Tästä on todella vaikea puhua ääneen. Masennustako vai jotain todella vakavaa.
Minulla on kaksi vuotias poika ja odotan toista lasta, laskettu aika on elosyyskuun vaihteessa.
Pokani on hyvi hyvin temppera menttinen niin olen myös minäkin. Pojan uhmaikä alkaa olla jo läsnä joka päiväisessä arjessa. Poikani saa todella voimakkaita uhmakohtauksia, hakkaa päätä seinään ja lattiaan. On jopa alkanut puremaan minua ja kiskomaan hiuksistani. En tiedä välillä mitä tekisin hänen kanssaan.
Itse menetän malttini ja alan myös huutamaan. Sitten meitä on kaksi raivopäätä.
Hoidan poikaani 24/7 mieheni käy töissä ja sitten harrastukset menevät edelle. Olen hajalla mikään enään innosta, ystävätkin ovat hävinneet ympäriltäni. Asun kaukana kotipaikka kunnaltani, joten en myös näe sukulaisiani kovin useasti. Olen täynnä tätä raskautta, voisin melkein sanoa että vihaan tulevaa lastani ja myös poikaani. Minulla ei ole ollut sitä intoa ja nautintoa tätä toista raskautta kohtaan mitä tunsin esikoistani kohtaan. Olen vain väsynyt ja kärttyinen. Valitan ja huudan miehelleni ja pojalleni. Toivon että tätä ei olisi koskaan tapahtunut.
Auttakaa minua, olen täysin yksin ajatuksieni ja tunteitteni kanssa. Haluaisin vain jutella ja olla edes hetken onnellinen ja helpottunut- :/
Minulla on kaksi vuotias poika ja odotan toista lasta, laskettu aika on elosyyskuun vaihteessa.
Pokani on hyvi hyvin temppera menttinen niin olen myös minäkin. Pojan uhmaikä alkaa olla jo läsnä joka päiväisessä arjessa. Poikani saa todella voimakkaita uhmakohtauksia, hakkaa päätä seinään ja lattiaan. On jopa alkanut puremaan minua ja kiskomaan hiuksistani. En tiedä välillä mitä tekisin hänen kanssaan.
Itse menetän malttini ja alan myös huutamaan. Sitten meitä on kaksi raivopäätä.
Hoidan poikaani 24/7 mieheni käy töissä ja sitten harrastukset menevät edelle. Olen hajalla mikään enään innosta, ystävätkin ovat hävinneet ympäriltäni. Asun kaukana kotipaikka kunnaltani, joten en myös näe sukulaisiani kovin useasti. Olen täynnä tätä raskautta, voisin melkein sanoa että vihaan tulevaa lastani ja myös poikaani. Minulla ei ole ollut sitä intoa ja nautintoa tätä toista raskautta kohtaan mitä tunsin esikoistani kohtaan. Olen vain väsynyt ja kärttyinen. Valitan ja huudan miehelleni ja pojalleni. Toivon että tätä ei olisi koskaan tapahtunut.
Auttakaa minua, olen täysin yksin ajatuksieni ja tunteitteni kanssa. Haluaisin vain jutella ja olla edes hetken onnellinen ja helpottunut- :/
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuulostaa osittain tutulta. Olin viime vuonna tähän aikaan raskaana ja pyöritin kotia sekä kävin vuorotyössä. Mieskään ei ihan joka mutkassa ehtinyt auttamaan. Oltiin vasta muutettu eri paikkakunnalle, enkä tuntenu juurikaan ketään. Väsy paino ja tuntu että mistään ei saa voimia jaksaa. Kummasti sitä nyt on kuitenki ns. aika kullannu muistot, ja hengissäki ollaan.
Metin että ootko ottanu asiaa neuvolassa puheeksi. Jos se vaikka helpottas taakkaa? Ymmärrän hyvin jos ei oo helppo pala, mutta loppujen lopuksi ei siinä mitään menetäkkään. Tsemppiä sulle!!
Täällä eräs saman tyyppisten asioiden kanssa yksikseen painiskeleva, joka mielellään vaihtaisi ajatuksia. Olisiko sulla laittaa sähköpostiosoitetta?
[email protected]
Lue mun teksti tuolta sopasta.
???
Hyvä että kirjoitit tänne ja haet apua hätääsi.
Luulen, että sulle olisi nyt hyvin tärkeää löytää nyt kanssasisaria, ihmisiä joiden seurassa voit olla oma itsesi ja puhua ulos niitä asioita jotka sua painaa. Tunteesi on ihan ymmärrettäviä. Tarvitset nyt tukea, muiden ihmisten läsnäoloa ja välittämistä, tsemppiä. Tosi kurja, että miehesi ei näe asiaa sinun kannaltasi. Oletko koittanut ottaa puheeksi asian hänen kanssaan? Olet varmaan, mutta keskustelut ei taida tuotta toivottavaa tulosta.
Vaikka välillä tuntuu raskaalta, niin usko pois, tulee vielä paljon hyviä ihania hetkiä joista voit ammentaa voimaa tulevaan!