anopin vihaaminen. Vihaan häntä niin paljon, että sattuu ja viha kalvaa sisintäni.
Alunperinkään en anopille kelvannut, koska olin vain tavallisesta insinööri/kotiäiti -perheestä ja koulutukseltani vain luokanopettaja. Heidän sukunsa on kaikki yrittäjiä - ja se on heidän mielestään ainoa oikea tapa elää. Kunnan palveluksessa oleva opettaja on heidän mielestään alinta kastia - verovaroilla elävä ihminen.
Suurin merkittävä asia vihan syntymiseen oli kuitenkin se, että esikoisemme odotusaikana mieheni lähti vieraille teille ja baari-illat huipentuivat lopuksi minun pahoinpitelemiseeni. Sairaalasta soitin omille vanhemmilleni ja ikävä kyllä erehdyin soittamaan myös anopilleni ja sanoin itkien, että en jaksa enää tuota sinun poikasi juomista ja vieraissa juoksemista. En ymmärrä, miksi näin tein, mutta olin kai poissa tolaltani sen jälkeen, kun lääkäri oli tutkinut, että vauva on kunnossa masussa ja neuvonut minua ehdottomasti jättämään väkivaltaisen miehen heti.
Anopin reaktio oli, että hänen poikansa ei mitään ole tehnyt ja minä olen hänet provosoinut itseni hakkaamaan. Ja mieheni saa kulemma huorata, koska minäkin olen sellainen "pikkuhuora". Olimme siis mieheni kanssa silloin jo yli kolmekymppisiä enkä koskaan ollut miestäni pettänyt - edes harkinnut.
Asumme nyt, 4 vuoden jälkeen, eri osoitteissa, mutta edelleen naimisissa mieheni kanssa. Humalassa miehelläni ei ole asiaa meille, mutta muuten saa olla meillä niin paljon kuin tahtoo tyttärensä kanssa. En tiedä, olenko miehellenikään anteeksi antanut - usein on pyytänyt ja itkenyt pahoja tekojaan. Nyt tyttäremme on alkanut pyytämään, että lähtisin hänen ja isän mukaan mummolaan (mieheni vanhemmille). He asuvat kaukana ja vierailut tapahtuvat aina yön/useamman yön yli. Tyttö ei haluaisi mennä sinne ilman minua. Minusta tuntuu, että en vaan pysty - vihaan sitä naista! Tiedän, että hän ei ole syyllinen poikansa tekoihin - mutta omiin tekoihinsa ja sanoihinsa on. En ymmärrä, miten nainen voi kohdella toista naista noin ilkeästi! Ymmärrän senkin, että äiti halusi puolustaa poikaansa, mutta olen ajatellut itse, että jos oma lapseni hakkasi sairaalakuntoon raskaana olevan ihmisen, minua hävettäisi ja tuntisin suurta tuskaa siitä, millaisen lapsen olen kasvattanut.
Voiko tällaisesta vihasta päästä yli? Oman lapsensa vuoksi....
Alunperinkään en anopille kelvannut, koska olin vain tavallisesta insinööri/kotiäiti -perheestä ja koulutukseltani vain luokanopettaja. Heidän sukunsa on kaikki yrittäjiä - ja se on heidän mielestään ainoa oikea tapa elää. Kunnan palveluksessa oleva opettaja on heidän mielestään alinta kastia - verovaroilla elävä ihminen.
Suurin merkittävä asia vihan syntymiseen oli kuitenkin se, että esikoisemme odotusaikana mieheni lähti vieraille teille ja baari-illat huipentuivat lopuksi minun pahoinpitelemiseeni. Sairaalasta soitin omille vanhemmilleni ja ikävä kyllä erehdyin soittamaan myös anopilleni ja sanoin itkien, että en jaksa enää tuota sinun poikasi juomista ja vieraissa juoksemista. En ymmärrä, miksi näin tein, mutta olin kai poissa tolaltani sen jälkeen, kun lääkäri oli tutkinut, että vauva on kunnossa masussa ja neuvonut minua ehdottomasti jättämään väkivaltaisen miehen heti.
Anopin reaktio oli, että hänen poikansa ei mitään ole tehnyt ja minä olen hänet provosoinut itseni hakkaamaan. Ja mieheni saa kulemma huorata, koska minäkin olen sellainen "pikkuhuora". Olimme siis mieheni kanssa silloin jo yli kolmekymppisiä enkä koskaan ollut miestäni pettänyt - edes harkinnut.
Asumme nyt, 4 vuoden jälkeen, eri osoitteissa, mutta edelleen naimisissa mieheni kanssa. Humalassa miehelläni ei ole asiaa meille, mutta muuten saa olla meillä niin paljon kuin tahtoo tyttärensä kanssa. En tiedä, olenko miehellenikään anteeksi antanut - usein on pyytänyt ja itkenyt pahoja tekojaan. Nyt tyttäremme on alkanut pyytämään, että lähtisin hänen ja isän mukaan mummolaan (mieheni vanhemmille). He asuvat kaukana ja vierailut tapahtuvat aina yön/useamman yön yli. Tyttö ei haluaisi mennä sinne ilman minua. Minusta tuntuu, että en vaan pysty - vihaan sitä naista! Tiedän, että hän ei ole syyllinen poikansa tekoihin - mutta omiin tekoihinsa ja sanoihinsa on. En ymmärrä, miten nainen voi kohdella toista naista noin ilkeästi! Ymmärrän senkin, että äiti halusi puolustaa poikaansa, mutta olen ajatellut itse, että jos oma lapseni hakkasi sairaalakuntoon raskaana olevan ihmisen, minua hävettäisi ja tuntisin suurta tuskaa siitä, millaisen lapsen olen kasvattanut.
Voiko tällaisesta vihasta päästä yli? Oman lapsensa vuoksi....
Vastaukset 13
Vanhimmat
On kaksi asiaa joita ei voi yhdistää; Anna anteeksi ja Unohda.
Anteeksi antaminen vapauttaa vihasta katkeruudesta ja säästää mieltä.
On tyhmyyttä unohtaa kaltoin kohtelu ilkeily ja ylimielinen käytös.
En silti vierailisi anopilla.
En pitäisi mitään yhteyttä tuollaiseen sukuun enkä kyllä mielelläni laskisi omaa lastakaan. Ensinnäkin mies on joku hemmetin persoonallisuushäiriöinen ja vaikka hän ei pahoinpitelisi sinua enää, niin se luonteenpiirre ON siellä koko ajan olemassa. Mies voi hillitä sen tai se voi olla käytännön pakosta esiintymättä (mies ei pääse lähietäisyydelle humalassa), mutta eihän se nyt mihinkään häviä!! Ilmeisesti koko hänen perhe on sairas. Suojele lastasi, joka imee hienonvaraisia ilmapiirin vaikutteita itseensä.
Sanot vihaavasi anoppiasi. Minäkin vihaisin. Valitettavasti vaan viha on kauheasti energiaa vievä tunne. Se syö ihimstä enkä osaa auttaa miten siitä vihasta pääsisi eroon. En tiedä edes haluaisinko...
Hän ei ole tasapainossa. Normaali ihminen ei päästä mitään pikkuhuora- juttuja suustaan. Ehkä voisit päästä tuosta vihastasi mutta sitä tosiasiaa ei poista mikään, että hän on kohdellut sinua tosi väärin. Minäkin vihasin anoppiani mutta olen päässyt vihastani eroon. Jaa mitenkö... en ehkä edes tiedä. Prosessoin asioita ja käsitin että olin turhautunut siihen, ettei hän välittänyt eikä välitä minusta pätkääkään. Jotenkin vaan se hänen rakkautensa minua kohtaan tuntui lopulta aivan samantekevältä. Monta vuotta taistelin vihaani vastaan, lopulta annoin itselleni luvan vihata oikein kunnolla ja sitten se tunne nollaantui. Eihän se helppoa ollut mutta nyt olen siltä osin tyytyväinen.
Miksi ihmeessä menisit edes kyläilemään tuollaisten ihmisten luo?
Olen mielestäni myös jotenkin oppinut olemaan välittämättä - en vihaa tai ajattele anoppia jatkuvasti. Jotenkin vaan tuo tytön pyyntö nosti vanhat ajatukset mieleen ja tuska nousi pintaan. Tytär kysyi, miksi en suostu tulemaan mummolaan ja sanoin, että minä ja mummo emme vaan osaa olla nätisti yhdessä. No, tästä seurasi tietysti jatkokysymys: Miksi ette? Mitä minä siihen vastaisin?
Jos se minusta olisi kiinni, tyttö ei vierailisi ylipäätään mummolassaan enää, mutta en minä voi asiaa estää. En usko, että mummo voi antaa hänelle mitään muuta kuin sukujuuret isän puolelta, mutta kaipa tytöllä on niihinkin oikeus. Käsittääkseni mummo on kuitenkin kohdellut tyttöä ihan asiallisesti edellisten vierailujen aikana.
Sen siis olen viime päivinä päättänyt, että kylään en mene (edes tyttäreni pyynnöstä). Kunpa vaan osaisin lopullisesti nousta asian yläpuolelle ja oppia ajattelemaan, että kaikki ihmiset eivät vain osaa olla ihmisiä toisilleen.
>Tytär kysyi, miksi en suostu tulemaan mummolaan ja sanoin, että minä ja mummo emme >vaan osaa olla nätisti yhdessä. No, tästä seurasi tietysti jatkokysymys: Miksi ette? Mitä minä >siihen vastaisin?
Kerrot lapsellesi totuuden, tietysti!
Ei toki liian yksityiskohtaisesti (ei pikkuhuora-sitaattia), mutta joku muu esimerkki mummin sinua kohtaan osoittamasta ilkeydestä. Vaikka sekin että mummin mielestä opettaja ei ole kunnollinen ammatti. Älä nyt ainakaan valehtele lapselle, että huonot välinne olisivat yhtä lailla sinun syytäsi. Eivät ne ole. Sinähän olet yrittänyt olla mummille nätisti, mutta se on vain se mummi joka ei osaa olla nätisti sinulle.
Älä missään tapauksessa mene anoppisi luo kyläilemään. Ei lapsikaan sitä sinulta pyydä, jos kerrot rehellisesti miksi et halua mennä. Tuottaisit vain aivan suotta mielipahaa itsellesi. Anoppisi ei ansaitse sinulta anteeksiantoa, mutta ei hän ansaitse sitäkään että sinä kulutat omaa henkistä energiaasi hänen vihaamiseensa. Älä ajattele koko eukkoa ollenkaan.
Lapsella tietysti on oikeus tavata isovanhempiaan, vaikka nämä olisivat millaisia kusipäitä, kunhan eivät lapselle tee pahaa.
Ei sinun kyllä kannattaisi sitä miestäkään päästää kotiisi asustelemaan, vaikka olisi joskus selvinpäinkin. Ethän sinä voi elämääsi järjestää hänen humalatilojensa mukaan. Hoida avioero selväksi äläkä ole hänen kanssaan missään tekemisissä muuten kuin lapsen tapaamisten yhteydessä. Älä anna noiden ihmisten hallita elämääsi, hanki parempaa seuraa.
Onko lapsesi kysynyt, miksi isä ei asu koko ajan teillä? Oletko kertonut alkoholismista ja väkivaltaisuudesta, vai oletko siitäkin asiasta selittänyt vain jotain "nätisti olemisesta"?
anoppiasi. Viha ei kanna mihinkään.
Keskity siihen, mikä on tärkeintä. Ota elämäsi haltuun. Ei kurjuus poistu syyttämällä, tiedät sen! Lopeta pahojen asioiden ruokkiminen ja itsesi syyllistäminen niillä. ( Moni tekee niin, kun ei oikeasti halua muutosta, vaan haluaa syyttää sitä syyllistä..)
Aikuisuus on katse eteenpäin. Lapsesi tarpeet huomioiden tee se.
Lässynlässyn, tuosta hymistelystä ei ole apua kenellekään. Sinä syyliistät alkuperäistä kirjoittajaa siitä että hän TUNTEE tietyllä tavalla.
Tunteisiin, myös vihan tunteeseen, on jokaisella oikeus. Tunteet eivät ole vääriä tai oikeita vaan teot. Tunteet ovat vain miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Tunteet eivät ole käskyillä aloitettavissa eivätkä lopetettavissa. Rakkautta ei voi pakottaa, sen tietää jokainen, mutta ei voi vihaakaan.
Kumpi on enemmän ohjeistuksen tarpeessa, väkivallan ja vääryyden tekijä vai uhri? Kumpi on ansaitsee moitteet, väkivallantekijä siitä että tekee väkivaltaa vai uhri siitä ettei pääse vihastaan? Sinä itsekö olet sellainen pyhimys ettet tuossa asemassa ollenkaan olisi vihainen vaan pyhimyksen sädekehä pääsi päällä kulkisit ympäriinsä ja olisit yhtä hymyä ja aurinkoa kaikille? Hieman empatiaa ja inhimillisyyttä, kiitos!
Miksi uhria aina vaaditaan ymmärtämään ja antamaan anteeksi? Miksei kukaan halua ymmärtää uhria ja antaa HÄNELLE jotain anteeksi, vaikkapa sen että hän on kostonhimoinen, vihainen ja katkera? Eikö se ole hänen tilanteessaan aivan anteeksiannettavaa ja ymmärrettävää? Säästä neuvosi ja jalot elämänohjeesi väärintekijöille, sano HEILLE mitä saa tehdä ja mitä ei. Kerro heille etteivät he saa loukata, vahingoittaa ja kiusata muita. Älä neuvo uhria olemaan jalo ja jeesus ja pyhimys ja jumala.
Viha on TUNNE, ja tunteet eivät ole noin vain tahdonvoimalla, järkeilemällä ja hymistelyllä poistettavissa. Ei viha lopu siihen että vihaavaa syyllistetään ja selitetään, että voivoi kun tuo viha on ikävä ja ruma tunne ja lopetapas nyt heti se vihaaminen ja olepas nyt kiltti tyttö ja tee kuten käsketään.
Alkuperäinen kysyi neuvoa "miten lopettaa anopin vihaaminen". Annoitko hänelle jonkun neuvon? Et. Sanoit vain että älä vihaa anoppiasi.
Jos kysyn miten sokerikakku leivotaan, en saa mitään hyötyä neuvosta että leivo se sokerikakku. Kysehän on siitä että en tiedä MITEN se leivotaan, ja hauaisin kuulla juuri sen.
Kerrotko siis MITEN se vihaamisen lopettaminen tapahtuu.
miten vihasta voi päästä yli, koska ei ole mitään omaa vertailu kohtaa.
Oletko vierailut anopin luona tänä aikana? Siksi kysyn, kun sanot että vierailut ketstävt aina yön tai useamman., eli viittaa siihen että olet käynyt.
Lisääkä käynnit vihaasi vai miten vaikuttaa? Jos er ole vieraillut, voisko anopin kohtaa minen helpottaa tilannetta? Vai pahentaa? Osaat varsin järkiperäisesti kirjoittaa asiasta.
Onko pakko yöpyä anopin tiloissa? Voisitteko olla yöyä hotellissa, leirintämökissä tms., ja kävisitte vain kyläilemässä anopilla? Ei tarvi viettää koko aikaa hänen kanssaa.
Nämä tuli mieleen. Tosin en itse anoppina ymmärrä miten joku voi miniälleen sanoa tuollaisia.
Kukaan ei ole puuttunut siihen, että viha on ja elää ap:ssä. Vihaaminen on siis hänelle ongelma, josta hän toivoo pääsevänsä irti. Äidin viha on ilman muuta myös tässä tapauksessa ainakin lapsen asia ja osa, se on perintö ja kaava, miten hän ratkaisee tulevaisuudessa kokemansa epäoikeudenmukaisuudet ja ongelmat.
Viha on ap:n ongelma, hänhän tässä kysyy neuvoja. En tiedä, oletko käynyt terapeutilla tai mitä olet tehnyt. Viha ei ole ainakaan tuonut sinulle mitään hyvää. Tai - voisiko olla niin, että juuri viha pitää sinut toimintakunnossa? Kunnes katkeroidut ja käperryt lopullisesti tai romahdat totaalisesti.
Emme me tiedä, mitkä kaikki vaikuttivat todella siihen, että vihasi on näin massiivinen. Merkillistä, kun kerrot, että olet elänyt tavallisessa keskiluokkaisessa perheessä lapsuutesi ja nuoruutesi. Mutta saanko arvata: Jotenkin vihan alkujuurta voi kaivaa myös elämästäsi ennen miehen taholta tullutta elämänpettymystä.
Kipuiletko sitä, että elämäsi ei mennytkään tähän asti ihanteellisen odotuksesi mukaisesti? Useimmille meistä käy niin. Mutta tuleen ei pidä jäädä makaamaan. Vihasi lapsesi isoäitiä kohtaan ei voi olla niin tärkeä osa elämääsi, että annat muiden, ihanien, asioiden unohtua. Lapsesi on samaa verta kuin isoäitinsä ja isänsä. Ja lastasi rakastat, kai? Jotain hyvää ja hienoa siis siitä suvusta.
Tuollaisten solvausten jälkeen on ehdottomasti oikein pysyä poissa anoppilasta.
Sano tyttärellesi, että anoppi on sanonut sinulle niin pahasti ettet koskaan enää halua nähdä häntä.
Se on totuus, ja sen voit mielestäni sanoa lapsellesi.
Voit sanoa, että mummo ei ole sanonut lapsestasi pahasti, joten hän varmaan pitää lapsesta, mutta sinusta mummo ei pidä. Siksi et mene sinne, koska voi tulla riitaa.
Kyllähän niin varmasti itsekin ajattelet. Miksi edes kysyt?
Ihminen saa mielestäni sallia itselleen omat tunteensa. Ei niitä tule painaa pois, vaan ne on tunnettava.
Varmasti viha laantuu vähitellen, mutta ikinä ei ole tarpeen ruveta ystävällisiin väleihin vihan kohteen kanssa.
Jo oma itsekunnioitus vaatii, ettei alistu toisen ylimielisyyteen. Jos menet vihaamasi anopin luo, hän tuntee voittaneensa: "Joka tyhjästä suuttuu, se lahjatta leppyy!!"
Eihan "hyviäkään" tunteita yritetä karsia. Peroonallisuutemme koostuu mm. tunteistamme. Tiedämme läheistemme mieltymykset ja myös ne asiat, joista he eivät pidä.
Sinä et pidä miehesi suvusta. Siihen olet oikeutettu.
Mutta pyri pois siitä kalvavimmasta vihan tunteesta. Minulla oli ystävä, joka puhui ex-miehestään vuosia. Yhtäkään keskustelua emme onnistuneet käymään ilman että hän kertoi jonkun kamalan tapauksen, jonka mies oli tehnyt tai sanonut.
Hän olisi tarvinnut asiantuntija-apua. Toivottavasti sinä et juutu samoin vihan pauloihin. Se ei ole itsellesi hyväksi.
Tsemppiä sinulle.