyt menee omalla painollansa eteenpäin. Tämä kulunut vuosi on ollut vain olemista eikä suinkaan elämistä. Tuntuu että se suru on mustana möykkynä tuolla sydämessä ja odottaa vaan että pääsee valtaamaan kokonaan mielen. Tuntuu että pitää oikein tietoisesti taistella katkeruutta vastaan.
Ensi viikolla alkaa meillä viikon pituinen loma ja olemme suunnitelleet että lähdetään moottoripyörällä ajelemaan mieheni kanssa.
Etelään päin lähdetään eikä suunnitelmia ole vielä kovin tarkkaan ajateltu.
Siinä pyörän kyydissä tulee varmaan taas ajatukset kaikki mieleen.
Onhan sitä hiukan eteenpäin menty tässä surussa mutta jotenki on masentunut olo eikä jaksa oikein mistään innostua.
Täällä aurinko paistaa onneksi nyt vaikka melkein koko päivän satoikin. Täytyy huomenna lähteä koiran kanssa tuonne metsään katselemaan näkyisikö siellä jo tatteja. Sienestys on minulle tosi mieluisaa puuhaa ja siellä luonnossa sielu lepää. Rakas poikani oli myös innokas luonnossa kulkija. Kulki kalassa ja metsällä ja rakenteli majoja ja mökkejä pitkin metsiä. Yöpyikin niissä joskus
Kyllä on ikävä...
Täytyy tässä lähteä katsomaan tulle navetalle onko siellä kaikki hyvin ja alkaa valmistautumaan kohta yöpuulle.
Mukavaa kesän jatkoa kaikille. Mukava tietää että olette kaikki täällä tukena ja turvana.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hyvää huomenta kaikille

Olipa kiva kun kirjoitit Mie särkynyt ja kerroit kuulumisiasi. Toivottavasti viikonloma on todellinen loma kropalle mutta ennenkaikkea mielelle. Koeta asennoitua, että olette lomalla myös ajatuksista ja matkalla nautitaan kaikesta hyvästä. Joskus tuntuu, että olisi kiva tässä elämässä kohdata ja tavatakin teitä ystäviä jos siihen olisi mahdollisuus. Tehdään sitä tuttavuuksia monissa muissakin yhteyksissä ja vieläpä niin pinnallisten asioiden myötä. On kuitenkin arvokasta olla ystävinä tällä palstallakin. Minullakin ratkeaa tänään matkasuunnitelmat kohti pohjoista. Ajellaan sieltä Perämeren kautta Roihin ja jotain kautta takaisin tänne Savon sydämeen. Olen pääosin työmatkalla mutta koetetaan soveltaa sille matkalle muutakin ja yöpymiset ollaan suunniteltu pääosin sukulaisten luo. On kiva kävästä sukulaisissa mutta monesti menen hotelliin yöksi sillä siellä saa paremmin levättyä ja ei tule kovin myöhään valvottua. Jaksaa sitten taas ajaa paremmin.

Tänään haen pikku pojan meille yökylään. Tuntu niin tärkeälle kun saadaan viettää yhteistä aikaa aina pienin välein. Poika on ihana mutta vie kyllä jotkut voimat kokonaan. Menee nyt niin kovalla vauhdilla tänne ja varsinkin sinne ettei tahdo edes silmillä pystyä seuraamaan. Osaa seistä ja koettaa ottaa askelia mutta ei selviä ilman tukea. Haluaisi kokoajan, että talutetaan käsistä ja jos ei taluteta istuu lattialle ja suuttuu. Myös ruokailussa on nyt uusiaika meneillään. Alkaa jossakin vaiheessa päristämään suutaan niin, ettei ruoka pysy suussa. Tämä tuntuu olevan lapsen äidille koetuksen paikka. En minäkään ukkina ihan kaikkea läpäise ja koetankin saada pojan uskomaan, ettei ruoan kanssa pelleillä.

Näin viimeyönä omasta pojastani jotain unta mutta en nyt millään muista, että mitä unesas tapahtui. Sen kuitenkin muistan kun poika siinä oli. Tänä aamuna on pilvistä mutta lämmintä 18 astetta. Radio kertoo, että ruotsin puolelta on länsirannikolle myrskyä tulossa. Toivottavasti säästytte kaikilta vahingoilta. Meidän suunnalla kaikilla ei vieläkään ole sähköjä ja puita raivataan vieläkin. Lomalaiset ja vapaalla olijat viettäkään kokonaisvaltaista lomaa niin mielellä kuin kropallakin. Etsikää voimia surunne ja ikävänne kantamiseksi.

Huomenta!

Mukava, että moni on jaksanut kirjoittaa kuulumisiaan. Samoja tuntoja kanssanne täällä minullakin. Sitä suunnittelee kaikenlaista, mutta aikaansannokset tahtovat jäädä vähäisiksi.
Aamulla heräsimme miehen kanssa aikaisin.. selkä vaivaa vieläkin ja oli vaikea oikein päästä sängystä ylös selän jäykkyyden takia . Mies on väsynyt ainaiseen autolla ajamiseen, vaikka muuten työstään pitääkin ja häntä harmitti lähteä taas tien päälle. Onneksi nuo helteet ovat hellittäneet, vaikka aurinkoista toistaiseksi onkin.
Nauratti oikein, kun Turvamies kertoi pikkumiehen tempuista ruokailun aikana. Se ruuan pärskyttäminen oli oikein hittijuttu meilläkin (siis lapsenlapsi) vähän aikaa sitten ja jos poika itse ei muistanut joskus, niin isoveli pikkuisen vain puhalsi malliksi ihan tahallaan pöydän toiselta puolelta ja sitten oli taas "ruokasota" käynnissä.
Hoidin heitä tässä parina päivänä ja olin kyllä ihan hätää kärsimässä, silmät pitäisi olla selässäkin. Puolitoistavuotias on kyllä ihan koko ajan vahdittava tapaus ja isommallekkin pitäisi riittää aikaa ja huomiota ja hän on kyllä sellainen, että ottaakin oman paikkansa. Kyllä huushollikin on kuin lähtevä laiva välillä, kun pojan perhe on meillä. Ihmettelee aina, että miten paljon kaikenlaista tavaraa nykyään kuuluukaan lapsiperheen varustukseen.

Ajelkaa varovasti Mie särkynyt ja koeta ottaa se matka "pakopaikkana surusta".

Katseliin eilen sitä A-tuubin ohjelmaa niistä harrikoillaan ajavista ja heidän tapaamisistaan. Veljeni poika, joka kuoli kolme vuotta sitten, oli matkalla kavereineen tällaiseen yhteistapaamiseen. Törmäsi tien reunan sementtireunukseen ja lensi pyöränsä yli. Siitäkin käytiin jotakin oikeusjuttua, kun väitetiin, että joku olisi vielä törmännyt häneen, kun hän makasi tiellä, mutta hänen saamiensa vammojen perusteella sitä ei kai koskaan vahvistettu. Pyörä oli melkein täysin vahingoittumaton, mutta pojan henkeä ei voitu pelastaa, vaikka kaikkensa tekivät lääkärit. Muistin, miten nauravaisena ja silminnähden ylpeänä poika tuli näyttämään meille pyöräänsä, kun sen oli juuri hankkinut. Kysyin tässä vähän aikaa sitten veljen vaimolta, että missä se pojan pyörä nyt on. Se on myyty ja heistä on helpottavaa, kun se meni jonnekkin muualle päin Suomea. Olisi ollut raskasta nähdä se täällä pikkupaikkakunnalla. Nuo harrikat ovat kai kaikki sellaisia "uniikki"-kappaleita, tuunattu kaikki vähän erilaisiksi, ymmärsin eilisestä ohjelmasta.
Ei tätä välillä vieläkään ymmärrä. Miten meille sisaruksille kävi molemmille näin, että jouduimme hautamaan oman lapsemme. Välillä sitä on kyllä vieläkin hirveän katkera koko elämälle.

Uuteen päivään, uusin voimin. Voikaa hyvin ystävät !

Viole kirjoitti:

Huomenta!

Mukava, että moni on jaksanut kirjoittaa kuulumisiaan. Samoja tuntoja kanssanne täällä minullakin. Sitä suunnittelee kaikenlaista, mutta aikaansannokset tahtovat jäädä vähäisiksi.
Aamulla heräsimme miehen kanssa aikaisin.. selkä vaivaa vieläkin ja oli vaikea oikein päästä sängystä ylös selän jäykkyyden takia . Mies on väsynyt ainaiseen autolla ajamiseen, vaikka muuten työstään pitääkin ja häntä harmitti lähteä taas tien päälle. Onneksi nuo helteet ovat hellittäneet, vaikka aurinkoista toistaiseksi onkin.
Nauratti oikein, kun Turvamies kertoi pikkumiehen tempuista ruokailun aikana. Se ruuan pärskyttäminen oli oikein hittijuttu meilläkin (siis lapsenlapsi) vähän aikaa sitten ja jos poika itse ei muistanut joskus, niin isoveli pikkuisen vain puhalsi malliksi ihan tahallaan pöydän toiselta puolelta ja sitten oli taas "ruokasota" käynnissä.
Hoidin heitä tässä parina päivänä ja olin kyllä ihan hätää kärsimässä, silmät pitäisi olla selässäkin. Puolitoistavuotias on kyllä ihan koko ajan vahdittava tapaus ja isommallekkin pitäisi riittää aikaa ja huomiota ja hän on kyllä sellainen, että ottaakin oman paikkansa. Kyllä huushollikin on kuin lähtevä laiva välillä, kun pojan perhe on meillä. Ihmettelee aina, että miten paljon kaikenlaista tavaraa nykyään kuuluukaan lapsiperheen varustukseen.

Ajelkaa varovasti Mie särkynyt ja koeta ottaa se matka "pakopaikkana surusta".

Katseliin eilen sitä A-tuubin ohjelmaa niistä harrikoillaan ajavista ja heidän tapaamisistaan. Veljeni poika, joka kuoli kolme vuotta sitten, oli matkalla kavereineen tällaiseen yhteistapaamiseen. Törmäsi tien reunan sementtireunukseen ja lensi pyöränsä yli. Siitäkin käytiin jotakin oikeusjuttua, kun väitetiin, että joku olisi vielä törmännyt häneen, kun hän makasi tiellä, mutta hänen saamiensa vammojen perusteella sitä ei kai koskaan vahvistettu. Pyörä oli melkein täysin vahingoittumaton, mutta pojan henkeä ei voitu pelastaa, vaikka kaikkensa tekivät lääkärit. Muistin, miten nauravaisena ja silminnähden ylpeänä poika tuli näyttämään meille pyöräänsä, kun sen oli juuri hankkinut. Kysyin tässä vähän aikaa sitten veljen vaimolta, että missä se pojan pyörä nyt on. Se on myyty ja heistä on helpottavaa, kun se meni jonnekkin muualle päin Suomea. Olisi ollut raskasta nähdä se täällä pikkupaikkakunnalla. Nuo harrikat ovat kai kaikki sellaisia "uniikki"-kappaleita, tuunattu kaikki vähän erilaisiksi, ymmärsin eilisestä ohjelmasta.
Ei tätä välillä vieläkään ymmärrä. Miten meille sisaruksille kävi molemmille näin, että jouduimme hautamaan oman lapsemme. Välillä sitä on kyllä vieläkin hirveän katkera koko elämälle.

Uuteen päivään, uusin voimin. Voikaa hyvin ystävät !

Huomenta!

Minulla ollut vähän matalapainetta tämän jalan kanssa,kun tuntuu rasittuvan nyt pienestäkin
tekemisestä.Jumpannut olen jalkaa ohjeitten mukaan.Jälkitarkastus ja kuvaus on 13.8 ja sitten
näkee mitä sieltä löytyy.
Eilen illalla oli ihan järkyttävä migreeni rupesin nukkumaan jo 8 maissa ja nukuin aamuun saakka.

Nyt vaan uutta päivää kohti,uusin mielin.

Kiitos kaikille kirjoittajille,mukavaa lukea teidän kuulumisia.

Ehkei muut jaksa vastata kun on nääntyneet helteeseen tais sitten siivoavat myrskyn jälkiä. Etelässä ainakin oli noitten Venäjän savujen takia huono ilma. Mut kiinnostaisi tietää mitä Marco-voxin alpakat on tuumanneet helteestä, nehän ei voi riisua turkkia ja mennä uimaan :)

Myrsyn jäkeen on pout sää..... Eilisen myräkän jälkeen on palattava arkeen.

Kävimme aamulla hakemassa uuden kassakoneemme. Siinä on muutamia uusia ominisuuksia jotka minun pitää opetella, miksi uusien asioiden oppiminen tuntuu niin VAIKEALTA? En kai viitsisi/jaksaisi syventyä, keskittyä. No nyt kuitenkin kone toimii , pärjään sen kanssa kunhan olen tarkkana, tästä on hyvä aloittaa harjoittelu. Minulla on muutenkin tuon tekniikan kanssa niin ja näin, joskus en saa edes tv:tä auki kun niitä erilaisia kaukosäätimiä on niin paljon. Ja kun on tietokoneen kanssa ongelma osaan vain käynnistää uudelleen tai vetää pistokkeen seinästä irti. Onneksi jj on innostunut tekniikasta ja hoitelee ne asiat puolestani.

Siellä toimistotarviketukussa( mistä ostimme koneen) on töissä tytön koulukaverin äiti. Hän minulta kysyeli mitenkä olen jaksellut. Vähän aikaa juteltiin .Aina vaan kohtaan ihmisiä, jotka tietävät tyttöni kuolemasta.Nyt kuitenkin pystyin jo puhumaan tytöstä itkemättä, aikaa on kulunut 1v vuosi ja 4 kk ja suru on muuttunut niin etten pyrskähtele itkuun vaan suren ja kaipaan tyttöäni hiljaa itsekseni.

JJ huomasi aamulla että meillä on varmaan salaoja tukossa , kun sora oli liian kosteaa räystään alta. EI johdu sateesta.Hän lähti kotiin kaivamaan.... saa nähdä mitä löytyy..... Tuntuu että yli
20 vuotta vanhassa talossa on aina jotain rempattavaa. Viime viikolla isäni ja jj korjasivat ulkoportaiden pinnoituksen ja nyt on taas jotain rempallaan.

Hyvää alkavaa viikkoa teille ystävät. Toivoopi Kastepisara

Kastepisar kirjoitti:

Myrsyn jäkeen on pout sää..... Eilisen myräkän jälkeen on palattava arkeen.

Kävimme aamulla hakemassa uuden kassakoneemme. Siinä on muutamia uusia ominisuuksia jotka minun pitää opetella, miksi uusien asioiden oppiminen tuntuu niin VAIKEALTA? En kai viitsisi/jaksaisi syventyä, keskittyä. No nyt kuitenkin kone toimii , pärjään sen kanssa kunhan olen tarkkana, tästä on hyvä aloittaa harjoittelu. Minulla on muutenkin tuon tekniikan kanssa niin ja näin, joskus en saa edes tv:tä auki kun niitä erilaisia kaukosäätimiä on niin paljon. Ja kun on tietokoneen kanssa ongelma osaan vain käynnistää uudelleen tai vetää pistokkeen seinästä irti. Onneksi jj on innostunut tekniikasta ja hoitelee ne asiat puolestani.

Siellä toimistotarviketukussa( mistä ostimme koneen) on töissä tytön koulukaverin äiti. Hän minulta kysyeli mitenkä olen jaksellut. Vähän aikaa juteltiin .Aina vaan kohtaan ihmisiä, jotka tietävät tyttöni kuolemasta.Nyt kuitenkin pystyin jo puhumaan tytöstä itkemättä, aikaa on kulunut 1v vuosi ja 4 kk ja suru on muuttunut niin etten pyrskähtele itkuun vaan suren ja kaipaan tyttöäni hiljaa itsekseni.

JJ huomasi aamulla että meillä on varmaan salaoja tukossa , kun sora oli liian kosteaa räystään alta. EI johdu sateesta.Hän lähti kotiin kaivamaan.... saa nähdä mitä löytyy..... Tuntuu että yli
20 vuotta vanhassa talossa on aina jotain rempattavaa. Viime viikolla isäni ja jj korjasivat ulkoportaiden pinnoituksen ja nyt on taas jotain rempallaan.

Hyvää alkavaa viikkoa teille ystävät. Toivoopi Kastepisara

Tänään alkoi toinen työviikko. Lomalla oli liikaa aikaa miettiä kaikenlaisia asioita ja mahdollisia ratkaisuja, joita en haluaisi pyöritellä päässäni saati toteuttaa. Vielä ei ole voimia ryhtyä suurempiin tekoihin - tai no, nyt huijaan vähäsen. Loman aikana sentään sain siivottua ruokahuoneen ja toisen makuuhuoneen; no, ainakin osittain. Huonekalut vaihtoivat paikkaa ja yritin hieman järkeistää huoneiden käyttöä. Ruokahuone oli jo pari vuotta sitten muuttunut miehen työhuoneeksi - älkää kysykö missä söimme, sen suhteen olimme tosi joustavia ja monipuolisia - ja nyt yritin palauttaa huoneen sen alkuperäiseen käyttöön. Ruuan laittaminen ja pöydän kattaaminen vain yhdelle ei vieläkään oikein suju - meillä kun mies hoiti sen puolen (jo ammattinsakin puolesta), joten ruokapöydälle on taas alkanut keräytyä erilaisia kirjeitä ja papereita.
Kai se asunnon myynti ja muutto pois täältä taitaa tulla ajankohtaiseksi... en tiedä!!

Tänään tulee kuluneeksi tasan 40 viikkoa eli 280 päivää mieheni kuolemasta, enkä voi sitä vieläkään uskoa todeksi tai ymmärtää tapahtunutta vaikka kuitenkin olin hänen vierellään hänen kuolinhetkellään. Ja se kuuluisa kysymys "miksi?" ei saa vastausta.

En ehtinyt (vaikka halusin) eilen illallla Sylvi-myrskyn silmään, joka pyyhkäisi pääkaupunkiseudun yli. Näin tullessani Turun moottoritiellä kuinka salamat leiskuivat edessäpäin mutta myrsky oli siirtynyt jo eteenpäin päästessäni perille. No, kotona sähköt toimivat vain osittain; sekin oli outoa. Pari huonetta oli vailla sähköä (kuten toinen makuuhuone ja kattotuuletin) mutta muualla huushollissa kaikki toimi. Porraskäytävässäkin valot pysyivät pimeänä eikä hissi edes inahtanutkaan. Onneksi kukaan ei ollut jäänyt sinne jumiin. Aamulla tilanne oli korjaantunut entiselleen ja ilmanvaihtokin toimi jälleen.
Kunpa joku korjaisi minunkin tilanteeni - entiselleen sitä ei enää koskaan saa.

Edelleen siis etenen vain päivän kerrallaan.

Lyöty kirjoitti:

Tänään alkoi toinen työviikko. Lomalla oli liikaa aikaa miettiä kaikenlaisia asioita ja mahdollisia ratkaisuja, joita en haluaisi pyöritellä päässäni saati toteuttaa. Vielä ei ole voimia ryhtyä suurempiin tekoihin - tai no, nyt huijaan vähäsen. Loman aikana sentään sain siivottua ruokahuoneen ja toisen makuuhuoneen; no, ainakin osittain. Huonekalut vaihtoivat paikkaa ja yritin hieman järkeistää huoneiden käyttöä. Ruokahuone oli jo pari vuotta sitten muuttunut miehen työhuoneeksi - älkää kysykö missä söimme, sen suhteen olimme tosi joustavia ja monipuolisia - ja nyt yritin palauttaa huoneen sen alkuperäiseen käyttöön. Ruuan laittaminen ja pöydän kattaaminen vain yhdelle ei vieläkään oikein suju - meillä kun mies hoiti sen puolen (jo ammattinsakin puolesta), joten ruokapöydälle on taas alkanut keräytyä erilaisia kirjeitä ja papereita.
Kai se asunnon myynti ja muutto pois täältä taitaa tulla ajankohtaiseksi... en tiedä!!

Tänään tulee kuluneeksi tasan 40 viikkoa eli 280 päivää mieheni kuolemasta, enkä voi sitä vieläkään uskoa todeksi tai ymmärtää tapahtunutta vaikka kuitenkin olin hänen vierellään hänen kuolinhetkellään. Ja se kuuluisa kysymys "miksi?" ei saa vastausta.

En ehtinyt (vaikka halusin) eilen illallla Sylvi-myrskyn silmään, joka pyyhkäisi pääkaupunkiseudun yli. Näin tullessani Turun moottoritiellä kuinka salamat leiskuivat edessäpäin mutta myrsky oli siirtynyt jo eteenpäin päästessäni perille. No, kotona sähköt toimivat vain osittain; sekin oli outoa. Pari huonetta oli vailla sähköä (kuten toinen makuuhuone ja kattotuuletin) mutta muualla huushollissa kaikki toimi. Porraskäytävässäkin valot pysyivät pimeänä eikä hissi edes inahtanutkaan. Onneksi kukaan ei ollut jäänyt sinne jumiin. Aamulla tilanne oli korjaantunut entiselleen ja ilmanvaihtokin toimi jälleen.
Kunpa joku korjaisi minunkin tilanteeni - entiselleen sitä ei enää koskaan saa.

Edelleen siis etenen vain päivän kerrallaan.

Mitä perjantai tuo tullesaan.(on muuten 13 päivä ja perjantai)
Toivon että mitään takapakkia ei jalasta löydy.
Yritin lauantaina ajella pyörällä,mutta päkiää ei voinut polkimelle laittaa,sattui.

Minun mieheni kuoli vuonna 2000 ja edeleen on kaipuu suuri,mutta eteenpäin täytyy jatkaa vaikka
välillä mietii et onko tässä mitään järkeä.Täytyy olla vaan kiitollin tästä hetkestä ja ystävistä jotka
kantavat kun on vaikeaa.

Lämpöisiä hetkiä kaikille kuitenkin.

.................... kirjoitti:

Ehkei muut jaksa vastata kun on nääntyneet helteeseen tais sitten siivoavat myrskyn jälkiä. Etelässä ainakin oli noitten Venäjän savujen takia huono ilma. Mut kiinnostaisi tietää mitä Marco-voxin alpakat on tuumanneet helteestä, nehän ei voi riisua turkkia ja mennä uimaan :)

tosiaan, emme ole vieneet niitä uimaan, vaikka järvi siintää vähän kauempana. ja kerron nyt kuitenkin niistä vaik ei pitäis. Laamahan on kuitenkin tottunut kuumiin paikkoihin mutta kyl se varjo pitää löytyy. Heltees ollaan suihkutettu vettä niitten päälle tosin näin helteel niitä on myös pitäny pyyhiä kuivemmaks. Ukkosella ollaan oltu kaik viisi yhdes siel karjasuojas, siis kaik viisi. Tämä kupla jossa on alpakat ja koira, hoitaja, autot ja rahat sekä minä. Ja kun tämä puhkeaa, niin silloin kaikki lentää taivaan tuuliin. Mutta tämähän on minun uusi elämä. Elämä mitä ei pitänyt olla!!!!!

UPDATE_9240538 kirjoitti:

tosiaan, emme ole vieneet niitä uimaan, vaikka järvi siintää vähän kauempana. ja kerron nyt kuitenkin niistä vaik ei pitäis. Laamahan on kuitenkin tottunut kuumiin paikkoihin mutta kyl se varjo pitää löytyy. Heltees ollaan suihkutettu vettä niitten päälle tosin näin helteel niitä on myös pitäny pyyhiä kuivemmaks. Ukkosella ollaan oltu kaik viisi yhdes siel karjasuojas, siis kaik viisi. Tämä kupla jossa on alpakat ja koira, hoitaja, autot ja rahat sekä minä. Ja kun tämä puhkeaa, niin silloin kaikki lentää taivaan tuuliin. Mutta tämähän on minun uusi elämä. Elämä mitä ei pitänyt olla!!!!!

vielä kirjoittaa siitä kun olin viiime joulun siellä mökillä. Ensin piti tajuta se että mä olen yksin mutta sen jälkeen alkoi takoo päässä ajatus et jotain pitää tapahtua tai muuten mä kuolen. Ensin jouduin paniikkiin, et mitä tässä tehdään. Silloin jo aloin rakentaa sitä "uutta" elämää. Mutta mitä, mitä se on. Alpakka ei käynyt silloin mieles. Ehkä sekoan mut jos ne alpakat ovat Jumalan tahto. Siis pitää elää näin. Koska Jumala otti ne rakkaimmat multa pois.

UPDATE_9240538 kirjoitti:

vielä kirjoittaa siitä kun olin viiime joulun siellä mökillä. Ensin piti tajuta se että mä olen yksin mutta sen jälkeen alkoi takoo päässä ajatus et jotain pitää tapahtua tai muuten mä kuolen. Ensin jouduin paniikkiin, et mitä tässä tehdään. Silloin jo aloin rakentaa sitä "uutta" elämää. Mutta mitä, mitä se on. Alpakka ei käynyt silloin mieles. Ehkä sekoan mut jos ne alpakat ovat Jumalan tahto. Siis pitää elää näin. Koska Jumala otti ne rakkaimmat multa pois.

anteeks et kirjoitin itsestäni. mut mä pelkään todella sitä et tää kupla puhkeaa. sitä mä pelkään, koska seuraus on kuolema. ihmettelen nytkin tilannettani, mikä se on. välillä kun on siellä laitumen äärel niin tuntuu et maailma alkaa pyöriin mun ympärillä. ja ukkosella ajattelen et he on vihaisia mulle, koska on se hoitaja. en kirjoita tässä mitä tunnen sitä hoitajaa kohtaan. lääkäri soittaa joka viikko ja epäilee et mul olis jokin persoonallisuus häiriö niistä kuolemista. onhan mulla, ei tällä luonteella niitä kuolemia taputella niin että nyt on täydellistä elämää. joudun katsoon taakseni joka askeleen minkä nykyään teen.

.................... kirjoitti:

Ehkei muut jaksa vastata kun on nääntyneet helteeseen tais sitten siivoavat myrskyn jälkiä. Etelässä ainakin oli noitten Venäjän savujen takia huono ilma. Mut kiinnostaisi tietää mitä Marco-voxin alpakat on tuumanneet helteestä, nehän ei voi riisua turkkia ja mennä uimaan :)

olen antanut vastauksen.

UPDATE_9240538 kirjoitti:

anteeks et kirjoitin itsestäni. mut mä pelkään todella sitä et tää kupla puhkeaa. sitä mä pelkään, koska seuraus on kuolema. ihmettelen nytkin tilannettani, mikä se on. välillä kun on siellä laitumen äärel niin tuntuu et maailma alkaa pyöriin mun ympärillä. ja ukkosella ajattelen et he on vihaisia mulle, koska on se hoitaja. en kirjoita tässä mitä tunnen sitä hoitajaa kohtaan. lääkäri soittaa joka viikko ja epäilee et mul olis jokin persoonallisuus häiriö niistä kuolemista. onhan mulla, ei tällä luonteella niitä kuolemia taputella niin että nyt on täydellistä elämää. joudun katsoon taakseni joka askeleen minkä nykyään teen.

Ketkä he on vihasia sulle? Ja eikös tällä palstalla muutkin kirjoita itsestään?
Mutta katso eteenpäin askeleet joita otat, ei taaksepäin. Vaikka vaan 10 senttiä eteenpäin. Eikös se koirakin yleensä mene eteenpäin kuono edellä.

hau hau kirjoitti:

Ketkä he on vihasia sulle? Ja eikös tällä palstalla muutkin kirjoita itsestään?
Mutta katso eteenpäin askeleet joita otat, ei taaksepäin. Vaikka vaan 10 senttiä eteenpäin. Eikös se koirakin yleensä mene eteenpäin kuono edellä.

Itsestämmehän me kaikki kirjoitamme ja luemme toistemme päivistä ja mielialojen vaihteluista, samaistuen niihin. Välillä sitä voi ihan hyvin, välillä elämä on yhtä kompuroimista ja menisikö pikkuisen ne askeleet taaksepäinkin välillä. Nyt juuri on minulla matalapaine menossa. Ilmakin on sateinen ja syksyn tuntuinen, suorastaan viileä. Monet asiat ovat taas ärsyttäneet ja välillä sitä sortuu pessimistiksi ja tuntee sitä syvä itsesääliä. Miksi Jumala ei auttanut, vaikka rukoilin lasteni puolesta. Vai auttoiko sittenkin, ottiko hän pojan johonkin parempaan? Suojeliko häntä joltakin muulta pahalta ? On vain uskottava, että jonakin päivänä saa vastauksia. Kun vain voisi olla katkeroitumatta, kun se tekee vain tien vielä raskaammaksi kulkea.

Kävimme miehen kanssa pojan haudalla. Sytytimme kynttilän kiven lyhtyyn. Kävelimme hetken hautausmaalla ja luimme monia tuttuja nimia hautakivistä. Alkoi tuntua, että siellä on jo paljon oman ikäistä väkeä. Tuli kyllä mieleen taas kerran, että mitähän tarkoitusta tällä ihmisen elämällä oikein on? Mies totesikin, että on se kumma, miten monet ihmiset taitavat kuvitella jäävänsä tänne ikuisiksi ajoiksi kaikessa ahneudessaan. Havitellaan sellaista, mikä kuitenkin on tänne jossakin vaiheessa jätettävä, meidän jokaisen.

Jäimme juttelemaan siellä erään lapsuuden tuttuni kanssa. Henet tapaamme myös usein talviuinnissa. Mietiskelimme, että meidän elämän mittarissa ei ole enää kovin pitkää pätkää jäljellä ja onhan se ihmisen elämä lyhyt, vaikka eläisi 100-vuotiaaksi.

Olen sytyttänyt terassille kynttilät ja pimenevässä illassa näyttävät tosi kauniilta.

Voimia Vox ja kaikki toiset !
Hyvää yötä myös

Viole kirjoitti:

Itsestämmehän me kaikki kirjoitamme ja luemme toistemme päivistä ja mielialojen vaihteluista, samaistuen niihin. Välillä sitä voi ihan hyvin, välillä elämä on yhtä kompuroimista ja menisikö pikkuisen ne askeleet taaksepäinkin välillä. Nyt juuri on minulla matalapaine menossa. Ilmakin on sateinen ja syksyn tuntuinen, suorastaan viileä. Monet asiat ovat taas ärsyttäneet ja välillä sitä sortuu pessimistiksi ja tuntee sitä syvä itsesääliä. Miksi Jumala ei auttanut, vaikka rukoilin lasteni puolesta. Vai auttoiko sittenkin, ottiko hän pojan johonkin parempaan? Suojeliko häntä joltakin muulta pahalta ? On vain uskottava, että jonakin päivänä saa vastauksia. Kun vain voisi olla katkeroitumatta, kun se tekee vain tien vielä raskaammaksi kulkea.

Kävimme miehen kanssa pojan haudalla. Sytytimme kynttilän kiven lyhtyyn. Kävelimme hetken hautausmaalla ja luimme monia tuttuja nimia hautakivistä. Alkoi tuntua, että siellä on jo paljon oman ikäistä väkeä. Tuli kyllä mieleen taas kerran, että mitähän tarkoitusta tällä ihmisen elämällä oikein on? Mies totesikin, että on se kumma, miten monet ihmiset taitavat kuvitella jäävänsä tänne ikuisiksi ajoiksi kaikessa ahneudessaan. Havitellaan sellaista, mikä kuitenkin on tänne jossakin vaiheessa jätettävä, meidän jokaisen.

Jäimme juttelemaan siellä erään lapsuuden tuttuni kanssa. Henet tapaamme myös usein talviuinnissa. Mietiskelimme, että meidän elämän mittarissa ei ole enää kovin pitkää pätkää jäljellä ja onhan se ihmisen elämä lyhyt, vaikka eläisi 100-vuotiaaksi.

Olen sytyttänyt terassille kynttilät ja pimenevässä illassa näyttävät tosi kauniilta.

Voimia Vox ja kaikki toiset !
Hyvää yötä myös

ne eläimet on mulle tosi tärkeitä. aina kun ollaaan oltu, edes vähän erossa. koira tulee vastaan ja häntä heiluu. ja sit se pussuttelee. silloin sen tajuu et jokin välittää sinusta.

Pitkästä aikaa kirjoitan...kesä on kohta mennyt. Kevään ja kesän olen paiskinut töitä, mutta olen ehtinyt myös lomaileen, jopa pari kertaa ulkomaillakin. Poikani kuolemasta on kolme vuotta ja pian viisi kuukautta; luulin "selvinneeni", mutta ei, en vain ole ehtinyt pysähtyä suremaan. Kovin päivä oli poikavainajani syntymäpäivä, olin jälleen pohjalla vähän aikaa. Pojallani oli paljon ystäviä, laitoin facebookiin viestiä poikani syntymäpäivästä, niin vähän tosi ystäviä, vain muutama muisti.

Kävin kaupunkilomalla ulkomailla ystäväni kanssa, samassa kaupungissa, jossa poikavainajani kävi työmatkalla. Olimme näköalapaikalla, lämmin samettinen yö, allamme avautuivat kaupungin valot, siinä hetkessä minä "surujeni syöväreissä" ja samalla ystäväni jutteli innokkaasti "kaupunkipojan" vieressä.

Näitä surun ja tuskan notkahduksia tulee edelleen. En oikein ymmärrä sanomaa, että jossain läheisen kuolemansurun vaiheessa jää kaipaus ja ikävä ja lämpimät muistot lohduttavat. Toki muistan poikaani ja ne muistot ovat mukavia ja lämpimiä, mutta eivät ne tuo täydellisesti lohdutusta ikävään...

Katsoin eilen tv2 ohjelman. Siinä poikansa menettänyt mies puhui surustaan. Niin samanlaisia ovat minunkin ajatukseni. Ei tästä surusta "selvitä", vaikka elämä menee menojaan ja jatkaa kulkuaan. Mikään ei tunnu miltään, tai ns. mukavat hetket eivät herätä tuntemaan oloaan "täydellisen mukavaksi", olo on ikäänkuin koko ajan jotain puuttuisi ja sitähän se on, poikani kuolemansuru ja tuska seuraa mukanani menen sitten metsään hevosten kanssa tai ulkomaille perheeni tai ystäväni kanssa. Ymmärrän, että surun kanssa on opittava elämään...

Voimia Teille läheisen menettäneille.

tästäkin hetkestä eteenpäin. Vaikka näin myöhään, otan osaa suruusi. Ja hyvä että olet jaksanut kirjoittaa.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Kiitos Marco-vox

On ilo ja kunnia saada voima-toivotukset mieheltä joka itsekin vaeltaa repaleisena ja on ollut kovassa tulessa. Minulle olet aina tullut mieleen soturina joka on vaikeista ja mahdottomista paikoista mennyt eteenpäin. Sehän on meidän palstalla olijoiden tarkoitus vaikka muu tarkoitus elämältä puuttuukin. Tuleen ei saa jäädä makaamaan! On erityisen hyvä, että myös sinä olet jaksanut kirjoittaa. Olemme samaistuneet tuskaan ja lohduttomuuteen mutta saaneet toinen toisiltamme rohkaisua etsiä voimia eteenpäin menemiseksi. Arkiset kuulumiset kuuluvat osana elämää ja olet rikastuttanut palstaa niillä alpakoilla mutta myös Bemarilla. Olen vilpittömästi ollut niistä iloinen kanssasi. Pysy mukana ja kerro kuulumisiasi. Vastaavien kohtalon ihmisiä tulee vielä lisää ja joku voi löytää meidät. Voimia sinulle!

Kävin taas palstalla lukemassa viestejänne. Turvamies jaksaa aina "tsempata" muita. Miten Sinä, Turvamies voit?

Ymmärrän myös hyvin Marco-vox:n alpakat. Minun "henkireikä" ovat hevoset. Mieliala on jälleen niin matala. Kohta lähden asiakkaiden kanssa metsään ratsastamaan. Ehkä se tuo vähän helpotusta tähän mielialaan. Pääsee kommunikoimaan hevosten ja hevosmielisten asiakkaiden kanssa. Hevosen kanssa kommunikoidaan kehon kielellä. Ne aistivat millä mielellä ratsastaja on. Toisaalta hevosen kanssa toimiminen; hoitaminen ja ratsastaminen on mukavaa puuhaa ja tuo helpotusta vähän tähän matalapaineeseen. Täytyy "tsempata" vähän iloisempaa ilmettä sekä asiakkaiden että hevosten vuoksi. Tänään laukataan!

Voimia tulevaan päiväänne.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei Poikansa menettänyt ja kaikki toisetkin

Kiitos kysymästä vointini suhteen. Työkiireet painavat päälle ja pärjään kutakuinkin hyvin. Kirjoitin aiemmin jonkinlaisesta masennuksesta ja tunnen vieläkin siihen liittyviä oireita. Ajatukset pyörivät pojassa vaikka siihen ei ole ilmennyt mitään uutta tai lisättävää. Olen useasti huomannut, että väsymys, sairaus ja etenkin ne "muut huolet" herkistävät myös surulle ja asioiden pohtimiselle. Tällaisilta elämän asioilta ei vältytä kukaan. Pitäsi vain koettaa pitää itsestä erityisen hyvää huolta niin jaksaa paremmin auttaa myös toisia. Hyvistä ja ihanista asioista on välillä vaikea nauttia ja ottaa sitä iloa irti mikä olisi saatavissa ja tarjolla. elämä aaltoilee mutta eteenpäin on vain mentävä. Mitenhän Violalla menee? Laitan loppuun vielä Erkki lemisen koskettavan runon. Voikaa hyvin ja etsikää voimia surunne ja ikävän kantamiseksi.

Joskus valvon yksikseni
vaivojeni vuoksi
joskus uni ohitseni
muista syistä juoksi.

Joskus ilo rannoillensa
venhollansa noutaa
joskus murhe mustissansa
mielen veessä soutaa

Usein armolupaukset
uskallusta antaa
aina toivon huokaukset
yli vuorten kantaa.

Kohta aamu valkenee
ja valo varjot voittaa
kohta sumu hälvenee
ja uusi päivä koittaa

Erkki Leminen

viimeisen kerran silmät suljen silloin saan rauhan.Vielä pitkä matka on eessäpäin joka päivä on kuitenkin erinlainen tai samanlainen ihmisiä kuolee ja syntyy,ikävä vaan pysyy vaikka maapallo lähtis radaltaan.

jj kirjoitti:

viimeisen kerran silmät suljen silloin saan rauhan.Vielä pitkä matka on eessäpäin joka päivä on kuitenkin erinlainen tai samanlainen ihmisiä kuolee ja syntyy,ikävä vaan pysyy vaikka maapallo lähtis radaltaan.

Mitäpä tuohon lisäisi JJ.

Mietin juuri tänään, että pojan kuolemasta on jo kulunut 2 v 8 kk ja yhä edelleen hän on valtaosan päivästä jollakin tapaa ajatuksissani ja muistoissani. Muistot tekevät vieläkin vain enimmäkseen mielen surkeaksi.

Tämä kesä on ollut jo paljon parempi kuin kaksi edellistä kesää. Pinnan alta kuitenkin niin helposti se haikeus nousee, vaikka kuinka välillä pystyy hetkeksi irrottautumaan ja nauttimaankin elämästä taas.

Olen tässä keräillyt yrttejä talteen talven varalle. Laitoin keväällä sellaisen Kekkilän viljelylaatikon tuonne kasvimaan viereen ja siinä minulla on ollut erilaista yrttiä kasvamassa.
Tomaatitkin viimein kypsyvät ja niitä on saanut syödä nyt päivittäin. Naapurin isäntäkin kävi katsomassa kasvihuonettani eilen, kun hänestä oli tuntunut, että tomaatinvieljely hänen kasvihuoneessaan oli epäonnistunut tänä vuonna. On tästä omakotitalosta ja pihasta työtä. Olemme alkaneet miettiä kerrostaloon muuttoa. Kävimme jo katsomassakin yhtä huoneistoa, mutta mieheen ei oikein iskenyt. Katsellaan nyt,

Hyvää illanjatkoa kaikille

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei Viola

Olenkin odottanut kirjoituksiasi. Matalapainetta sinullakin? Tomateista kirjoitat. Me saimme ystäviltä kaksi ruukku tomaattia jotka ovat ulkona tuottaneet todella paljon makeita pikku tomaatteja ja vieläkin näyttää vain tulevan. Mustikoita ei alueellamme ole mutta pensasmustikkaa ostimme laatikollisen. En vielä tiedä, että tuleeko puolukoita. Niitä haluaisimme talveksi. Aurinko paistaa vieläkin ja pieni viileä tuuli on ollut kokopäivän. Lammessa veden lämpö vielä 23 astetta. Asunnon vaihto on varmasti mietityttävä asia. Omakotitalossa on työnsä mutta myös vapautensa jos naapurin papin koiraa ei lasketa. Kirjoittele. Olen saanut paljon kirjoituksistasi.

Koko viikon olen surrut poikaani. Mietinkin, mitä eteen tulee...yksi hevosistani lopetettiin kaksi tuntia sitten kuuden tunnin henkiinjäämisen kamppailun jälkeen. Tuolla kentällä se makaa peiton alla....ja odottaa hautausta.

Muistan, kun kuulin kautta rantain poikani kuolemasta ja sain poikavainajani naisystävän puhelinnumeron ja soitin poikavainajani naisystävälle...hän sanoi puhelimeen, että voi vi..u, mitä ..... mulle teki, tuolla lattialla se makaa peiton alla...

Hevonen oli minun ensimmäinen "oma" hevonen. Näin ne hevoset vähenee...enää ei ole kuin kahdeksan hevosta. Minulla on hevosestani kaksi omaa kasvattia eli kaksi hienoa tammavarsaa.

Poikavainajaltani ei jäänyt lasta biologista lasta. Jälkeensä hän jätti tunnustamattoman kuukauden ikäisen vauvan, jota hoidin ja pidin kuukauden poikani lapsena. Sain lapsen äidin ylipuhuttua ja menemään dna-testeihin lapsen kanssa, joissa selvisi, että lapsi ei ollutkaan poikavainajani. Mikähän tarkoitus tälläkin oli? Poikavainajani hoiti ja piti vauvaa omanaan kuukauden ennen kuolemaansa ja minä hoidin poikani kuoleman jälkeen lasta kuukauden ja pidin häntä poikavainajani lapsena.

Kerroin eläinlääkärille poikani kuolemasta ja sanoin jopa niin, että Suomessa hoidetaan eläimet paremmin kuin ihmiset. Poikani ehti kuolla puolitoista kuukautta ennen tutkimuksia. Soitettuani sairaalaan ja peruttuani poikani ajat ja kerrottuani poikani kuolleen, vastaanottoavustaja sanoi, että olisitte tilanneet peruutusajan!!! Kerroin myös eläinlääkärille, että moni on ihmetellyt, miksi teen työtäni hevosten parissa. Kerroin, että ainoat hetket, jolloin en ajattele poikaani ja pojan kuolemaa ovat silloin, kun ratsastan, tai muuten touhuan hevosten kanssa. Hevoset ovat minulle enemmän kuin harrastuskappaleita.
Hevoset ovat elämäntapa ja mahdollisuus elää elämääni eteenpäin...

Miten jaksaa tästä eteenpäin?

Olen pahoillani, että kirjoitan, kun minulla menee "huonosti". Voimia läheisen menettäneille. Jospa se uni tulisi minullekin....

Lopetettu hevonen merkitsi minulle paljon. Minulla on ikävä, suunnaton ikävä poikaani ja hevostani.....elämä koettelee...joko tähän kuolemiseen ehtii turtua?

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hyvää huomenta Poikansa menettänyt

Mitä olisimme ilman tunteita? Emme mitään. Myötäelän täällä tänäkin aamuna kanssasi ja uskon ymmärtäväni menetyksesi suuruuden. Ikävää, että rakkaan hevosesi aika tuli nyt täyteen ja se sai varmasti parhaan hevosen elämän kanssasi. Voi mikä tunne myllerrys on sekin, ettei lapsi ollutkaan poikasi. Se ettei poikasi saanut peruutusaikaa ei estänyt häntä kuolemasta kun aika tuli täyteen. Minunkin poika poika kuoli vaikka mahdollisuuksia elämälle olisi ollut lukematon määrä. Tänään kaikki asiat tuntuvat epäoikeudenmukaiselle ja katkeralle. Koeta taistella sitä tunnetta vastaan ja olla vielä illalla voittaja. Älä anna periksi vaan ohjaaa ajatukaia kuin ohjaksia pidellen. Kuolemaan tuskin turtuu milloinkaan.

Äläkä ole pahoillasi, että kirjoitat tänne kun menee huonosti. Pasta on sitä varten, että tänne voi kirjoittaa kuolemasta ja surusta. Eikä se estä kirjoittamasta tomaateistakaan. Minä olen kokenut saavani voimaa ja lohtua teidän toisten kirjoituksista. Tämä on sitä vertaistukea vaikkemme tapaakaan toisiamme.

Paljon voimia sinulle ystäväni ja kirjoita.

t. Turvamies

Minäkin heräsin tänään aamuyöllä klo 4 ja mietin asioita ja uni ei enää tullut. Pojan hautajaisista on kulunut aikaa kolme kuukautta. Arki sujuu jotakuinkin hyvin. Olen saanut järjesteltyä joitakin pojan tavaroita pois hänen huoneestaan. Vaatteet ja kaikenlaista muuta tavaraa on kuitenkin huoneen kaapit täynnä ja niitä en vielä jaksa laittaa minnekään eteenpäin.

Loman jälkeen olen aloittanut työt. Viime yönä pohdin sitäkin olisiko minun vielä haettava sairauslomaa, koska täysin en voi vielä keskittyä töihin ja olen kuitenkin työssäni vastuussa muiden turvallisuudesta. Toisaalta minusta taas tuntuu, että jotenkin käyttäisin hyväkseni tätä lapsen kuolemaa, jos hakisin lomaa. Minkäköhän mittaisia sairauslomia te muut olette aikoinanne tarvinneet?

Kissaa ei ole kuulunut kotiin, se on siis kuollut. Onneksi puolivuotias koiramme on virkeä ja järjestää meille kaikenlaista puuhaa pitkin päivää. Kyselit Turvamies aiemmin minkälainen koiramme on. Koira on sekarotuinen, tällä hetkellä säkäkorkeus 49 cm ja painoa 25 kg ja taitaa vielä vähän kasvaa .Väriltään musta ja lurppakorvainen. Se laittaa "pienen" kuononsa joka paikkaan ja seuraa innolla kaikkea touhua. Kesällä sillä on ollut mökillä mukavaa, kun on päässyt vapaana juoksemaan ja uimaan.

Minua ilahdutti tänään myös se, että joku poikani ystävä oli käynyt hänen haudallaan ja tuonut sinne ruusuja. On mukavaa, kun joku häntä näin muistaa.
Välillä tuntuu sukulaisten kanssa, että muut ovat kuin unohtaneet jo hänet, kun hänestä ei puhuta. Sisareni ei koskaan kysy, miten minä olen jaksanut, vaikka jutellaan useita kertoja viikossa muista asioista. Ja jos jotakin juttelen pojastani hän ei jatka juttua eteenpäin. Kuitenin hyvä asia on, että minulla on hänen perheensä tukenani. Sekin on auttamista, että saa osallistua heidän arkipäivään.

Majni (Lock) kirjoitti:

Minäkin heräsin tänään aamuyöllä klo 4 ja mietin asioita ja uni ei enää tullut. Pojan hautajaisista on kulunut aikaa kolme kuukautta. Arki sujuu jotakuinkin hyvin. Olen saanut järjesteltyä joitakin pojan tavaroita pois hänen huoneestaan. Vaatteet ja kaikenlaista muuta tavaraa on kuitenkin huoneen kaapit täynnä ja niitä en vielä jaksa laittaa minnekään eteenpäin.

Loman jälkeen olen aloittanut työt. Viime yönä pohdin sitäkin olisiko minun vielä haettava sairauslomaa, koska täysin en voi vielä keskittyä töihin ja olen kuitenkin työssäni vastuussa muiden turvallisuudesta. Toisaalta minusta taas tuntuu, että jotenkin käyttäisin hyväkseni tätä lapsen kuolemaa, jos hakisin lomaa. Minkäköhän mittaisia sairauslomia te muut olette aikoinanne tarvinneet?

Kissaa ei ole kuulunut kotiin, se on siis kuollut. Onneksi puolivuotias koiramme on virkeä ja järjestää meille kaikenlaista puuhaa pitkin päivää. Kyselit Turvamies aiemmin minkälainen koiramme on. Koira on sekarotuinen, tällä hetkellä säkäkorkeus 49 cm ja painoa 25 kg ja taitaa vielä vähän kasvaa .Väriltään musta ja lurppakorvainen. Se laittaa "pienen" kuononsa joka paikkaan ja seuraa innolla kaikkea touhua. Kesällä sillä on ollut mökillä mukavaa, kun on päässyt vapaana juoksemaan ja uimaan.

Minua ilahdutti tänään myös se, että joku poikani ystävä oli käynyt hänen haudallaan ja tuonut sinne ruusuja. On mukavaa, kun joku häntä näin muistaa.
Välillä tuntuu sukulaisten kanssa, että muut ovat kuin unohtaneet jo hänet, kun hänestä ei puhuta. Sisareni ei koskaan kysy, miten minä olen jaksanut, vaikka jutellaan useita kertoja viikossa muista asioista. Ja jos jotakin juttelen pojastani hän ei jatka juttua eteenpäin. Kuitenin hyvä asia on, että minulla on hänen perheensä tukenani. Sekin on auttamista, että saa osallistua heidän arkipäivään.

mietin olenko loppuunpalannut työmäärästä, tai onko masennus iskenyt...millä niitä erottaa? jäsenet painaa kuitenkin..ja väsymys. Tänään teimme puuhommia metsässä, mutta en minä kauan jaksanut, sohvan kuva kutsui minua nukkumaan..
Mietin siellä metsässä, miettiikö mieheni juuri nyt poikaamme, en viitsinyt kysyä jollei hän kuitenkaan miettinyt. Mietin mistä saisi elämäniloa jostain tekemisistään. Hieno ilma oli, ei riitaa, kaikki periaatteessa hyvin, mutta ei siltikään..se joku liekki mikä elämässä pitää olla puuttuu edelleen..aivoissa kuuluu..mitä turhaan, tämä voi loppua koska vaan, kuolema odottaa..minkä takia teet tämän..kenen takia teet tätä..kunnei millään ole enää mitään väliä periaatteessa..kunnei edes oman ilon vuoksi tai oman hyödynkään vuoksi saa intoa..sanotaanko tätä suruksi, masennukseksi..uupumusta..pakko painaa kuitenkin...

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei Milla-äiti

Surun murtamassa elämän tilanteessa on varmaan vaikea aina analysoida itseään, että missä mennään milloinkin. Lääkärillä käyntikin voi olla hyväksi ainakin tarkistuttamassa tilanetta lääkärin näkökulmasta. Elämän liekki katoaa näkyvistä ja edes pienikin kipinä helpottaisi. Nyt ehkä pitäisi koettaa pistää etusijalle niitä asioita mistä tykkää tai on alitajunnassaan joskus haaveillut. Hyvä- tai parempimieli saattaakin vain odottaa oikeaa tilaisuutta tulla esille. Olenkin joskus aiemmin kirjoittanut kysymyksestä, että missä se onni oikein luuraa ja tullut siihen tulokseen, että ettei missään muualla kuin minussa itsessäni. Onni ei tule kekenkään mukana luokseni, esineissä tai asioissa vaan se on jo minussa ja odottaa oikeaa hetkeä tulla esille. Joskus sen esille tulemiseen minä itse olen se joka jarrutan. Joskus se ei suotu tulemaan vaikka sitä kuinka kutsuisin. Mahdollisuuksia onnen esille saamiseksi on paljon. Ryhdyppä miettimään miten saisit sen jo sinulla olevan onnen esille.

Itsekin mietin välillä samoja asioita itsessäni, että olenko masentunut vaiko vain väsynyt? Lääkärini otatti keväällä paljon kokeita. Mitailtiin myös hormonitasoja mitkä nyt tuntuivat ihan naisten hommilta. Lääkäri sanoi, että jos syksyllä masentaa voi hän kyllä kirjoittaa jotain mietoa lääkettä mistä ei olisi mitään haittaa tai sivuvaikutusta. En kuitenkaan ole nyt muuta pyytänyt kuin reseptin tupakanpolton lopettamiseksi. hain jo lääkkeetkin mutta ei tee mieli vielä lopettaa. Minun hormonitaso nousee kun tapaan tyttären pikku pojan. Poika oli eilen meillä ja osaa nyt kävellä. Olin ostanut pojalle pikku mopon. Sellaisen mitä jaloilla tyrkitään ja aikamoinen pörinä pojan suusta lähtikin kun työntelin sillä pitkin lattioita. Aikoinaan omalla pojalla oli samanlainen mopo jolla hän ajoi lenkkiä olohuoneen ja keittiön välillä. Meillä voi siten ajaa ympyrää.

Itse aikaan saamattomana olenkin odottanut teidän ystävien kirjoittelua ja käynyt monet kerrat päivällä katsomassa palstaa. Tuntuu välillä ettei saa aloitetuksi ja siksipä kiitänkin sinua kirjoituksestasi sillä niin hyvälle tuntui lukea sitä. Kävimme nyt illalla pojan haudalla. Taaskaan ei tuntunut siltä, että poika voisi siellä mitenkään olla vaikka olihan itse hänet sinne laskenut. Niin paljon olen omaa lastani tänäänkin ajatellut vaikka en sitä kenellekkään ole ääneen sanonut. Ne ajatukset varmaan näkyvät minussa päällepäinkin vaikka koetan välillä olla niin kuin mielessä olisikin jotain muuta. Tekeminen on minulle sitä lepoa surusta.

Voimia teille Milla-äiti, Poikansa menettänyt, Majni ja kaikki toisetkin palstalla olijat. Isän kätteen iltanne ja yönne.

Taidan minäkin olla se, joka kirjoittelee tänne vain kun on paha olla. Silloin kun on erityisen paha olla ei jaksa edes kirjoittaa.
Mitään henkireikiä tai jaksamisen kiintopisteitä en ole vielä löytänyt tai niitä ei ole eteeni tullut. Paikkani olisin monesti halunnut vaihtaa niiden ikäisteni tai nuorempien kanssa, joiden kuolinilmoituksia olen lehdistä lukenut. Varsinkin se pieni 2-v tyttö, jonka piti kuolla venepalossa Kustavissa. Se oli niin väärin!!!

Otsikko viittaa siihen tosiasiaan ettei menneeseen ole paluuta - ei, vaikka miten tahtoisi. Tunnen muuttuneeni ihmisenä myös siten, että en kykene tekemään töitä samalla tavalla kuin vielä viime lokakuussa. Siksi olen miettinyt tämän työpaikan (ja koko paikkakunnan) jättämistä. Tunnen pettäväni työnantajani, sillä tapani tehdä töitä on muuttunut. Ajatukset / muisti ei ole entisensä ja tehokkuus on karissut roimasti. En tiedä palasinko töihin liian aikaisin: vain viikko mieheni kuoleman jälkeen. Olin tosin poissa hänen hautajaisten aikoihin (marraskuussa) 1,5 viikkoa ja sitten pidin loput lomat pois joulun aikoihin - siitäkin kertyi lomaa reilu 2 viikkoa. Mutta muuten olen ollut töissä. Tai no, olen ollut paikalla, en läsnä. Alkuun tuli napsittua rauhoittavia mutta ne vaikeuttivat hieman työmatkoja. No, edellä ajavan auton takavaloja oli kyllä "helppo" seurata. Jarrutti, kun edessä oleva jarrutti ja sitten taas välillä mentiin... Töissäkin oli vaikeuksia pysyä hereillä ja skarppina.
Kesäloman alku pelotti ihan kamalasti; miten osaisin olla yksin? Vaan niinhän sekin 3 viikkoa tuli "lusittua". Toiset 3 viikkoa on vielä jäljellä mutta ajattelin sen ottaa tai pitää mahdollisena irtisanomisaikana.

Tämä loppukesä ja jossain vaiheessa alkava syksy ahdistaa niin järjettömästi. Pimeinä iltoina parvekkeelta ulos katsoessani pystyn näkemään miten mieheni palasi töistä kotiin iltavuoroista - miten auto ajoi parkkipaikalle ja miten hän käveli kotiin. Eikä niin tule käymään.

Myöhään torstai-iltanan tulin järjestäneeksi yhden keittiön kaapin, jossa on mm. kaikki lääkkeet; mieheni, minun ja vähän muitakin. Ihmeellisen hyvä arsenaali sieltä löytyikin.. jopa vaarallisen hyvä, sanoisin.
Vaan vielä on asioita järjestettävänä.

Lyöty kirjoitti:

Taidan minäkin olla se, joka kirjoittelee tänne vain kun on paha olla. Silloin kun on erityisen paha olla ei jaksa edes kirjoittaa.
Mitään henkireikiä tai jaksamisen kiintopisteitä en ole vielä löytänyt tai niitä ei ole eteeni tullut. Paikkani olisin monesti halunnut vaihtaa niiden ikäisteni tai nuorempien kanssa, joiden kuolinilmoituksia olen lehdistä lukenut. Varsinkin se pieni 2-v tyttö, jonka piti kuolla venepalossa Kustavissa. Se oli niin väärin!!!

Otsikko viittaa siihen tosiasiaan ettei menneeseen ole paluuta - ei, vaikka miten tahtoisi. Tunnen muuttuneeni ihmisenä myös siten, että en kykene tekemään töitä samalla tavalla kuin vielä viime lokakuussa. Siksi olen miettinyt tämän työpaikan (ja koko paikkakunnan) jättämistä. Tunnen pettäväni työnantajani, sillä tapani tehdä töitä on muuttunut. Ajatukset / muisti ei ole entisensä ja tehokkuus on karissut roimasti. En tiedä palasinko töihin liian aikaisin: vain viikko mieheni kuoleman jälkeen. Olin tosin poissa hänen hautajaisten aikoihin (marraskuussa) 1,5 viikkoa ja sitten pidin loput lomat pois joulun aikoihin - siitäkin kertyi lomaa reilu 2 viikkoa. Mutta muuten olen ollut töissä. Tai no, olen ollut paikalla, en läsnä. Alkuun tuli napsittua rauhoittavia mutta ne vaikeuttivat hieman työmatkoja. No, edellä ajavan auton takavaloja oli kyllä "helppo" seurata. Jarrutti, kun edessä oleva jarrutti ja sitten taas välillä mentiin... Töissäkin oli vaikeuksia pysyä hereillä ja skarppina.
Kesäloman alku pelotti ihan kamalasti; miten osaisin olla yksin? Vaan niinhän sekin 3 viikkoa tuli "lusittua". Toiset 3 viikkoa on vielä jäljellä mutta ajattelin sen ottaa tai pitää mahdollisena irtisanomisaikana.

Tämä loppukesä ja jossain vaiheessa alkava syksy ahdistaa niin järjettömästi. Pimeinä iltoina parvekkeelta ulos katsoessani pystyn näkemään miten mieheni palasi töistä kotiin iltavuoroista - miten auto ajoi parkkipaikalle ja miten hän käveli kotiin. Eikä niin tule käymään.

Myöhään torstai-iltanan tulin järjestäneeksi yhden keittiön kaapin, jossa on mm. kaikki lääkkeet; mieheni, minun ja vähän muitakin. Ihmeellisen hyvä arsenaali sieltä löytyikin.. jopa vaarallisen hyvä, sanoisin.
Vaan vielä on asioita järjestettävänä.

Hei kaikille!

Monta kertaa olen alkanut kirjoittaa tänne, mutta sitten jotenkin vain ei saa mitään ulosantia kuitenkaan.
Hengessä mukana kuitenkin teidän kaikkien vaiheissa ja tunteissa.
Eilen illalla, kun menin nukkumaan, niin olin jotenkin erittäin suruissani. Muistin teitä täällä ja ajattelin, että kuinkahan moni teistä nytkin makaa valveilla samanlaisissa tunteissa. Jotenkin se antoi lohtua, tai ei se tietenkään, että teidän pitää kärsiä, mutta en tuntenut olevani niin yksin siinä.

Kävin äsken haudalla. Vein sinne kimpun kukkia ja sytytin kynttilän. Tapasin siellä minua hieman nuoremman tuttuni,jonka puoliso kuoli pari vuotta sitten äkillisesti ja siinä hän kertoi myös niistä "lieveilmiöistä", mitä läheisen kuolema voi aiheuttaa. Itsekkinolen jouduin poikani exän riepottelemaksi surun lisäksi. Hän oli saanut "vettä niskaansa" miehen suvun taholta ja hän oli suruissaan siitä, että kukaan miehen suvusta ei ole yhteydessä enää häneen, eikä lapsiinkaan (se oli erityinen surun aihe hänelle).
Kerroin hänelle, että en enää käy niin usein haudalla ja hän sanoikin, että on vain pakko irrottaa otteensa. Ei se nyt ihan sitäkään kohdallani ole. Hauta on siellä, hautakivessä lukee poikani nimi, mutta muistelen häntä mieluiten muualla.

yksy on taas auttamattomasti saapunut. Tänään on meillä kylmää, oikein piti ruveta etsimään lämmintä ylleen aamulla. Eilen ilmoittauduin syksyn kursseilleni. Englannin kurssi jatkuu ja sitten liikuntaa. Joogan aloittamista mietin vielä, siellä olisi tilaakin. toisaalta ei haluaisi olla joka päivä menossa jonnekkin, kun on se talviuintikin. Se alkaa taas ensi kuussa. Mökillä kyllä uidaan vieläkin, ainakin saunasta päin.

Kirjotit Lyöty aika samoista tunteista, joita itse koin poikani kuoleman jälkeen. Minullehan kävi niin, että silloinen työni alkoi tuntua ihan mahdottomalta. Minäkin tunsin, että en ollut oikealla paikalla enää. Tuntui, että koko arvomaailmani oli mennyt niin päälaelleen, että oli ihan mahdotonta jatkaa rahoitusalalla, missä toimin. Minulle sanottiin kyllä, että suruvaiheessa ei pitäisi tehdä mitään suuria päätöksiä ja voi se pitää paikkansakkin. Työni jättämistä en ole katunut, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen, en kyllä saanut mitään tukeakaan päätökselleni. Tein kyllä joitakin muita asioita siinä yhteydessä vähän hätiköiden.

Nyt on pakko lopettaa

Illanjatkoa kaikille teille ja voimia

No löysin minäkin tämän palstan taas. On jälleen niitä unettomia öitä, jolloin miettii ja muistelee rakkaita ja menneitä perheenjäseniään..Minulla on sijaisvanhemmat kyllä edelleenkin ja neljä isosiskoa siinä mutta sitä tosiasiaa, ettei niitä biologisia niin sen käsittäminen tässä äidin kuoltua on tuntunut pahalta.Monesti tämän vuoden aikana ja kun on masennusta niin on tullut mieleen että onko tässä elämässä sitten mitään järkeä, on ikävä isää,äitiä ja kahta isoveljeä. Sureminen tuntuu jotenkin nyt olevan jossain taustalla suurimmaksi osaksi ja minut on vallannut suuri tyhjyys ja se, etten tahdo voida hyväksyä itseäni..
Olon pahetessa tässä muutamia kertoja on vain lääkitystä lisätty ja joskus tunnen en kertakaikkiaan mitään. Asioista puhuessa psykologille suusta tulee kyllä asioita mutta yhteys tunteisiin jotenkin kadoksissa.
Muutamia viikkoja sitten kun oli hyvät fiilikset tuli onneksi lähdettyä Päijänteen risteilylle ja yksi päivä mentiin käymään Jyväskylässä,oltiin siellä pari päivää ja sain viettää aikaa vanhan koulukaverin kanssa, jota en ollut nähnyt 15 vuoteen=) Olen yrittänyt vain karkoittaa ikävät ajatukset ja keskittynyt johonkin asiaan,mikä kivalle tuntuu. Se toimii välillä mutta on tietty hetkiä jolloin tuntuu ettei mikään tähän elämäntuskaan auta.

hoh hoh..no jopas on ihmeellinen pappi..ihan kauhistuttaa tuollainen käytös..uskomatonta..oli sitten pappi tai ei..
joo paljon on ajatuksia päässä täkllä hetkellä, työni kannalta siis..ei kauheasti valoa näy ja mietinkin olinko liian ahne kun neuvottelin erään henkilön kanssa..
olen taas kirjoitellut töissä jos on luppoaikaa , ihan omia ajatuksia..päiväkirjaa tavallaan..tarttis kai ottaa joku laatikko minne niitä sujauttaa..jos jotain sattuu niinkuin..tai sitten voi lukea muutaman vuoden päästä mitä tuli ajateltua tänään..
Välillä vaan ei halua jakaa omia murheitaan ystäviensäkään kanssa, koska tuntuu ettei ikinä ole mitään kivaa kerrottavaa..ja periaatteessa en voi esittää mitään hyvin menee ja kiva juttu hei ..jollei ole iloinen niin ei ole..
en nyt vielä kuitenkaan halua tääläkään antaa kuvaa että olen ihan pohjalla..mutta tuntuu siltä että kun ja jos lopetan duunit vajoan pitkäksi aikaa taas sohvanpohjalle josta on hyvin vaikeaa nousta..kokemusta on..
pidän pojan takkia taas ja ihmettelen miten se jopa yhden pesunkin jälkeen voi tuoksua häneltä..tai ainakin hänen partavedeltä kai..no yhdistän kuitenkin tuoksun hä'neen ja se on pääasia..
kai hän sieltä ylhäältä katselee ja huokaa minua..
nuorimmainen kävi moikkaamassa minua tänäänkin..eilen ei halannut minua kun lä'hti ja tuntui ihan hullulta..ihan oikeasti täysin hullua..
tänään otin senkin vahingon takas moneen kertaan..eilen jo poika kertoi jostain tyttöehdokkaasta..muuta ei herunnut kun että on vaalea..
tänään herui jo enemmän tietoa..:) en tiedä onko tämä vaan jotain josta saada jotain niikuin..elämän kiinnostusta tai mitä lie..jos oikein rehellinen olen itselleni..ei oikein kauheasti kiinnosta, enkä edes uskalla uskoa että jokos se tyttö jo löytyi..ja onhan poika vielä nuori..
tietenkin toivoo että joskus se löytyy ja rauhoittuu jne..samaan hengenvetoon toivoo ihan erillaista elä'mää missä mennään eikä meinata..täyttä elävää elämää, kokemuksia ym..vielä sitä ehtii viettää tylsää elämää töineen velvollisuuksineen..
poden aika ajoin huonoa omatuntoa kunnei poikakaan aina saa minussa innostusta aikaiseksi.ö.ja sellaista tsemppiä..kai se on menettämisen pelkoa..hänhän on lähdössä matkalle tässä..ja myönnän että pelkään enemmän kuin paljon..
nyt ei jaksa enää..sohvalle mars...

Voimia vain teille kaikille tähänkin iltaan !

Käsiini sattui eilen kaappeja penkoessani, kortti, jonka sain eräältä asiakkaaltani, kun lopetin työssäni kaksi vuotta sitten.
Olin niin surun murtama silloin, (poikani kuolemasta oli kulunut puolisen vuotta), että tuskin olin tajunnut lukeakkaan korttia kunnolla. Hän oli kirjoittanut korttiin hyvin kauniisti ja se ilahdutti minua eilen kovasti. Kyllä minun on täytynyt olla ihan oikeasti aika lailla "toiselta planeetalta" siinä vaiheessa , kun katselin korttia kuin en olisi sitä ikinä ennen nähnytkään. Joitakin asiakkaita kaipaan tosi paljon vieläkin, tämä asiakas mukaanlukien. Tapaan kyllä heistä monia, kun kuljeskelen eri paikoissa ja niissä vaihdamme kuulumisia puolin ja toisin.

Huomenna vietetään taas mökkikauden päättäjäisiä. Keskimmäisen pojan perhe tulee mökille lapsien kanssa huomenna ja laittelemme värillisiä lyhtyjä ja ammumme raketteja illan pimetessä. Venetsialaisiksi tätä elokuun viimeisen lauantain juhlaa kutsutaan. Venetsialaisia olemme viettäneet niin kauan kuin jaksan muistaa. Muistan miten innoissaan vanhin poikakin aina oli tästä illasta. Kauan suunnittelivat millaisia papatteja (mattareita) ja raketteja ostetaan. Ensimmäiset papatit lapsena olivat paperisia nallipyssyn nalleja ja pamauttivat niitä kivien päällä vasaralla.Itse en ole koskaan välittänyt niistä paukuista, mutta raketteja on mukava kyllä katsella tummalla taivaalla veden yllä.
Nyt on kyllä luvassa aika viileää säätä. Toppatakkiin saa varmaan sonnustautua ainakin illalla, jos aikoo tareta ulkosalla.

Kävin tänään taas pojan haudalla ja siellä sytytin kynttilän ja mietin myös teitä tällä palstalla. Iltaisin, kun surumieli valtaa ja mieteeni menevät sinne mustan puolelle, niin mietin Turvamiehen lailla, että kuinkahan moni teistä mahtaa maata samoin valveilla. Jotenkin saan siitä aina lohtua ja koeten lähettää teille valvojille lohtuajatuksia myös.



Öitä

mitä on elää kuplassa. Täällä aurinko paistaa, ukkostaa ja salamoi ja ollaan onnellisia koska onhan tämä elämä mitä haluan. Mutta mikä teidän mielestä on se kupla missä elän. Onko tää enään todellista elämää et rakensin alpakoilla uuden julkisivun. Ja olen myös lääkärille puhunut siitä et pelkään et tää kupla puhkee. Mulla on kyl kaikki mutta kun en ole onnellinen. Ei se hoitaja , vaik yhdes oltu pyöräilemässä ja auto-ajelul. Saksasta tulee toinen eläinten hoitaja kuukaudeks, tapasin hänet seminaaris. Ehkä sit mennään kolmestaan pyöräileen. Tää on ihan tajutonta, siis mä en enää ymmärrä. Onko tää sitä persoonallisuus häiriötä. Vaikka tää vois näyttää hienolta niin sanoisin vain et moni kakku päältä kaunis. Elämäni tulee kuitenkin olemaan tätä, rautaa taotaan aina kun se on kuumaa ja niitä rautoja pitää olla monta. Mutta jos ne raudat loppuu, mitä sitten tehdään. Lähteekö silloin kaikki, siis kaikki. Enhän mä enään pysty luopuun mistään. Tämä on kuitenkin täydellinen systeemi. Jumalauta, mulla on kaikki!

UPDATE_9240538 kirjoitti:

mitä on elää kuplassa. Täällä aurinko paistaa, ukkostaa ja salamoi ja ollaan onnellisia koska onhan tämä elämä mitä haluan. Mutta mikä teidän mielestä on se kupla missä elän. Onko tää enään todellista elämää et rakensin alpakoilla uuden julkisivun. Ja olen myös lääkärille puhunut siitä et pelkään et tää kupla puhkee. Mulla on kyl kaikki mutta kun en ole onnellinen. Ei se hoitaja , vaik yhdes oltu pyöräilemässä ja auto-ajelul. Saksasta tulee toinen eläinten hoitaja kuukaudeks, tapasin hänet seminaaris. Ehkä sit mennään kolmestaan pyöräileen. Tää on ihan tajutonta, siis mä en enää ymmärrä. Onko tää sitä persoonallisuus häiriötä. Vaikka tää vois näyttää hienolta niin sanoisin vain et moni kakku päältä kaunis. Elämäni tulee kuitenkin olemaan tätä, rautaa taotaan aina kun se on kuumaa ja niitä rautoja pitää olla monta. Mutta jos ne raudat loppuu, mitä sitten tehdään. Lähteekö silloin kaikki, siis kaikki. Enhän mä enään pysty luopuun mistään. Tämä on kuitenkin täydellinen systeemi. Jumalauta, mulla on kaikki!

sitä en halua enään tässä elämässä. En mä kuitenkaan saa enkä haluu uutta perhettä. Mulle annettiin se yksi minkä menetin. Ja se oli se todellinen . Ja tämä loppu elämä on sitä epätodellisuutta. Jollekkin tämä voisi olla täydellistä. Mutta kaks arkkua hautaan samassa tilaisuudes. Siis perhe ja mikä perhe mulla on nyt, kaks alpakka juniorii, koira, kaks hoitajaa. Onko tää nyt sitä saatanan hyvää elämää. Onko mulla nyt kaikki. Tämä on kuin huuto pimeyteen mutta näitä ei ole pakko lukea. Kiitos, että sain kirjoittaa. vox.

UPDATE_9240538 kirjoitti:

sitä en halua enään tässä elämässä. En mä kuitenkaan saa enkä haluu uutta perhettä. Mulle annettiin se yksi minkä menetin. Ja se oli se todellinen . Ja tämä loppu elämä on sitä epätodellisuutta. Jollekkin tämä voisi olla täydellistä. Mutta kaks arkkua hautaan samassa tilaisuudes. Siis perhe ja mikä perhe mulla on nyt, kaks alpakka juniorii, koira, kaks hoitajaa. Onko tää nyt sitä saatanan hyvää elämää. Onko mulla nyt kaikki. Tämä on kuin huuto pimeyteen mutta näitä ei ole pakko lukea. Kiitos, että sain kirjoittaa. vox.

on ihana eläin. Joku kysyikin siiitä ja niistä. Me koulutetaan niitä ja ne tuodaan näyttelyyn. Kunhan ne nyt saadaan mallikelpoisiks. Isäntä keltä olen vuokrannut tilan, tuli kerran käymään. Tuli siihen laitumen viereen isännän ottein ja oltiin sit laitumella niitten kans . Isäntä tokas vaan et taitaa olla amatöörien hommia. No, minähän olen ammattilainen, heh, heh. Mutta kyl nuo alpakat on tuoneet mulle kauheasti sitä iloo ja sellaista. Tosi nätit yksilöt ja karvat leikataan niin et ne todellakin ovat nättejä. vox.

UPDATE_9240538 kirjoitti:

on ihana eläin. Joku kysyikin siiitä ja niistä. Me koulutetaan niitä ja ne tuodaan näyttelyyn. Kunhan ne nyt saadaan mallikelpoisiks. Isäntä keltä olen vuokrannut tilan, tuli kerran käymään. Tuli siihen laitumen viereen isännän ottein ja oltiin sit laitumella niitten kans . Isäntä tokas vaan et taitaa olla amatöörien hommia. No, minähän olen ammattilainen, heh, heh. Mutta kyl nuo alpakat on tuoneet mulle kauheasti sitä iloo ja sellaista. Tosi nätit yksilöt ja karvat leikataan niin et ne todellakin ovat nättejä. vox.

Valitsin tähän loppuun vielä tunnus-sävelen. Kone nousee vaikka minkä kasan alta ylös mutta kyllä siihen pystyy myös ihminen jos vaan on sitä tahtoo.http://www.youtube.com/watch?v=qcsR8nd2BBE&NR=1

Palikat oli järjestyksessä sitten yhtäkkiä kaikki sekaisin sitten,alkaa uusi järjestely ja paljon vaikeamman palapelin teko joka ei tule koskaan valmiiksi mutta kuva hahmotuu jokaisen uuden palan jälkeen.
Terveisiä Marco-voxille ja alpakoille.

jj kirjoitti:

Palikat oli järjestyksessä sitten yhtäkkiä kaikki sekaisin sitten,alkaa uusi järjestely ja paljon vaikeamman palapelin teko joka ei tule koskaan valmiiksi mutta kuva hahmotuu jokaisen uuden palan jälkeen.
Terveisiä Marco-voxille ja alpakoille.

saataa käydä että melkein valmis palapeli putoaa pöydältä lattialle tai sen joku pudottaa vahingossa tai tahallaan.

jj kirjoitti:

Palikat oli järjestyksessä sitten yhtäkkiä kaikki sekaisin sitten,alkaa uusi järjestely ja paljon vaikeamman palapelin teko joka ei tule koskaan valmiiksi mutta kuva hahmotuu jokaisen uuden palan jälkeen.
Terveisiä Marco-voxille ja alpakoille.

itse olen nykyään pitänyt elämääni sakki lautana. välillä olen torni joka puollustaa, välillä hyökkään kuin sotamies. välillä liikun villisti kuin hevonen, mutta haluisin kuitenkin sen kuningattaren, vaikka saksalaisen. Jos nää pelimerkit vielä kaatuu, jaksanko enään rakentaa? Mutta elämähän on vain peli, ainakin mulle. Ei tää voi kaikille olla tällaista, ensin jätetään yksin. Yksin olet, yksin itket, yksin päätät asioita jotka ehkä pelastaa sut. Ja sit, sä olet yht äkkiä tilanteessa, et sulla on kaks ihanaa naista, suloiset alpakat ja en unohda sitä koiraa myös joka tietää isäntänsä. Pitäiskö kiittää Jumalaa. Jumala ottaa ja Jumala antaa. Jotenkin vaan tää on nyt väärin.

UPDATE_9240538 kirjoitti:

itse olen nykyään pitänyt elämääni sakki lautana. välillä olen torni joka puollustaa, välillä hyökkään kuin sotamies. välillä liikun villisti kuin hevonen, mutta haluisin kuitenkin sen kuningattaren, vaikka saksalaisen. Jos nää pelimerkit vielä kaatuu, jaksanko enään rakentaa? Mutta elämähän on vain peli, ainakin mulle. Ei tää voi kaikille olla tällaista, ensin jätetään yksin. Yksin olet, yksin itket, yksin päätät asioita jotka ehkä pelastaa sut. Ja sit, sä olet yht äkkiä tilanteessa, et sulla on kaks ihanaa naista, suloiset alpakat ja en unohda sitä koiraa myös joka tietää isäntänsä. Pitäiskö kiittää Jumalaa. Jumala ottaa ja Jumala antaa. Jotenkin vaan tää on nyt väärin.

Tämä ns. elämä mitä olen yksin jatkanut mieheni kuoleman jälkeen, on yhtä suurta valhetta. En tiedä mikä pitää minut käynnissä - pakko varmaan. Hengittäminen käy automaattisesti (erittäin valitettavaa), töissä on pakko käydä (että voi maksaa laskut), vaatteita on pestävä ja joskus ostettava lisää vaikka mikään ei kiinnosta. Elämäni päättyi silloin kun mieheni kuoli. Kukaan ei voi korvata häntä enkä voisi ikinä kuvitella rinnalleni toista miestä, en ikinä. JJ mietti, entä jos menettäisi vielä vaimonsakin.. jep.. mietipä sitä. Menettäisit suuren osan historiaasi, keskustelukumppanin, ajatustenjakajan, tuen, turvan, suuren rakkauden (?) - minä menetin sen kaiken. Ei ole ketään kenen kanssa juttelisi, muistelisi menneitä aikoja, tapahtumia, tekoja (niin omien kuin kavereitten), ei ketään kenen kanssa suunnittelisi tulevaisuutta. Menetin itsestäni enemmän kuin puolet.
Siksi tämän palstan löytäminen suuren surun keskellä on hiukan pitänyt minua pystyssä/järjissä. Tai siltä se on ainakin tuntunut. Kai meillä kaikilla rikkinäisillä on "lupa" kirjoittaa tänne edelleen?
Joskus toivoisin, Marco-Vox, että voisin keskustella kanssasi (ihan oikeasti) miten ihmeessä olet selviytynyt tähän asti.. Luulen, että en pysty samaan.
Tänään on pakko paeta jonnekin venetsialaisia - viime vuonna meillä oli täällä aivan liian kivaa.

UPDATE_9240538 kirjoitti:

itse olen nykyään pitänyt elämääni sakki lautana. välillä olen torni joka puollustaa, välillä hyökkään kuin sotamies. välillä liikun villisti kuin hevonen, mutta haluisin kuitenkin sen kuningattaren, vaikka saksalaisen. Jos nää pelimerkit vielä kaatuu, jaksanko enään rakentaa? Mutta elämähän on vain peli, ainakin mulle. Ei tää voi kaikille olla tällaista, ensin jätetään yksin. Yksin olet, yksin itket, yksin päätät asioita jotka ehkä pelastaa sut. Ja sit, sä olet yht äkkiä tilanteessa, et sulla on kaks ihanaa naista, suloiset alpakat ja en unohda sitä koiraa myös joka tietää isäntänsä. Pitäiskö kiittää Jumalaa. Jumala ottaa ja Jumala antaa. Jotenkin vaan tää on nyt väärin.

Marco vox, rauhoitu. Kaikkien elämä on jonkunlaista sakkilautta. Ottelut vaan on erilaisia. Eikä montaakaan ihmistä jätetä kerralla yksin. Mutta et sinä ainoa tapaus ole jolle niin on käynyt. Ystävistä olisi apua mutta noin totaalisessa tapauksessa useat ystävät kaikkoavat koska eivät tiedä mitä sanoa ja mitä tehdä.
Eikä se perhe jossa on isä, äiti, tyttö ja poika ole ainoa oikea tapa elää. Se perhe voi olla koira ja alpakkakin. Ja jos hyvin hoidat koiraa ja alpakkaa niin ne pysyvät, sen asian eteen voit itsekin tehdä jotain. Rakas nainen voi tulla elämään ensi vuonna, viiden vuoden päästä tai kymmenen vuoden päästä tai joillekin ei koskaan. Mutta jokainen hetki on tärkeä sillä hetkellä, yksin tai yhdessä. Minä en pysty uskomaan antavaan ja ottavaan jumalaan. Minä vain uskon sattumiin, olet joko oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai väärässä paikassa väärään aikaan. Se on sattumaa. Kolareita tapahtuu, lentokone voi pudota jossain, joki tulvii, tsunami iskee, kaivos romahtaa, joku sairastuu tappavaan sairauteen. On asioita joihin et voi itse vaikuttaa ja on asioita joihin voit vaikutta. Esi, se ettet hurjastele autolla.

human being kirjoitti:

Marco vox, rauhoitu. Kaikkien elämä on jonkunlaista sakkilautta. Ottelut vaan on erilaisia. Eikä montaakaan ihmistä jätetä kerralla yksin. Mutta et sinä ainoa tapaus ole jolle niin on käynyt. Ystävistä olisi apua mutta noin totaalisessa tapauksessa useat ystävät kaikkoavat koska eivät tiedä mitä sanoa ja mitä tehdä.
Eikä se perhe jossa on isä, äiti, tyttö ja poika ole ainoa oikea tapa elää. Se perhe voi olla koira ja alpakkakin. Ja jos hyvin hoidat koiraa ja alpakkaa niin ne pysyvät, sen asian eteen voit itsekin tehdä jotain. Rakas nainen voi tulla elämään ensi vuonna, viiden vuoden päästä tai kymmenen vuoden päästä tai joillekin ei koskaan. Mutta jokainen hetki on tärkeä sillä hetkellä, yksin tai yhdessä. Minä en pysty uskomaan antavaan ja ottavaan jumalaan. Minä vain uskon sattumiin, olet joko oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai väärässä paikassa väärään aikaan. Se on sattumaa. Kolareita tapahtuu, lentokone voi pudota jossain, joki tulvii, tsunami iskee, kaivos romahtaa, joku sairastuu tappavaan sairauteen. On asioita joihin et voi itse vaikuttaa ja on asioita joihin voit vaikutta. Esi, se ettet hurjastele autolla.

onko se meille ennalta määrätty jo syntymästä vai onko se Jumalasta joka näkee mikä on meille parasta.

jj kirjoitti:

onko se meille ennalta määrätty jo syntymästä vai onko se Jumalasta joka näkee mikä on meille parasta.

Niin.. en tiedä. TV:ssä esiintyvä selvännäkijä/meedio Lisa Williams sanoi yhdessä jaksossa, että me kuolemme kun meille annettu tehtävä on tullut tehdyksi. Ken uskoo meedioihin, Lisa Williamsin taitoihin, tai mihin tahansa.. järki ei millään hyväksy esim. lapsen/vauvan kuolemaa, sillä tällä ei voisi vielä tehtävää edes olleen. Enkä todellakaan hyväksy mieheni kuolemaa: hän oli se, joka aina ajatteli toisen parasta - ei koskaan itseään. Riitti vain kun hän oli paikalla; esim. töissä suuri kaaos tai jokin kärjistynyt tilanne rauhoittui heti. Hän antoi tukea ja neuvoja esimiehilleen, jotka olivat haljeta kiireestä ja/tai stressistä. Hän sai kaikki hyvälle tuulelle ja hänellä oli hyvä huumorintaju ja ennen kaikkea: hän oli meille läheisilleen se Suuri Tuki ja Turva. Hän oli kuin valo; kaikki muuttui kun hän astui huoneeseen mutta hän ei itse sitä nähnyt eikä sillä rehvastellut. Miksi ihmeessä sellainen henkilö otetaan pois joka luo positiivisuutta ja hyvää ympärilleen?! Kadut ja puistot on täynnä semi-kriminaaleja, jotka hyvinkin voisi napsia täältä kuljeksimasta, mutta ei!
Minulla siis sentään oli aluksi ihan hyvät kortit mutta vajaa 3 v sitten alkoi pelionni heiketä: ensin meni isä ja seuraavana vuonna mies. Ei jäänyt kuin Musta Pekka käteen. Ja pimeys jatkuu.. nyt 300. päivä. Tasan.
Tunnen olevani Taivaan Isän kirjassa todellinen Persona-Non-Grata. Näin se vaan on; Jumala ei huoli eikä Piru pidä kiirettä..

Lyöty kirjoitti:

Tämä ns. elämä mitä olen yksin jatkanut mieheni kuoleman jälkeen, on yhtä suurta valhetta. En tiedä mikä pitää minut käynnissä - pakko varmaan. Hengittäminen käy automaattisesti (erittäin valitettavaa), töissä on pakko käydä (että voi maksaa laskut), vaatteita on pestävä ja joskus ostettava lisää vaikka mikään ei kiinnosta. Elämäni päättyi silloin kun mieheni kuoli. Kukaan ei voi korvata häntä enkä voisi ikinä kuvitella rinnalleni toista miestä, en ikinä. JJ mietti, entä jos menettäisi vielä vaimonsakin.. jep.. mietipä sitä. Menettäisit suuren osan historiaasi, keskustelukumppanin, ajatustenjakajan, tuen, turvan, suuren rakkauden (?) - minä menetin sen kaiken. Ei ole ketään kenen kanssa juttelisi, muistelisi menneitä aikoja, tapahtumia, tekoja (niin omien kuin kavereitten), ei ketään kenen kanssa suunnittelisi tulevaisuutta. Menetin itsestäni enemmän kuin puolet.
Siksi tämän palstan löytäminen suuren surun keskellä on hiukan pitänyt minua pystyssä/järjissä. Tai siltä se on ainakin tuntunut. Kai meillä kaikilla rikkinäisillä on "lupa" kirjoittaa tänne edelleen?
Joskus toivoisin, Marco-Vox, että voisin keskustella kanssasi (ihan oikeasti) miten ihmeessä olet selviytynyt tähän asti.. Luulen, että en pysty samaan.
Tänään on pakko paeta jonnekin venetsialaisia - viime vuonna meillä oli täällä aivan liian kivaa.

Hei. Kirjoian sulle kun olet kokenut saman minkä minä nyt. Avo-mieheni kuoli tapaturmaisesti silmieni eteen n.4 viikkoa sitten ja nyt haudattiin. Elämä kuin pimeassä kuin ei ketään aamulla vierellä ei yhteistä matkantekijää. Olimme vain ME ja nyt on vain MINÄ. Päivät kuluvat hitaasti ja tunnit matelee. Onneksi saan kriisiapua ja voimia huomiseen. mulla vasta matka alussa ja toivon auringon paistavan mullekkin .Rakkaus ei koskaan kuole ja muistot elävät. Tuska vain on suuri ja raskas kantaa.Voimia sulle ja hyvää syksyä.

Kuka tai mikä on läheinen? Olen menettänyt poikani, ystäväni ja kaksi hevostani kuolemalle. Kaikki ne olivat läheisiäni. Olen siis kirjoittanut tälle palstalle menetettyäni kaksi hevostani. Hevosteni menettäminen koski kovasti. Niiden harjaan itkin iltaisin poikani kuolemaa yksin tallissa ollessani. Totta me surimme koko perhe sitä yhdessä ja puhumme poikani elämästä ja kuolemasta edelleen, mutta hevoseni ovat olleet minulle lohduttajia surussa ja sitten menetin nekin. Onhan minulla vielä kahdeksan hevosta, mutta niihin en ole vielä luonut samanlaista suhdetta kuin kahteen menettämääni hevoseeni. Ehkä se johtuu siitä, että nämä kaksi tänä vuonna menettämääni hevosta olivat ensimmäiset perhehevosemme ja niiden kanssa olemme koko perhe saaneet olla monta vuotta yhdessä joka aamu, päivä ja ilta. Joku muukin on kirjoittanut kuolema ja suru palstalle lemmikin menetettyään ja joku taisi kommentoida, että lemmikin menettäneet voisivat kirjoittaa lemmikit palstalle. Pitäisikö minunkin kirjoittaa lemmikit palstalle hevosteni kuoleman aiheuttamasta surusta? Koen, että tämä palsta antaa enemmän lohdutusta.

Voiko kukaan mitata läheisen kuolemansurua? Onko lapsen menettäminen kuolemalle kovempi suru kuin puolison menettäminen? Entä lemmikin menettäminen? Eräs ystäväni menetti yli kymmenen vuotta omistamansa hevosensa. Ystävälläni ei ollut miestä eikä lasta. Hän suri kovasti menettämäänsä hevosta. Hevonen oli ystäväni perhe. Poikani menettäminen on suruistani suurin, mutta suren myös ystävääni ja kahta hevostani. Surut ovat erilaisia. Poikani kuolemansuru on kokonaisvaltaista, siitä en selviä koskaan. Suren myös ystävääni ja hevosiani. Surua on vaikea selittää, mutta ystäväni ja hevosteni kuolema koskettavat edelleen. Suren poikani elämätöntä elämää, mutta suren myös menettämääni hevosta, mitä olisin vielä voinut hevoseni kanssa tehdä...

Olen rypenyt läheisten menettämisen suruissani pohjamutia, mutta olen taas nousemassa. Viime viikonloppu oli toimintaa. Tyttäreni osallistui ratsastuskilpailuihin kahdella nuorella hevosellamme ensimmäistä kertaa ja sai hyväksytyt suoritukset. Oli ilonaihetta. Kävimme myös eilen maastossa ratsastamassa asiakkaiden kanssa. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, metsä ja vasta niitetty heinä tuoksui. Rauhoittavan ratsastuksen katkaisi välillä pusikosta metsälinnun lentoon lähtö ja ratsastavien asiakkaiden puheen sorina. Koin taas mielenrauhaa. Luonnosta ja hevosista saa voimia...

Elämä jatkuu poikani kuoleman jälkeen. Onko minulta otettu poikani ja olenko saanut elämääni hevoset, vai täytänkö poikani kuoleman jälkeen elämänsisältöni hevosilla? Koko perhehän tässä hevostoiminnassa on mukana. Nauratti, kun mieheni sanoi, kun lapioimme hevosten tarhoista koko perhe yhdessä hevosenlantaa traktorin kauhaan, että tämä on perheemme yhteinen "harrastus".

Hyvää alkavaa viikkoa teille läheisen menettäneille.

poikansa menettänyt kirjoitti:

Kuka tai mikä on läheinen? Olen menettänyt poikani, ystäväni ja kaksi hevostani kuolemalle. Kaikki ne olivat läheisiäni. Olen siis kirjoittanut tälle palstalle menetettyäni kaksi hevostani. Hevosteni menettäminen koski kovasti. Niiden harjaan itkin iltaisin poikani kuolemaa yksin tallissa ollessani. Totta me surimme koko perhe sitä yhdessä ja puhumme poikani elämästä ja kuolemasta edelleen, mutta hevoseni ovat olleet minulle lohduttajia surussa ja sitten menetin nekin. Onhan minulla vielä kahdeksan hevosta, mutta niihin en ole vielä luonut samanlaista suhdetta kuin kahteen menettämääni hevoseeni. Ehkä se johtuu siitä, että nämä kaksi tänä vuonna menettämääni hevosta olivat ensimmäiset perhehevosemme ja niiden kanssa olemme koko perhe saaneet olla monta vuotta yhdessä joka aamu, päivä ja ilta. Joku muukin on kirjoittanut kuolema ja suru palstalle lemmikin menetettyään ja joku taisi kommentoida, että lemmikin menettäneet voisivat kirjoittaa lemmikit palstalle. Pitäisikö minunkin kirjoittaa lemmikit palstalle hevosteni kuoleman aiheuttamasta surusta? Koen, että tämä palsta antaa enemmän lohdutusta.

Voiko kukaan mitata läheisen kuolemansurua? Onko lapsen menettäminen kuolemalle kovempi suru kuin puolison menettäminen? Entä lemmikin menettäminen? Eräs ystäväni menetti yli kymmenen vuotta omistamansa hevosensa. Ystävälläni ei ollut miestä eikä lasta. Hän suri kovasti menettämäänsä hevosta. Hevonen oli ystäväni perhe. Poikani menettäminen on suruistani suurin, mutta suren myös ystävääni ja kahta hevostani. Surut ovat erilaisia. Poikani kuolemansuru on kokonaisvaltaista, siitä en selviä koskaan. Suren myös ystävääni ja hevosiani. Surua on vaikea selittää, mutta ystäväni ja hevosteni kuolema koskettavat edelleen. Suren poikani elämätöntä elämää, mutta suren myös menettämääni hevosta, mitä olisin vielä voinut hevoseni kanssa tehdä...

Olen rypenyt läheisten menettämisen suruissani pohjamutia, mutta olen taas nousemassa. Viime viikonloppu oli toimintaa. Tyttäreni osallistui ratsastuskilpailuihin kahdella nuorella hevosellamme ensimmäistä kertaa ja sai hyväksytyt suoritukset. Oli ilonaihetta. Kävimme myös eilen maastossa ratsastamassa asiakkaiden kanssa. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, metsä ja vasta niitetty heinä tuoksui. Rauhoittavan ratsastuksen katkaisi välillä pusikosta metsälinnun lentoon lähtö ja ratsastavien asiakkaiden puheen sorina. Koin taas mielenrauhaa. Luonnosta ja hevosista saa voimia...

Elämä jatkuu poikani kuoleman jälkeen. Onko minulta otettu poikani ja olenko saanut elämääni hevoset, vai täytänkö poikani kuoleman jälkeen elämänsisältöni hevosilla? Koko perhehän tässä hevostoiminnassa on mukana. Nauratti, kun mieheni sanoi, kun lapioimme hevosten tarhoista koko perhe yhdessä hevosenlantaa traktorin kauhaan, että tämä on perheemme yhteinen "harrastus".

Hyvää alkavaa viikkoa teille läheisen menettäneille.

Kerrot niin kauniisti hevosistasi " poikansa menettänyt äiti " , minulle tuli tässä niin mieleeni ne monet ,monet kerrat kun olin tyttöni kanssa talleilla. Tyttöni rakasti hevosia, hänellä oli oma vuokraheppakin yli vuoden verran, jolla hän kisasi aluetasolla. Tyttö aloitti hevosharrastuksensa 9-vuotiaana Minusta oli aina tosi mukavaa katsella ratsastustunteja, tyttö ratsasti monta kertaa viikossa, ihan päivittäin kävi tallilla. Olen siis istunut lukemattomia tuneja maneesissa katselemassa ratsastusta. Itsekin sitten innostuin hevostelemaan, kävin tunneillakin.
Ratsastuksessa keskittyy niin hevoseen ja liikkumiseen että hetkeksi unohtuu kaikki muu. Nyt en pysty silti talleille menemään, en enää tytön kuoleman jälkeen, tulee liian ikävä , kun näen mielessäni hänet kevosen selässä .

Ensi viikolla minulla alkaa jooga tunnit kerran viikossa maanantaisin ja lauantaisin olisi fakiirimattojooga. Meinasin ahnehtia enemmänkin harrastuksia , minua kiinostaisi pajunpunonta ja kukkasidonta , mutta sain oltua ottamatta niitä nyt tänä syksyksi. Liika on aina liikaa.

Meille tulee tytön postia vielä joskus, lähinnä jotain postimyyntikuvastoja. Jotenkin se tuntuu ihan kamalalata. Ovat postissa oikenin etsineet niihin meidän osoittemme. Niissä lukeen tytön nimi. Tietysti ilmoitin silloin tytön kuoleman jälkeen postiin hänen kuolemastaan, mutta jotenkin siellä ei olla nyt ajan tasalla.Postia kuolleelle.... pakko heittää ne heti pois.

Joka päivä on tyttöa ikävä.

Jj tilasi sunnuntaina takkapuita talveksi, eilen ne sitten jo tulivat, ilta meni puita pinotessa.

Vihdoinkin saan uudet kaapistot kylppäriin, olen säästänyt niihin niin monta kertaa. Kerran säästöt menivät tytön autoon, ja sitten toisen kerran tytön hautajaisiin. Viime syksynä säästöni menivät pojan autoon ,mutta nyt viimein kaapit on tilattu ja maksettu . Niitä pitää odotaa vielä runsas viikko. Pakko vaan on yrittää jotakin kotonakin laitella, vaikkei se oikeastaan mitään auta, ikävä on ja pysyy.Toisaalta aamu alkaa paremmin kun ei heti aamulla ole vastassa rempsottava kaapin ovi ja rikkinäinen allaskaappi.

Huomenna olkaa syyskuu,
nopeastipa kesä meni
Kivoja kirpeät syys aamut, pyöräilen tuonne pikkupakkasiin asti.

Palaan pitkän sairausloman jälkeen töihin huomenna.Käpälä on vielä arka,mutta kyllä se siitä parempaan
suuntaan menee kokoajan,lenkkeilytkin olen jo.

Kesälomaa jäipi vielä 3viikkoa pitämättä,täytyy sästää jokunen päivä jouluun,kun aatto on perjantai.

Ihana raikas syksy nyt,kynttilöitä olen jo polttanut ahkerasti.

Mukavia syyshetkiä kaikille!

Anseliga68 kirjoitti:

Palaan pitkän sairausloman jälkeen töihin huomenna.Käpälä on vielä arka,mutta kyllä se siitä parempaan
suuntaan menee kokoajan,lenkkeilytkin olen jo.

Kesälomaa jäipi vielä 3viikkoa pitämättä,täytyy sästää jokunen päivä jouluun,kun aatto on perjantai.

Ihana raikas syksy nyt,kynttilöitä olen jo polttanut ahkerasti.

Mukavia syyshetkiä kaikille!

Hei kaikille!

Nyt on ollut taas jotenkin raskaampi mieli. Ei ole oikein jaksanut kirjoittaakkaan. Joka päivä on tullut eteen asioita, joista selviytyminen on tuntunut vuoren korkuiselta, vaikka ne eivät ole olleetkaan mitään sen suurempia katastrofeja. Juuri soitin puhelun eräästä virhellisesti laskutetusta laskusta, enkä saanut käsiini oikeaa henkilöä (eilenkin soitin jo ko. asiasta monta kertaa, eikä kukaan edes vastannut). Henkilö, joka vastasi tänään oli tosi epäkohtelias ja töykeä, eikä tietenkään voinut auttaa mitenkään asiassa. Välillä tuntuu, että kohtaa sellaista vääryyttä, ihan kuin olisi syntynyt väärälle planeetalle, vääräälle aikakaudelle. En kertakaikkiaan enää sovi tänne ja mitä tällä kaikella lopultakaan on merkitystä ? Taistelet päivästä toiseen ja mitä varten ?

Mietin tänään herätessäni, että vaikka pojan kuolemasta tulee nyt joulukuussa jo kolme vuotta, niin silti hän on niin paljon mielessä. Välillä niitä tuskaisia välähdyksia, hetkiä,jolloin ei vieläkään tajua, että onko tämä tottakaan, että häntä ei ole. Välillä sitä turruttavaa tunnetta, ei jaksa ajatella, ei jaksa muistaa, parempi niin. Muistot kyllä haalenevatkin, ei muista kaikkea enää niin kristallinkirkkaana kuin alussa, välillä kuitenkin jokin muisto tulee, tekee hetken tosi kipeää, häipyäkseen sitten taas.

Pakko taas ryhdistäytyä, mies palaa tyämatkaltaan tänään. Ensi viikolla lauantaina lähdemme ruskareissulle Äkäslompoloon saman joukon kanssa kuin viime syksynä. Käymme samalla reissulla myös Kilpisjärvellä. Kyllä se luonnossa liikkuminen tekee hyvää mielellekkin.

Hyvää viikonloppua kaikille teille ystävät ja Anseliqalle hyv'ää työhönpaluuta

Minäkin polttelen paljon kynttilöitä kotona ja haudalla on palanut kynttilä myös

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei Viola

Olenkin kovasti kaivannut kirjoituksiasi samoin kuin monen muunkin. Violan kirjoituksista olen kuitenkin saanut paljon samaistumisen aihetta. Meillä on öljykattilan vaihto menossa. Tytär on taas sairaana ja olenkin parina iltana hoitanut pikku poikaa. Lapsen hoitaminen ja turvamiehenä oleminen on raskasta mutta ihania hetkiä olemme saaneet viettää. On jotenkin sanoin kuvailematon tunnelma nukuttaa poika syliin. Siinä katselemme toisiamme ja välillä sormella hellästi koskettelemme toistemme kasvoja hymyillen. Pikku pojan seurassa on lähes aina oma poika mielessä. Katsomme joskus yhdessä hänen kuvaansa ja kerron hänelle kuka kuvassa on vaikka ei poika olekkaan hänen elämässä. Minäkin törmään jatkuvasti elämän epäkohtiin ja suoriin vääryyksiin. Niiden oikominen tuntuu joskus todella rasittavalle, eikä niihin aina ole oikein voimiakaan. Jostakin on voimia punnerrettava ja saatava jotta jaksaisimme elää kutakuinkin normaalia elämää mutta samalla myös sitä surun taakkaa kantaen mikä meille on annettu kannettavaksi.

Vettä sataa ja myrskyää. Puut taipuvat puuskittaisesta tuulesta ja oksat lentelevät lehtineen. Sähkötkin räpsää välillä.Se on syksyä. Ihanaa, että viikonloppu on tulossa. Voimia sinulle Viola ja kaikille toisillekin.

Kiitos Turvamies ja tyttärelle paranemista. Muistan, kun lapset olivat pieniä, niin olin jotenkin fyysisesti heiveröisempi ja sairastuin kaikenmaailman flunssiin sun muuhun.

Myrskyää täälläkin, oikein raaka ilma.
Syksyn myötä on kuin tämä surukin olisi taas tullut enemmän pinnalle ja arjen velvoitteet tuntuvat kovin raskailta.
Teen arjen asioita, puuhastelen kotona, mietin uusien verhojen laittoa, uutta sängynpeittoa. Kangas on jo valmiina. Sitten huomaankin vain istuvani sohvalla syvissä ajatuksissani, miettien elämääni, poikaa, kaikkea.
Jotenkin on yhä vaikeampaa keksiä näitä elämän selviämisstrategioita. Olen monena päivänä ajatellut, että mitä jos ei enää jaksakkaan. On tullut monta kertaa tunne, että nyt riittää, pistän pitkäkseni lattialle, enkä enää nouse. Kuitenkin jokin voima vain pitää pystyssä ja eteenpäin mennään päivästä päivään.

Voimia sinulle myös ja kaikille toisille

Viole kirjoitti:

Kiitos Turvamies ja tyttärelle paranemista. Muistan, kun lapset olivat pieniä, niin olin jotenkin fyysisesti heiveröisempi ja sairastuin kaikenmaailman flunssiin sun muuhun.

Myrskyää täälläkin, oikein raaka ilma.
Syksyn myötä on kuin tämä surukin olisi taas tullut enemmän pinnalle ja arjen velvoitteet tuntuvat kovin raskailta.
Teen arjen asioita, puuhastelen kotona, mietin uusien verhojen laittoa, uutta sängynpeittoa. Kangas on jo valmiina. Sitten huomaankin vain istuvani sohvalla syvissä ajatuksissani, miettien elämääni, poikaa, kaikkea.
Jotenkin on yhä vaikeampaa keksiä näitä elämän selviämisstrategioita. Olen monena päivänä ajatellut, että mitä jos ei enää jaksakkaan. On tullut monta kertaa tunne, että nyt riittää, pistän pitkäkseni lattialle, enkä enää nouse. Kuitenkin jokin voima vain pitää pystyssä ja eteenpäin mennään päivästä päivään.

Voimia sinulle myös ja kaikille toisille

Hankin kävelykepit kumpaankin käteen johan metässä vauhtia piisaa,viuh.Vähän nuo koivun lehdet jo kellastuu,täytyy joskus sitä lapin ruskaa käydä katsomassa kun pohjoisemmassa kuin Rovaniemi en ole käynyt vaimo muistaakseni on tunturit nähnyt.Parhaat palat jätetään viimeiseksi ja sääsket vaan ei niitä taida ruskan aikana enää olla.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei Jj

Neljällä jalalla pääsee nopeammin ja neliveto sopii myös tunturiinkin. Ilmeisesti olet loukannut jalan tai selkäsi. Pikaista paranemista sinulle. On hyvä kirjoittaa välillä, että "nyt ei surra". Sitä niin kokonaisvaltaista ja jokahetkistä se sureminen yleensä on. Pitäisikin välillä sanoa itselle, että nyt ei surra. Se ei suinkaan ole surusta kokonaan luopumista. Olen nähnyt tunturit ja ne sääsketkin. Meri ja saaristo on minulle tuntematonta seutua. Öljykattila on vaihdettu. Putkimies tulee vielä huomenna irroittamaan pari patteria ja laittaa putkiin venttiilit joista sitten otan lattialämmöt alakertaan tulevaan kylppäriin. Nyt alkaa kelit olla sitä luokkaa, että sisähommissa on hyvä jatkaa remonttia silloinkun jaksaa ja on muutoin mahdollista. Kiva oli tänään laittaa olohuoneen kaakeliuuniin tuletkin sitten viimekevään jälkeen.

Täytyy vaan luottaa ja uskoa että parempi paikka meitä odottaa.Tytön kanssa joskus juteltiin josko meitä täällä maan päällä testataan ollaanko valmiita vai synnytäänkö kuoleman jälkeen joksikin muuksi ja taas testataan oletko paikan ansainnut .
Saa nähdä,jos on valmis pääsee aikaisemmin.
Nykyajan ihmisiltä on nuo mahdollisuudet aika hyvin haudattu toiset kulttuurit elää uskosta meillä uskotaan liikaa itseensä mutta kun tulee vaikeuksia laitetaan hiljaa kädet ristiin ja rukoillaan silloin havahtuu jotani suurempaa on olemassa.Jälleen-näkemisen toivossa elellään.

kaikille myös täältä.Töihin paluu onnistui hyvin,jalkakin on ollut hyvä,ei pahemmin kipua enään.

Ihanaa kun tulee syksy,puut kellastuu,lehdet tippuu,mutta rakkaamme kulkevat muistoissamme.

Poltetaan kynttilöitä ja katsotaan palavaa liekkiä,se rauhoittaa kuulemma mieltä.

Anseliga68 kirjoitti:

kaikille myös täältä.Töihin paluu onnistui hyvin,jalkakin on ollut hyvä,ei pahemmin kipua enään.

Ihanaa kun tulee syksy,puut kellastuu,lehdet tippuu,mutta rakkaamme kulkevat muistoissamme.

Poltetaan kynttilöitä ja katsotaan palavaa liekkiä,se rauhoittaa kuulemma mieltä.

eilen oli ystäviÄ käymässä..valitettavaa on että muistuttavat aina minua pojasta, koska hänkin piti heistä..tulipahan pojasta puhettakin, mikä sinänsä ei ole poahaa..suurin osa kunnei uskalla puhua koko pojasta..Suurin murheeni pon ainokaiseni matka..lokakuussa suuntaa kiertämään maailmaa..kaikenmaailman rokotukset otettu..sain sukulaispojalta puristettua ulos ettei ole kyse ihan kahden viikon lomamatkasta..vaan pitkästä..toivon että tulee maitojunalla kotiin.Monta unetonta yötä edessä..mietin meneekö joulukin ohi sitten..paljon mistä piti kirjoittaa mutta en saa ajatuksia kokoon..asian ydin oli ajatukset mistä kukaan ei juurikaan uskalla puhua..itsemurha-ajatukset, miten , katkeruus ja viha.pohdinnat olenko jo mielisairas ym ym..silleen jatkan ko taas kerkeen

milla-äiti kirjoitti:

eilen oli ystäviÄ käymässä..valitettavaa on että muistuttavat aina minua pojasta, koska hänkin piti heistä..tulipahan pojasta puhettakin, mikä sinänsä ei ole poahaa..suurin osa kunnei uskalla puhua koko pojasta..Suurin murheeni pon ainokaiseni matka..lokakuussa suuntaa kiertämään maailmaa..kaikenmaailman rokotukset otettu..sain sukulaispojalta puristettua ulos ettei ole kyse ihan kahden viikon lomamatkasta..vaan pitkästä..toivon että tulee maitojunalla kotiin.Monta unetonta yötä edessä..mietin meneekö joulukin ohi sitten..paljon mistä piti kirjoittaa mutta en saa ajatuksia kokoon..asian ydin oli ajatukset mistä kukaan ei juurikaan uskalla puhua..itsemurha-ajatukset, miten , katkeruus ja viha.pohdinnat olenko jo mielisairas ym ym..silleen jatkan ko taas kerkeen

Hei, ymmärrän että lapsen menetettyäsi olet huolissasi toiseta lapsesta, siitä mitä sinulla on jäljellä. Mutta älä ripustaudu häneen, äläkä velvoita aina ajattelemaan ensin sinua. Anna hänen elää elämäänsä äläkä puhu maitojunasta. Jos ripustautuu liikaa jäljelle jääneeseen lapseen, voi pahimmassa tapauksessa käydä niin että tälle lapselle tukee katkeruus kuollutta sisarustaan kohtaan. Hän voi tuntea itsensä kiinnisidotuksi.

elämään kirjoitti:

Hei, ymmärrän että lapsen menetettyäsi olet huolissasi toiseta lapsesta, siitä mitä sinulla on jäljellä. Mutta älä ripustaudu häneen, äläkä velvoita aina ajattelemaan ensin sinua. Anna hänen elää elämäänsä äläkä puhu maitojunasta. Jos ripustautuu liikaa jäljelle jääneeseen lapseen, voi pahimmassa tapauksessa käydä niin että tälle lapselle tukee katkeruus kuollutta sisarustaan kohtaan. Hän voi tuntea itsensä kiinnisidotuksi.

En minä itseäni ajattele. Enkä kieltänyt elämästä...en puhunut maitojunastakaan vaikka rehellisesti niin toivonkin..Yhtä huolissani olisin ollut mikäli molemmat lapseni eläisi ja jompikumpi kertoisi matkastaan. Kokemuksena se on toivon mukaan hienoa, eikä muistoja voi kukaan viedä..olen aina painottanut elää tätä elämää nyt ja täysillä, mutta ei se poista minun huoltani mitenkään. Se on sisäänrakenettu juttu suurimmalle osalle vanhemmille kuitenkin. En toivo hänen elävän liian nuorena ns.peruselämää..työtä asuntovelkoja ym. Tunteilleen en vaan voi mitään, enkä ala esittää tääläkään mitään mikä ei ole totta. Hän tulee aina tietämään että osa huolistani liittyy aina hänen menettämisen pelosta joka taas johtuu vanhimman kuolemasta, loogista , ja asialle ei kukaan voi mitään. tapahtui se mitään kukaan ei toivoisi omalle lapselleen. Näen enemmän itseäni lapsessani ja olen ylpeä siitä että hänellä riittää rohkeutta tehä kaikkea mitä haluaa. Ymmärrän myös ettei hän koe olevansa vaarassa ja pärjäävän. Muuta en voi kun toivoa. Pelkojamme se ei siltikään poista.
Jos joku minut tuntee niin oma lapseni, ja uskon että vielä hänen vartuttua hän ymmärtää kyllä minua ja kauhistelee taatusti omia ratakaisujaankin jälkeenpäin. Uskon hänenkin olevan huolissaan aikanaan monesta asiasta kun ja jos hänestä tulee vanhempi. Uskon myös että silloin hän ymmärtää että hänen perhe oli hänelle aina tukena ja turvana ja uskon meidän nyt antavan hänelle esimerkkiä vanhemmuudesta kun itse sen kokee. Tottakai on taatusti myös asioita jotka hän ehkä haluaa muuttaa..Mutta eiköhän asiat mene niin elävien ei enkeliperheissäkin , muutenkin? Uskoisin niin.

Koska en koe vieläkään että olen päässyt ihan sinuiksi uuden elämäni kanssa , enkä usko niin tapahtuvan koskaan, meidän perhe oli 4 ihmistä ja niin ei ole koskaan enää, kaikki on toisin. En enää luota elämään , en enää pidä meidän perheen onnea itsestäänselvyytenä. En uskalla enää katsoa ja suunitella paljonkaan eteenpäin , koska en voi tietää mitä edessä vielä on..On toki ilojakin olemassa , kiitos Luojalle siitä. Mutta koskaan mikään ei ole niin kuin pitäisi olla. Koska en halua ainokaiseni elävän menneessä annan hänen elää, ja suljen määrättyjä asioita itseeni. On asioita millä en halua huolestuttaa läheisiäni. Murehdin kyllä paljon asioita. Joskus kunnei jaksa oli tehtävä määrättyjä päätöksiä. Olen valmistautunut pahimpaan kuitenkin, vaikken haluaisi..tämä vaan on totuus

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hyvää huomenta kaikille (ainakin itselleni)

Nuorempi tyttäreni odottaa toista lastaan. Pikku aurinkoni on saamassa sisaren. En nyt vielä osaa oikein hahmottaa koko asiaa kun kaikki on vielä niin aluillaan mutta on elämässä jotain hyvää mitä odottaa. Laittelin eilen illalla moottoripyörää ja olin pettynyt kun en saanut jarruja laitetuksi. Ovat pahoin ruostuneet kiinni. No, ei pdä vielä luovuttaa vaan tänään koetan uudelleen. Nukuin yön huonosti. Olen huomannut, että huonoon uneen vaikuttaa se jos syön jotain hyvin myöhään. Ruokailusta saa energiaa ja uni on levotonta. Huomenna matkaan taas Helsinkiin ja torstaiksi kotiin. Tuo kunnostettava moottoripyörä on esine joka tuo paljon pojan mieleen mutta kaikkien esineiden ja asioiden kanssa on vaan elettävä. Kaikkea ei tarvitse väistellä vaikka sitäkin olen oppinut tekemään.

Rohkeasti tähän päivään lähdetään. On asioita mitkä eivät välttämättä tänään onnistuukkaan mutta silti yritetään. Nekin onnistuvat sitten aikanaan jos eivät tänään. Tärkeintä on yrittää. Isän kätteen.

Syksyinen kaunis ilma antaa voimaa. Kävin tänään koiran ja tuttavani kanssa 5 kilometrin lenkillä ja se tuntui hyvältä. Surun kuopasta on taas kerran päästy ylös ja tällä hetkellä näyttää elämä valoisammalta.

Kylläpä sinulla on Turvamies töidesi kanssa matkustamista. Sinulle paljon voimia liikkuvaan elämääsi! Ja mukavia uutisia on kiva kuulla toisen elämästä, elämä jatkuu.

Majni kirjoitti:

Syksyinen kaunis ilma antaa voimaa. Kävin tänään koiran ja tuttavani kanssa 5 kilometrin lenkillä ja se tuntui hyvältä. Surun kuopasta on taas kerran päästy ylös ja tällä hetkellä näyttää elämä valoisammalta.

Kylläpä sinulla on Turvamies töidesi kanssa matkustamista. Sinulle paljon voimia liikkuvaan elämääsi! Ja mukavia uutisia on kiva kuulla toisen elämästä, elämä jatkuu.

Täällä vielä minäkin, kuukaudet ovat kuluneet, hyviä ja vaikeita päiviä, kaikkea sikinsokin kaiketi elämäni loppuun asti. Palstaa olen lukenut koko ajan mutta kirjoittaminen on mennyt kumman vaikeaksi, ehkä mietin että voinko todella kirjoittaa nyt pelkästään ilon päivistä ja hetkistä, kun kummnkin tämä ikävä on jokapäiväistä varmaan meillä kaikilla. Paljon on tapahtunut, seikkaillut olen ja enemmän asunut korpimaisemissa kuin hälinöitten keskellä. Tämä minun rakkaus luontoon, sen koskemattomuuteen ja kauneuteen on asia joka minut on elämässä kiinni pitänyt. Toivotan teille kaikille hyvää yötä, itse joudun valvomaan kun kipeä selkä ei suostu mihinkään asentoon sängyssä.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hyvää huomenta kaikille

Tällä meidän palstalla ei olisi kukaan meistä jos emme olisi joutuneet tähän surulliseen elämän tilanteeseen. Tosin harvoin on vieraileviakintähtiä näkynyt omine kommentteineen. Kun olen aloittanut palstan on sen tarkoitus ihan alunperinkin ollut etsiä vastauksia kysymykseen MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA? On selvää, että kirjoitamme kun siihen voimia löytyy. Ei tarvitse miettiä, että mitä kirjoittaa sillä surun murtama ihminen kirjoittaa juuri sitä mitä silloin mielessä liikkuu. Samaistumme kirjoitusten suruun ja ikävään joka jollakin tapaa antaa meille kaikille vahvistusta, että emme ole yksin ja jossakin toisaalla on toinen samassa tilanteessa. Kun joku kirjoittaa elämän ilosta ja hyvistä hetkistä rohkaisee se meitä kaikkia yrittämään elämässä eteenpäin ja antaa luottamusta siihen, että hyviäkin päiviä voi olla olemassa. Älkää hyvät ystävät miettikö, että mitä kirjoitatte kunhan vaan kirjoitatte. Kirjoittaminen on yksi keino monista avuista koettaa helpottaa omaa oloaan ja samalla tukea myös toista. Samaistumisen merkitys niin hyvissä kuin huonoissakin asioissa on parasta vertaistukea meidän keskuudessa. Jos sellainen vertaistuki on riittämätöntä tai ei muutoin sovi niin sellainen kirjoittaja varmaan jättäytyy tältä palstalta pois. Joten etsitään edelleenkin voimia surun aj ikävän kantamiseksi. Kaikki hyvä kannttaa ehdottomasti jakaa toisten kanssa sillä moni muukin voi koittaa sitä mikä on tuonut iloa ja hyviä hetkiä toiselle. Sitä kadotettua onnea ja iloa ei ole meille koskaan liikaa. Mennään tänäänkin eteenpäin niin pienissä kuin suurissakin asioissa. Minä matkaan illlaksi Helsinkiin ja luen sitten siellä puhelimellani palstaa. Voimia päiväänne.

Tervehdys aamuyön tunteina. Kävin eilen poikani haudalla. Sen jälkeen ajelin kotiin. Näin matkalla hevosia. Olin aivan murtunut. Mietin kahta tänä vuonna menettämääni hevosta ja aivan kuin havahduin, kävin poikani haudalla ja suren menettämiäni hevosia? Ajettuani jonkin matkaa radiosta kuului kappale; "Rakkauden haudalla". Tuli tunne, että tukahdun suruuni miettiessäni poikaani. Tunnemaailmani taitaa olla aivan myllerryksissä, ensin suren hevosta ja hetkessä sen jälkeen suren poikaani.

Viime viikolla olin koirani kanssa kesämökillä. Otin mukaani telkkarin, antenninjohto oli rikki, joten en voinut katsoa telkkaria. Olihan minulla mukanani soitin ja kasa levyjä, sekään ei toiminut. Grrr.... Saunoin, grillasin ja söin kynttilän valossa. Löysin mökiltä pienen radion, joka toimi. Laitoin mökistä valot pois. Vietin laatuaikaa koirani kanssa: uskomaton tähtitaivas, istuimme koirani kanssa vierekkäin tuoleilla, katsoimme ikkunasta tähtitaivasta, söimme chilipähkinöitä, kuuntelimme yöradiota ja ikävöimme (tai ainakin minä) rakasta poikaani ja muita poisnukkuneita läheisiä ja lemmikkejä - silti kaikesta tuskasta ja ikävästä huolimatta mieliinpainuva hetki. Mikäs tässä, kun vieressä oli ihmisen paras ystävä...

Toisen hevoseni kuoleman jälkeen olen ollut aivan pohjalla. Päivän mittaan suren vuoroin menettämiäni kahta hevostani ja vuoroin poikaani. Poikani kuolemasta tulee kolme ja puoli vuotta. En vieläkään nuku normaalisti...nukahdan ensin olohuoneen sohvalle ja menen sen jälkeen vasta omaan sänkyyni. Mieli on niin maassa, mikään ei jaksa oikein innostaa. Tekemistä pitää olla, että jaksaa mennä eteenpäin. Hevosen selässä koen hetken helpotusta olooni.

Millainen on hyvä päivä? Koetteko mielihyvän tunnetta, vai onko mielihyvän tunteen takana kuitenkin kuolemansuru, joka on koko ajan mielessä taka-alalla palatakseen päivittäin aika ajoin mieleen?

Tutustuin toissa kesänä naiseen, joka oli menettänyt autokolarissa viisivuotiaan tyttärensä. Samassa autossa oli myös naisen mies, joka oli tyttären isä. Tämä mies sai autokolarissa aivovamman, josta toipui, mutta jälkiseuraamuksena aivovammasta isä ei muistanut enää tytärtään. Mietin, oliko tyttären "unohtaminen" siunaus kuolemansuruun, vai olisiko tyttären muistaminen kuitenkin ollut tyttären muistamattomuutta lohdullisempaa? Silti, kaikesta poikani kuoleman jälkeen tuntemastani tuskasta ja ikävästä huolimatta haluan muistaa poikani ja muistella niitä hyviä hetkiä, jotka sain viettää hänen kanssaan.

Luen edelleen kirjoituksianne ja samaistun niihin, niinkuin Turvamies kertoo samaistumisesta. Tämä palsta antaa paljon...voimia tuleviin päiviinne.

UPDATE_9170088 kirjoitti:

Hei Poikansa menttänyt

Jokin meissä mikä aistii surun ja ikävän ei varmaankaan erittele sitä mistä suru aiheutuu joten sen mielen saa aikaan mikä vaan mikä herkistää sitä kohtaa ajatuksista. Minulle se on kirkko joten en mielelläni sinne mene. Ehkä joskus kun olen kypsempi siihen. Rakkaan eläimen menettäminen on myös yksi asia mikä varmasti koskettaa kovasti ja saa aikaan surunmyllerryksen. On hienoa, että sinulla on työsi ja samalla mieleinen harrastus joka antaa voimaa mennä eteenpäin. Se on sinulle varmasti parasta. Pitää kuitenkin muistaa välillä myös levätä. Vaikka mieli jaksaisikin niin kroppa aina ei ja jonkinlainen harmonia niiden välillä olisi saatava aikaiseksi. Voisitko kirjoittaa minulle sähköpostiin [email protected]. Kysyisin yhtä asiaa mitä en tällä palstalla voi kysyä. Tuo ympyriäinen postissa on pieni o-kirjain. Ei nolla.

Palasin tänään Helsingistä ja totesin yksin ajellesani, että nyt ovat automatkat alkaneet jujua paremmin. Toista vuotta oli niin vaikeaa istua paikoillaan, murehtia ja joskus jopa itkeä ikävääni. Pitkälle välillä nytkin ajomatkat tuntuvat ja poika on välillä mielessäni mutta enää ei ole niin vaikeaa ajaa. Ehkäpä olen jotenkin mennyt eteenpäin ja siksi tuntuu helpottavammalle. Tehdä pitää. Kävin vielä tänä iltana laittamassa pannuhuoneen oveen ikkunan ja tuntuu hyvälle kun on jotain saanut aikaiseksi. Viikonlopulle olen sopinut tyttäreni kanssa, että pikku poika tulee yökylään. Ajattelin viedä hänet uimahalliin. Leikitään ja pöristään. Käydään kylvyssä ja saunassa. Nukutaan yhdessä. Se on sitä aurinkoa pilvisenä ja sateisena päivänä.

Palsta on hiljentynyt ja onkin oletettavaa, että se hiljenee entisestään. Itsellenikin vahvistuu ajatus, että miksi käyn niin monta kertaa katsomassa palstaa kun siellä useasti on vain oma kirjoitukseni. Ehkäpä meidän monen elämä on muuttunut ja mennyt eteenpäin, eikä jaksa enää rämpiä asioita palstalla. Elämä on julmaa ja meidänkin jälkeen tulee uusia jotka joutuvat kohtaamaan saman kohtalon. Ehkä joku aloittaa uuden kysymyksen MIKSI ja uudet kirjoittajat samaistuvat miettimään ja pohtimaan miten selvitä tästä eteenpäin. Kaikki loppuu aikanaan. Niin tämä palstakin.

Kaikkea hyvää teille, nukkukaa hyvin ja muistakaa, että TULEEN EI SAA JÄÄDÄ MAKAAMAAN! Isän kätteen.

Hei pitkästä aikaa!

Olemmme olleet viikon matkalla tuolla pojoisessa ja palasimme vasta nyt illansuussa.
Meitä oli 32 henkinen seurue reissussa ja matkamme kohde oli Äkäslompolo, jossa majailimme meille tutussa majapaikassa (mies kuuluu työpaikkansa urheilijoihin, jotka aikoinaan rakensivat talon, muistaakseni jo vuonna -79). Siellä on meidänkin perhe viettänyt monta lomaa.
Patikoimme joka päivä yhdessä pitkiä lenkkejä. Kiipesimme Pyhätunturille Kotamajan yläpuolelle ja kävelimme "satumetsän" läpi Rajalammelle, joka kartan mukaan sijaitsee Muonion puolella. Oliko sen metsän nimi nyt satumetsä, mutta puut siellä ovat aika erikoisen näköisiä, niistä saa mielikuvituksessaan vaikka minkälaisia hahmoja.
Eilen, viimeisenä päivänä kiipesimme Pirunkurua ylös.
Tiistaina aamulla linja-automme starttasi kohti Kilpisjärveä ja siellä sitten kiipesimme Saana-tunturin laelle. Alastulo otti kyllä polviin, mutta muuten jaksoin hyvin. Söimme sitten siinä turistikeskuksen hotellissa ja ajoimme sen jälkeen yli Norjan puolelle. Ruska oli aivan upea tänä vuonna ja maisemat huikean kauniita.
Meillä oli muutenkin niin mukava matka. Kävimme miehen kanssa tanssimassa Äkäs-hotellilla yhtenä iltana. Kävelimme yöllä pilkkopimeässä majapaikkaamme. Viime vuodesta viisastuneina olimme kyllä varanneet mukaamme taskulampun ja jopa heijastinliivit. Viime vuonna olimme eksyä pimeässä, kun emme erottaneet tienviittoja pimeässä.

Meillä oli omat keittäjät mukanamme matkalla ja he taikoivat meille ihanat aamupalat ja päivälliset ja iltakahvit. Eväät otimme mukaamme aina aamiasipöydästä. Täydellistä lepoa ruuanlaitosta siis. Kiloja tuli puolitoista lisää, vaikka liikuin paljon normaalia enemmän siellä.
Iltaisin juttelimme ja seurustelimme, eilen pelasimme yhdessä bingoa, jota en ole pelannut vamaan kymmeneen vuoteen. Minä en voittanut yhtään mitään, mutta mies sai jopa kaksi voittoa. Harmitonta illanviettoa.
Huomasin, että miehellekkin teki hyvää olla toisten ihmisten seurassa. Näitä omia asioitaan vatvoo välillä liiankin kanssa. Hän sai puhua ja saunoa miesporukassa ja hyvin tuntui viihtyvän.

Ajelimme tänään hiljaksiin kotiin ja pysähdyimme monta kertaa. Kävimme Pentikillä ja Torniosta menimme yli Haaparantaan (joku halusi ostaa nuuskaakin) ja söimme Oulun pohjoispuolella siellä Kärkkäisellä. Jossakin vielä joimme kahvitkin, joten matkanteko kesti, mutta eihän meillä kiirettä ollutkaan.

Poika on ollut mielessä joka päivä siellä ja varsinkin iltaisin on suru vallannut mielen.(sängyssä ennen nukahtamista etenkin) Vaikka kuinka yrittää antaa niiden arpisten haavojen olla, niin sitä vain ei voi. Joku siellä reissussakin alkoi kysellä jotakin pojastani. Oli kuullut vasta hiljatain asiasta ja jotenkin se juttu nostatti surun taas pintaan. Tämmöistä tämä on, elämä nykyään. Miten mukavaa ja hyvää elämä välillä olisikin, niin aina se pojan kuolema sitä varjostaa. Eteenpäin elävän mieli kuitenkin on. Ehjää minusta ei enää saa, olen kuin särkynyt kuppi, joka on hyvin korjattu ja käyttökelpoinen vielä. Surllisia hetkiä on paljon, mutta siltikin välillä on mukava olla kuin muutkin. Iloitsen siitä, että saan olla vielä terve ja voimme joskus käydä jossakin yhdessä miehen kanssa.
Toivotan teille kaikille hyvää viikonloppua ja mukavaa, kun sinusta Turvamies on tulossa tuplavaari.

Viole kirjoitti:

Hei pitkästä aikaa!

Olemmme olleet viikon matkalla tuolla pojoisessa ja palasimme vasta nyt illansuussa.
Meitä oli 32 henkinen seurue reissussa ja matkamme kohde oli Äkäslompolo, jossa majailimme meille tutussa majapaikassa (mies kuuluu työpaikkansa urheilijoihin, jotka aikoinaan rakensivat talon, muistaakseni jo vuonna -79). Siellä on meidänkin perhe viettänyt monta lomaa.
Patikoimme joka päivä yhdessä pitkiä lenkkejä. Kiipesimme Pyhätunturille Kotamajan yläpuolelle ja kävelimme "satumetsän" läpi Rajalammelle, joka kartan mukaan sijaitsee Muonion puolella. Oliko sen metsän nimi nyt satumetsä, mutta puut siellä ovat aika erikoisen näköisiä, niistä saa mielikuvituksessaan vaikka minkälaisia hahmoja.
Eilen, viimeisenä päivänä kiipesimme Pirunkurua ylös.
Tiistaina aamulla linja-automme starttasi kohti Kilpisjärveä ja siellä sitten kiipesimme Saana-tunturin laelle. Alastulo otti kyllä polviin, mutta muuten jaksoin hyvin. Söimme sitten siinä turistikeskuksen hotellissa ja ajoimme sen jälkeen yli Norjan puolelle. Ruska oli aivan upea tänä vuonna ja maisemat huikean kauniita.
Meillä oli muutenkin niin mukava matka. Kävimme miehen kanssa tanssimassa Äkäs-hotellilla yhtenä iltana. Kävelimme yöllä pilkkopimeässä majapaikkaamme. Viime vuodesta viisastuneina olimme kyllä varanneet mukaamme taskulampun ja jopa heijastinliivit. Viime vuonna olimme eksyä pimeässä, kun emme erottaneet tienviittoja pimeässä.

Meillä oli omat keittäjät mukanamme matkalla ja he taikoivat meille ihanat aamupalat ja päivälliset ja iltakahvit. Eväät otimme mukaamme aina aamiasipöydästä. Täydellistä lepoa ruuanlaitosta siis. Kiloja tuli puolitoista lisää, vaikka liikuin paljon normaalia enemmän siellä.
Iltaisin juttelimme ja seurustelimme, eilen pelasimme yhdessä bingoa, jota en ole pelannut vamaan kymmeneen vuoteen. Minä en voittanut yhtään mitään, mutta mies sai jopa kaksi voittoa. Harmitonta illanviettoa.
Huomasin, että miehellekkin teki hyvää olla toisten ihmisten seurassa. Näitä omia asioitaan vatvoo välillä liiankin kanssa. Hän sai puhua ja saunoa miesporukassa ja hyvin tuntui viihtyvän.

Ajelimme tänään hiljaksiin kotiin ja pysähdyimme monta kertaa. Kävimme Pentikillä ja Torniosta menimme yli Haaparantaan (joku halusi ostaa nuuskaakin) ja söimme Oulun pohjoispuolella siellä Kärkkäisellä. Jossakin vielä joimme kahvitkin, joten matkanteko kesti, mutta eihän meillä kiirettä ollutkaan.

Poika on ollut mielessä joka päivä siellä ja varsinkin iltaisin on suru vallannut mielen.(sängyssä ennen nukahtamista etenkin) Vaikka kuinka yrittää antaa niiden arpisten haavojen olla, niin sitä vain ei voi. Joku siellä reissussakin alkoi kysellä jotakin pojastani. Oli kuullut vasta hiljatain asiasta ja jotenkin se juttu nostatti surun taas pintaan. Tämmöistä tämä on, elämä nykyään. Miten mukavaa ja hyvää elämä välillä olisikin, niin aina se pojan kuolema sitä varjostaa. Eteenpäin elävän mieli kuitenkin on. Ehjää minusta ei enää saa, olen kuin särkynyt kuppi, joka on hyvin korjattu ja käyttökelpoinen vielä. Surllisia hetkiä on paljon, mutta siltikin välillä on mukava olla kuin muutkin. Iloitsen siitä, että saan olla vielä terve ja voimme joskus käydä jossakin yhdessä miehen kanssa.
Toivotan teille kaikille hyvää viikonloppua ja mukavaa, kun sinusta Turvamies on tulossa tuplavaari.

Lueskelin taas loppupätkän kirjoituksia..samaistuin aika paljon heidän kanssa jotka ovat jättämässä työnsä..sitä kai vaan tulee sellaiseksi hälläväliäkö tässä enää...itsekkin toivon pääseväni eroon yrityksestäni joka ei tuota kuin ongelmia periaatteessa..normityönikin loppuu vuodenvaihteessa joten ehkäpä olen sitten työtön ilman korvausrahoja..

kai kuoleman jälkeen minkä meidän perhe kohtasi , vaan on tullut jokaiselle joku tarve tehdä jotein muuta..tai sitten olemme luovuttaneet tavallaan..jos oikein mietin, niin eipä minulla juurikaan mitään tulevaisuuden haaveita ole..ei vaan ole..en halua ruikuttaa tai kieriä itsesäälissä..faktat vaan on faktoja..

Kiitos sinulle Turvamies tuestasi tällä palstalla tämän 4 kuukauden ajalta, jonka olen tätä palstaa seurannut.
Vertaistuki on ollut minulle tärkeää poikani kuoleman jälkeisen surun käsittelemisessä.
Uusia keinoja varmasti keksin, mutta päivittäin olen käynyt aina tämän palstan lukemassa ja siitä jotakin lohtua saanut.
Jään kaipaamaan tätä päivittäistä piristystä, mutta hyvin ymmärrän, että joskus on hyvä jättää vanhat asiat taakseen ja suunnata kohti uusia.

Hyvää jatkoa!

Näin se kai menee, että jossain vaiheessa on hyvä päästää jostain irti, jostain vain pääsee irti ja sitten on niin ettei pääse irti vaikka haluaisi. Tämä pätee niin moneen asiaan.

Olen kohtapuolin laittamassa asuntoani virallisesti myyntiin ja yrittänyt nyt parin viikon ajan saada siitä katsastuskelpoisen näköistä ja oloista. Miten paljon sitä onkaan ehtinyt kerätä tavaroita (muistoja) vuosien varrella! Ja sitten on ne valokuvat.. miten paljon ne tuovat hyviä ja jopa hauskoja muistoja mieleen ja jotka samalla tekevät kuitenkin niin kipeää. Viimeiset 21 vuotta olen asunut pääkaupunkiseudulla (joista siis tämän viimeisen -vajaan- vuoden yksin) ja edessä on paluu syntymäkaupunkiin - siihen pieneen, jossa kaikki muut tuntuvat tietävän asiasi paremmin kuin sinä itse. Olen jo nyt valmiiksi ahdistunut mutta vaihtoehtoja ei ole.
Edessä on vielä raskaita aikoja - miehen kuoleman vuosipäivään on aikaa alle 6 viikkoa - enkä tiedä miten kaikesta selviän. Mutta ei sillä ole niin väliäkään. Katsotaan, mitä tapahtuu.

Päästän irti asunnosta, siitä meidän viimeisestä yhteisestä, jossa toivoin asuvamme enemmän kuin 5 vuotta, jätän työpaikan ja palaan lähtöruutuun. No, sitten ainakin pääsen käymään haudalla - sekä mieheni että isäni - vaikka joka päivä.

Kaikkea hyvää sinulle, Turvamies. Käy edes joskus lukaisemassa mitä tänne kuuluu. Ehkä tänne palstalle kirjoittelu on kulminoitunut juuri sinuun, mutta sinulla on ollut sana ja ajatus hallussa miten pitää yrittää hyvää ja parempaa kohti vaikka väkisin. Silti jotkut meistä (minä ainakaan) ei vielä ole siinä vaiheessa, että neuvot olisivat ihan iskostuneet perille asti.

Lyöty kirjoitti:

Näin se kai menee, että jossain vaiheessa on hyvä päästää jostain irti, jostain vain pääsee irti ja sitten on niin ettei pääse irti vaikka haluaisi. Tämä pätee niin moneen asiaan.

Olen kohtapuolin laittamassa asuntoani virallisesti myyntiin ja yrittänyt nyt parin viikon ajan saada siitä katsastuskelpoisen näköistä ja oloista. Miten paljon sitä onkaan ehtinyt kerätä tavaroita (muistoja) vuosien varrella! Ja sitten on ne valokuvat.. miten paljon ne tuovat hyviä ja jopa hauskoja muistoja mieleen ja jotka samalla tekevät kuitenkin niin kipeää. Viimeiset 21 vuotta olen asunut pääkaupunkiseudulla (joista siis tämän viimeisen -vajaan- vuoden yksin) ja edessä on paluu syntymäkaupunkiin - siihen pieneen, jossa kaikki muut tuntuvat tietävän asiasi paremmin kuin sinä itse. Olen jo nyt valmiiksi ahdistunut mutta vaihtoehtoja ei ole.
Edessä on vielä raskaita aikoja - miehen kuoleman vuosipäivään on aikaa alle 6 viikkoa - enkä tiedä miten kaikesta selviän. Mutta ei sillä ole niin väliäkään. Katsotaan, mitä tapahtuu.

Päästän irti asunnosta, siitä meidän viimeisestä yhteisestä, jossa toivoin asuvamme enemmän kuin 5 vuotta, jätän työpaikan ja palaan lähtöruutuun. No, sitten ainakin pääsen käymään haudalla - sekä mieheni että isäni - vaikka joka päivä.

Kaikkea hyvää sinulle, Turvamies. Käy edes joskus lukaisemassa mitä tänne kuuluu. Ehkä tänne palstalle kirjoittelu on kulminoitunut juuri sinuun, mutta sinulla on ollut sana ja ajatus hallussa miten pitää yrittää hyvää ja parempaa kohti vaikka väkisin. Silti jotkut meistä (minä ainakaan) ei vielä ole siinä vaiheessa, että neuvot olisivat ihan iskostuneet perille asti.