Ollaan reiluja parikymppisiä miehen kanssa molemmat. Seurusteltu reilu 3 vuotta. Molempien ensimmäinen oikea parisuhde, miehellä aikasemmin nuoruuden muutamien kuukausien tarinoita. Kihloista miehikkö on puhunut jo varmaan sen 1,5-2 vuoden seurustelun jälkeen. Toki sitä alkuhuumassa saattoi ajatella sievästi ääneen itsekin.
No ongelma on nyt se, etten tiedä mistä tietää että mies on se oikea ja jonka kanssa olla loppuelämän. En tiedä mitä haluan ja mitä etsin. Hän tietää mitä haluaa. Onhan siinä ihmisessä nyt omat huippupuolensa, mutta viatkin löydän. Ihannoin ja jumaloin niitä ihmisiä jotka löytävät kumppaninsa ja uskaltavat sitoutua.
Ongelmani on myös se, että olen kokematon kun en ole "kokeillut" muita suhteita. Ei ole mitään suhdetta edes mihin verrata nykyistä. En uskalla lopettaa nykyistä suhdetta sen takia, että kokeilisin jotain paskaa ja sitten haluaisinkin takaisin nykyiseen. Vituttaa. Se myös, että perheistämme on tullut niin tiiviitä, että minua kutsutaan jo miniäksi. Ei ainakaan tee yhtään helpommaksi tehdä eroa tai pyytää taukoa. Ei myöskään helpota, kun kuvittelen meidän eroavan ja sitten muutaman vuoden päästä huomaan etten löydäkään hänen veroista.
Hakeudun kohta varmaan jollekkin psykologille :) Ei vaan oikeasti kohtalotoverit ja muut tietäjät, Auttakaa raukkaa.
No ongelma on nyt se, etten tiedä mistä tietää että mies on se oikea ja jonka kanssa olla loppuelämän. En tiedä mitä haluan ja mitä etsin. Hän tietää mitä haluaa. Onhan siinä ihmisessä nyt omat huippupuolensa, mutta viatkin löydän. Ihannoin ja jumaloin niitä ihmisiä jotka löytävät kumppaninsa ja uskaltavat sitoutua.
Ongelmani on myös se, että olen kokematon kun en ole "kokeillut" muita suhteita. Ei ole mitään suhdetta edes mihin verrata nykyistä. En uskalla lopettaa nykyistä suhdetta sen takia, että kokeilisin jotain paskaa ja sitten haluaisinkin takaisin nykyiseen. Vituttaa. Se myös, että perheistämme on tullut niin tiiviitä, että minua kutsutaan jo miniäksi. Ei ainakaan tee yhtään helpommaksi tehdä eroa tai pyytää taukoa. Ei myöskään helpota, kun kuvittelen meidän eroavan ja sitten muutaman vuoden päästä huomaan etten löydäkään hänen veroista.
Hakeudun kohta varmaan jollekkin psykologille :) Ei vaan oikeasti kohtalotoverit ja muut tietäjät, Auttakaa raukkaa.
Vastaukset 17
Vanhimmat
nuorilla aikuisilla tuollainen. Tosi yleistä. Sitä miettii nuorena, että meneekö elämä hukkaan jos sitoutuu yhden ihmisen kanssa heti alusta asti. Sitten se tunne, että jää jostain paitsi jäytää koko ajan. Hyvin harvat ihmiset nuoresta pitäytyy yhteen ihmiseen.
Jos kerrot puolisollesi asiallisesti ja perústelet asian niin hänkin saattaa alkaa ajatella asiaa.
Tiedän tunteen, että "Mitäs jos en tapaa koskaan yhtä hyvää ihmistä kuin hän on." Väärässä olet siinä. Aina löytyy parempi kuin toinen on, mutta kukaan ei ole täydellinen. Nuorena ajatukset ovat vielä niin puolinaisia parisuhteesta ja puolisosta, ettei ymmärrä vielä asioiden todellista puolta.
Minun neuvoni on, että lähde. Elä ja hanki kokemuksia. Niitä kaipaat tulevaisuudessa.
monella olen kuullut saman ongelman olevan.myös tiedän pareja,jotka ovat täydellisiä toisilleen,mutta ovat eronneet sen takia,että haluavat kokea muutakin.itse olen seurustellut myös useamman vuoden,eikä onneksi ole kaipuuta muita kohtaan.olen kuitenkin ehtinyt kokea tätä ennen muutakin. olen todella kiitollinen,että tapasin poikaystäväni vasta näiden juttujen jälkeen.muuten minullakin voisi olla sama ongelma!
Ongelma on inhottava,tiedän. Mutta oikeesti pystyisitkö luopumaan poikaystävästäsi tämän ongelman takia?se on ihan itsestäsi kiinni.mielestäni ei kannata erota, jos kaikki asiat ovat suhteessanne hyvin.eikä sitä välttämättä parempaa löydä. itse olen miettinyt,että ihmisissä on niin paljon ärsyttäviä piirteitä, että tuskin tästä sopivampaa itselleni löytäisin.mutta jos asia jatkaa vaivamistaan,etkä pääse ajatuksesta eroon niin ehkä sitten sinun täytyy kokeilla muutakin. voit kyllä kovasti pettyä ja alkaa katua ja ikävöimään poikaystävääsi...
Aika oudolta kuulostaa, ettei kolmen vuoden kuluttuakaan ole vielä rakastunut mieheen jonka kanssa seurustelee. Kyllä se tunne sisällä, rakkaus jota toista kohtaan tuntee kertoo että kannattaako jatkaa suhdetta. Outoa jos sitä rakkauden tunnetta ei ole.
Niinpä. Nuorena saattaa kuvitella, että sittenhän sitä kokemusta on, kun on monta, mutta kuule, ei se ihan niinkään mene. Esitäpä muutama kysymys itsellesi ennen eroa...
- Oletko onnellinen ja ainakin suurimman osan aikaa tyytyväinen? Parisuhteessa siis. Kaikissa on vikansa, mutta sen oikean viat on sellaisia, mitkä kestää.
- Rakastatko?
- Toimiiko seksi ja teetkö sen eteen mitään tai siis, teettekö molemmat?
- Onko teillä kivaa yhdessä, vai oletteko lässähtäneet, tai tavan vuoksi yhdessä?
Seksissä kaikki on kokeiltavissa yhdenkin kanssa, kunhan synkkaa, molemmat haluaa käyttää mielikuvitusta ja hieman seikkailla keskenään, ja hyväksyvät, että joitain juttuja voi kokeilla, joitain ei. Ja siis, eihän kaikkea saa kaikkien kanssa koskaan.
Jos olet suurimman aikaa tyytyväinen, menee jo hyvin. Jos olet jopa onnellinen vielä parempi.
Jos et rakasta, haaskaat aikaasi, mutta jos rakkautta on, mikä oli ongelma? Pitkässä suhteessa kiintyy eikä niinkään ole sitä uutuusihastushuumaa, mutta huumaakin saa, kun pari sitä keskenään tekee ja pitää intohimoa yllä. Kivaa pitää olla, tavan vuoksi ja pelosta erota nyt ei ehkä kannata olla yhdessä. Aina ei ole kivaa, mutta suurimmaksi osaksi pitäs kyllä synkata, voida jutella, tehdäkin jotain yhdessä.
No niin, sitten. Elämän kokemus. Se ei ole pelkkä, eikä itseasiassa suurimmaksi osaksikaan se vastakkainen sukupuoli. Siis, elämän kokemus ei ole kikkeleitten määrä. Ei nainen, joka on pannut 50 miestä ja seurustellut 10 kanssa, mutta asunut aina samassa paikassa, ollut aina samojen tyyppien kanssa, tehnyt yhtä työtä, ei matkustanut, eikä juuri mitään harrastanutkaan, ja on muuten puusilmäinen ja tylsä, ole mitään kokenut: ei hänellä elämän kokemusta ole, vaikka seksikumppaneita ja seurustelukumppaneita olisikin.
Elämän kokemusta voi hankkia kumppanin kanssa, mutta elämänsä muut asiat on itsestä kiinni: harrastukset, opiskelut, työt, ystävät ja yhteyden pito, oman ajan ottaminen, oma ajattelu ja aivojen käyttö, muihin tutustuminen.
Mihin sinun nyt pitäisi miestäsi verrata? Miksi? Miksi sinun pitäisi verrata ja vertailla, ja mitä sinä vertailisit, jos kaikki on hyvin? Eikö järki jo sano, että jos taas kohtelu on huonoa, ei synkkaa eikä mikään suju, se on sitä paskaa, ja jos kaikki on hyvin, juttu luistaa ja suhde toimii, niin se on sitä hyvää.
Ne ihmiset jotka vaihtavat ja elävät sitä kautta muka, eivät ehkä osaa hankkia elämän kokemusta muuten. He vertailevat eivätkä luota omiin valintoihinsa. Luotatko sinä? Elämää voi rakentaa itse, itsenäisesti, parisuhteessakin. Ja pitääkin, ja se vapaus pitää olla. Sitten aika näyttää. Mutta jos te nyt jo olette vanhojen elämää elävä pari, jolle elämä on pelkkää rutiinia ja arkea, on aika rikkoa se! Te olette nuoria, voitte tehdä sen myös yhdessä! Siinähän näette sovitteko toisillenne vai ette. Jos ette sovi, tulette eroamaan joka tapauksessa. Jos sovitte, olisit turhaan lähtenyt ehkä saamaan vain sydänsuruja ja pettymyksiä, jäämään vuosiksi yksin tai totaali väärän miehen kanssa... No, selviää, kun kokeilee, mutta kokeile nyt ensin tuota mikä sinulla on, jos se kerran on hyvä.
Jokin tässä nykyisessä kulttuurissa tuntuu ajavan ihmisiä ajattelemaan, että pitäisi olla kauhea liuta seurustelukumppaneita alla. Ihan hullua, jos yhtään miettii.
Älä mieti loppuelämää. Ihmiset muuttuvat, etkä voi mitenkään tietää, millaisia olette edes kymmenen vuoden päästä. Mieti, haluatko olla miehesi kanssa juuri nyt. Se loppuelämä kun koostuu hetkistä juuri nyt.
Mulla on täysin sama ongelma kun sulla, ihan samanlaisia ajatuksia ja tunteita käyn läpi ja kamppailen näiden ajatusten kanssa. Ollaan seurusteltu pian neljä vuotta mun poikaystävän kanssa, hän on täysin varma että mennään naimisiin ja saadaan lapsia ja ollaan koko loppuelämämme yhdessä, mutta mua on viime aikoina alkanut epäilyttää koko suhde. Poikaystäväni on kaikin puolin hyvä mies, ei pettäisi koskaan, siivoaa ja laittaa ruokaa kotona yms. mutta silti epäröin, että onko hän se oikea. Ei niin että uskoisin "siihen yhteen ja ainoaan oikeaan" välttämättä, mutta kuitenkin. Ollaan seurusteltu 17-vuotiaasta asti eikä kummallakaan ole ollut mitään vakavaa parisuhdetta ennen meidän juttua.
Mulla on sellanen olo välillä että tekis hyvää kokea jotain muutakin, nähdä muita ihmisiä, pitää taukoa. Tauoissa on vaan se riski että menettää toisen lopullisesti, kun ihmistä ei voi pitää varattuna ja samaan aikaan kokeilla muita. Mulla on ihan kamala olo koko jutusta mutta ei sitä tunteilleenkaan mitään voi. Kehotan sua rehellisesti ja rauhallisesti kertomaan poikaystävällesi ajatuksistasi, niin voisitte keskustella siitä avoimesti. Mäki oon puhunut mun poikaystävälleni asiasta, eka se oli ihan murtunut mutta seuraavana päivänä pystyttiin keskustelemaan tosi avoimesti tunteistamme. Voi kun toivoisin, että olisin tavannut hänet vasta esim. 25-vuotiaana, kun olisi jo ehtinyt oleman muidenkin kanssa. En tiedä miten jatkamme tästä eteenpäin, tuleeko tauko vai ero vai mitä, mutta oon onnellinen että sain sanottua hänelle asiasta. Tsemppiä!
kokemattomien juttuja.
itselläni on ollut 4 tyttöystävää ennen nykyistä vaimoa ja jos yhden asian olen oppinut, niin sen että jos toinen edes mainitsee sanan "tauko" tai "asumusero", laitan avioeropaperit vetämään ja katkaisen koko suhteen.
kärjistäen sanottuna tauot eivät ole mitään muuta kuin kokemattomien ihmisten itsepetosta.
Menkää ihmiset, katselkaa maailmaa, hankkikaa oma kämppä, matkustelkaa, kasvakaa omaksi persoonaksenne omaan tahtiinne älkääkä noin nuorena aloiteun suhteen mukana!
Ite tapailin melkoisen paljon miehiä nuorena, mutta en pystynyt ikinä etenemään seurusteluasteelle. Mies vaan tuntui aina jollainlailla vääränlaiselta itelle. Sitten tapasin nykyisen mieheni - ja se oli siinä. Onnellisesti on yhdessä eletty jo vuosikausia enkä todellakaan ole sitä haikaillut, ettei seurustelukokemusta muiden kanssa ole. :D Mieluummin olen onnellinen yhden kanssa kuin onneton monen kanssa.
"Ongelmani on myös se, että olen kokematon kun en ole "kokeillut" muita suhteita"...miksi se sinusta on
ongelma? Mitä "kokemuksia" kuvittelet saavasi suhteen ulkopuolelta?
"mistä tietää että mies on se oikea ja jonka kanssa olla loppuelämän"...ei sitä tiedäkään, ennen kuin alkaa
olla aika laittaa arkunkansi kiinni.
"Tauko" tarkoittaa samaa, kuin erota suoraan. Ei ole taukoja-on vain pidennettyä valehtelua. Eroa kunnolla,
äläkä lässytä mistään "tauoista". Jos kerran kaipaat niitä kokemuksia, kokeilepa eroamista.
"huomaan etten löydäkään hänen veroista"...niinpä-niin. Tällasia ajatuksia omaavalle tekee vaan hyvää,
kun huomaa oman erinomaisuutensa keskellä, että se puoliso löysikin itselleen ihmisen, joka ei käännä
selkää, kun arki koittaa suhteessa.
Tuntuu kovasti olevan niin, että sen ikäluokan naiset joiden kuului olla 20-vuotiaina naimisissa ja lapsia tekemässä sen ensirakkauden kanssa, neuvovat katsomaan ja kokeilemaan, varoittavat että älä heti ensimmäistä ota loppuiäksi.
jonkin tyypin suhdekriisi meneillään. Puntaroit ollakko vaiko eikö olla koko loppuelämää miehesi kanssa. Itse oli myös kolmisen vuotta suhteessa parikymppisenä. Rakastin miestäni ja olimme ulkoisesti kuin luotuja toisillemme. Ja hänen lähellään oli oikein hyvä olla. Mutta siinä vaiheessa kun seksi ei enää maistunut ja hän tuntui veljeltä, ajattelin, että tätäkö "arki" on. En edelleenkään tiedä mitä kunnon arki on pitkässä parisuhteessa mutta jonkin asteista intohimoa suhteessa pitää olla. Sen verran, ettei mies tunnu pelkältä kaverilta.
Voisit kuvitella elämäsin juuri tämän miehen kanssa. Olisitko onnellinen? Haluatko miestäsi seksuaalisesti? Onko sinulla hyvä olla hänen kanssaan? Oletko tällä hetkellä onnellinen?
Mitä vain päätätkin, niin voin kertoa, että miehiä riittää. Ja elämä ei lopu eroon. Tee päätöksesi kuunnellen sydäntäsi. Odota niin kauan, että olet 100 prosenttisen varma päätöksestäsi. Tulet olemaan onnellinen:) Tsemppiä! Äläkä pohdi näitä asioita yksinäsi. Avaudu vaikka lähimmälle ystävälle.
Hyvää kesän jatkoa!
Meillä on sama tilanne, mutta se on mun poikaystävä jolla on epävarma olo siitä jos lähtisi nyt katsastamaan maailman tarjontaa. Meillä on ollut 6v suhde, toiminut loistavasti, intohimoa ja rakkautta löytyy. Mitään muuta ei puutu meidän suhteessa kun poikaystäväni kokemattomuus (muista naisista ja muista parisuhteista). Mä ymmärrän sitä hyvin, ja mun mielestä se on ihan luonnollista, että tällainen vaihe tulee kun on aloittanut suhteen niin nuorena. Nyt siis olemme vasta 25v. Mä oon sanonut, että et voi eat the cake and keep the cake. Sen pitäisi päättää kumman se nyt haluaa, ulos vai jäädä. Mä olen nostanut kädet ylös, ja sanoin, että jos on tuollainen fiilis niin sitten en voi mitenkään kahlita sitä jäämään. Hänellä on nyt vaiketa päättää mitä se oikein haluaa. Jos se lähtee, se pelkkää menettää mua ja loistavaa suhdetta. Jos se taas jää, niin se pelkää että menettää elämänsä kokemukset. Mun mielestä, jos on jano niin on juotava, ei se jano mitenkään muuten sammu. Eli sama tässäkin tapauksessa, jos tekee mieli, niin sitten kai pitää lähteä etsimään sitä kokemusta ja varmuutta. Jos me jäädään tähän suhteeseen, mä myös pelkään, että sille voisi tulla tämmöinen fiilis myöhemminkin. En halua elää peläten milloin hän sitten lähtee. Mutta toisaalta, en halua että hän lähtee. Hänkään ei halua lähteä. Kai tämä ihana suhde on jo tuhoon tuomittu, kun mä en näe mitään ulospääsyä tästä ongelmasta kun lähteä pois, se tai minä.
Mä oon sitä mieltä, että kyllä sitä tietää ilmankin kokemusta, josko tämä suhde toimii. Ei mullakaan ole ollut vakavia seurustelusuhteita ennen tätä ensirakkautta. Ei mun tarvitse mennä Ruandaan, jotta saisin tietää miten hyvin asiat on Suomessa. (pahoittelen poliittisestä epäkorrektisuudesta). Mä en kaipaa vertailukohteita, kun mä oon iloinen ja onnellinen tässä tilanteessa tässä suhteessa niin se riittää mulle. Mutta mä ymmärrän, ihmisiä on erilaisia, jotkut haluaa oikein vaikeuksien jälkeen löytää hyvän, eikä osaa arvostaa "ilmaista" hyvää. Mutta ei näille toisille voi toitottaa mitään järkiä, koska jos se ei tunne samalla tavalla niin se ei sitten tunne.
Meillä on nyt sellaienn tilanne, että 23.päivä tätä kuutta on deadline mun poikaystävälle, jolloin sen pitää päättää mitä tehdä. Jos se ei vieläkään osaa sanoa silloin, niin sitten se on ero. Tähän asti, me olemme pitäneet yhteyttä ja nähneet joskus. Se on niin petollista, koska aina kun näkee ja on yhdessä, tuntuu kuin olisimme back to normal, käyttäydymme ja teemme asioita kuin suhteessa, hellyyttä ja rakkautta. Mutta meillä on taas tämmöinen ongelma välissämme. Apua, haluan vaan ulospääsyn. Haluan sellaisen, joka haluaa olla vaan mun kanssa, rauhallisin mielin. Mä en kyllä sinänsä ymmärrä sitä, että miksi pistää poikki suhteen jotta voi kokeilla muita. Miksei kokeilla muita, kun ja jos suhde menee syystä tai toisesta poikki?
Mä kaipaisin hirveesti sitä, että ihmiset, kertois mihin päätökseen he ovat tulleet ja jatkuuko suhde?
Hei, itse olen puntaroinut samanlaisen tilanteen kanssa kesän lopusta asti, ollaan kohta vuosi oltu yhdessä. Jo kerran olen laittanut homman tauolle, mutta tuli sellane olo että haluun takasin ja vannoin että hän on se kenet haluan. Eipä kulunu kauaa ku alko taas ahdistaan, tuli tarjous yhteisestä asunnosta ja kaikki alko tuntumaan väärältä, mä olin kadottanu sen varmuuden taas, en halunnu olla suhteessa enää. Mä olin aikasemmin sit ehkä vaan ikävän ja yksinäisyyden paineesta palannu takasin, en tiedä, kusettanu itteeni pahasti todennäköisesti. Mies on hyvä mulle, kaikin puolin kunnollinen ja näin, mutta mä en vain tunne enää mitään. En pysty vilpittömästi vastaamaan rakkaudentunnustuksiin, haluan irti kaikesta tästä, haluan vain kauas pois. Olen kyllästynyt koko juttuun, homma tuntuu nähdyltä ja tylsältä ja koska en ole mukana tunteella, en voi esittääkään. Kiintynyt toki olen, läheinen ihminen, mutta kuin kaveri jota pussailisin tavan mukaan. Mutta en rakasta häntä, vaikka hän ei ole tehnyt mitään väärin vaan antanut kaikkensa. Olen paha ihminen, mutta tässä on jo liikaa epäluottamuslauseita jaeltu ja rumaa jälkeä on tullut, joten pakko mennä tällä.
Mä olen sanonut sanottavani hänelle, olen tunteeton, kauhea ja todella epäjohdonmukainen, mutta en voi kontrolloida tunteitani. En voi esittää enkä pakottaa itseäni, eikä suhteessa voi olla syyllisyydentunnosta. Joten tämä oli tässä, toivottavasti voimme vielä olla kavereita tai jotakin, mutta suhteesta ei tule enää mitään, hän ei ole ansainnut tällaista paskaa vaan paljon parempaa. Toivottavasti löytää vielä jonkun toisen, joka pystyy aidosti rakastamaan häntä, minä en vain pysty siihen.
Mikäli mies vastaa asettamiasi ehtoja, menkää yhdessä eteenpäin.
Aivan turhaan huolehdit että et ole ollut muiden kanssa suhteessa. Loppujen lopuksi yleensä kaikki hakevat sitä samaa vastapuolelta: Arvostusta, kunnioitusta, luotettavuutta, hyväksyntää ja eteenpäin menemisen intoa sekä taloudellisessa että henkisessä puolessa. Lisäisin vielä että kauneutta ja halua rakentaa yhdessä yhteistä tulevaisuutta.
Sama homma täällä menossa! Ollaan oltu kimpassa kohta 5 v. ja minä 24 v. ja mies kohta 3-kymppinen. Olemme toistemme ensirakkaudet (ja ensimmäiset seksikumppanit). Kaikki on mennyt tasaisen hyvin, tosin se kunnon intohimo on alusta lähtien minun puoleltani puuttunut, rakastuin mieheeni asteittain, en räjähdysmäisesti, en koskaan tuntenut mitään elämää suurempaa intohimoa.
Olemme olleet kihloissa jo useamman vuoden ja oma asuntokin on ostettu. Nyt kuitenkin on käynyt mielessä, että haluaisin erota ja kokeilla elämää yksin. Kaikki menee hyvin, ei ole ylimääräisiä riitoja ja arki rullaa, mutta jokin tuntuu puuttuvan. Haluaisin kokeiluja seksin puolella, mutta mieheni tuntuu vain ihmettelevän tätä ja välillä on jopa naurahtanut. Ihan kuin olisi outoa haluta vaihtelua ja vähän rajumpaa seksiä?!!!? Tottakai sitä alussa oli epävarma, kun oltiin toistemme ekoja, mutta nyt kun on saanut sitä itsevarmuutta, niin olisi mukava kokeilla eri juttuja.
Tilanne on nyt ajautunut siihen pisteeseen, että olen tutustunut todella mielenkiintoiseen mieheen ja nyt tuntuisi siltä, että sitä intohimoakin löytyisi, vaikkakaan en ole päästänyt miestä vielä kovinkaan lähelle, koska olen miettinyt omaa tilannettani. Mielessä vaan käy, että pilaanko loppuelämäni jättämällä tämän loistavan miehen, jonka kanssa arki rullaa ja on ihan kivaa, mutta jonka kanssa kunnon intohimoa ja ilotulitusta ei ole koskaan ollutkaan (eikä siis varmaan tule olemaankaa)? Olenko täysi nössö jos jätän mieheni vain sen intohimon puuttumisen takia? Haluan miestäni kuitenkin seksuaalisesti, mutta olen jotenkin aivan sekaisin. Tuntuu etten oikein tiedä että mitä haluan. Sitten jos tässä laittaisi lusikat jakoon, niin olisi ihan hirveä rumba kaikkien laina-asioidenkin kanssa. Tiedä nyt sitten mitä tässä pitäisi tehdä...
Sitten olen sitäkin miettinyt, että kun en halua lapsia ollenkaan, että voisiko se johtua miehestäni? Koska lapsien haluaminen on yleensä aika luonnollista sen hyvältä tuntuvan kumppanin kanssa, niin voisiko tämä nyt johtua siitä ettei mieheni ole välttämättä minulle se oikea? Tässä taas kysymyksiä, joihin kukaan ei osaa vastata... En edes minä itse.