Onko kellään muulla ikinä semmoista oloa, ettei ansaitse miestään/naistaan?
Minulla on ihana mies. Kiltti, uskollinen, molemmat rakastamme toisiamme. Mutta mikä ihme itseäni vaivaa, kun usein jos suutun, varsinkin jos asia on pieni, ja naljailen miehelleni tai nalkutan, ja kaiken jälkeen tulee sellainen olo että itse olen hirviö ja miksi mieheni pitäisi minua sietää. Sellainen tunne, etten ole millään tavoin ansainnut miestäni. En ole tehnyt hyvää, enkä ole hyvä ihminen. Vaikka jälkeenpäin ajateltuna tuo vaikuttaa ihan järjettömältä. Totta kai olen ansainnut rakkauden ja sen että saan rakastaa toista ihmistä. Mutta mikä piru menee ihmiseen siinä vaiheessa kun suuttuu jostain ihan mitättömästä asiasta ja tuntee itsensä hirviöksi ja ääliöksi? Huomautuksena vielä, että mies ei koskaan sano, ja jos sätin itseäni niin puolustaa etten ole mikään hirviö. Kaikki nämä mietinnät ja moittimiset tapahtuvat oman pään sisällä eli itse vedän itseni henkihieveriin haukkumalla. Kyllä minulla usein on sellainen olo että oon ihan hyvä ja kiva ihminen, mutta usein kuitenkin sellanen että oon maailman paskin enkä ansaitse kenenkään rakkautta koska oon tällainen, tai jos suutun niin silloin en ainakaan ansaitse mitään hyvää.
Minulla on ihana mies. Kiltti, uskollinen, molemmat rakastamme toisiamme. Mutta mikä ihme itseäni vaivaa, kun usein jos suutun, varsinkin jos asia on pieni, ja naljailen miehelleni tai nalkutan, ja kaiken jälkeen tulee sellainen olo että itse olen hirviö ja miksi mieheni pitäisi minua sietää. Sellainen tunne, etten ole millään tavoin ansainnut miestäni. En ole tehnyt hyvää, enkä ole hyvä ihminen. Vaikka jälkeenpäin ajateltuna tuo vaikuttaa ihan järjettömältä. Totta kai olen ansainnut rakkauden ja sen että saan rakastaa toista ihmistä. Mutta mikä piru menee ihmiseen siinä vaiheessa kun suuttuu jostain ihan mitättömästä asiasta ja tuntee itsensä hirviöksi ja ääliöksi? Huomautuksena vielä, että mies ei koskaan sano, ja jos sätin itseäni niin puolustaa etten ole mikään hirviö. Kaikki nämä mietinnät ja moittimiset tapahtuvat oman pään sisällä eli itse vedän itseni henkihieveriin haukkumalla. Kyllä minulla usein on sellainen olo että oon ihan hyvä ja kiva ihminen, mutta usein kuitenkin sellanen että oon maailman paskin enkä ansaitse kenenkään rakkautta koska oon tällainen, tai jos suutun niin silloin en ainakaan ansaitse mitään hyvää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Miksi sä ylipäätään tunnut suuttuvan "mitättömistä asioista"? Ja pidätkö niitä mitättöminä itse, vai kuvitteletko kenties miehesi ajattelevan, että ne on "mitättömiä" juttuja?
Toiseksi kalahti korvaan nuo käyttämäsi sanat "naljailen" ja "nalkutan" ja "haukkumalla"...
On luonnollista purkaa pahaa oloa lähimpään ihmiseensä, koska me nyt ollaan puhuvia olentoja eikä turhautuessamme tai vihastuessamme osata aina pitää naamaamme ummessa, vaan haetaan kontaktia toiseen ihmiseen ja on luonnollista tuntea siitä syyllisyyttä. Mutta se, että naljailee (syyttömälle?) kumppanilleen ja tuntee siitä jatkuvaa tuskaa, on merkki siitä, että siellä omalla tontilla ei ole kaikki ihan tasapainossa.
Oletko sä kenties stressaantunut, onko sulla huono omatunto jostakin isommasta "mokasta" jota ei ole käsitellyt ihan loppuun asti tai onko sun elämässäsi tapahtunut jotain muuta, mikä syö sun itseluottamustasi...?
Jos sä olisit ihan tasapainossa ja sun itseluottamuksesi olisi hyvä, et sä menettäisi hermojasikaan niin helposti, et provosoituisi ihan pienestä etkä niin ollen tuntisi mitään tarvetta halveksia itseäsi siitä, että joskus suutahdat ja purat sen mieheesi. Silloin anteeksi pyytäminen ja saaminen riittäisivät palauttamaan sut takaisin tasapainoiseen mielentilaan.
Nyt kuulostaa, ettei edes anteeksi saaminen riitä sulle. Sulla on tarve "ruoskia" itseäsi jokaisesta pimahtamisestasi, koska tunnet ja tiedät, että ne eivät ole reiluja tekoja. Kuitenkin niitä tapahtuu ja sä ihmettelet tässä sitä itsekin, että miksi niin tapahtuu? Miksi sä et kykene hillitsemään tunteitasi, miksi se menee joskus suoranaiseksi naljailuksi, onko sulla vaan tarve provosoida "kilttiä" miestäsi, joka ei ehkä edes osaa kinata niin kuin sinä ja mitä sä koet saavasi itsellesi siitä, että provosoit häntä jne jne...
Taustasyyt selvitettyäsi sun on helpompaa ymmärtää omia reaktioitasi ja niiden syntymekanismeja ja lopulta sitten muuttaa omaa käytöstäsikin.
Suuttuessa ne asiat eivät tunnu mitättömiltä, mutta jälkeenpäin kyllä. Ihan turhista asioista naljailu. Varsinkin väsyneenä tulee turhaan tartuttua asioihin, joilla ei oikeasti ole edes kovinkaan paljon väliä. Useemmiten ajattelen myös jonkin asian olevan pieni, mutta mies myöntää että ei se nyt ihan turha ollut..
Ehkä minua risoo se, ettei puoliso lähde mukaan naljailuun. Tulee sellainen olo, että koska hänkään ei niin miksi minä sitten saisin luvan siihen. Minusta ei ole tasapainoista että itse löydän jotain huomautettavaa ja toinen sitten että "totta, joo". Sen takia kun toinen ei ikinä "hauku", pitää se hoitaa itse omasta puolestaan. Tuntuu pahalta huomauttaa toisen erheistä, jos toinen ei tee sitä samoin.
Nalkuttaminen on taas sitä, että "huutaa" seinille. Jos saisi vastakaikua, se ei olisi enää nalkuttamista, vaan kinastelua ja riitelyä. Vihaan nalkuttamista tyhjyyteen, ei sillä ole mitään merkitystä.
Osaan olla tosi kiva ja iloinen ihminen silloin kun ei ole mitään hoidettavia asioita odottamassa. Vaan heti kun joku asia junnaa, olen täys hirviö ja hermoheikko. En pysty keskittymään mihinkään muuhun jos joku asia vaivaa tai on kesken. Ehkä monesti tuntuu myös siltä että elämä on yhtä jatkuvaa epäonnistumista. Joskus mietin monen vuoden takaisia juttuja ja mietin että muistaako ne ihmiset vielä ja pitäiskö niitä hävetä vieläkin. Tiedän, semmonen ei ole tervettä. Mun omatunto vaan kolkuttaa vähän väliä että sanoinko jonkun asiankin ihan väärällä äänenpainolla että loukkaantusko joku siitä vaikken tarkottanut. Ehkä meillä on vaan kotona saivarreltu jokaikisestä äänenpainosta sekä siitä että ollaan aina niin itsekkäitä, ihan liikaa.
Anteeksipyytämisestä: osaan pyytää anteeksi, mutta se että saa anteeksi niin en pysty uskomaan sitä. Siis jos saan anteeksi mieheltäni, jään kuitenkin miettimään että vieläkö se kuitenkin ajatuksissaan on vihainen. En edes tiedä pystyykö mies tuntemaan täysmääräistä vihaa, tuntuu että se ohittaa semmoset aina. Ehkä siksi koen etten saisi koskaan suuttua, koska mieskään ei näkyvästi suutu.
Jos antaisitkin miehen lukea näitä sun nettiajatuksia omia aikojaan?
Hyvä ajatus, mutta olen kyllä noista kaikista ajatuksista sille puhunut, eikä mies edelleenkään koe mitään väärää tai ehkä häntä ärsyttää jos kiukuttelen. Kyseenalaistan itse kaiken toimintani vääräksi, kukaan muu ei sitä tee. Mutta jollain järjettömällä tavalla tarvisin silti varmistuksen aina muilta että meneekö nyt oikein, onko nyt hyvä. En pysty luottamaan itseeni että voisin olla hyvä ihminen, koska pelkään tekeväni koko ajan väärin ja loukkaavasti.
Pyysin miestä lukemaan nämä ja sitten puhuttiin vähän aikaa. On näistä aikaisemminkin puhuttu. Ehkä alan pikku hiljaa jo uskoa ja luottaa ettei näissä reaktioissa ole oikeasti mitään väärää eikä kaikkea oikeasti tarvitse murehtia ja ajatella, ei kukaan ole ajatustenlukija. Keskustelun jälkeen tuli hyvä mieli.
Minulla on täysin sama ongelma kuin sinulla. Olisin itse voinut kirjoittaa ihan samalla tavoin kun sinä. Valitan avomiehelleni pienistä asioista oman turhautumiseni takia. Mieheni ei ikinä suutu minulle eikä vastaa minun valittamiseen. Ja sehän se vasta äsyttääkin, kun ei saa toiselta minkäänlaista vastakaikua. Ihan kuin seinälle puhuisi. Joskus pieni asia voi johtaa suureen raivokohtaukseen.
Tunnen itseni todella huonoksia ihmiseski, koska mieheni ei ansaistse tällaista käytöstä. Niin kuin sinäkin sanoit, mieheni ei pidä minua hirviönä. Usein riidan (yksi puolisen sellaisen) aiheena on kodin siisteys. Itse olen siisti ihminen ja vaadin sitä, että kotimme on siisti. Mieheni ei taas välitä siisteydestä ja sen kyllä huomaa sitten lopputuloksessa. Turahaudun kun joudun joka päivä jankuttamaan samoista asioista.
Tiedän että minulla on huono itsetunto ja olen usein hyvin riippuvainen muiden mielipiteistä. En halua että kukaan pääsee moittimaan että kotini olisi epäsiisti tai että olisin laiska. Usein huomaan tekeväni asioita muiden takia enkä vain itseni takia. Haluan kuulla että olen hyvä, koska itse en sitä ajattele.
En tiedä mitä tekisin että tilanne muuttuisi. Toivoisin, että mihenikin välillä raivostuisi jotten olisi aina ainut joka purkaa tunteitaan tässä huushollissa. Muutenkin tunteista puhuminen on mahdotonta miehelleni.
Ei kannata toivoa vastakaikua idioottimaiseen käytökseen - voin kertoa ettei siitä seuraa yhtään parempi fiilis. Hyvä vaan jos kumppani pysyy rauhallisena. Mutta kannattaa muistaa, ettei kukaan loputtomiin huonoa käytösta jaksa kuunnella, ja siitä sitten vielä lohduttelakin. Minulla on myös itsetunto-ongelmia ja samanlaista huonoa käytöstä. Mieheni kyllä vastaa samaan mitaan... ja siitä vasta tulee riitoja. Hän sit sanoo, ettei ole mikään psykologi mulle, eikä ymmärrä, miksi hänen pitäisi sitten olla hokemassa, ettei idiootti käytös ole niin ikävää... kun tosi-asia on, että se on todella tylsää. Niin... jokainen on vastuussa omasta käytöksestaan.
Ja tuosta siisteys-asiasta: kuinka usein mies vaatii sinua tekemään juuri sillä tavalla kuin hän haluaa? Jankuttaako hän joka päivä, että "ottaisit vähän rennommin tuon siisteyden kanssa - kunnes otat?"
ja sitten takaisin tähän päivään.
Oletko lapsuudessasi tuntenut olevasi hyväksytty ja haluttu vain tietyllä tavalla (kuuliaisesti ja kiltisti) käyttäytymällä
vai
saiko teillä myös räyhätä ja näyttää negatiivisiakin tunteita
ja
silti tunea itsensä rakastetuksi?
http://www.skeematerapia.fi/index_tiedostot/Page404.htm