Òlen parikymppinen nuori nainen, jolla on aivan ihana ja komea avomies. Olemme asuneet hiukan yli vuoden yhdessä ja seurusteltu kaksi vuotta. Epäilen kuitenkin, että mustasukkaisuuteni ja lievä masennukseni pilaa parisuhteemme, ainakin minun osalta. Mustasukkaisuuteni johtuu osittain kovasta itsekritiikistäni. Olen hieman ylipainoinen ja minua ahdistaa kulkea yleisillä paikoilla, sillä vertaan aina itseäni muihin naisiin, tietenkin niihin kauniimpiin ja hoikempiin ja jos mieheni kulkee rinnallani, epäilen että hän katsoisi muita naisia ns. sillä silmällä. Masennun siitäkin. Opiskelen, mutta en päästä itseäni helpolla. Haalin mitä parhaimpia arvosanoja ja petyn ja suutun suunnattomasti itselleni, ellen täytä tavoitteitani. Välillä minulle iskee ahdistuskohtauksia, jotka päättyvät itkuun ja alakuloisuuteen. Minulla on kavereita, mutta ei ns. "parasta" sellaista, jolle voisin tilittää ongelmistani. Mieheni yrittää koko ajan uskotella minulle, että olen hänen mielestään kaunis, seksikäs ja mahtava nainen, juuri hänen makuunsa. Mutta hänen sanansa eivät mene perille, masennun aina kerta toisensa jälkeen. Seksielämämme on tästä huolimatta todella aktiivista, mutta häpeän silti itseäni ja kehoani.
Haluaisin kuulla teiltä (fiksuilta) ihmisiltä kommentteja ja jos täältä vaikkapa löytyisi sielunsiskoja :)
Haluaisin kuulla teiltä (fiksuilta) ihmisiltä kommentteja ja jos täältä vaikkapa löytyisi sielunsiskoja :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mustasukkaisuus voi pilata hyvänkin suhteen. Kuvauksesi perusteella ongelmasi ei ole ensisijaisesti mustasukkaisuus vaan huono itsetuntosi.
Masennuskin voi pilata ihmissuhteen, mutta on eri asia, puhutaanko vakavasta kliinisestä masennuksesta vai onko kyseessä kenties vain taas huono itsetunto ja liialliset vaatimukset itseltäsi.
Sen verran alamaissa tunnut joka tapauksessa olevan, että sinuna en etsisi apua täältä. Aina löytyy nimittäin niitäkin, jotka hutkivat oikein olan takaa omaa pahaa oloaan purkaakseen ja se tuskin sinua nyt auttaisi. Suosittelisin hakeutumista mielenterveyspalvelujen piiriin. Opiskelupaikkasi kautta se voisi onnistua. Veikkaan, että sinulla on enemmänkin sarkaa kynnettävänä, mikäli aiot päästä ns. tyynemmille vesille, oman itsesi herrattareksi. Mutta väittäisin, että se on ainoa tapa edetä asiassa. Onnea matkaan!
En siis lähde etsimään täältä apua, kunhan kirjoitan purkaakseni tunteita. Ja sehän on minun oikeuteni. Olen käynyt jo puhumassa ammattiauttajan kanssa (opiskelupaikan kautta), mutta hän oli suoraan sanottu surkea psykologi, sivuutt0i aina ongelmani, joiden takia lähdinkin apua hakemaan.
Tiedän, että minulla on paljon työstettävää tämän asian kanssa ja tämä tulee viemään useita kuukausia, jopa vuosiakin.
Ihan ensimmäiseksi sanoisin, että ruokavalio kuntoon ja lisää liikuntaa. Itsessään jo terveelliset elämäntavat kohentavat mielialaa laihdut ja sitäkautta olet tyytyväisempi itseesi. Liikunta on todella hyvä masennuslääke, kokemuksesta tiedän. Turhat hiilarit minimiin (sokeri, valkoiset jauhot) lisää kasviksia, kanaa ja kalaa. Taatusti huomaat eron.
Mulla on ihan sama ongelma. Pari pitkää suhdettaon ollut, mutta ne eivät ole kaatuneet kyseisiin ongelmiin vaan loppujen lopuksi siihen, etten itse rakastanut tarpeeksi. Outoa vai onko sittenkään?
Joku neuvoi laihduttamaan ja muuttamaan ruokavaliota, mutta uskon että sinunkin ongelmasi saattaisi olla vaativa persoonallisuushäiriö. Vaikka laihduttaisit miten paljon, et koskaan tule olemaan tyytyväinen itseesi, sillä olet vain ihminen etkä se täydellisyyden perikuva, joka toivoisit olevasi.
Itsekin olen terapiassa eikä terapeutti oikein osaa käsitellä tuota aihetta. Nytkin olisi lomansa jälkeen harventamassa käyntejä, mutta pitää kai nostaa kissa pöydälle ja VAATIA apua. Muutenkin mielenterveysongelmissa apua saa vain ne jotka sitä todella vaatii. Pitää olla luja.
Toki auttaa pitää itsestään hyvää huolta.
Itse muserrun välillä aivan täysin näiden paineiden alla. Vertaan ja ahdistun. Tuntuu että todellakin murenen palasiksi. Siihen on auttanut juokseminen, harrastus jonka aloitin vuosi sitten. Juoksemaan ei vaan lähdetä vaan siihen on omat niksinsä mitkä täytyy opetella (googlaa) Tekee hyvää itsetunnolle ja laittaa mielihyvähormonit liikkeelle (paras huumausaine ikinä ja huumausaineita on kyllä jonkin verran kokeiltu...)
Yhden tuttavan kanssa puhuin juuri tästä itsevihasta ja hän sanoi itseään auttaneen sen, kun hän hyväksyi, ettei hän ole muuta kuin keskiverto. Sen jälkeen kaikki on ollut helpompaa. Auttaisikohan tuo meitä? Mutta mehän ollaan monessa asiassa keskivertoja parempia (menestyn myös opiskeluissani), ettei se kyllä ihan päde;)
Rimaa alemmas kai sitten. Yritetään olla huonoja!
Olen ollut avoliitossa jo useamman vuoden. Painoindeksin ja urheiluvalmentajien mukaan olen missin kokoinen ja näköinen, mutta minulle tulee jatkuvasti päiviä, jolloin en usko riittäväni ulkoisesti enkä sisäisesti ihanalle avomiehelleni. Opiskelen kauppatieteitä, mutta siitä huolimatta tunnen oloni idiootiksi mieheni läsnäollessa. Autolla ajaessa en muista kumpi on vasen, yms. On myös niitä hetkiä, jolloin tunnen olevani miestäni parempi "sijoitus". Tänä kesänä olen viettänyt usean illan rannalla ja joka kerta olen nähnyt edessäni upeampia ja nuorempia teinityttöjä. Silloin masentaa rankasti. Itken usein omille kriteereilleni.
Lisäksi tunnen oloni mitättömäksi, kun mieheni avoimesti katselee nuorempia tyttöjä kuin huvikseen.
Olen miestäni 5 vuotta nuorempi.
Minäkin etsin sielunsiskoa.
Minulla on jo sielunsiskoja, jotka ovat hieman pullukoita, mutta he luulevat, ettei minulla voi olla itsetunto-ongelmia, koska näytän niin "upealta". Lisään vielä, että ostan harvoin vaatteita ja meikkaan vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.
että olette ymmärtäneet pointtini.. mitä tuohon syömiseen ja liikkumiseen tulee, niin olen ollut laihdutuskuurilla jo jonkin aikaa ja muuttanut elämäntapojani parempaan suuntaan. Tarkoituksena olisi pudottaa 15-20 kg, pitkän ajan tähtäimellä. Olen kyllästynyt olemaan "pullukka" (painoindeksi 27) sillä olen ollut pyöreä pienestä pitäen. Ei saisi ketään oikeastaan syyttää, mutta vanhempieni erolla on iso vaikutus lihoamiseeni. Olin tuolloin n. 5-vuotias ja aloin jo sillon syömään suruuni. Mutta toivotaan, että onnistun tavoitteissani, motivaatio on kova!
KatiOpiskelija: minä myös purskahdan itkuun, jos paineet kasautuvat.
Tuo on mun mielestä aika outoa. Mäkään en muista autoa ajaessa kumpi on vasen ja kumpi oikea, mitä sitte? Ei se tee musta tyhmää, en oo todellakaan viisas, mutta en myöskään tyhmä, ainakaan omasta mielestäni. Oon ollu myös rannalla, siellä on paljo hyvä kroppasia, mutta niin myös ei niin hyvä kroppaisia, mä tunnen itteni ihan hyvännäköiseksi myös siellä. Ei saa verrata itteensä niihin kauneinpiin! Jossain vaiheessa mulla oli tosi huono itsetunto, mutta nyt huomaanki että omaan aika hyvän itsetunnon! En enää välitä niin paljoa muitten mielipiteistä ja kuvittelen olevani kaunis muitten silmissä! Kyllä mä tiedän olevani ainaki nätti monien mielestä jos en kaunis oo :D