Olen 18-vuotias avoliitossa elävä nainen, puolisoni on 19v. Olemme olleet yhdessä reilun vuoden ja asuneet yhdessäkin 11kk. Suhteemme on ollut onnellinen ja olemme aina uskoneet olevamme toisillemme ne oikeat.
Mutta nyt ongelmia on yllättäen alkanut ilmetä, tai no normaalia suhteen arkipäiväistymistä on ollut jo useiden kuukausien ajan. Esimerkiksi seksi on vähentynyt, samoin välillä läheisyys ja avoin keskustelu. Lisäksi en ole välttämättä antanut poikaystävälleni tarpeeksi omaa tilaa. Nyt hän sitten järkytyksekseni totesi, ettei ole varma, rakastaako minua enää sillä tavalla kuin pitäisi. Ja kun mietimme pohjimmaista syytä tähän, ilmeni, että hänelle on tullut ahdistusta siitä, että tavallaan nuoruus jäi elämättä ja jokin vaihe kokematta, koska muutimme suoraan lapsuudenkodeistamme yhteen. Hän oli jo valmis eroamaan/pitämään taukoa, mutta minä sain hänet vielä miettimään asiaa lisää. Kyseessähän voi olla ihan normaali suhteen itsenäistymisvaihe, jolloin tulee tarve ottaa omaa tilaa. Emme tiedä mitä olisi järkevintä tehdä: Yrittää vielä korjata tätä jotenkin vai kokeilla olla erillään? Itse rakastan häntä yli kaiken ja en kestäisi ajatusta erosta. Ahdistaa tämä tilanne, kun ei voi enää luottaa mihinkään. Onko kellään muulla ollut vastaavia kokemuksia? Ja miten olette niistä selvinneet?
Mutta nyt ongelmia on yllättäen alkanut ilmetä, tai no normaalia suhteen arkipäiväistymistä on ollut jo useiden kuukausien ajan. Esimerkiksi seksi on vähentynyt, samoin välillä läheisyys ja avoin keskustelu. Lisäksi en ole välttämättä antanut poikaystävälleni tarpeeksi omaa tilaa. Nyt hän sitten järkytyksekseni totesi, ettei ole varma, rakastaako minua enää sillä tavalla kuin pitäisi. Ja kun mietimme pohjimmaista syytä tähän, ilmeni, että hänelle on tullut ahdistusta siitä, että tavallaan nuoruus jäi elämättä ja jokin vaihe kokematta, koska muutimme suoraan lapsuudenkodeistamme yhteen. Hän oli jo valmis eroamaan/pitämään taukoa, mutta minä sain hänet vielä miettimään asiaa lisää. Kyseessähän voi olla ihan normaali suhteen itsenäistymisvaihe, jolloin tulee tarve ottaa omaa tilaa. Emme tiedä mitä olisi järkevintä tehdä: Yrittää vielä korjata tätä jotenkin vai kokeilla olla erillään? Itse rakastan häntä yli kaiken ja en kestäisi ajatusta erosta. Ahdistaa tämä tilanne, kun ei voi enää luottaa mihinkään. Onko kellään muulla ollut vastaavia kokemuksia? Ja miten olette niistä selvinneet?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Miksi mailmassa teidän piti muuttaa yhteen?
Olisi ollut niin paljon terveempää teidän asua joko kodeissanne tai omissa asuonnoissane ja pitää yllä tervettä ystäyys-suhdetta. Niinkuin normaalit nuoret tekevät muualla maailmassa.
Kumpikin teistä on aivan liian kypsymäton leikkimään kotia toistenne kanssa. Avo- ja avioliitto vaatii onnistuakseen tietyn rajan henkistä kypsyyttä jota teillä kummallakaan ei yksinkertaisesti ole. Se että toimii suvunjatkamiskykyjen mukaan, ei riitä. Sen taidon osaavat jo ameebat.
Jos haluat pitää tuon pojan ystävänäsi, hanki itsellesi oma asunto. Kasvakaa ja kehittykää henkisesti kumpikin aivan rauhassa.Olkaa ystäviä ja laajentakaa ystäväpiiriänne. Ehkä vuosien jälkeen saatatte olla valmiita yhteiselämään, tai ette. Siihen mennessä kummallakin on kiteytynyt idea mitä arvostaa aviokumppanissa ja voi tuon perusteella etsiä puolison. Saattaa hyvinkin olla että se on tuo sama, mutta todennäkoisesti kummankin mielipide on muuttunut kasvun aikana eriävään suuntaan.
Olen hieman eri mieltä tuosta. Muutimme yhteen, koska se tuntui silloin oikealta ratkaisulta. Ja mitä ihmeen ystävyyssuhdetta? Emme todellakaan ole olleet tai ole nytkään ystäviä, vaan seurustelusuhteessa. Pyysin apua ongelmaan, enkä mitään arvosteluja "noin nuoret eivät ole kypsiä plaa plaa..". Monet asuvat jo tämän ikäisinä yhdessä, pitääkö sitä kurpaksi asti odotella sitä oikeaa? Poikaystäväni kohdalla tosin pieni hidastaminen olisi voinut olla parempi ratkaisu kuin hätiköinti. Itse olen jo elänyt ennen tätä pitkän suhteen, joten kypsyyttä on aivan tarpeeksi.
Sinä jo haluat vakiintua, mutta hän ei välttämättä vielä, kun ei ole maailmaa nähnyt tarpeeksi. Et voi oikeastaan saada hänen päätään käännettyä montaa kertaa. Miehet kypsyvät hitaammin näihin parisuhdejuttuihin kuin naiset. Hän ei ehkä pysty tarjoamaan sinulle sitä mitä sinä haluaisit. Vaikea neuvoa, mutta jos hänen tarpeensa nähdä maailmaa kasvaa liian suureksi, et voi muuta kuin antaa hänen mennä. Ehkä on niin, että sinulla on kypsyyttä jo vakavampaan suhteeseen, hänellä ei vielä.
No itse olen kyllä tuosta yhteenmuutamisesta samaa mieltä. Kyllä sieltä kotoa kannattaa muuttaa ihan omaan kämppään ensin. Ihka oma koti on sellainen onnen juttu, että jos sen nuorempana jättää kokematta niin saattaa myöhemmin tulla kova tarve. Ja voin vielä todeta että jos suhde rupeaa myöhemmin pahasti takkuamaan, niin voi olla aivan liian arka lähtemään silloin, ja saattaa helposti jäädä huonoon suhteeseen vain koska yksn oleminen pelottaa niin paljon.
Nin ja sitten aloittajan tilanteesta. Jos sillä pojalla on tuollainen olo, niin eipä siitä helposti pääse eroon. Kannattaa varmaankin miettiä että olisiko ne omat kämpät nyt tässä vaiheessa ajankohtaisia. Eihän teidän ole mikään pakko erota. Mahdollisuus on, että tuo tiiviisti yhdessä oleminen (tässä tapauksessa asuminen) saattaa tukahduttaa koko suhteen. Kuulostaa todellakin että olette edenneet aikamoisen nopeasti jos jo parin kuukauden seurustelun jälkeen muutitte yhteen.
Kiitos näkökannoista, osa kuulosti aivan järkeviltä. Mutta sydäntään kun seuraa, tulee joskus tehtyä nopeita päätöksiä :) Jatkamme edelleen yhdessä, mutta päätimme antaa toisillemme enemmän tilaa/omaa aikaa ja panostamme suhteen laatuun. Ja tuohon yksinolon tarpeeseen ja aikuistumiseen voi poikaystävälläni auttaa pian edessä oleva armeija. Silloin se suhde todella punnitaan, kun huomaa millaista on olla toisesta erossa.. Onko se sitten mukavaa vai ei. Jos osoittautuu, että vapaudenkaipuuta on edelleen sen jälkeenkin, sitten voisi kokeilla eri osoitteissa asumista. Ja totta on, ettei päätöksen tarvitse olla lopullinen ero.