Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa lähes 6v, aloitettiin kun olimme 18 ja 19v. Nuoria olimme, mutta toisiimme rakastuimme ja syvästi. Vieläkin rakastetaan hyvin paljon. Nyt kuitenkin jouduttiin eroamaan, koska meillä molemmilla on omat ongelmamme:
Hänen:
- henkinen kasvu vielä jäänyt kesken
- vapauden, nuoruuten kaipuu
- halu kokeilla muita suhteita ja naisia
Minun:
- liian mustasukkainen ja syyttelee turhaan, koska tiedostan hänen vapauden kaipuunsa
Meidän suhteemme on toiminut loistavasti, yhteiselo sujuu ja tunteet syvät. Mutta vaan tällainen uusien naisten kokeileminen repii meidät molemmat palasiksi. Päätettiin erota, koska olemme tiedostaneet tämän ongelman jo vuoden ja ollaan yritetty tehdä poistaaksemme sitä, mutta se ei ole onnistunut. Kai sitten, hänen on pakko vaan kokeilla ja katsoa onko ruoho vihreämpää tuolla aidan toisella puolella. Onko meidän välinen rakkaus se ikinen rakkaus.
Mutta vaikka ero on tullut yhteisymmärryksestä, emme siltikään pystytä luopumaan toisistamme. Jatkuvasti soittelemme toisillemme, vietimme juhannuksenkin yhdessä, vieläkin esitellään toisemme muille poika/tyttöystävänä. Mutta tuntuu niin raastaavalta ja petolliselta, olla kuin parisuhteessa, mutta silti puhutaan siitä, että on pakko erota, pakko vaan irtaantua, jotta me molemmat kasvaisimmekin tästä. Hän puhuu kuitenkin jatkuvasti kuinka tulee etsimään mua takaisin, kuinka sitä kaduttaa myöhemmin tosi paljon. Tämä ero on ikäänkuin the necessary bad thing, jonka vaan pitää hoitaa pois alta.
Kumpa mä voisin olla välinpitämätön, kumpa voisin olla, ettei mua kiinnosta, älä soittele mulle enää. Kumpa en ikävöisi häntä jatkuvasti. Kai mun pitää olla onnellinen, että olen ainakin kerran kokeillut millaista on rakastaa jotain toista ihmistä niin syvästi, ja olla lohdullinen siitä, että toinen rakastaa vieläkin ja toivon parasta, että ajan myötä me kasvamme ja pystymme löytämään toisemme uudestaan.
Mitä mieltä te olette meidän jutusta? Onko neuvoja? Samanlaisia kokemuksia? Tai ylipäätään mitä tuli mieleen tämän luettua?
Hänen:
- henkinen kasvu vielä jäänyt kesken
- vapauden, nuoruuten kaipuu
- halu kokeilla muita suhteita ja naisia
Minun:
- liian mustasukkainen ja syyttelee turhaan, koska tiedostan hänen vapauden kaipuunsa
Meidän suhteemme on toiminut loistavasti, yhteiselo sujuu ja tunteet syvät. Mutta vaan tällainen uusien naisten kokeileminen repii meidät molemmat palasiksi. Päätettiin erota, koska olemme tiedostaneet tämän ongelman jo vuoden ja ollaan yritetty tehdä poistaaksemme sitä, mutta se ei ole onnistunut. Kai sitten, hänen on pakko vaan kokeilla ja katsoa onko ruoho vihreämpää tuolla aidan toisella puolella. Onko meidän välinen rakkaus se ikinen rakkaus.
Mutta vaikka ero on tullut yhteisymmärryksestä, emme siltikään pystytä luopumaan toisistamme. Jatkuvasti soittelemme toisillemme, vietimme juhannuksenkin yhdessä, vieläkin esitellään toisemme muille poika/tyttöystävänä. Mutta tuntuu niin raastaavalta ja petolliselta, olla kuin parisuhteessa, mutta silti puhutaan siitä, että on pakko erota, pakko vaan irtaantua, jotta me molemmat kasvaisimmekin tästä. Hän puhuu kuitenkin jatkuvasti kuinka tulee etsimään mua takaisin, kuinka sitä kaduttaa myöhemmin tosi paljon. Tämä ero on ikäänkuin the necessary bad thing, jonka vaan pitää hoitaa pois alta.
Kumpa mä voisin olla välinpitämätön, kumpa voisin olla, ettei mua kiinnosta, älä soittele mulle enää. Kumpa en ikävöisi häntä jatkuvasti. Kai mun pitää olla onnellinen, että olen ainakin kerran kokeillut millaista on rakastaa jotain toista ihmistä niin syvästi, ja olla lohdullinen siitä, että toinen rakastaa vieläkin ja toivon parasta, että ajan myötä me kasvamme ja pystymme löytämään toisemme uudestaan.
Mitä mieltä te olette meidän jutusta? Onko neuvoja? Samanlaisia kokemuksia? Tai ylipäätään mitä tuli mieleen tämän luettua?
Vastaukset 2
Vanhimmat
done that.
Olen ollut ihan vastaavassa tilanteessa kuin poikaystäväsi on nyt. Siitä on nyt n.6 vuotta kun totesin että "sinua parempaa tuskin löydän, varmasti kadun ja ehkä palaamme yhteen". Ei palattu yhteen enää....
Minun näkemykseni mukaan kyse on enimmäkseen kypsymättömyydestä, kokeilunhalusta ja siitä että ei kumppani ole itselle tarpeeksi tärkeä. (vaikka sitä kuinka tuolloin väitin ja niin itse ehkä uskoinkin)
Unohdappa tuo sälli ja suuntaa silmäsi muualle.
Yleensä kun aloitetaan suhde nuorena, ja jos ei ole monia suhteita vielä takana (ja harvemmin on ainakaan mitään vakavaa kun noinkin nuorena on aloittanut), niin jossain vaiheessa sitä ihmiselle vain tulee tunne että on "menettänyt" osan nuoruuttaan tai että haluaisi kokeilla suhdetta muiden kanssa.. Se voi tulla vastaan 3kymppisenä, tai 6kymppisenä (tiedän tapauksia).
Mielestäni olisikin parempi tällöin antaa toiselle se tila ja asennoitua myös itse niin, että tässä myös itse saa nähdä maailmaa ja kokea asioita joita ei välttämättä suhteessa kokenut tms. Yleensä jos väkisin pitää suhdetta kasassa eikä anna toiselle sitä tilaa mitä toinen kaipaa, tapahtuu se sitten vaikka pettämällä. Ikävä tosiasia, mutta näin se helposti menee.
Itse olin juurikin siinä tilanteessa, että jossain vaiheessa tultiin exän kanssa (tai no, minä tulin) siihen tulokseen, ettei suhteemme kanna eteenpäin. Halusin kuitenkin olla ystävä koska rakastin/ rakastan exääni silti valtavasti (kuitenkin enemmän ystävänä). Jatkoimme niin ja olimme hirveästi tekemisissä. Kuitenkin jossain vaiheessa tuli eteen tilanne, ettei exä pystynyt tähän ystävyyteen enää, koska hän edelleen roikkui minussa, ja vanhassa suhteessamme. Minä taas roikuin vanhassa tutussa ja turvallisessa tunteessa, siitä mitä sain, kun yhdessä oltiin. Oli vaan PAKKO päästää irti ja alkaa elää omaa elämää vaikka se kuinka paljon sattuikin. Ja sattuu edelleen järjettömän paljon. Tiedän kuitenkin että niin on parempi. Molempien on päästettävä irti ja otettava aikaa itselleen.
Voin kertoa että kun pääset siitä ensimmäisestä tuskasta eroon, ja oikeasti keskityt omaan elämään, alat huomaamaan ettei se ero niin kamala ollutkaan. Ja varmasti löydät ihmisen, jonka kanssa ei tarvitse miettiä eroa siksi, että tämä haluaisi jotain muuta.