Parhaan ystävän itsemurha

Samanlaisia tunteita täälläpäinkin.... Oma hyvä ystäväni kuoli 12 vuotiaana vakavaan sairauteen jota hän oli sairastanut 2 vuotta. olin ite sillon 14. Menetyksestä on nyt 3vuotta ja rapiat ja tuntuu että tuska on lähes yhtä syvää kuin aikaisemmin. Suurimmaksi osaksi se johtuu varmaan siitä etttenn ole puhunut asiasta kenenkään kanssa kunnolla... Minun on ollut aina vaikea ilmaista itseäni jo ennen tätä ja tuon jälkee olen luovuttanut ja jättänyt kaiken sisääni. PUHUMINEN on ainut ohje jota osaan kenellekkään antaa. koska sen virheen tunnen itse tekeneeni. Jos sulla on meseä voitais jutella siellä enemmön, ehkä vertaistuki on se mitä tässä tilanteessa kumpikin tarvitsisi???? Tässä on kuitenkin mese osoite jos haluat jutella: [email protected]

Paras ystäväsi haluaisi varmasti että jaksat vielä eteenpäin, uskon että hän haluaa nähdä toiselta puolen kuinka kasvat ja pääset asian kanssa sen verran eteenpäin, että pystyt näkemään taas elämän valoisat puolet.. Uskon että hän on sinun kanssasi, vaikket sitä itse tunne etkä nää.

Tyttö käy unissasi, minkälaisia unet ovat? Onko hän unissa vielä elossa, vai tiedostko niissä hänen kuolleen? Ei niitä kannattaisi itkeä.. Itse isoveljen menettäneenä (viime marraskuussa) olen haltioissani aamuisin, niinä harvoina aamuina kun muistan nähneeni hänet unissani.. nautin niin niistä unista, kun pystyn näkemään hänet, juttelemaan hänelle, koskettamaan häntä. Seuraavan päivän olen pelkkää hymyä, vaikka takaraivossa on tietenkin lähtemätön kaipuu.. Ajattele että hän tulee sinua tapaamaan uniisi, yrittää kertoa, että hänellä on kaikki hyvin, ettei sitä kannattaisi itkeä niin paljoa enää.

Kuinka surun ja tuskan yli pystyy kävelemään.. ei sen yli kannata kävellä, se kaikki kannattaa käsitellä, kaikki tunteet ja ajatukset mitä mielessä käy. Yrittää miettiä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja mitä ystävällesi kuuluu.. Hänellähän on kaikki hyvin, paremmin kuin koskaan, nyt siellä toisella puolen. Hän on varmaan huolissaan siellä sinusta, kun näkee kuinka vieläkin kärsit..

Sinun kannattaisi miettiä miksi oikeasti olet vielä niin suunniltasi surusta? Siksi kun toinen on poissa eikä häntä voi nähdä enää? Mutta voithan sinä, unissasi! Antaisin mitä vain jos veljeni vierailisi usemmin unissani! Kun toisen elämä päättyi niin nuorena? Meillä jokaisella on oma määrätty aikamme täällä maan päällä, jonka jälkeen palaamme "kotiin", toiset ovat täällä kauemmin, toiset vähemmän aikaa. Onko toisella kaikki hyvin? Jokainenhan siihen haluaa uskoa, että kuollella on kaikki hyvin, ei enää surua eikä kipua eikä mitään muutakaan pahaa, kaikki hyvin! Itse uskon siihen täysin. Vai onko kaiken itkun takana vain oma paha olo, kurjuus, yksinäisyys ja ikävä.. Sitähän se loppupeleissä yleensä on, kun itsellä on niin paha olla, kun toista ei enää olekkaan siinä. SItä kuitenkin pitäisi yrittää jaksaa eteenpäin, sitä edesmennyt ystäväsikin haluaisi, hankkia lisää ystäviä, joista ei tarvitse todellakaan potea huonoa omaatuntoa, sitä edesmennytkin haluaisi, sitä että sinä olisit onnellinen! Vertaistuki ei ole huono idea! Tai vaikka ammattiapu. Itse olen selvinnyt pitkälle vanhempieni ja hyvien ystävieni avulla, ja oman ajatusmaailman siitä mitä kuoleman jälkeen oikeasti tapahtuu.

Otan hirmusti osaa ja toivon, että jaksaisit vielä yrittää! Elämään kuuluu suru ja menetykset, niin kamalalta kuin se kuulostaakaan.. Mutta elämä on kuitenkin elämisen ja näkemisen arvoista, ja kaikesta selviää aina jotenkin päin! Voimia nyt hirmusti

Minun paras ystävä kuoli aivan yht'äkkiä yhteen sairaukseen, ollessaan 18 vuotias. Ymmärrän täysin noi sinun tunteesi. Se tapahtui vuonna 2009 joulukuussa ja aivan hirveä ikävä! Eniten kaipaan yhteisii naurunhetkiä, ja kun vaan katto toista alko naurattaa :') Meillä synkkas aivan mielettömän hyvin ja oltii joka päivä tekemisis. Nyt on vieläkii outoo kun joka päivä hän pyörii ajatuksissa, mut ei voi enää soittaa tai nähä. Haluisin niin kovast ne yhteiset hetket takas. Hän todellakii oli tosi ystävä, ei oo minulla vieläkään yhtä läheistä ystävää. Ei siitä tollasesta tarvii ikinä yli päästäkkää, jos tärkee ihminen kuolee ni kyllä sitä saa surra ja muistella lopunikänsä. Tietysti jos suru on jo jatkuvast päällekäyvää, niin sit voi alkaa miettii et ei kaikki oo ok. Sun pitää pitää nyt loppuihin ystäviis hyvät ja läheiset välit. Niiden avul tän jotenkii voi kestää. Oon ite kaivannu juttuseuraa, kelle näist voi puhua...

Haluaisin myös lähteä oman käden kautta, pelkään että olen liian pelkuri siihen hommaan. Miten hirttäydytään oikein, kuuluuko päähän aina sattua? Kertokaa oikea tapa

Hirttäytyminen olisi tapa, jolla olen itsekin ajatellut lähteä.