En tiedä, mutta olen vain jotenkin niin täynnä vihaa ja ärsytystä, koska vanhempiani ei voisi vähempää kiinnostaa mitä minä teen. Okei, olen täysi-ikäinen ja asun vielä kotona, mutta jotenkin sitä joskus toivoisi, että vanhemmat olisivat joskus iloisia jutuista mitä teen, mutta tuntuu ettei mikään kelpaa:( Mua itkettää tää usein.
Sain uuden, erittäin hyvän työpaikan, mutta vanhempani sanoivat vain: "Jaa" ja alkoivat selittää omia juttujaan. Muutan syyskuussa omaan asuntooni, mutta kertaakaan kumpikaan vanhemmista ei ole osoittanut kiinnostusta asian tiimoilta. Joskus olen jossain kaupassa maininnut, että: "Hei tälläiset verhot ostan sitten omaan asuntooni SITTEN KUN MUUTAN SYKSYLLÄ", mutta sama lopputulos: "Jaa, osta pois". Tai ei mitään mielenkiintoa. Jotenkin vain toivoisi, kun olen ensimmäinen lapsi, joka muuttaa pois kotoa, että jotain kiinnostusta olisi, mutta ei...
Sama juttu poikaystävien suhteen. Vanhemmat eivät ole koskaan kyselleet ja kerran kun sanoin, että nyt olisi kiva poika näköpiirissä, niin sama lopputulos: "Jaa, just." :(
Kuuntelin vain ystäväni ja hänen äitinsä keskustelua, kun hänen äiti oli ihan innoissaan mukana ostamassa uutta kahvinkeitintä sun muuta kuppia ja kippoa, kun oma tytär muuttaa omaan kotiin. Mä en sais ikinä äitiäni mukaan ostamaan mun kanssa mitään mikä liittyy muhun ja mun elämään...
Tavallaan kaduttaa, että kerroin edes tuosta uudesta työpaikastakin, koska se on sitä mitä oon halunnu eniten maailmassa ja mä sain sen duunin. Ystäväni onneksi hihkuu intoa kanssani, mutta vanhempani vain lannistavat - "Kyllä sä kerkeät siihen vielä kyllästyä":/
Valitanko nyt turhasta? Olenhan jo aikuinen ainakin iältäni(18), mutta kyllä minussa on edelleen se pieni lapsi sisällä, joka toivoisi, että vanhemmat tykkäisivät ja olisin hyvä tytär. Tuntuu etten ole...
Huoh. Mä vaan lannistan itseäni sillä, että kerron mulle iloisista asioista vanhemmilleni...
Sain uuden, erittäin hyvän työpaikan, mutta vanhempani sanoivat vain: "Jaa" ja alkoivat selittää omia juttujaan. Muutan syyskuussa omaan asuntooni, mutta kertaakaan kumpikaan vanhemmista ei ole osoittanut kiinnostusta asian tiimoilta. Joskus olen jossain kaupassa maininnut, että: "Hei tälläiset verhot ostan sitten omaan asuntooni SITTEN KUN MUUTAN SYKSYLLÄ", mutta sama lopputulos: "Jaa, osta pois". Tai ei mitään mielenkiintoa. Jotenkin vain toivoisi, kun olen ensimmäinen lapsi, joka muuttaa pois kotoa, että jotain kiinnostusta olisi, mutta ei...
Sama juttu poikaystävien suhteen. Vanhemmat eivät ole koskaan kyselleet ja kerran kun sanoin, että nyt olisi kiva poika näköpiirissä, niin sama lopputulos: "Jaa, just." :(
Kuuntelin vain ystäväni ja hänen äitinsä keskustelua, kun hänen äiti oli ihan innoissaan mukana ostamassa uutta kahvinkeitintä sun muuta kuppia ja kippoa, kun oma tytär muuttaa omaan kotiin. Mä en sais ikinä äitiäni mukaan ostamaan mun kanssa mitään mikä liittyy muhun ja mun elämään...
Tavallaan kaduttaa, että kerroin edes tuosta uudesta työpaikastakin, koska se on sitä mitä oon halunnu eniten maailmassa ja mä sain sen duunin. Ystäväni onneksi hihkuu intoa kanssani, mutta vanhempani vain lannistavat - "Kyllä sä kerkeät siihen vielä kyllästyä":/
Valitanko nyt turhasta? Olenhan jo aikuinen ainakin iältäni(18), mutta kyllä minussa on edelleen se pieni lapsi sisällä, joka toivoisi, että vanhemmat tykkäisivät ja olisin hyvä tytär. Tuntuu etten ole...
Huoh. Mä vaan lannistan itseäni sillä, että kerron mulle iloisista asioista vanhemmilleni...
Vastaukset 7
Vanhimmat
kyllä vanhempien kuuluisi kannustaa lastaan tuollaisissa hienoissa elämänsaavutuksissa ja muutoksissa.. Mutta jostain syystä sinun eivät osaa kannustaa, mistä lie johtuu.. Hienoa että olet saanut haluamasi työpaikan ja oman asunnon. Rakenna itsellesi kannustava turvaverkko ystävistä ja muista sukulaisistasi (sisar, täti, setä?) ja omaksu se etteivät vanhempasi sitä tee. Virhehän on heidän kun eivät ymmärrä antaa lapselleen hänen ansaitsemaansa kunnioitusta, arvostusta ja kannustusta, ja hehän siinä loppujenlopuksi häviävät kun pikkuhiljaa jäävät sinun elämäsi ulkopuolelle. Rakenna poikaystäväsi kanssa omanlaisesi perhe, irtaudu henkisesti vanhemmistasi, he elävät omaa elämäänsä ja sinä elät omaasi. Ymmärrän että asia harmittaa ja eiväthän vanhemmat ole "korvattavissa" mutta hae hyväksyntä ja kannustus muualta kun he eivät siihen kykene.. Jos et koe sellaista vuorovaikutusta muilta niin voi olla etett enää itsekään osaa arvostaa saavvutuksiasi.
Onnittelut uuteen kotiin ja työpaikan johdosta! Pidä kiinni onnistumisen tunteesta (äläkä ala vähättelemään saavutuksiasi vanhempiesi lailla), sillä se ajaa sinua jatkossakin elämässä eteenpäin ja onnistumisiin.. =)
Ymmärrän hyvin miltä sinusta tuntuu, koska en ole saanut koskaan kannustusta vanhemiltani.
Hain hyväksyntää erill.tavoin. Koin vihan tunteita. Minusta tuli epävarma ihminen. On vaikuttanut koko elämääni.
Mutta nyt kun olen vanhempi ja on sitä elämän kokemusta, ymmärrystä', ja anteeksi antavaa mieltä.
Ymmärrän että he eivät osanneet, asettaa rajoja, rakastaa ja kannustaa, koska eivät omilta vanhemmilta liiemmin saaneet syliä ja rakkautta, eikä niistä asioista puhuttu. Sillä rakkaudella ihimnen osaa rakastaa miten häntä on rakastettu. Toivon sinulle kaikkea hyvää, älä odota liikoja, ole vain oma itsesi ja sinulla on lupa tuntea.
Vaikka onkin jo vanha ketju, niin kirjoitan silti..
Itse olen jo aikuinen (siis nuori kuitenkin), eikä vanhemmat ole milloinkaan kannustaneet missään asiassa. Esim. että olisin mennyt opiskelemaan jonnekkin, tai sitten kun löysin mielenkiintoisen alan jota lähteä opiskelemaan (ei korkeakoulu), niin toinen vanhemmistani ei sanonut mitään, ilme ei värähtänytkään. Vaikka kuinka yritti perustella, mitenkä ala kiinnostaa jne, niin en saannut mitään hyväksyntää.
No menin joka tapauksessa opiskelemaan sitä alaa. Toiseen vahemmistani en ole ollut vuosikausiin väleissä, enkä tiedä hänen elämäntilannetta ollenkaa..Että hän ei ole oikeestaan milloinkaan mitään tukemassa ollut.
Niin ja sitten kun joku mun vanhempaa miellyttävä työ ilmestyi (kun olin työtön), niin kyllä sitä jaksoi hehkuttaa, vaikka mua ei kiinnostanut se edes.
Väittäisin, että elämäntilanne olisi parempi, jos jonkilaista tukea olisi vuosien varrella ollut, mutta kun ei. Siis ylipäätänsä asiaan kun asiaan. ( Olisi ollut rohkeutta hakea esim. AMK. ).
Mutta on se väärin heittää syitä toisten niskoille tällein kun mä nyt sanoin, mutta edes se pieni kannustus..
Oon ollu masentunutkin useampana vuonna (en yhtäjaksoisesti)... Tuntuu, että oon aivan turha ihminen.. äähh.. ei vaan osaa pukea sanoiksi tätä pahaa oloa..
Nyt kun ootte nuoria, hakekaa ihmeessä oma tukiverkostonne ja kaverit sun muut. Minua ei ole koskaan kannustettu missään vanhempien taholta ja työpaikkakkojen kohdalta tuumattiin, että "Viet työpaikkoja vaikka työttömiä plajon" eli he mieluummin Taavi Tuntemattomalle suoneet työpaikan kun mulle. opinnoista ne viisi veisasivat eivät koko viiden vuoden aikana kysyneet mitä mä opiskelen (no tutkintonimikkeen sentään tiesi). Ystävilleen vähättelivät gradusta, että jotakin sen pitää konekirjoittaa ja opetella pikakirjoitusta (voi olla että olivatkin tässä käsityksessä) Nyt kun mä en enää suostu vähättelyjen uhriksi ne kohteena on lapsen lapset. Jos olisin tajunnut systeeemin esim. 10v sitten, olisin katkaissut välit. Nyt on myöhäsitä, ovat liian vanhoja ja mulla huono omatunto. Tosin äitini ei tosin välitä pätkääkään vaikkei näkisi ikinä.
Tää kaikki tälläinen on niin yleistä, niin yleistä!
En ole itse saanut tukea paljon mistään, pitkä stoori, en viitsi edes ruveta kertomaan.
No, olen keksinyt "oma apu, paras apu"- tavan.
Kerron itselleni, miten reipas, fiksu yms olen.
Vaikuttaa typerältä, mutta toimii!
Suosittelen.
Pitää vielä kommentoida, vaikka vanha ketju.
Vanhemmat ajattelevat, että elän kiertolaiselämää (sanoneet niin), koska olen aina tehnyt kuten itse haluan ja asunut monessa paikkaa ja ulkomailla. Vanhemmat ovat aina olleet vastaan esim. ulkomaille muutosta opiskelemaan ja sanoneet että älä mene sinne tai lopeta urasi/opiskelusi tai ulkomailla olosi(siis kaikesta). Ulkomailla opiskelu on ollut PARHAINTA aikaa elämässäni, vaikka aina se ei ollut helppoa.
Vanhemmat joka kerta hokee, että vaihda alaa. Itse olen vahvasti sitä mieltä,että olen maailman parhaassa ammatissa.
Tuntuu pahalta kun ei saa tukea vaan haukuntaa.
Ajattelen itse, että tietysti teen elämälläni mitä haluan ja minne sydän johdattaa, koska tämä on minun oma elämäni eikä kenenkään muun ja itse olen siitä vastuussa.
Sanoppa kerrankin vanhemmiles iovatko he jotenkin mesentuneita kun lapsen elämä ei kiinnosta ja se siitä. Seuraavan kerran kun vanhempasi sinille jotain kertovat niin sanot suoraan ettei kiinosta ja kun pyytävät jotain tekemään tai auttamaan niin toteat ei kiinosta kunt eitäkään ei kiinosata. Kysyppä heiltä että onko heillä elämä noin tylsää kun mikään ei kiinnosta.