Tällä palstalla aika moni keskustelu koskee anoppeja, jotka ovat väärällä tavalla sekaantumassa lastensa perheasioihin tai muuten vaan kohtelevat miniöitään törkeästi.
Itselläni on anoppi 30 vuoden ajalta, joka on sitten täysin toista laitaa: hän ei osallistu juuri mitenkään poikiensa perheiden elämään. Syyksi hän on ilmoittanut, että vaikka mustalaisen pojat naisivat hän ei sano mitään, koska itsellään on aikoinaan ollut tosi ikävä ja ilkeä anoppi. No, tästä on ollut sitten se seuraus, että hän ei kyllä ole lainkaan kiinnostunut perheestämme tai lapsistamme. Hän ei ole esimerkiksi koskaan kysynyt, mitä minulle kuuluu. Hän ei myöskään tiedä, mitä teen työkseni jne. Tosin työskentelen IT-alalla, joten sitä voi vanhan ihmisen olla vaikea hahmottaa. Mutta pointti on siis se, että häntä ei kiinnosta muuta kuin omat asiansa. Näemme muutaman kerran vuodessa, jolloin puhutaan hänen sairauksistaan tai elämänsä tapahtumista. Asumme 5 km päässä toisistamme.
Kun esikoisemme syntyi 22 vuotta sitten, anoppi kävi laitoksella, osallistui kastejuhlaan ja seuraavan kerran näki tyttäremme 8 kk ikäisenä. Kyseessä oli ensimmäinen lapsenlapsi. Häntä kiinnosti enemmän juopottelu ja hilluminen ravintoloissa. Mieheni sanoi, että voimme tulla kylässä käymään, jos hän olisi selvinpäin ja ei tupakoisi sisällä. Ei meinannut millään ymmärtää, ettemme halunneet pientä lasta viedä tupakinkatkuun. Eipä hän myöskään koskaan kysynyt, miten jaksamme ja voisiko olla jotenkin avuksi.
Itse olisin kaivannut jonkinlaista läheisyyttä kanssakäymisiimme ja varsinkin nyt hänen ollessaan vanha ja sairas, mietin olisinko itse voinut toimia jotenkin toisin. Toisaalta on kovin vaikea pyrkiä läheisiin väleihin, jos toinen tämän tästä sanoo, että hän ei halua sekaantua poikiensa perheiden elämään. Hän siis on ehkä nähnyt vain kaksi tapaa olla mukana lastensa perheiden elämässä: sekaantuminen tai ei juuri mitään kanssakäymistä. Ovathan arvomaailmammekin tyystin erilaisia, hän ei arvosta akateemisuutta (ovat kynänpyörittäjiä) vaan ainoastaan työntekijöitä. Jotenkin tällä tavoin epäsuorasti kertomalla hän on mielestäni mitätöinyt minua, koska olen kynänpyörittäjä. Tiedän, että olen turhan herkkä tälläisille asioille, mutta vaikeapa tälläisistä lähtököhdista on rakentaa muutakuin kohteliaat ja mitäänsanomattomat välit. En juuri lähde kyseenalaistamaan ja piikittelemään hänen kannanottojaan (toinen miniä tätä harrastaa enemmän) vaan olen vastannut etäisyydellä hänen ottamaansa etäisyyteen.
Eli yritin sanoa, että ei se välinpitämätön anoppikaan mukava asia ole. Tietenkin anoppikin saa itse valita, miten osallistuu lastensa perheiden elämään, mutta itse olisin kaivannut läheisempää anoppisuhdetta, koska oma äitini kuoli jo lähes 20 vuotta sitten.
Itselläni on anoppi 30 vuoden ajalta, joka on sitten täysin toista laitaa: hän ei osallistu juuri mitenkään poikiensa perheiden elämään. Syyksi hän on ilmoittanut, että vaikka mustalaisen pojat naisivat hän ei sano mitään, koska itsellään on aikoinaan ollut tosi ikävä ja ilkeä anoppi. No, tästä on ollut sitten se seuraus, että hän ei kyllä ole lainkaan kiinnostunut perheestämme tai lapsistamme. Hän ei ole esimerkiksi koskaan kysynyt, mitä minulle kuuluu. Hän ei myöskään tiedä, mitä teen työkseni jne. Tosin työskentelen IT-alalla, joten sitä voi vanhan ihmisen olla vaikea hahmottaa. Mutta pointti on siis se, että häntä ei kiinnosta muuta kuin omat asiansa. Näemme muutaman kerran vuodessa, jolloin puhutaan hänen sairauksistaan tai elämänsä tapahtumista. Asumme 5 km päässä toisistamme.
Kun esikoisemme syntyi 22 vuotta sitten, anoppi kävi laitoksella, osallistui kastejuhlaan ja seuraavan kerran näki tyttäremme 8 kk ikäisenä. Kyseessä oli ensimmäinen lapsenlapsi. Häntä kiinnosti enemmän juopottelu ja hilluminen ravintoloissa. Mieheni sanoi, että voimme tulla kylässä käymään, jos hän olisi selvinpäin ja ei tupakoisi sisällä. Ei meinannut millään ymmärtää, ettemme halunneet pientä lasta viedä tupakinkatkuun. Eipä hän myöskään koskaan kysynyt, miten jaksamme ja voisiko olla jotenkin avuksi.
Itse olisin kaivannut jonkinlaista läheisyyttä kanssakäymisiimme ja varsinkin nyt hänen ollessaan vanha ja sairas, mietin olisinko itse voinut toimia jotenkin toisin. Toisaalta on kovin vaikea pyrkiä läheisiin väleihin, jos toinen tämän tästä sanoo, että hän ei halua sekaantua poikiensa perheiden elämään. Hän siis on ehkä nähnyt vain kaksi tapaa olla mukana lastensa perheiden elämässä: sekaantuminen tai ei juuri mitään kanssakäymistä. Ovathan arvomaailmammekin tyystin erilaisia, hän ei arvosta akateemisuutta (ovat kynänpyörittäjiä) vaan ainoastaan työntekijöitä. Jotenkin tällä tavoin epäsuorasti kertomalla hän on mielestäni mitätöinyt minua, koska olen kynänpyörittäjä. Tiedän, että olen turhan herkkä tälläisille asioille, mutta vaikeapa tälläisistä lähtököhdista on rakentaa muutakuin kohteliaat ja mitäänsanomattomat välit. En juuri lähde kyseenalaistamaan ja piikittelemään hänen kannanottojaan (toinen miniä tätä harrastaa enemmän) vaan olen vastannut etäisyydellä hänen ottamaansa etäisyyteen.
Eli yritin sanoa, että ei se välinpitämätön anoppikaan mukava asia ole. Tietenkin anoppikin saa itse valita, miten osallistuu lastensa perheiden elämään, mutta itse olisin kaivannut läheisempää anoppisuhdetta, koska oma äitini kuoli jo lähes 20 vuotta sitten.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tupakoiva ja juopotteleva anoppi ei halua lapsenlapsille näyttäytyä koska häpeää itseään, semmoinen ihminen haluaa nuolla haavojaan rauhassa ilman fiksujen hössötystä.
Teillä näkyy olevan liitto kestänyt kun olette saaneet omillanne yrittää. Olen niin paljon nähnyt tapauksia joissa liikaa isovanhemmat tukemassa ja paapomassa eikä pariskunta ole enään jaksanut mitään itse yrittää vaan hiljalleen kaatuneet korttitalot.
Voithan vielä joskus sanoa, tai vaikka kirjoittaa nämä asiat anopillesi. Mielestäni siinä ei ole mitään väärää, vaan olisi jotenkin kaunista sanoa sinun toivoneen lämpimämpiä välejä jo lasten vuoksi.
Minustakin tuntuu, että katkeroitunut, elämäänsä tyytymätön ihminen ei halua suojella jälkikasvunsa perheitä asioihin sekaantumiselta
vaan
itseään, koska häpeää omaa, tyhjää elämäänsä.
Harmi, sillä teistä kaikista olisi saattanut olla hurjasti iloa, jos hän olisi uskaltanut päästää teidät lähelleen. Hyväksyä itsessään myös pehmeän puolen.
samaa mieltä...ei o vielä liian myöhäistä edes koettaa lähentymistä uudelleen..
Kukapa ei myös ajattelisi itseään, harva on sellainen... mutta sitä voi yhtäaikaa sekä ajatella itseään ja suojella jälikasvuaan.
Pointti silti alkup:n anopille, että on älynnyt kuitenkin pitää välimatkaa. Alkoholisoitunut ja liian likelle tuppaava anoppi on kauhistavampi tapaus kuin tämä.
Elämää tämä kaikki on, toiset ihmiset ovat vajavaisempia kuin toiset. On turha tehdä jotain äärimmilleen vietyjä perhemuotteja, joissa kaikki onnistuu.
Ei onnistu ja that´s it, pakko hyväksyä epätäydelliset ihmissuhteet.
Mummoille yleensä laitetaan aika tiukat kuositukset, pitää olla herttaisia altruisteja, kaikkensa antavia, lapsia rakastavia, äärimmäisen kärsivällisiä, kasvatustieteen maistereita, terveydenhuollon ammattilaisia.
Mutta kun ei oo. Mummot on ihmisiä siinä missä muutkin, jotkut ei tykkää lapsista, jotkut kiukkuisia, jotkut alkoholisteja, jotkut huoraa vanhoilla päivilläänkin, jotkut sairaita, jotkut hulluja, jotkut persaukinaisia, jotkut valittajia, jotkut narsisteja, jotkut tuppisuita, jotkut kälättäjiä...
siis ihmisiä.
Joskus mummous onnistuu, joskus taas ei.
Se on se elämä semmoista.