Suhteen alussa menee hyvin, 3-6 kuukautta on ihanaa aikaa kunnes se sama pelkäämäni olotila tulee taas: Ahdistun. Löydänkin miehestä vikoja, yhteisen tulevaisuuden miettiminen esimerkiksi yhteisestä asunnosta, kihloista, häistä ja lapsista ahdistaa. Ei taas.. Tuntuu, että henki ei kierrä, jokin painaa kurkkua.
Kaikille entisille poikaystävilleni on ollut yhteistä heidän kunnollisuus. He ovat olleet hyviä, luotettavia ja rehellisiä miehiä ja suhteeni ovat kestäneet yleensä 1-5 vuotta. Tärkeintä suhteissani on aina ollut turvallisuus. Tuntuu, että valitsen kahden miehen välillä aina sen turvallisemman vaihtoehdon, vaikka olisinkin enemmän kiinnostunut siitä toisesta.
On helpompi antaa toisen ihastua ja rakastua minuun syvästi, itse taas jarruttelen, varmaan ihan siltä varalta JOS minulle kävisikin suhteessa huonosti. Kun ei ole liian paljon kiintynyt, on helpompi lähteä suhteesta ennenkuin toinen sen tekee. En tiedä voiko tämä liittyä jotenkin siihen, että jokunen vuosi sitten mies (ensirakkauteni), särki sydämeni ja petti luottamukseni kaksi kertaa.
Haluaisin kuitenkin jo päästä tästä kierteestä pois. Nytkin minulla on ihana poikaystävä, joka rakastaa minua ja haluaisi suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Olen kyllä puhunut hänelle tästä "sitoutumiskammosta", en vain jaksaisi enää hokea lausetta "no, päivä kerrallaan, ei suunnitella vielä mitään suurta".. En halua tuottaa kenellekään enää pettymystä tai jättää ketään. En jaksa viedä aina uutta poikaystävää kotiin näytille ja selitellä mikä vanhan kanssa meni vikaan. Haluaisin rauhan itseni ja suhteeni kanssa. Ei enää hätävarasuunnitelmaa ulkomaille muutosta.
En varmaan ole ainoa.. Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia tai asiallisia neuvoja.
Kaikille entisille poikaystävilleni on ollut yhteistä heidän kunnollisuus. He ovat olleet hyviä, luotettavia ja rehellisiä miehiä ja suhteeni ovat kestäneet yleensä 1-5 vuotta. Tärkeintä suhteissani on aina ollut turvallisuus. Tuntuu, että valitsen kahden miehen välillä aina sen turvallisemman vaihtoehdon, vaikka olisinkin enemmän kiinnostunut siitä toisesta.
On helpompi antaa toisen ihastua ja rakastua minuun syvästi, itse taas jarruttelen, varmaan ihan siltä varalta JOS minulle kävisikin suhteessa huonosti. Kun ei ole liian paljon kiintynyt, on helpompi lähteä suhteesta ennenkuin toinen sen tekee. En tiedä voiko tämä liittyä jotenkin siihen, että jokunen vuosi sitten mies (ensirakkauteni), särki sydämeni ja petti luottamukseni kaksi kertaa.
Haluaisin kuitenkin jo päästä tästä kierteestä pois. Nytkin minulla on ihana poikaystävä, joka rakastaa minua ja haluaisi suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Olen kyllä puhunut hänelle tästä "sitoutumiskammosta", en vain jaksaisi enää hokea lausetta "no, päivä kerrallaan, ei suunnitella vielä mitään suurta".. En halua tuottaa kenellekään enää pettymystä tai jättää ketään. En jaksa viedä aina uutta poikaystävää kotiin näytille ja selitellä mikä vanhan kanssa meni vikaan. Haluaisin rauhan itseni ja suhteeni kanssa. Ei enää hätävarasuunnitelmaa ulkomaille muutosta.
En varmaan ole ainoa.. Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia tai asiallisia neuvoja.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sulla on ilmeisen turvaton olo, johtuipa se mistä hyvänsä, ja siitä on tullut sulle tärkein asia jota sä koko ajan itse ylläpidät ja ymmärrät. Turvallinen poikakaveri ei voi sua vakuuttaa, sillä sä et luota omaan kykyysi selvitä elämän takapakeistakin.
Itseluottamus on kaiken perusta ja jos sitä ei itsekään tue, ei sen varaan uskalla myöskään mitään rakentaa.
Mutta jo se, että sä kirjoitat noin avoimesti tänne, on osoitus siitä, että parempaan päin ollaan menossa.
Elämää ei voi elää etukäteen. Meillä on käytössä vain tämä hetki, sillä menneet on menneitä ja tulevaisuus vasta tulossa, ja sen tulevan läpi on pakko elää jotta se ylipäätään toteutuu. Sinä, pelokkaana ja turvattomuudessasi, haluaisit raivata tulevaisuudestasikin pois kaikki mahdolliset uhat, jotta et joutuisi kokemaan mm. hylätyksitulemisen tunnetta, josta sulla on jo ikävä muisto.
Mutta myös negatiiviset kokemukset kuuluu osana elämään.
Ihmissuhteiden päättymisistäkin (tapahtuivatpa ne kenen aloitteesta tahansa) selviää kun tekee kunnon surutyön, ja ehkä sulla on jäänyt se tekemättä, koska sä kuulostat raahaavan yhä vieläkin mukanasi sitä ekaa ikävää, rakkaussuhteen päättänyttä kokemustasi.
Ei kuitenkaan ole mahdollista piiloutua elämän kolhuilta. Niitä tulee eteen aina eteen vaikka mitä tekisi.
Sen sijaan, että ylläpidät omilla ajatuksillasikin koko ajan omaa heikkoudentunnettasi ja pelkoasi, sä voit valita myös toisin. Voit vaihtaa jo nauhan ja alkaa pienistä riskinotoista totuttelemaan konkreettisestikin siihen tosiasiaan, että sinäkin uskallat ja pärjäät ja selviydyt, tulipa elämässä eteen mitä tahansa. Et voi elää sen varassa onko sun vieressä turvallinen poikakaveri vaiko ei poikakaveria ollenkaan, sun täytyy luottaa ensin itseesi voidaksesi luottaa toiseen ihmiseen.
Yhteen muuttaminen on konkreettinen osoitus itselle kyvystä tehdä valintoja vaikka pelottaakin. Yhdessä eläessä koko arki on erilaista ja tukee ajatusta "meistä" ihan eritavalla kuin itsenäisenä seukkailu. Kihlautuminenkin on ennen muuta privaatti, kahden välinen tiimisopimus, jonka ei tarvi merkitä vielä mitään sen kummempaa. Mutta sekin on konkreettinen merkki molempien halusta kokea yhteinen tulevaisuus JA iso askel pois niistä peloista joita sinä nyt hyssyttelet siinä kaiken tiellä.
Jos sinä itse et uskalla rikkoa omia suojamuurejasi, ei mikään pääse sinussa myöskään muuttumaan.
Kiitos viestistäsi! Oli hyvä ja vaikuttava kirjoitus, ja oikeassa olet. Olen pohtinut noita itsekin, mutta on parempi kuulla se myös toisen suusta.
On totta, että kärsin turvattomasta olosta.. Elämässäni on tärkeää, että kaikki asiat ovat tasapainossa keskenään, muuten ahdistun helposti. Mietin mitkä tähän turvattomuuteen voisivat vaikuttaa, ehkä isä-suhteeni, sillä se ei ole ollut kovin läheinen ja ehkä senkin takia saatan etsiä hyväksyntää miehiltä ja muutenkin tuntuu, että on hankala löytää miestä johon olisin täysin tyytyväinen .Viathan ne on kaikilla tottakai, niinkuin minussakin, mutta niin.. Varmasti taustalla on tuo hylkäämiseksitulemisenpelko. Vaikuttaa tuo entinen suhde ja varmaan sekin kun olin pieni ja oma äiti sairastui ja ns. "hylkäsi" meidät lapset, piti olla vahva ja pärjätä omillaan.
En ole käynyt kaikista suhteista vielä surutyötä loppuun. Helposti olen saattanut hypätä suoraan suhteesta toiseen, vain siksi, että ajatus yksinolemisesta ahdistaa. Minulla ei myöskään ole tällä paikkakunnalla kuin pari ystävää, joten ajatus sinkkuna olemisesta = olisin lähes täysin yksin.
Olin nyt muutaman kuukauden ennen nykyistä poikaystävääni yksin, ja se teki hyvää. Sai purettua entisiä juttujani, itkettyä jne. Kuitenkin jäi vaivaamaan eräs toinen juttu, mies jonka kanssa minulla oli jotain säpinää, mutta en jäänyt pidemmäksi aikaa katsomaan, sillä pelko siitä, että rakastuisin taas kovasti ja menettäisin sen miehen, vei voiton. Tiedän etten voi elää näinkään ainaisessa pelossa, ei se ole elämää, se on kuin vankila. Mutta ahdistus on todella voimakas, kärsin myös paniikkihäiriöistä esim. yleisillä paikoilla.
Hyvä olisi selvittää, ihan vaikka psykologin kanssa ja käydä näitä läpi, mutta kaupungin psykologille on pitkät jonot. Itsekseen olen näitä pohtinut, helpottaa tietenkin saada "pelolleni nimi", ja kuulla muidenkin ihmisten kokemuksia. Olen nuori, vasta 23, mutta silti olen ikääni nähden kokenut elämässä sitä sun tätä.
Minusta sä et mitään diagnoosia tai psykologia tarvi ensinkään. Sä tarvisit vain omakohtaisen kokemuksen uskaltamisesta totetuttaa jotain konkreettista, tuosta noin vaan ja ihan vain näyttääksesi niille pelollesi pitkää nenää. Sillä kun sä saat alle yhden positiivisen ja onnellisuutta tuottavan, konkreettisen kokemuksen, vähenee niiltä huonoilta kokemuksilta painoarvo saman tien.
Totta kai sä nyt omia kykyjäsi epäillessäsi ja heikoksi itsesi tuntiessasi toivot, että joku lääkäri antaisi sun "pelollesi nimen" tai vielä parempaa: poistaisi ne kokonaan. Mutta mitäs jos se nimi ja se diagnoosi eivät autakaan sua ymmärtämään itseäsi yhtään nykyistä enempää? Vaihdat lääkäriä, niinkö?
Anteeksi jos tämä mun kirjoitukseni kuulostaa nyt raa'alta, mutta mä olen vahvasti sitä mieltä ettei sun turvattomuudentunnettasi voi poistaa kukaan ulkoakäsin. Sä tiedostat jo täysin mikä sua jäytää, epäilet vain omia lääkärinkykyjäsi.
Etkä sä halua olla "sairas", joku hemmetin diagnoosi niskassa, vaan onnellinen ja normaali nuorinainen, joka sä jo oletkin! yksin itsesi kanssa. Sun pelot kohdistuu sun omiin kykyihisi selvitä puolison kanssa ja parisuhteeseen kohdistuvien vastuiden ja odotusten keskellä, jos olen oikein ymmärtänyt, joten se lääkekin löytyisi kun oma-aloitteisesti, sinä itte, uskaltautuisit kokemaan jotain enemmän kuin ennen jonkun toisen ihmisen kanssa. Kun se kokemus on positiivinen ja tukee sun itseluottamustasi, niin sinne jäi ne paniikkioireetkin, väitän minä.
Nimittäin jos kaikella on mahdollisuus mennä päin mäntyä, niin on myös yhtäläinen mahdollisuus, että kaikki onnistuu jopa yli odotustenkin. Se on fakta.
Mutta siihen sinä epäilet uskoa. Olet saanut siipeesi joten uskot mieluummin siihen, että joudut tuntemaan taas tuskaa, epäonnistut ja jäät yksin jne. No, sullahan on siitä kaikesta jo kokemuksia ja siinä sä silti yhä dallaat baanalla kuten me muutkin, pärjäät ja elät elämääsi.
Eli sä olet jo nyt selviytyjä.
Miksi sä et halua uskoa siihen?
Äläkä vastaa mulle, vaan itsellesi, sillä tämä on nyt sen hyödyttömän mantran vaihtamista hyödyllisempään, negatiivisten ajatusten korvaamista positiivisilla, eli työtä, jota se psykokin panee sut tekemään, jos sä vielä päätät sen luo raahautua...
Saitkin jo fiksun vastauksen, mutta lisäisin yhden asian: kihlautuminen, häät, lapset tai edes yhdessä asuminen eivät ole pakollisia yhdellekään suhteelle. Ne kuuluvat ulkoapäin käsikirjoitettuun "hyvän elämän malliin", jota monet noudattavat vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Mieti, sopivatko ne sinulle.
Itse koen kyllä naimisiinmenon muuttaneen olennaisesti kuviota. Avioliitossa korostuu sitoutumisen halu ja suhteelle omistautuminen.
Edellinen sitoutumiskammoinen exäni ei halunnut edes kihloihin. Ensin en ymmärtänyt asian suuruutta vaan jankutin itselleni tuota ylläolevaa mantraa, että "eivät ole pakollisia" ja kuuluu vaan johonkin kaavaan, me voimme tehdä eri tavoin.
Mutta mutta... Kun sitten tapasin nykyiseni ja hänelle avioituminen kanssani oli tärkeää, ymmärsin miten tärkeä askel avioliitto on suhteelle. Ja nyt kun olen aviossa, suhteen tulevaisuuskin näyttää aivan erilaiselta, olen onnellisempi ja tasapainoisempi ja ajatukset aivan eri tasolla.
Ja mitä tulee sitten tähän exään joka vuosien ajan jaksoi minulle paasata miten "kaikkien ei tarvitse elää saman kaavan mukaan", niin hänkin lopulta päätyi kihloihin ja naimisiin. Nyt odottelee perheenlisäystä.
Että jos se avoliitto tai muu kaavasta poikkeava on yhtä hyvä parisuhde, miksi nämä sen nimeen toitottavat lopulta itsekin päätyvät toistamaan tuota samaa kaavaa tai sitten eroavat?
Siksi kun he tajuavat mitä avioliitto on ja miten eri pohjalta siinä lähdetään, kuin että ollaan asenteella "katsellaan vaan" ja ollaan kihloissa 10 vuotta mitään askelta ottamatta. Erohan siinä tulee kuitenkin, kuten on käynyt lukemattomille vuosia kihloissa oleville jotka eivät ota askelta avioon tai mainostavat miten heidän suhteensa on kaavoista poikkeava...