Pakko tässä jonnekkin on avautua, kun tuntuu niin pahalle :'( rakas lähti tänään ja itkuhan siinä tuli.
Yhteinen asunto, jossa kulta aina hyörimässä ja touhaamassa on enää yksitoikkoinen loukko..
Olisi pitänyt arvostaa enemmän ja ottaa kaikki irti yhteisitä hetkistä ja öistä. Mikä onkaan ihanampaa kuin olla oman rakkaan kainalossa ja tuntea lämpö sekä onni?
Kavereistakaan ei apua, sillä he ovat suurin osa sinkkuja, eivätkä koe/ole koskaan kokeneet samaa kuin minä, tällä hetkellä en halua hauskanpitoa, vain läheisyyttä. Välillä mieleen hiipii pelko siitä miten parisuhde tulee toimimaan armeija-aikana ja sen jälkeen..
Tuntuu ettei tästä selviä millään, pahimmassa tauksessa joudun kestämään vuoden tätä, eikä kesän vaihtuessa syksyksi tuo helpotusta..pimeän tylsä arki yksin ei houkuta ja entäpä talvi niin pitkä ja kylmä!
Ollaan asuttu nyt yhdessä päälle puoli vuotta ja pisimillään olemme suhteemme aikana olemme olleet erossa toisistamme 10 päivää. Kun rakas kahden viikon kuluttua palaa kotiin olen niin hellä ja rakastava kuin ihminen voi vain olla, pidän huolen, että kulta saa palata siistiin kotiin romanttiselle illalliselle jos suinkin vain jaksaa.Ja nukkumaan mentäessä odotan että rakas vaipuu uneen ja vain kuuntelen hiljaista tuhinaa ja nautin korvaamattomasta läheisyydestä.
Tämänlaiset kokemukset opettavat, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeätä, RAKKAUS JA LÄHIMMÄISET! Te jotka luette tämän tekstin ja pääsette oman kultanne kainaloon, unohtakaa mahdollset riidat ja erimielisyydet, hemmotelkaa kultaanne, halatkaa ja nauttikaa joka yhdessä vietetystä hetkestä..On vaan niin ikävä jo nyt ja se ikävä tulee vain kasvamaan.
Yhteinen asunto, jossa kulta aina hyörimässä ja touhaamassa on enää yksitoikkoinen loukko..
Olisi pitänyt arvostaa enemmän ja ottaa kaikki irti yhteisitä hetkistä ja öistä. Mikä onkaan ihanampaa kuin olla oman rakkaan kainalossa ja tuntea lämpö sekä onni?
Kavereistakaan ei apua, sillä he ovat suurin osa sinkkuja, eivätkä koe/ole koskaan kokeneet samaa kuin minä, tällä hetkellä en halua hauskanpitoa, vain läheisyyttä. Välillä mieleen hiipii pelko siitä miten parisuhde tulee toimimaan armeija-aikana ja sen jälkeen..
Tuntuu ettei tästä selviä millään, pahimmassa tauksessa joudun kestämään vuoden tätä, eikä kesän vaihtuessa syksyksi tuo helpotusta..pimeän tylsä arki yksin ei houkuta ja entäpä talvi niin pitkä ja kylmä!
Ollaan asuttu nyt yhdessä päälle puoli vuotta ja pisimillään olemme suhteemme aikana olemme olleet erossa toisistamme 10 päivää. Kun rakas kahden viikon kuluttua palaa kotiin olen niin hellä ja rakastava kuin ihminen voi vain olla, pidän huolen, että kulta saa palata siistiin kotiin romanttiselle illalliselle jos suinkin vain jaksaa.Ja nukkumaan mentäessä odotan että rakas vaipuu uneen ja vain kuuntelen hiljaista tuhinaa ja nautin korvaamattomasta läheisyydestä.
Tämänlaiset kokemukset opettavat, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeätä, RAKKAUS JA LÄHIMMÄISET! Te jotka luette tämän tekstin ja pääsette oman kultanne kainaloon, unohtakaa mahdollset riidat ja erimielisyydet, hemmotelkaa kultaanne, halatkaa ja nauttikaa joka yhdessä vietetystä hetkestä..On vaan niin ikävä jo nyt ja se ikävä tulee vain kasvamaan.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Saanen ehdottaa lohtuseksiä luonani?
Vaikka vitsillä tuon heititkin, en voisi koskaan pettää rakastani, sillä tiedän, ettei mikään muu voisi satuttaa hätä enempää..
Tais ollakkin tuokin typerys se posliinipillujen imijä..unissaan!
Itelle peukuttaa! Sama örvellys! Pistäs ne sorkkas sika taas sinne tahraisiin housuihis! Muuthan siellä ei koskaan käykkään! :D
.. 80% pareista eroaa.. eli turha sielä surra.. :D
Voi hyvänen aika! Itse seurustelin ikäisenäsi ja nuorempanakin kaukosuhteessa - välimatkaa 500km. Näimme usein vain viikonlopun ajan ja sitten erossa taas viikko tai kaksi.
Ei tehny edes tiukkaa! Normaalilla ikävällä selvittiin ja sitäpaitsi PUHELIMET on keksitty ja nykyään toisin kuin silloin voi vielä keskeltä metsääkin soittaa.
Sinä totut tuohon rytmiin ja se on pian ohi. Ero tekee hyvää. Älä vaan tee niinkun yli puolet naisista, että pistää ukkonsa valokuvaraameihin ja lähtee vieraisiin armeijan tullen.
Ei voi verrata kaukosuhteeseen. Olen itsekin ollut kaukosuhteessa, välimatkaa yli 400 km ja ei nähty parhaimmillaan kuukauteen. Yhteyttä kumminkin pystyi pitämään milloin haluaa, kun taas intissä saattaa olla leirillä keskellä metsää ja akku loppu, eikä saa moneen päivään minkäänlaista yhteyttä. Vaikka ne puhelimet on keksitty, niin intissä ei voi soitella ja tekstailla milloin haluaa, vain omalla vapaa-ajalla.
mitäs jos on kaukosuhteessa jonkun kanssa joka on töissä? ei sielläkään voi koko ajan puhelimessa lässyttää tyttöystävän kanssa. voi jösses, vähän pitäisi olla todellisuudentajua asioissa. liika takertuminen on aina pahaksi suhteelle. myös sellainen psyykkinen takertuminen, että ei osata olla itsensä kanssa vaan riutuu ja itkettää kun joutuu vähän olemaan omillaan.
No tuskin kukaan painaa duunia viikkoa pitämättä mitään taukoa? Duunissa kun ollaan yleensä se 8-12 tuntia, niin hyvin ehtii vapaa-ajalla soittelemaan ja pitämään yhteyttä kaukosuhteessakin. Intissä kun yksi tuvassa möhlii jotain, niin lähtee kaikkien muidenkin puhelimet takavarikkoon. Leirillä olin itse pisimpään 19 päivää, joten luonnollisesti en voinut millään tavalla pitää minkäänlaista yhteyttä. Kyllä siis todellisuudentajua löytyy eikä se mitään psyykkistä takertumista ole, jos kumppanilleen ilmoittaa päivittäin, että miten menee ja missä menee. Hyvä tapa.
no on se nyt vähän liikaa jos se on joku maailmanloppu kun ei kumppanin kanssa voi jutella tai tekstitellä ihan joka päivä
Niin onkin vähän liian läheisriippuvaista, mutta pointti oli se, ettei kaukosuhdetta voi täysin verrata maanpuolustukseen. Kaukosuhdekin on yleensä oma valinta, koska ainahan voi irtisanoutua töistä ja muuttaa muualle, mutta jos inttiin ei mene, niin tulee spollet hakemaan kotoa.
joo voi irtisanoutua töistä ja ehkäpä sitten ruveta työttömäksi ja sen toisen elätettäväksi. tai voi lopettaa opiskelut ja sitten vain tehdä jotain paskaduunia lopun ikäänsä. vain sen takia ettei vähää aikaa kestä ilman jokapäiväisiä lässytystekstiviestejä.
Ensinnäkin: nehän on lomilla melkeen joka viikko, ja lisäksi heillä on "omia lomia" jonkin verran, ja sen
päälle voi tulla kuntoisuuslomia..oikeastaan, nehän on enemmän kotona, kuin me työssäkäyvät pariskunnat.
Ja kännykkäkin on sen päälle. Ja taitaa olla nykyään vielä mahdollisuus sähköpostiinkin, ja iltavapailla voi
tapailla myöskin...oikeastaanhan ne on nykyisin melkeen kotona, kunhan nukkuvat kasarmeilla...
Saat kuule nähdä, että 10 vuoden päästä se on vaan kivaa, kun puoliso lähtee viikoksi äiteensä luo, ja itte
pääset vaikka viikoksi pilkille ihan omassa rauhassa...sitten sitä vasta jaksaakin RAKASTAA, ja helliä toista.
Iltavapailla pahemmin pysty tapailemaan kun toinen on kajaanissa ja toinen seinäjoella..
Perjantaina on kotona aikasintaan klo 23 ja sunnuntaina pitää lähteä oliko neljän maissa, eipä ehdi kauhean paljon kotona olla. Pahinta tässä onkin se, että on TOTTUNUT olemaan aina yhdessä.. :(
Onneksi on kännykät ja kun alkaa pyörimään homma (n.kk) huomaat, että on luonasi jatkuvasti! :)
Ja ne näkemiset on sitten ihania! Äkkiä se armeija-aika menee ja hommaa itelles tekemistä ja harrastuksia, niin ei tunnu odottelu pitkältä!
Tsemppiä sulle ja ihanaa, että joku osaa vielä rakastaakkin! Jätä nuo alkupään tyhmät kommentit omaan arvoonsa, täällähän tunnetusti runkkaajat saa päivittäisen orkkunsa nuorien tyttöjen viestejä kuittaamalla!
Hyvät jatkot sulle! :)
Voi kyl sää nyt kuolet, elämä loppuu totaalisesti...
kokoa itsesi hyvä ihminen. Lohtuseksiä niin sillä se korjaantuu ikävä.
Ruikuti ruikuti, yhyy ja nyyh. Kun elämä on "niin vaikeata". Voi hellanlettas, mistä näitä "marttyyreja" oikein sikiää ?
Ei sinulla tyttö pieni ole mitään hätää. Oma ukkoni oli vuosi sitten vuoden armeijassa, pahimillaan kuukausi näkemättä eikä juurikaan pystytty yhteyttä pitämään, leirit kun sattuivat siellä korvessa olemaan ilman kunnon kenttää. Eroon tottuu pian ja jälleennäkemiset ovat sitäkin ihanampia. Se mikä ei tapa, vahvistaa! Suosittelen ottamaan ilon irti ja viettämään aika ystäviesi kanssa, jota et ehkä niin usein näe koska seurustelet. Opittepahan olemaan erillänne, se jos mikä on arvokasta tulevaisuuden kannalta :)
Tuntuu vaan niin kauheelle, kun joutuu selviämään kaikista tilanteista ja ongelmista yksin! Kukaan ei ole lohduttamassa eikä neuvomassa, eikä pitämässä kiinni. Kun yrittää tuskastuneena soittaa toiselle, tulee vain vastaus sori en ehdi nyt juttelemaan, parin minuutin päästä on sitä ja sitä vuorossa. Mä en osaa enää näitä asioita yksin, ennen omat vanhemmat oli ne, joiden puoleen käännyin tilanteessa kuin tilanteessa, nyt asun jo omassa kodissa ja pitäs olla niin aikusta. Kyllä se hyvin on tähän asti mennykkin, mutta entä nyt.
Vanhemmat ei tunnu muutenkaan enää ymmärtävän mun ongelmista mitään, tarvin oman kullan, josta on tänä yhessä vietettynä aika tullu mun kumppani, jonka kanssa jaan kaiken niin hyvät ku huonotki asiat. Vuosi tässä elämänvaiheessa tuntuu ylivoimaiselta asialta. En tiedä miten tuun selviämään tulevaa vuotta lukiossakaan, koska kultani oli se, joka patisti mua hyviin numeroihin ja lukemiseen yleensäkkin, tuntuu ettei motivaatio tuu millään pysymään korkeena, koska aina tyhjä koti mihin tulla. Monien mielestä varmasti suren turhaan ja ongelmani on mitätön ja niin varmasti onkin moniin suurempiin ongelmiin verrattuna, mutta omassa elämässäni tämä on kriisi-vaihe. Tuntuu, ettei mikään onnistu, eilen en päässyt inssiä läpi ja lisähintaa tulee heti pari sataa euroa koko autokoulutouhuun lisää ja tämä tulee jatkumaan jokaisella epäonnistuneella yrityskerralla, yksi parhaimmista kavereistani on menossa vaihtoon vuodeksi ja lähtee tällä viikolla, en ehdikkään järjestää tälle läksiäisiä uusintainssini takia (jota en varmaan tälläkään kertaa pääse läpi). Koko kämppä on kuin sikolätti, koska olo tuntuu niin masentuneelta etten jaksa enää edes välittää, mutta vanhemmat jaksaa kyllä valittaa..
Mä yksinkertasesti tarvitsen rakastani, en ymmärrä miten joku voi selviytyä yksin. Sillä kun on oma kulta lähettyvillä, vaikka elämä kuinka potkis, on aina se, johon voi turvautua..
Pitäisköhän sun vaikka muuttaa takaisin vanhempien luo, et selvästikkään ole tarpeeksi kypsä olemaan vielä omillasi tässä maailmassa. Ja kannattaa varmaan pitää huoli että poikaystävä ei nää tuota kirjoitustasi, varmaan rupeaisi kurkkua kuristamaan aika paljon....
No voi herraisä! Ikävöiminen on jees ja ymmärrettävää sun tilanteessasi, mutta se, että et muka saa kouluakaan hoidettua ilman että kultapuppeli on pitämässä kädestä kiinni kuulostaa aika huolestuttavalta. Vaikka on ihanaa että omaan kumppaniin voi tukeutua ja onkin tärkeää ja hieno asia että hän tukee sua, niin ei vaikuta hyvältä et heittäydyt tolla tavoin hunningolle ja annat koulun, kämpän kunnossapidon ja oman hyvinvoinnin mennä paskaksi vedoten siihen että et muka jaksa ja pysty mihinkään ilman ukkeliasi. Kyllä muuten pystyt. Jos se miehekkeesi susta välittää niin paljon kuin näistä viesteistäsi voi ymmärtää, ei teidän yhteiselo mihinkään inttiin kaadu. Ja kuten muutkin tuolla ylempänä sanoivat, niin pääseehän sieltä lomille ja telefoonit on keksitty. Tietty yhteistä aikaa ei oo niin paljon kuin aiemmin kun poikaystäväsi on armeijassa, mutta ei maha mittään. Summa summarum, ikävöimisessä ei oo mitään pahaa sinänsä, mutta ei kannattaisi olla toisen läsnäolon armoilla niin älyttömästi, ettei muka mistään selviä ellei toinen oo koko ajan paapomassa.