Miehelläni on mielenterveyden kanssa ollut ongelmaa, ei mitään järin suurta mutta cipralexia on syönyt. Nyt yrittää päästä siitä taas vaihteeksi eroon, on vähentänyt annostusta puoleen. Mielialanvaihtelut ovat ihan hirveitä ja tämä kesäloma on ollut ihan tuskaa. Mies saattaa kiukutella monta päivää putkeen jostain aivan käsittämättömästä, monesti ei itsekään tiedä miksi kiukuttelee. Minulle on julma ja kylmä, puhuu rumasti ja piikittelee kokoajan.
Terapiaan en miestä saa, koska siellä "jauhetaan vain hänen vioistaan". Emme ole siis koskaan käyneetkään. Lääkitystä hän ei aio lisätä samaan missä aiemminkin, koska haluaa siitä kokonaan eroon. Nyt on syönyt Cipralexiä n. 2 vuotta.
Tämä tilanne on jatkunut enemmän tai vähemmän melkein 3 vuotta. Minun voimani alkaa olla jo loppu, en jaksa vetää kokoajan toista suosta ja olla miehen ja lasten välissä erotuomarina. Lapsetkin alkavat kärsiä tästä tilanteesta vaikka aika hyvin ollaan saatu pidettyä heidät tästä erossa. Salassa tämä ei toki ole heiltäkään pysynyt, samassa talossa kun asutaan.
Tuntuu että joka päivä on taistelua, joka päivä saan etsiä taas jostain voimia että lapsilla olisi hyvä. Huomaan että oma elämäniloni on jo mennyttä, kateellisena katson rakastuneita pariskuntia, voi kun mekin. Pelkään vain että mieheni on kuluttanut rakkauteni loppuun. Ei elämän kuuluisi näin vaikeaa olla. Meiltä puuttuu ilo, rakkaus, onni, hyväsydämisyys... Pelkään että itsekin masennun tätä menoa.
Viimeiseen asti haluan auttaa miestäni, hän on kuitenkin se minun Elämäni mies, mutta kuinka pitkään tämä kannattaa? Toisinaan jo haaveilen elämästä ilman miestä. Kuinka paljon helpompaa olisi jos ei toinen olisi kokoajan lyttäämässä.
Haluan löytää jälleen sen kuplivan, iloisen minäni.
Terapiaan en miestä saa, koska siellä "jauhetaan vain hänen vioistaan". Emme ole siis koskaan käyneetkään. Lääkitystä hän ei aio lisätä samaan missä aiemminkin, koska haluaa siitä kokonaan eroon. Nyt on syönyt Cipralexiä n. 2 vuotta.
Tämä tilanne on jatkunut enemmän tai vähemmän melkein 3 vuotta. Minun voimani alkaa olla jo loppu, en jaksa vetää kokoajan toista suosta ja olla miehen ja lasten välissä erotuomarina. Lapsetkin alkavat kärsiä tästä tilanteesta vaikka aika hyvin ollaan saatu pidettyä heidät tästä erossa. Salassa tämä ei toki ole heiltäkään pysynyt, samassa talossa kun asutaan.
Tuntuu että joka päivä on taistelua, joka päivä saan etsiä taas jostain voimia että lapsilla olisi hyvä. Huomaan että oma elämäniloni on jo mennyttä, kateellisena katson rakastuneita pariskuntia, voi kun mekin. Pelkään vain että mieheni on kuluttanut rakkauteni loppuun. Ei elämän kuuluisi näin vaikeaa olla. Meiltä puuttuu ilo, rakkaus, onni, hyväsydämisyys... Pelkään että itsekin masennun tätä menoa.
Viimeiseen asti haluan auttaa miestäni, hän on kuitenkin se minun Elämäni mies, mutta kuinka pitkään tämä kannattaa? Toisinaan jo haaveilen elämästä ilman miestä. Kuinka paljon helpompaa olisi jos ei toinen olisi kokoajan lyttäämässä.
Haluan löytää jälleen sen kuplivan, iloisen minäni.
Vastaukset 28
Vanhimmat
riippuu myös siitä, että mistä se masennus on tullut ja onko syy selvitetty/poistettu, sitä ei kirjoituksesta tule ilmi. Masennuksesta toipuu kyllä. Onko työelämässä vielä jos on ja masennus tulee sieltä, niin silloin pitää vaihtaa työpaikkaa, ei ne pelkät lääkkeet sitä poista, lieventää ehkä.
Joskus lääkkeet voivat olla väärät(voi joutua kokeilemaan useita erinlaisia lääkkeitä, ennenkuin löytyy oikeat) ja ne voivat juuri aiheuttaa sitä kiukkuisuutta, väsymystä jne. Joskus on jopa parempi olla ilman lääkkeitä. Oletko keskustellut miehesi kanssa hänen käytöksestään? Jos hän ei halua keskustella, puhu Sinä kuitenkin asiasta, kyllä se perille menee jos rauhallisesti puhut ja vältät riitaa.
Itse ehkä tiedät jaksatko jatkaa, tee lapsiesi kanssa aivan normaaleja mukavia asioita, mene heidän kanssaan yksin uimaan, elokuviin jne. jos miehesi ei jaksa tulla mukaan. On niistä masennuksen aiheuttamista kriiseistä useat muutkin selvinneet
Mies on hyvin haluton puhumaan tästä. Enkä ihan hirveästi halua häntä asialla "vainota" koska kokee kaiken aiheesta puhumisen hirmu ahdistavana ja painostavana. Olen koittanut puhua ja toissapäivänä viimeksi yritin avata keskustelua aiheesta, siitä emme ole vieläkään selvinneet. Nyt mies hymyilee jo lapsille sentään, eilen ei tehnyt sitäkään.
En tiedä onko lääkitys oikea vai väärä, mies kun ei mene edes lääkärin ehdottamalle psykiatrille, mikähän siinä on? Mitä pelottavaa siinä voisi olla miehen mielestä? Tuntuu että mies ihan sulkeutuu. Kaikki mitä saan irti on piikittelyä.
Töistä oli sairauslomalla reilun kuukauden kun lääkitys aloitettiin, mielestäni olisi voinut olla pitempäänkin. Olen ehdottanut niinkin radikaalia että myydään tämä torppa ja muutetaan vuokralle, ei olisi lainanmaksua yms. Mutta luulen että jos talokin viedään, mies masentuu lopullisesti. Mies on itsekin harkinnut työpaikan vaihtoa, olen etsinytkin niitä hänelle mutta mihinkään ei ole hakenut.
Uskon että muutkin ovat selvinneet, se tieto ei nyt ihan hirveästi kuitenkaan lohduta, päinvastoin saa oloni vieläkin surkeammaksi.
olisi yritettävä saada hänet joko, psykiatrin tai ainakin psykologin puheille, mene itse mukaan tukemaan, ehkäpä kynnys olisi silloin matalampi. Yleensä pelätään jonkinlaista leimautumista, kun ei haluta mennä sinne. Psykiatrilta ei asiat leviä, normaaliin terveydenhuoltoon, joten sitä ei kannata pelätä, siellä nyt vain keskustellaan ihan leppoisasti.
Kuukauden sairasloma on yleensä liian lyhyt, puolivuotta vähintään, nyt vain lisää hakemaan, psykiatrilta sitä saisi helpoiten. Valitettavasti kirjoittavat vain muutaman kuukauden kerrallaan, joten se täytyy aina uusia, ennenkuin entinen menee umpeen. Työpaikanvaihto voi olla liian aikaista vielä, ensin tulisi kyllä kerätä voimia ja olla vain sairaslomalla/tehdä vain sellaisia asioita, joihin on voimaa/kiinnostusta.
Masennus on sairaus, ei sitä tarvitse lapsilta piillotella, eikä sen tarvitse tarttua lapsiin jos heille avoimesti kertoo siitä ja seurauksista. Tietysti riidat on eri asia.
Jos lainat painaa päälle, ei muuta kuin pankkiin ja sopii, että maksaa vaikkapa vain korot vuoden ajan, niin ei tule paineita lainoista. Asunnonmyynti ei varmasti ole järkevää, koska koti on miehellesi ainoa turvallinen paikka nyt ja sen myyminen syyllistäisi miestäsi vieläkin enemmän.
Vaimollani todettiin masennus viime vuonna. Ja omien kokemuksien nojalla voisinkin sanoa että miehesi ei ikinä tule "paranemaan" omin avuin. Eli pakota miehesi terapiaan! Siellä ei todellakaan kiinnitetä huomiota mihinkään vikoihin yms yms. vaan koetetaan löytää syy mistä kaikki johtuu. Eräs lääkärini kertoi että hän itse kävi terapiassa 15 vuotta, ennenkuin syy hänen ongelmiin löytyi. Eli prosessi voi kestää hyvinkin kauan, siihen kannattaa varautua. Kaikesta kiukuttelusta ja muusta huolimatta olet miehellesi se tuki ja turva, ja melkein veikkaisinkin että jos sinua ei olisi, miehesi tila olisi sata kertaa huonompi. Ja itsekin kahden lapsen isänä, voisin sanoa että jos lapsesi alkavat oirehtia miehesi tilan takia, alkaa olla viimeinen hetki löytää miehellesi apua. Koska kaikki käytös jota miehesi lapsienne edessä näyttää, voi alkaa vaikuttaa myös lapsiesi tulevaan henkiseen hyvinvointiin. Itse menin terapiaan kolme viikkoa sitten, enkä kadu kyllä hetkeäkään, nyt ymmärrän vaimoani paljon paremmin. Eli lyhyesti, puhukaa, puhukaa, puhukaa miehenne kanssa, se auttaa alkuun, sen jälkeen vaikka millä keinoin ohjaa hänet terapeutille, esim. kunnallisella puolella saa ilmaista apua vaikkapa psykiatrisilta sairaanhoitajilta, se on jo hyvä alku. Voimia sinulle ja miehellesi!
Mieheltäsi mistä sairaus johtuu ja se voi olla miehellesi rankkaa mutta jos ei selvitä syitä mielialavaihteluihin niin ei siitä voi parantuakkaan ja lääkkeitä pitää syödä koko loppuikänsä jos ei pysty tai halua selvittää syitä.
Onko miehelläsi lapsuudessa traumaattisia kokemuksi tai onko häntä lapsena kohdeltu omien vanhempien osalta huonosti ja niin edelleen. Kerroot asiallisesti miehellesi että jos hän haluaa parantua niin syy pitää selvittää mistä tämä kaikki johtuu ja niin edelleen. Jos mieheso ymmärtää syyn mistä johtuu niin pitäisi itse osata kelata ja miettiä asioita että parantuisi.
Miehesi ei taida ymmärtää että hän ei ole ainoa jolla teidän tilanteessanne on vaikeaa. Itsekin olen masentunut ja ymmärrän ettei se ole yhtään helpompaa kumppanilleni kuin minulle. Nyt lääkityksen myötä oloni on kyllä paljon parempi ja vuoden sisään kokeilen lopettaa lääkkeet.. Olet varmasti itse rasittunut kaikesta vastuusta jonka miehesi puolesta joudut kantamaan, huolissasi, surullinen ja väsynyt. Miehesi tulisi ymmärtää myös sinun tilanteesi.. Tottakai sairaus vaikuttaa myös suhteeseenne ja perheenne arkeen, se kuuluu asiaan, mutta sillä aikaa kun sinä "tuuraat" häntä perhe-elämässä olisi sairastavan velvollisuus hakeutua hoitoon jotta asiat voisi saada järjestykseen! Kukaan ei jaksa hoitaa loputtomasti aikuista lasta jolla ei ole aikomustakaan hakea apua. Masennus ei oikeuta aiheuttamaan toiselle huonoa oloa, vaikka itsellä olisi vaikeaa..
Kerro miehellesi rauhallisesti miltä tilanne sinusta tuntuu, älä syyttele, sano että ymmärrät että hän ei ole vastuussa masennuksen aiheuttamista vaikeuksista, mutta itse olet uupunut sairauden vaikutuksiin perheessänne ja tilanteeseen on saatava apua. Kerro että rakastat häntä ja haluat olla hänen tukenaan, muttet itse pysty antamaan hänelle apua jota hän tarvitsee. Jos mies ei millään suostu hankkimaan apua, sinun on vain ajateltava omaa ja lastesi hyvinvointia ja lähdettävä.. ainakin kunnes miehesi saa elämänsä raiteilleen.
miehesi masentumistaipumus oli jo nähtävissä seurusteluvaiheessa? Et ehkä tajunnut, että se kaikki saattoi olla hänen luonteellensa tyypillistä..Ehkä hän oli se negatiivinen ja rakastui sinuun koska olet niin iloinen ja positiivinen? Nyt se on kadonnut, varmasti hänen masennuksensa syytä osittain. Kas kun ei ole vielä rinnalle löytänyt uutta sinua, toista naista, kun sinä et enää anna hänelle voimaa..
Masentunut on tosi rasittava, koska ei tajua eikä halua tajuta omaa ja muitten parasta. Sun ainoa vaihtoehto on nyt näiden muiden ohjeiden lisäksi sanoa miehellesi suorat sanat eli: se on joko istunto psykiatrille tai avioero!! Jos mies ei siihen suostu, niin laita eropaperit vetämään, ainahan ne voi perua. Mutta jos miestä ei nyt herätellä kunnolla, ei hän etkä sinä eikä lapset tule koskaan tervehtymään..Tee kaikki tuo mitä muut ohjeistivat hyvässä hengessä puhumisesta jne, ja sitten viimeiseksi sanot ero tai psykiatri, jos ei muu tehoa. Masentunut ihminen on muuten hirvittävän keskittynyt siihen omaan maailmaansa ja omaan napaansa, että en tiedä mitä sille oikeasti on tehtävissä.
Teidän pitää yhdessä selvittää miksi mies masentui, ihan pohjasyyt koko sairaudelle. Sun pitää mennä terapiaan mukaan ja onkos se mies edes käynyt terapiassa?? Onks hän syönyt lääkitystä 2v eikä ole käynyt psykoterapeutilla?? Jos on niin sitten hoidossa ei ole päästy eteenpäin, eli terapeutti ei ole oikeanlainen, miehesi ei halua parantua tai sitten on vain aika vaihtaa terapeuttia uusian näkökulmien toivossa..
Psykiatrille pyydetään menemään yleensä sen vuoksi, että epäillään taustalla olevan mm. jonkin toisen mielenterveyshäiriön kuten kakssuuntanen tai skitsofrenia tms. muu vakavampi ongelma..Miehesi saattaa pelätä diagnosointia. Ehkä hän itse tietää että taustalla on muutakin.
Sulle sanoisin, että koita kestää se miehesi tyly käytös. Koita ajatella, että se on ehkä se sairaus kun tekee tuota tai se lääkityksen pienentäminen. Ei välttis ole sitä tahallaan. Jos taas on ilkeämielinen, niin varmaan satuttaa sinua tahallaan..
Itsellä vastaava tilanne,että luonteeseeni kuuluu masennus. Välillä se voimistuu ja toisinaan saan sen pidettyä aisoissa. Lääkkeeitä siihen en ole syönyt koskaan ja suosituksesta psykiatrilla kävin tasan kaksi kertaa, jolloin hän tuli tulokseen ettei väkisin voi ketään auttaa ja perusnegatiivisen elämäntavan omaavalle ei ole heiltä mitään saatavissa. Käynnit meni kutakuinkin hänen kysymystensä kyseenalaistamiseen ja etiikkansa tarkoitusperien pohdintaan.
Toisen vain ovat syvällisemmin ajattelevia ja helpommin masentuvia.
Suhteita on ollut ja mennyt ja olen huomannut naisen positiivisen iloisuuden olevan elämäni suolan, kun se on hiipunut olen lopettanut suhteen nopeasti.
Ihmisenä olen muuttunut vuosien varrella ja suhtautumiseni on muuttunut kylmemmäksi yhä enemmän johtuen huonoista kokemuksista. En enää pidä naista kuin kukkaa kämmenellä, en lepertele mukavia, en tee yllätyksiä yms, seksikin on hiipunut olemattomiin nykyisen kanssa ja naimisiin olemme silti lähiaikoina menossa. Oikeastaan surkuhupaisa juttu, että siihen ajauduimme. Tiedän tasan tarkkaan sen olevan nyt masentava juttu minulle ja olen huomannut käyväni sen johdosta hitaammilla kierroksilla. Naisestani olen huomannut positivisen iloisuuden olevan hiipumaan päin työkiireiden vuoksi ja siitä en voi häntä moittia. Elämän iloisuus vaihtelee päivästä toiseen ja sen kanssa on taisteleminen joka ikinen päivä, ettei anna masennukselle ja mielipahalle valtaa.
Naistani ei ole tarkoitus satuttaa millään tavalla, en vain voi luonteelleni mitään. Näen maailman täynnä iloisia asioita, vain synkkä pilvi täyttää taivaan.
Sulle mies takaa tunteiden. Älä mene naimisiin toistaiseksi. Hyvänen aika sentään, ajattele nyt vähän naisystäväsikin parasta. Kirjoitat, että hänen iloisuutensa on hiipumaan päin. Ennen olet tuossa vaiheessa vaihtanut naista, miksi luulet naimisiin menon muuttavan käyttäytymistäsi? Teitä olisi pian vaan kaksi onnetonta. Osoittaako mielestäsi jonkinlaista paremmuutta verrattuna muihin masentuneisiin se, ettet huoli lääkkeitä ja jopa kyseenalaistit psykiatrin tietämyksen omilla mielestäsi fiksummilla kysymyksilläsi. Ja pidät siis itseäsi tavallista syvällisempänä ihmisenä ja siksi myös masentuneena. ??? Kirjoitat myös, että suhtautumisesi naisiin on muuttunut kylmemmäksi. Et lepertele. Sitäkö mielestäsi on se, jos sanoo rakkaalleen kauniita sanoja ja sanoo rakastavansa? Ja tuo kylmeneminen johtuu huonoista kokemuksistasi? Siis mitä! Itsehän olet aiemmat naisesi jättänyt eli olet itse kohdellut heitä huonosti. Etkö sitä huomaa? Ja kuule, tiedän masennuksesta aika paljon. Olen sairastanut sitä itse vuosia. Kärsin syvästä masennuksesta. Se oli kauheaa, ei mitään itse voitettavaa alakuloa. Onneksi en ollut yhtä fiksu ja syvällinen kuin sinä, vaan hain apua psykiatrilta. Minulla ei ollut tarvetta kyseenalaistaa (=ivata) häntä. Luulenpa, että tuossa olen sinua terveempi mieleltäni, anteeksi vain. Sain terapiaa ja muutamaa eri lääkettä kokeiltuani löytyi juuri minulle sopiva lääke tai oikeastaan kolme eri lääkettä, aamuun omansa ja kaksi iltaan. Terapia on loppunut aikoja sitten, psykiatrin kontrolli on kerran vuodessa ellen tunne tarvetta useampaan käyntiin. Masennnus on helpottanut ja elämään palannut tyytyväisyys ja ilokin. Sinulle yksi kysymys. Jos sairastaisit esim. syöpää vaiheessa, jossa se olisi vielä helposti hoidettavissa eli alkuvaiheessa, niin kieltäytyisitkö silloinkin hoidosta? Vain, että voit siksi pitää itseäsi fiksumpana ihmisenä? Laittaisit mieluummin läheisesi, siis naisystäväsi, kärsimään joka päivä, vain siksi että sinä voit ylpeillä olevasi sairautesi hoitoon erikoistunutta lääkäriä viisaampi. Oma on valintasi, mutta taidat olla aika pököpää, naisystävääsi säälin. Toivottavasti hänen silmänsä aukeavat ennen kuin todella avioituu kanssasi!
Emmekö elä 2010-luvulla ? Kaikki apu, mikä on saatavilla, kannattaa ottaa vastaan. Lääkeannos on joko liian pieni tai sitten jokin toinen valmiste sopii paremmin. Psykoterapiaan pitää olla oma motivaatio. Sinne ei voi väkisin ketään viedä. Monet lahjakkaat ja herkät ihmiset ovat kärsineet masennuksesta, alkaen Marilynistä ja Elviksestä. Koeta saada miehesi erikoislääkärin pakeille. Itseään ei missään nimessä saa tohtoroida ts. lähteä vähentämään annostusta. Haloo, ihmiset, emmehän elä 1800-luvulla. Masennus on sairaus sairauksien joukossa. Kieltäytyisitkö syöpähoidoista? Masennuskin voi nimittäin tappaa...
Masennustakin on monenlaista. Osa on biologista ja vaatii tosiaan sopivat lääkkeet, jolloin terapian osuus on ehkä vähäisempi. Itse ainakin uskon niin, että pitkittynyt stressi sekoittaa monella tavalla kehon tasapainoa, jolloin lääkitys on hyvä apukeino palauttaa toimintakykyä. Uskon kuitenkin niinkin, että masennus on useimmiten seurausta menneisyyden tapahtumista: lapsuudesta (jolloin turvallisuudentunne ja itsetunto kehittyvät), oman elämänkaaren tapahtumista jne. jotka on syytä perin pohjin käydä läpi ja purkaa kenties niistä aiheutuneita vääristyneitä ajatuskulkuja terapiassa.
Lääkkeillä voidaan tietyllä tavalla laimentaa kehon ja mielen reaktioita tilanteeseen. Itse söin lääkkeitä 3 vuotta, mutta eihän se tietenkään masennukseni alkusyitä poistanut. Pitkitti vain kärsimystä (sain jotenkuten taisteltua, että pystyin käymään töissä) ja lopullinen romahdus oli kyllä kamala paikka. Kaikki mielen suojaverkot katosivat ja vaivuin ikäänkuin lapsen tasolle ja sellaiseen aikaan, jolloin sanoja ei ole kertomaan miltä tuntuu. Tästä on nyt 1,5 vuotta ja alkuperäisestä masennuksen alkamisesta 6 vuotta. Eli nämä ovat pitkittyessään tosi hankalia juttuja. Ei vain ollut rohkeutta aivan alunperin tehdä muutoksia elämääni. Ja lapsuudestani johtuen tunsin jääneeni aivan yksin masennukseni kanssa ilman yhteyttä keneenkään. Minulla on kuitenkin mies ja 2 lasta mutta silti vaivuin jotenkin omaan maailmaani, josta peloissani yritin selvitä päivästä toiseen.
Vasta kun lopetin lääkkeet ja aloitin terapian ja jäin kokonaan töistä pois olen voinut rauhassa tarkastella elämääni ja sitä, mitä rakkaudeton lapsuus on minussa saanut aikaan.
Suosittelen kyllä miehellesi psykiatria. Kyllähän siellä tietysti rankkoja lausuntoja ja diagnooseja laaditaan, mutta on se tarpeenkin, jotta itsekin tajuaa miten syvistä mielen haavoista on kyse. Ensin joutuu kyllä itselleen myöntämään, että kaikki ei tosiaankaan ole kunnossa ja hyväksyy oman sairastumisensa ja heikkoutensa ja avuttomuutensa. Ja elämän varrella sattuneet pettymykset, joita ei ole voinut surra vaan kerännyt ne vihaksi sisimpäänsä. Itselläni on valtavasti vieläkin vihaa, mutta on sitä jo saanut puretuksikin. On myös opittava vetämään omat rajansa.
Mutta kuten joku jo kirjoittikin, terapiaan ei voi mennä ellei halua. Ei terapiassa vikoja luetella, vaan käydään läpi ajatuskulkuja. Terapeutti on kuitenkin aina asiakkaan puolella, tavoitteena on mielen eheyttäminen ja menneiden elämäntapahtumien hyväksyminen. Kyllä itsekin sitä pitkään kyseenalaistin, mutta on puhumisella ollut hyötynsäkin lisäksi levolla, jonka merkitystä ei pidä väheksyä. Stressihän pitkittyessään johtaa uupumukseen ja masennukseen.
Onneksi olet ymmärtäväinen puoliso, mutta kyllä miehesi pitää herätä ja hakea ammattiapua. Tiedän, että on vaikeata myöntää itselleen, ettei pysty hallitsemaan ajatuksiaan, tunteitaan ja reaktioitaan, vaikka järjellä kuinka haluaisi. Mutta voin lohduttaa, että kyllä masennus voi helpottaa - ainakin itselläni on näin käynyt, mutta aikaa ja tarmoa kyllä vaaditaan. Lisäksi minua hoitanut psykiatri on suhtautunut minuun kunnioittavasti, samoin kuin terapeuttikin. Samaa ei voi sanoa työterveyslääkäreistä, joiden ensisijainen tavoite on saada ihminen palaamaan työtätekeväksi, viis siitä millä hinnalla.
on mentävä lääkäriin, mieluiten psykiatrille.
Ehkäpä miehesi lapsuudessa on jotain, mitä hän ei uskalla katsoa? Juuri siksikin olisi omille lapsille suotava turvallisempi ilmapiiri.
Lääkitystä voi ja tulee muuttaa - lähes kaikki mielialalääkkeitä käyttävät joutuvat kokeilemaan sopivaa yhdistelmää jonkin aikaa, ei se useinkaan kerrasta osu kohdilleen. Tuote eikä annostus.
Vaikkei miehesi etsiä itselleen sopivampaa lääkitystä, eikä käsitellä ongelmiaan (tai oppia edes sietämään ahdistustaan ja aggressiotaan) onko hän kuitenkin pahoillaan tilanteestanne ja haluaisi perheen ja etenkin parisuhteenne lähenevän? Syvässä masennuksessa tällaisia ei tietenkään pysty edes ajattelemaan, mutta koska tilanne on jatkunut jo noin pitkään, kai "parempiakin" jaksoja on ollut? Millainen mies on silloin ollut? Millainen hän haluaisi olla? Millaista hän haluaisi arkenne olevan?
Tee, hyvä ihminen omia juttuja: käy lasten kanssa rannalla, ompele, mene kielikurssille, kuoroon, kerää yrttejä, ulkoile, kokkaile uusia ruokia...
Ei sinun onnesi voi olla yhdestä ihmisestä kiinni - se on löydettävä itse.
Juuri nyt miehestäsi ei ole mihinkään. Älä anna hänen satuttaa itseäsi enempää. Jaksat vain, jos teet muutakin. Tapaa ihmisiä, joiden seurassa tulee hyvä mieli ja tee juttuja, jotka lataavat akkujasi. Sukuloi lasten kanssa jne.
Miehesi saa aikaa toipua, ja yksin tulee asioita väkisinkin kelattua. Hän ei myöskään voi enää kohdistaa vihaansa ja ahdistustaan sinuun, ja näin hänen on löydettävä uusi väylä tunteidensa käsittelemiseksi. Hän tuskin on "paha" tahallaan, ja oma käyttäytyminen varmasti hämmentää ja hävettää häntä. Kun teet iloisena muita juttuja, eikä kaikki pyöri hänen ahdistuksensa ympärillä, on hänellä myös mahdollisuus onnistua sosiaalisesti. Itsetunto kohenee ja olo paranee.
Ehkä voisit vielä kerran ehdottaa, josko miehesi voisi syödä vaikka puoli vuotta täsmänä jotain muuta hänelle _oikeasti_ sopivaa lääkettä, jotta saisitte tilanteen nollattua ja kodin ilmapiirin rauhoitettua. Lasten takia, jos ei muuten.
Oma perheenjäseneni sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka on vakava sairaus, ja vaatii (vaikeusasteesta ja persoonasta riippuen) jonkun vuoden välein sairaalajaksoja lääkityksestä huolimatta. Nuo ovat raskaita aikoja, ja silloin muutaman viikon saikku ei todellakaan riitä. Ensin vauhtia on liikaa, ja sitten tiputaan kaivosta syvimpään. Normalisoituminen ja häpeän ja pettymyksen käsitteleminen vie aikaa, eikä silloin ihan heti lähdetä takaisin töihin. Moni tästä sairaudesta kärsivä on jopa sairaseläkkeellä. Omaisillekin raskasta. Tukemisen lisäksi on kuitenkin itse tehtävä myös muuta, sillä muuten ei jaksa ja kaikki ilo katoaa.
Olemme kuitenkin jokainen vastuussa omasta onnellisuudestamme. Rakkaat ihmiset ympärillä ovat vain plussaa, eivät jotain, joka on velvoitettu tekemään juuri minut onnelliseksi ja tyytyväiseksi.
Vuosi on melkein vierähtänyt ja paljon on tapahtunut. Itse ole sairastunut fyysisesti ja se vie veronsa. Miehen kanssa ollaan nyt yhden kerran käyty parisuhdeterapiassa. En oikein tiedä mitä odotan sieltä, vai odotanko mitään. Jostain syystä rakkautta vielä on.
Olen alkanut ymmärtää että en voi muuttaa tilannetta, minun on joko hyväksyttävä elämä tällaisena tai lähdettävä ja rakennettava uusi elämä, ilman miestä. Sydän särkyy kun ajattelenkaan rikkovani tätä kotia ja perhettä. Pelottaa myöntää tilanteen oikea laita, en millään suostu hyväksymään ettei tämä tästä muutu mihinkään.
Pelottavaa oli se, että äsken löysin itseni katselemassa deitti-ilmoituksia, jotain mitä en ole koskaan ennen tehnyt. En tosissani, mutta ehkä mielenkiinnosta, mitähän muuta olisi tarjolla? Siellä katsellessani muistin tämän aloituksen.
Mies katosi tänä aamuna jonnekin, suuttui ja lähti. Tämä on hyvin tyypillistä hänelle, en tiedä koska palaa. Ennen ei haitannut, pärjäsin kyllä, mutta nykyään sairauteni takia minulla on välillä hankaluuksia pärjätä yksin, riippuen päivästä. Suututtaa että toinen kiukuttelee ja jättää minut tänne yksin lasten kanssa, käyttäytyy kuin pieni lapsi itsekin.
Joskus haaveilen siitä prinssistä joka tulee ja pelastaa, rakastaa ja tukee, ja huolehtii. Tarvitsisin kipeästi huolenpitoa, juuri nyt. Että joku tulisi ja sanoisi "kaikki järjestyy".
Minkä takia pyrkimyksenä on lopettaa lääke, jos on hirveitä mielialan vaihteluja ja olo yhtä tuskaa? Lääkkeethän on nimenomaan tasoittamaan mielialaa ja helpottamaan oloa. Eiköhän olisi syytä mennä kipin kapin lääkärille, tai ihan itsekseen nostaa annostus lääkärin määräämälle tasolle. Aivan järjetöntähän tuo on.
Luin koko stoorin.. joo ja juu.. Ihme että olet vuoden jaksanut. Anteeksi kommenttini. Ei ole mitään lisättävää, jos vapaaehtoisesti olet vielä tuossa. Uljaita prinssejä ei muuten ole olemassakaan.. voi olla, että joku tulee, vie hetkeksi jalat alta ja järjen päästä, mutta yleensä niissä tarinoissa käy aika huonosti. Mitäpä, jos aloittaisit ihan itsestäsi: miten voisin paremmin? Kaikkea ei voi saada, eikä ratkaisuja voi tehdä valitsematta, mitä pitää, minkä joutuu kadottomaan, jostain on pakko luopua saadakseen jotain.
Mies itse haluaa lopettaa lääkityksen, mutta syö sitä vielä, minun pyynnöstäni osittain ja kaipa tajuaa itsekin että tarvitsee sitä.
Juu, vapaaehtoisesti tässä olen, miksi, sitä en osaa sanoiksi pukea. Rakkaus kai se on, ja pelko tuntemattomasta. Koen syyllisyyttä siitä että edes harkitsen rikkovani lasteni perheen ja kodin.
En mä ihan aikuisten oikeasti kuvittele että tähän joku prinssi tulisi, mutta ajatukset karkaavat nykyään tuollaisiin suuntiin, kaipa sekin kertoo jo jotain?
Rajan vetäminen siihen mikä on liikaa ja milloin on aika tehdä pesäero on todella vaikeaa. Milloin on yrittänyt tarpeeksi? Jos sen ratkaisun teen, haluan olla varma päätöksestäni. Mutta miten voi olla varma yhtään mistään?
Jollain tapaa tunnen myös vastuuta miehestä, mihin hänen terveytensä ja elämänsä menee jos ei täällä kotona ole ketään pitämässä häntä pinnalla? Teidän, että se ei ole tehtäväni ikuisesti, mutta kyllä minullakin ihmisenä on velvollisuus johonkin?
Sydän särkyy, rakastan itseni sairaaksi. Hukun tähän kaikkeen kohta itsekin enkä tiedä mikä on enää normaalia, mitä voi toiselta odottaa ja mikä on anteeksiannettavaa.
Tunnen itseni saamattomaksi, ja toisaalta olen tehnyt töitä viime vuosina enemmän kuin koskaan, niin itseni kuin parisuhteeni kanssa, sekä sairaan lapsemme kanssa. Mutta edelleenkin, mikä on liikaa? Milloin on yrittänyt tarpeeksi?
Mitä enemmän aikaa kuluu, käy yhä selvemmäksi että tällainen piikittelevä, välinpitämätön negatiivinen käytös kuuluu vain mieheni persoonaan. Koen itseni todella tyhmäksi etten sitä ole tajunnut aikaisemmin. Minä en pysty muuttamaan miestäni, enkä usko että hän koskaan muuttuu.
Kurkkua kuristaa ja rintaa ahdistaa myöntää totuus. En halua myöntää tällaista, haluan ehjän kodin sekä lapsille että meille vanhemmille. Haluan positiivisen, rakkaudentäyteisen ja huolehtivan ilmapiirin lapsilleni. En halua että lapseni oppivat välinpitämättömyyttä ja toisten tunteiden huomioimattomuutta. Pelkään että en jaksa ja tuhlaan ehkä melko lyhyenkin elämäni onnettomana. Ne vuodet mitä jäljellä on, täytyy minun saada elää onnellisena lasteni kanssa.
Voi miksi en voi tuota miestä muuttaa? :(
Höpsis!
Jospa koittaisit hyvällä. Eli miten miehesi vaan käyttäytyykin ja mitä suustaan päästää niin ole iloinen. Kerro ja näytä hänelle että rakastat ehdoitta(ei sen tarvi olla totta mut ehkä se sit alkaa oleen totta myöhemmin). Jokainen haluaa olla rakastettu, se muuttaa kaiken. Ole oikeasti ihminen vailla mitään katkeruutta. Viikko pari niin uskoisin että alkaa muutosta tapahtumaan..
Niin ja omasta mielestäni nuot masennus oireet ovat miehillä usein hormooneista johtuvia. Koita nostaa sen testo tasoja, sinkkiä joka päivä 15mg taplettina olis se helpoin lähtökohta ja hyvää ruokaa, mut ikävä kyllä rasvaista. Menkää kävelylle ja luontoon molemmat mut kuitenkin 1/2-1h päivässä vähintään. Töissä liikkumista ei lasketa. Lääkkeistä kantsis todella luopua ja kaikista muistakin esim. päihteistä.
Uskon et nämä auttas teitä ja kantsii ainakin kokeilla. Turha junnata paikoillaan. Tuntuu että välität miehestäs, toivotan onnea jatkoon teille molemmille.
Moi vaan, osuipa silmiini niin tutun kuuloinen ilmapiiri.
Mieheni on myös itse negatiivisuus. Ollut aina, en vain ole tajunnut sitä ennen koskaan.
Meillä alkoholi kuuluu tuohon kuvioon pahana lisänä ja
mun voimani alkaa oleen ihan lopussa.
Miten ihmeessä me voisimme jättää miehen ja rakentaa oman elämämme
omin käsin uudelleen??
Siis uskomaton fiilis kun luin tarinasi. Aivan kuin minun elämästäni!
Voitaiskohan vaihtaa ajatuksia vaikka sähköpostilla yksityisesti?
Eikö se sun miehesi ole aikuinen ? Pitääkö aikuista paapoa kuin keskenkasvuista ? Aikuisten ihmisten kuuluu selvittää ongelmansa itse, olivat ne mielen puolen tai mitä vaan.
Jos se ei pääse itse "ylös suostaan", niin jätä sinne, sinun ei tarvitse sairastua hänen takiaan. Jaksat paremmin lastesi kanssa, kun panet ukon selvittämään ongelmansa itse, vain heille olet velvollinen ja heistä vastuussa.
Jotain rajaa marttyyriuteenkin saa panna. Käsittämätöntä, että rajat eivät ole aikuisille ihmisille selviä. Sinä et kykene miestäsi parantamaan, jos hän on päättänyt kulkea kadun varjoista puolta. Vaihda sinä jo aurinkoisemmalle puolelle lapsiesi takia.
Joo, ei ilmanaikuista vittuilua tartte kenenkään kestää vuositolkulla.
Jospa olisi aika ottaa hajurako ja muuttaa lasten kanssa muualle?
Miehelle sanot, että lasi meni nyt yli.
Katsele ensin kuitenkin asunto valmiiksi, niin on helpompi sitten lähteä, kun riitahan siitä tulee, kun sanot lähteväsi.
Ainahan siitä riita tulee, mutta jälkikäteen helpotus on suuri.
Miehelle voit myös sanoa, että kaipaat vähäksi aikaa omaa rauhaa ilman miestä, HÄNEN ilkeytensä takia ja HÄNEN ongelmiensa takia.
Muistathan, että sinä et ole se hänen psykiatrinsa, hän voi tilata ajan sellaiselle.
Sairastut kohta itsekkin, jos et tuosta lähde.
Voi helvetti ihmiset, älkää kommentoiko jos teillä ei ole mitään kokemusta masentuneesta ihmisestä. Mies on sairas! Ymmärrän täysin vaimon tuskan ja ahdistuksen tilanteesta, ei voi jäädä muttei oikein voi lähteäkkään.
Olen itse samassa tilanteessa ja voin sanoa ettei helppoa ole, mutta rakastan miestäni ja haluan pysyä hänen rinnallaan, hänen, keneen rakastuin ja menin naimisiin. Uskon vakaasti, että hän palaa omaksi ihanaksi itsekseen vielä.
Voimia ketjun aloittajalle!
Tosi hienoa ajattelua. Mutta kun sun rakkautesi ei auta miestä mäessä, vai etkö ole huomannut. Mielen puolen sairauksiin, tai alkoholismiin, ei kukaan sivullinen mahda mitään. Kaikki lähtee sairastajan sisäisestä elämästä, jos siellä ei tapahdu mitään, ei tapahdu parantumistakaan - eikä mitään.
Oikeastaan se sairas on hyvä esimerkki, kun itseään ei rakasta vähimmässäkään määrin, niin menettää otteen ensin itsestään, sitten läheisistään, elämästä, maailmasta ... So.: lakkaa välittämästä.
Pidä sinä "vaimo myötä- ja vasta-" huoli itsestäsi, että et sairastu myös. Kenelle sinusta sitten on hyötyä ? - Ukkosi saattaa palata entiselleen, mutta ei sun takiasi eikä ansiosta, siihen tarvitaan häntä itseään.
Aivan, siinä olet täysin oikeassa ja tuntuukin, että juuri se on se asia joka hänen on kaikkein vaikeinta ymmärtää,
kiitos hyvästä pointista!
Masentuneena ja siitä hiljalleen paranevana voin sanoa, että mies ei ikinä parane tuosta, jos ei hae apua. Se menee vain pahemmaksi jos luulee, että kyllä se siitä itsestään paranee.
Jos mies ei halua hakea apua, niin parempi on sinun lähteä. On ihan totta, että kun avioliittoon mennään, niin silloin pysytään aviopuolison vierellä huonoinakin aikoina, mutta jos näinä huonoina aikoina se sairas ei edes yritä parantua tai tee mitään sen eteen, niin miksi sinun pitäisi jäädä ja tehdä jotain?
Tässä pitäisi kummankin tulla puolitiehen vastaan, niin miehen haluta parantua ja mennä mihin tahansa hoitoihin jotta parantuisi.
Voit miettiä, että haluatko uhrata elämäsi miehellesi, vai haluatko elää hyvää elämää lasten kanssa ja antaa heille oikean normaalin elämän mallin? Mitä luulet millaisiin ihmissuhteisiin lapsesi aikanaan ryhtyvät? Valitettavasti juuri sellaisiin kuin kotona on nähty. Lapsesi tulevat elämään marttyyrina, hoivaamaan loputtomiin asti alkoholistia, masentunutta, narsistia, huumeveikkoa..?
Anna lapsillesi hyvä elämä. Anna itsellesi hyvä elämä.
Joko mies menee terapiaan, psykiatrille, tai sinä otat eron. Niin yksinkertaista se on. Oletko itse kasvanut sellaisessa perheessä, jossa äiti uhrautui loputtomiin isän juopottelun tai muun välinpitämättömyyden takia..? Koet ihan turhaa syyllisyyttä siitä jos jätät miehen oman onnensa nojaan. Totuus kuitenkin on se, että masentunut ei parane koskaan jos kaikki siihen johtaneet asiat pysyvät ennallaan.
Miehen ilkeily voi hyvin liittyä masennukseen. Masentunut ihminen voi vaikuttaa epävakaalta, harhaiselta, ilkeältä jne. Oireet voivat todella johtua vain masennuksesta. Varman diagnoosin voi tosin tehdä vain psykiatri. Tämä lääkkeiden määrääminen yleislääkärin toimesta on ihan vihonviimestä touhua. Kuka tahansa voi mennä sanomaan, että on masentunut ja saada ties mitä pillereitä. Toisille ne sopivat ja toisille ei. Kyllä jos lääkitys on kohdillaan niin oireetkin loppuvat kuin seinään, muutamassa viikossa.
Mä huomaan milloin miehen resepti on loppu, ilkeilyt alkaa heti! Lääkkeet toimii ja on ihan täysin eri ihminen...
Näin siis meillä. Kiitän lääkkeitä ja toivon sinne tsemppiä!!!