En jaksa enää

Hmm.. onkohan tässä nyt kuitenkaan äiti se parempi huoltaja? ÄITIHÄN SE TÄSSÄ ON JOKA LAPSIAAN PAHOINPITELEE!
Jos äiti ainoastaan on väkivaltainen lapsia kohtaan, lapset kuuluisivat ennemmin isälle.. tai jos isäkään ei ole sen kummempi, lapset huostaan kiireellisesti!!
(Mielummin isän kanssa turvalliseen kotiin, vaikka isä joutuisikin sitten vasta "opettelemaan" lastenhoidon, JOS isä kuitenkin sitten turvallisesti lapsia hoitaa ja huolehtii..Missään nimessä ei lapsia väkivaltaiselle äidille!)
Me tässä emme lue kuin väkivaltaisen äidin tilityksen. Mikä on isän versio tästä elämästä?
Jos kotiäiti sekoaa noin, kannattaisi kyllä mennä hoitoon..

SINÄ AIKUINEN IHMINEN voit tehdä asiallesi jotain, ihan varmasti jotain voit, mutta PIENET LAPSESI ovat täysin vanhempiensa varassa...


ÄITIHIRVIÖ, sinun kuuluisi olla lastesi tuki ja turva, pienten, viattomien ihmisenalkujen. Heidän takiaan, tee asialle jotain ja ajattele lastesi parasta. Ainakin väliaikainen huostaanotto on ainoa vaihtoehto, ennenkuin lapsille käy pahemmin!


lainaus edellisestä viestistä: "Tuohan on ihan järkyttävää jos miestä pitää pelätä."
minusta vielä järkyttävämpää on se, että pienen lapsen pitää pelätä äitiään.

sydämeni itkee kirjoitti:

Hmm.. onkohan tässä nyt kuitenkaan äiti se parempi huoltaja? ÄITIHÄN SE TÄSSÄ ON JOKA LAPSIAAN PAHOINPITELEE!
Jos äiti ainoastaan on väkivaltainen lapsia kohtaan, lapset kuuluisivat ennemmin isälle.. tai jos isäkään ei ole sen kummempi, lapset huostaan kiireellisesti!!
(Mielummin isän kanssa turvalliseen kotiin, vaikka isä joutuisikin sitten vasta "opettelemaan" lastenhoidon, JOS isä kuitenkin sitten turvallisesti lapsia hoitaa ja huolehtii..Missään nimessä ei lapsia väkivaltaiselle äidille!)
Me tässä emme lue kuin väkivaltaisen äidin tilityksen. Mikä on isän versio tästä elämästä?
Jos kotiäiti sekoaa noin, kannattaisi kyllä mennä hoitoon..

SINÄ AIKUINEN IHMINEN voit tehdä asiallesi jotain, ihan varmasti jotain voit, mutta PIENET LAPSESI ovat täysin vanhempiensa varassa...


ÄITIHIRVIÖ, sinun kuuluisi olla lastesi tuki ja turva, pienten, viattomien ihmisenalkujen. Heidän takiaan, tee asialle jotain ja ajattele lastesi parasta. Ainakin väliaikainen huostaanotto on ainoa vaihtoehto, ennenkuin lapsille käy pahemmin!


lainaus edellisestä viestistä: "Tuohan on ihan järkyttävää jos miestä pitää pelätä."
minusta vielä järkyttävämpää on se, että pienen lapsen pitää pelätä äitiään.

Lue lisää

Jos ei ole mitään järkevää sanottava pidä mölyt mahassasi! Et tajua mistään mitään ja osaat vain tuomita!

sydämeni itkee kirjoitti:

Hmm.. onkohan tässä nyt kuitenkaan äiti se parempi huoltaja? ÄITIHÄN SE TÄSSÄ ON JOKA LAPSIAAN PAHOINPITELEE!
Jos äiti ainoastaan on väkivaltainen lapsia kohtaan, lapset kuuluisivat ennemmin isälle.. tai jos isäkään ei ole sen kummempi, lapset huostaan kiireellisesti!!
(Mielummin isän kanssa turvalliseen kotiin, vaikka isä joutuisikin sitten vasta "opettelemaan" lastenhoidon, JOS isä kuitenkin sitten turvallisesti lapsia hoitaa ja huolehtii..Missään nimessä ei lapsia väkivaltaiselle äidille!)
Me tässä emme lue kuin väkivaltaisen äidin tilityksen. Mikä on isän versio tästä elämästä?
Jos kotiäiti sekoaa noin, kannattaisi kyllä mennä hoitoon..

SINÄ AIKUINEN IHMINEN voit tehdä asiallesi jotain, ihan varmasti jotain voit, mutta PIENET LAPSESI ovat täysin vanhempiensa varassa...


ÄITIHIRVIÖ, sinun kuuluisi olla lastesi tuki ja turva, pienten, viattomien ihmisenalkujen. Heidän takiaan, tee asialle jotain ja ajattele lastesi parasta. Ainakin väliaikainen huostaanotto on ainoa vaihtoehto, ennenkuin lapsille käy pahemmin!


lainaus edellisestä viestistä: "Tuohan on ihan järkyttävää jos miestä pitää pelätä."
minusta vielä järkyttävämpää on se, että pienen lapsen pitää pelätä äitiään.

Lue lisää

Niin kuulet tässä toki vain minun versioni ja jos sen toisen kuulisit, niin se kyllä kääntäisi pääsi vielä enemmän ihailemaan tuota maailman mahtavinta ihmistä - ainakin aluksi!

Tajuan olevani tulossa hulluksi. Kaiken kelaamisen jälkeen istuin oikein ajan kanssa alas ja mietin mikä on se todellinen syy, etten uskalla lähteä. Kuolemaa en pelkää enkä periaatteessa viikonloppuäidiksi joutumistakaan, mutta... pelkään sitä, että lapset joutuisivat elämään isänsä kanssa kahden, edes niitä viikonloppuja. Itse saan raivareita tietyissä tilanteissa (kuten kerroin), mutta niiden ulkopuolella suhtaudun lapsiin ja yleensäkin ihmisiin ymmärtäväisesti ja ystävällisesti. Mieheni sen sijaan saa jokaisen läheisyydessään potemaan huonoa omaatuntoa pelkästä olemassaolostaan, mutta hän tekee sen ovelasti, murtamalla pala palalta toisen itsenäisyyttä. Nyt toimin puskurina, joka ottaa suurimman osan loasta vastaan ja myös tukee lapsia heidän joutuessaan kohteeksi, mutta entä jos en enää ole paikalla? Meillä on myös kolmas paljon vanhempi lapsi, joka ei kestä isänsä kanssa yhtä tuntiakaan, vaan yrittää kaikin keinoin "paeta" tilanteita, joissa joutuisi olemaan hänen kanssaan, varsinkaan ilman minua. Esim. kävivät jokin aika sitten ongella (mikä oli ensimmäinen kerta ainakin kahteen vuoteen, kun ilman minua jossain kävivät). Lapsi tuli aivan masentuneena takaisin ja oli laskenut isän huutaneen hänelle pikkuasioista 17 kertaa sen parin tunnin aikana. Miehen mielestä kukaan ei koskaan tee mitään oikein, vaan seisoo väärässä paikassa, tarttuu tavaroihin väärin, katsoo väärään suuntaan, ei ymmärrä ohjeita riittävän nopeasti, jne. Hän itse ei koskaan tee mitään väärin ja jos tekeekin, niin siihen on aina joku tai jokin muu syyllinen.

Puheet huostaanotosta ovat minulle ja ihan varmasti useimmille muillekin vastaavanlaisessa tilanteessa oleville se suurin este lähteä hakemaan ammattiapua. Mikä on valtavan sääli.

Pohjimmiltaan olen lempeä ja ihmispersoonia suuresti kunnioittava luonne. Olen elämäni ajan aina tullut kaikkien kanssa toimeen, en sekaannu toisten asioihin tai puhu heistä/heille pahaa. Siksi olen itsekin syvästi järkyttynyt toimistani lapsiani kohtaan ja yrittänyt löytää sille selitystä. Häpeilemättä (täysin tapojeni vastaisesti) SYYTÄN nyt toista ihmistä. Muistan esikoiseni syntymästä lähtien miten epävarmaksi hän sai minut itseni tuntemaan suhteessa lapseen. Edes nenää en osannut oikein putsata, vaan nenäliina riistettiin kädestäni "anna tänne, että tulee kunnolla putsattua"... saati kaikki muut arjen asiat, ruokailut, nukuttamiset ja kaikki sellainen. Vaikka olin mielestäni hyvin varustautunut lapsen syntymään ja aioin hoitaa sitä hyvin, niin lyhyessä ajassa tunsin itseni aivan avuttomaksi, minkä lapsikin vaistosi ja reagoi sen mukaisesti. En tuolloin ollut vielä aggressiivinen, mutta lapsi viihtyi pienenä vain isänsä kanssa eikä suostunut edes nukkumaan kainalossani. Noin kolmen vuoden kuluttua tilanne oli kuitenkin jo päinvastainen, koska vauvaiän mentyä ohi mikään ei enää kelvannut isälle vaan aina hän mollasi, masensi ja pelotti lasta, kun tämä ei osannut asioita riittävän hyvin. Silloin olisi jo pitänyt kirjaimiakin kirjoittaa ja kepillä uhkasi sormille näpsäyttää jos virheitä tulee. Minä olin lapsen turva ja tuki, jonka syliin sai tulla itkemään pahoja kokemuksia, mutta isän silmissä tein edelleen kaiken ihan väärin ja minä olin jotenkin syypää siihenkin, ettei lapsi erilaisia asioita osannut. Jos lapsi vaikka jotain liikkuvaa vempelettä pelkäsi, niin siksi että minä olin paikalla.

Nuorimman lapsen syntymän aikoihin mieheni oli reissutöissä ja "jouduin" hoitamaan vauvan ihan yksin. Olin jo etukäteen varautunut, että se huutaa kaiket päivät eikä suostu mihinkään yhteistyöhön kuten kaksi edellistä, mutta yllätys oli suuri ja iloinen, kun vauva ensimmäisestä elinpäivästään asti nukkua tuhisi sikeästi kainalossani eikä aiheuttanut minkäänlaisia huolia. Tein kaiken kuten halusin, olinhan yksin eikä kukaan arvostellut tekemisiäni. Vaikka YRITIN paljon vähemmän, hoidin tätä lasta mielestäni paljon paremmin kuin edellisiä. En antanut räkäisen nenän, pulautuksen rinnuksella tai muun sellaisen pikkuseikan aiheuttaa stressiä, vaan keskityin ensi sijassa siihen, että meillä oli henkisesti hyvä olla. Lapsesta kasvoi aivan erilainen kuin kahdesta edellisestä (on nyt 2v) ja minulla on loistava suhde häneen. En tarkoita, että rakastaisin häntä enemmän kuin muita, vaan sitä että tunnemme toisemme hyvin ja olen hänen suhteensa vahvoilla. En tunne vähäisintäkään epävarmuutta, vaan koen hallitsevani tilanteet, joissa olen hänen kanssaan. Käytännössäkin vahvuuteni nyt ilmenee, sillä mies on työnsä vuoksi ihan "ulkona" nuorimman kehityksestä eikä kotona ollessaan puutu siihen entisellä tavalla, vaan luottaa nyt siihen, että lapsi saa hoidossani ruokaa ja unta tarpeekseen.

ap. kirjoitti:

Niin kuulet tässä toki vain minun versioni ja jos sen toisen kuulisit, niin se kyllä kääntäisi pääsi vielä enemmän ihailemaan tuota maailman mahtavinta ihmistä - ainakin aluksi!

Tajuan olevani tulossa hulluksi. Kaiken kelaamisen jälkeen istuin oikein ajan kanssa alas ja mietin mikä on se todellinen syy, etten uskalla lähteä. Kuolemaa en pelkää enkä periaatteessa viikonloppuäidiksi joutumistakaan, mutta... pelkään sitä, että lapset joutuisivat elämään isänsä kanssa kahden, edes niitä viikonloppuja. Itse saan raivareita tietyissä tilanteissa (kuten kerroin), mutta niiden ulkopuolella suhtaudun lapsiin ja yleensäkin ihmisiin ymmärtäväisesti ja ystävällisesti. Mieheni sen sijaan saa jokaisen läheisyydessään potemaan huonoa omaatuntoa pelkästä olemassaolostaan, mutta hän tekee sen ovelasti, murtamalla pala palalta toisen itsenäisyyttä. Nyt toimin puskurina, joka ottaa suurimman osan loasta vastaan ja myös tukee lapsia heidän joutuessaan kohteeksi, mutta entä jos en enää ole paikalla? Meillä on myös kolmas paljon vanhempi lapsi, joka ei kestä isänsä kanssa yhtä tuntiakaan, vaan yrittää kaikin keinoin "paeta" tilanteita, joissa joutuisi olemaan hänen kanssaan, varsinkaan ilman minua. Esim. kävivät jokin aika sitten ongella (mikä oli ensimmäinen kerta ainakin kahteen vuoteen, kun ilman minua jossain kävivät). Lapsi tuli aivan masentuneena takaisin ja oli laskenut isän huutaneen hänelle pikkuasioista 17 kertaa sen parin tunnin aikana. Miehen mielestä kukaan ei koskaan tee mitään oikein, vaan seisoo väärässä paikassa, tarttuu tavaroihin väärin, katsoo väärään suuntaan, ei ymmärrä ohjeita riittävän nopeasti, jne. Hän itse ei koskaan tee mitään väärin ja jos tekeekin, niin siihen on aina joku tai jokin muu syyllinen.

Puheet huostaanotosta ovat minulle ja ihan varmasti useimmille muillekin vastaavanlaisessa tilanteessa oleville se suurin este lähteä hakemaan ammattiapua. Mikä on valtavan sääli.

Pohjimmiltaan olen lempeä ja ihmispersoonia suuresti kunnioittava luonne. Olen elämäni ajan aina tullut kaikkien kanssa toimeen, en sekaannu toisten asioihin tai puhu heistä/heille pahaa. Siksi olen itsekin syvästi järkyttynyt toimistani lapsiani kohtaan ja yrittänyt löytää sille selitystä. Häpeilemättä (täysin tapojeni vastaisesti) SYYTÄN nyt toista ihmistä. Muistan esikoiseni syntymästä lähtien miten epävarmaksi hän sai minut itseni tuntemaan suhteessa lapseen. Edes nenää en osannut oikein putsata, vaan nenäliina riistettiin kädestäni "anna tänne, että tulee kunnolla putsattua"... saati kaikki muut arjen asiat, ruokailut, nukuttamiset ja kaikki sellainen. Vaikka olin mielestäni hyvin varustautunut lapsen syntymään ja aioin hoitaa sitä hyvin, niin lyhyessä ajassa tunsin itseni aivan avuttomaksi, minkä lapsikin vaistosi ja reagoi sen mukaisesti. En tuolloin ollut vielä aggressiivinen, mutta lapsi viihtyi pienenä vain isänsä kanssa eikä suostunut edes nukkumaan kainalossani. Noin kolmen vuoden kuluttua tilanne oli kuitenkin jo päinvastainen, koska vauvaiän mentyä ohi mikään ei enää kelvannut isälle vaan aina hän mollasi, masensi ja pelotti lasta, kun tämä ei osannut asioita riittävän hyvin. Silloin olisi jo pitänyt kirjaimiakin kirjoittaa ja kepillä uhkasi sormille näpsäyttää jos virheitä tulee. Minä olin lapsen turva ja tuki, jonka syliin sai tulla itkemään pahoja kokemuksia, mutta isän silmissä tein edelleen kaiken ihan väärin ja minä olin jotenkin syypää siihenkin, ettei lapsi erilaisia asioita osannut. Jos lapsi vaikka jotain liikkuvaa vempelettä pelkäsi, niin siksi että minä olin paikalla.

Nuorimman lapsen syntymän aikoihin mieheni oli reissutöissä ja "jouduin" hoitamaan vauvan ihan yksin. Olin jo etukäteen varautunut, että se huutaa kaiket päivät eikä suostu mihinkään yhteistyöhön kuten kaksi edellistä, mutta yllätys oli suuri ja iloinen, kun vauva ensimmäisestä elinpäivästään asti nukkua tuhisi sikeästi kainalossani eikä aiheuttanut minkäänlaisia huolia. Tein kaiken kuten halusin, olinhan yksin eikä kukaan arvostellut tekemisiäni. Vaikka YRITIN paljon vähemmän, hoidin tätä lasta mielestäni paljon paremmin kuin edellisiä. En antanut räkäisen nenän, pulautuksen rinnuksella tai muun sellaisen pikkuseikan aiheuttaa stressiä, vaan keskityin ensi sijassa siihen, että meillä oli henkisesti hyvä olla. Lapsesta kasvoi aivan erilainen kuin kahdesta edellisestä (on nyt 2v) ja minulla on loistava suhde häneen. En tarkoita, että rakastaisin häntä enemmän kuin muita, vaan sitä että tunnemme toisemme hyvin ja olen hänen suhteensa vahvoilla. En tunne vähäisintäkään epävarmuutta, vaan koen hallitsevani tilanteet, joissa olen hänen kanssaan. Käytännössäkin vahvuuteni nyt ilmenee, sillä mies on työnsä vuoksi ihan "ulkona" nuorimman kehityksestä eikä kotona ollessaan puutu siihen entisellä tavalla, vaan luottaa nyt siihen, että lapsi saa hoidossani ruokaa ja unta tarpeekseen.

Lue lisää

Ei mahtunut kirjoitukseni yhteen ikkunaan. Jatkoa:

Näin maallikon analysoimana koen vahvasti, että mieheni on saanut minut kokemaan syvää epävarmuutta, riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunnetta kahden vanhemman lapseni koko elämän ajan, varsinkin niinä kriittisinä alkukuukausina, kun äiti-lapsi-suhde kehittyy. Tämä epäonnistumisen tunne saa minut valtaansa vaikeina hetkinä (kun lapsi ei tottele vaan ärsyttää) ja tekee niin kipeää, että silmissä ja aivoissa mustenee. Tämän kun nyt tiedostan, niin jo helpottaa.

Jos minulla olisi vain ongelma itsehillinnän kanssa ja lasteni isä olisi hyvä tai sanotaanko vain että normaali kasvattaja, niin varmasti jättäisin lapset isälleen, jotta heillä olisi parempi elämä. Nyt ongelma on vain hirveän paljon monimutkaisempi enkä laske leikkiä sanoessani, että pelkään miestäni ja eron seurauksia sekä itseni että lasten puolesta. Hän ei ymmärrä asioita normaalin ihmisen tavoin, vaan kokee kaiken uhkaksi ja loukkaukseksi itseään kohtaan. Esim. pakeneminen turvakotiin olisi hänen mielestään v**ttuilua häntä kohtaan ja riidan haastamista eikä hän ikinä pystyisi kuvittelemaan tilannetta minun näkökulmastani eli että jos minua hakataan ja uhataan hakkaamisella enkä pysty puolustautumaan, niin loogisesti etsin turvaa sieltä mistä sitä saa. Ei, vaan hänestä se olisi loukkaus häntä kohtaan ja veren kaivamista nenästä.

Vuosien varrella olen oppinut tuntemaan mieheni hyvin, vaikka hän on ailahtelevainen eikä huomenna enää muista mitä eilen tuli suu vaahdossa uhottua. Yksi asia hänessä kuitenkin on yhtä varmaa kuin auringon nouseminen huomisaamuna: ärsytettynä hän ei enää vastaa teoistaan. Oman ja lasteni turvallisuuden kannalta on kaikkein parasta olla ärsyttämättä häntä ja sen sijaan yrittää hoitaa kaikki asiat miehen rauhallisuutta vaalien. Myös mahdollinen avioero. Toivonkin ja rukoilen, että hän rakastuisi toiseen naiseen, mutta taitaa olla turha toivo. Lapsia en voi häneltä viedä eikä hän ikinä hyväksyisi mitään valvottuja tapaamisia tai muita rajoituksia lastensa suhteen. Jaettu huoltajuus on minulle ihan ok, mutta hän tekisi lapset hulluiksi. Vanhin lapseni on sanonut, ettei ikinä mene edes tunniksi katsomaan isäänsä jos meille tulee ero. Kaikki ajattelisivat minun yllyttäneen hänet siihen, mutta tosiasiassa isä ja lapsi eivät pysty istumaan kymmentä minuuttia samassa huoneessa niin, ettei isä jotenkin loukkaisi lasta. Omasta pahasta ongelmastani huolimatta minä en sitä tee ja anteeksikin osaan pyytää. Kuitenkin: kuka uskoo? Ystäväni tietää millaista meillä on sekä puheistani että omin silmin nähtynä ja hän voisi todistaa, mutta mieheni on niin fiksu ja filmaattinen, että kietaisee hetkessä kenet tahansa pikkusormensa ympärille. Vain harvat kohtaamamme ihmiset ovat nähneet heti hänen lävitseen, että kaikki on teatteria, mutta ihmisten (joita myös virkamiehet ovat) enemmistö ei sitä huomaa.

Tämä vuodatus oli nyt itseterapiaa eikä suunnattu kenellekään palstalla. Helpotti kovasti pukea näitä asioita sanoiksi ja samalla itsellekin selvisi muutama juttu paremmin, mm. se ero mikä oli vauvan hoitamisessa, kun sai hoitaa ilman stressiä ja arvostelua. Luen kuitenkin kaikki vastaukset ilolla. Saa mua haukkuakin, sillä se kirvoittaa itsetutkistelua.

ap. kirjoitti:

Ei mahtunut kirjoitukseni yhteen ikkunaan. Jatkoa:

Näin maallikon analysoimana koen vahvasti, että mieheni on saanut minut kokemaan syvää epävarmuutta, riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunnetta kahden vanhemman lapseni koko elämän ajan, varsinkin niinä kriittisinä alkukuukausina, kun äiti-lapsi-suhde kehittyy. Tämä epäonnistumisen tunne saa minut valtaansa vaikeina hetkinä (kun lapsi ei tottele vaan ärsyttää) ja tekee niin kipeää, että silmissä ja aivoissa mustenee. Tämän kun nyt tiedostan, niin jo helpottaa.

Jos minulla olisi vain ongelma itsehillinnän kanssa ja lasteni isä olisi hyvä tai sanotaanko vain että normaali kasvattaja, niin varmasti jättäisin lapset isälleen, jotta heillä olisi parempi elämä. Nyt ongelma on vain hirveän paljon monimutkaisempi enkä laske leikkiä sanoessani, että pelkään miestäni ja eron seurauksia sekä itseni että lasten puolesta. Hän ei ymmärrä asioita normaalin ihmisen tavoin, vaan kokee kaiken uhkaksi ja loukkaukseksi itseään kohtaan. Esim. pakeneminen turvakotiin olisi hänen mielestään v**ttuilua häntä kohtaan ja riidan haastamista eikä hän ikinä pystyisi kuvittelemaan tilannetta minun näkökulmastani eli että jos minua hakataan ja uhataan hakkaamisella enkä pysty puolustautumaan, niin loogisesti etsin turvaa sieltä mistä sitä saa. Ei, vaan hänestä se olisi loukkaus häntä kohtaan ja veren kaivamista nenästä.

Vuosien varrella olen oppinut tuntemaan mieheni hyvin, vaikka hän on ailahtelevainen eikä huomenna enää muista mitä eilen tuli suu vaahdossa uhottua. Yksi asia hänessä kuitenkin on yhtä varmaa kuin auringon nouseminen huomisaamuna: ärsytettynä hän ei enää vastaa teoistaan. Oman ja lasteni turvallisuuden kannalta on kaikkein parasta olla ärsyttämättä häntä ja sen sijaan yrittää hoitaa kaikki asiat miehen rauhallisuutta vaalien. Myös mahdollinen avioero. Toivonkin ja rukoilen, että hän rakastuisi toiseen naiseen, mutta taitaa olla turha toivo. Lapsia en voi häneltä viedä eikä hän ikinä hyväksyisi mitään valvottuja tapaamisia tai muita rajoituksia lastensa suhteen. Jaettu huoltajuus on minulle ihan ok, mutta hän tekisi lapset hulluiksi. Vanhin lapseni on sanonut, ettei ikinä mene edes tunniksi katsomaan isäänsä jos meille tulee ero. Kaikki ajattelisivat minun yllyttäneen hänet siihen, mutta tosiasiassa isä ja lapsi eivät pysty istumaan kymmentä minuuttia samassa huoneessa niin, ettei isä jotenkin loukkaisi lasta. Omasta pahasta ongelmastani huolimatta minä en sitä tee ja anteeksikin osaan pyytää. Kuitenkin: kuka uskoo? Ystäväni tietää millaista meillä on sekä puheistani että omin silmin nähtynä ja hän voisi todistaa, mutta mieheni on niin fiksu ja filmaattinen, että kietaisee hetkessä kenet tahansa pikkusormensa ympärille. Vain harvat kohtaamamme ihmiset ovat nähneet heti hänen lävitseen, että kaikki on teatteria, mutta ihmisten (joita myös virkamiehet ovat) enemmistö ei sitä huomaa.

Tämä vuodatus oli nyt itseterapiaa eikä suunnattu kenellekään palstalla. Helpotti kovasti pukea näitä asioita sanoiksi ja samalla itsellekin selvisi muutama juttu paremmin, mm. se ero mikä oli vauvan hoitamisessa, kun sai hoitaa ilman stressiä ja arvostelua. Luen kuitenkin kaikki vastaukset ilolla. Saa mua haukkuakin, sillä se kirvoittaa itsetutkistelua.

Lue lisää

kuulostaa pahalta, siis toki se että kohtelet ikävästi lapsia (tai sitä nelivuotiasta), mutta ennekaikkea se tuntuu pahalta että miehesi on narsisti ja koska olet sen kohteena niin hänenkin paha olo purkautuu sinuun ja jaksamiseesi.

minulla on vähän samankaltaista, mieheni myös narsisti, meillä pieni lapsi ja toinen tulossa. olen kuitenkin alkanut tajuta tilannetta ja hänen sairauttaan, samalla olen ottanut hänestä etääntymistä enkä enää piittaa hänestä niin paljoa, enkä jaksa välittää hänen motkotuksistaan niin kovin.
tämän muutoksen koin, kun aloin ottaa selvää narsisteista ja tilasin nettikaupasta kirjan narsistien uhrien kirjoittamista. se selvensi ja antoi minulle näkökulmaa. olisin toki voinut myös valita lähtemisen tästä suhteesta, mutta koska aloin elää erilaista "omaa" elämääni (eli minä ja lapsi), niin samalla annoin tavallaan miehelle mahdollisuuden. tein kuitenkin päätöksen että jos vielä kerrankin joudun tilanteeseen jossa masennun pahasti miehen huonon käytöksen vuoksi, niin sitten nostan kytkintä enkä todellakaan enää jää miettimään tai mene minnekään pariterapiaan tms.

suosittelen siis myös sinulle, että ennen kuin teet mitään niin lue narsismin uhrien kirjoituksia. se valaisee kovasti ja luulen että kun olet lukenut niin olet tehnyt myös ratkaisusi.
jokatapauksessa sinun pitäisi kyllä tehdä jokin ratkaisu että saisit sinun ja lastesi tilanteen rauhoittumaan. voihan se olla että nelivuotias kiukuttelee juuri tuon huonon isän vuoksi. minun siskolleni tuli tuon ikäisenä neurologisia oireita ja joutui psykiatrille, syy olikin kun isä ei ole koskaan läsnä.

ap. kirjoitti:

Ei mahtunut kirjoitukseni yhteen ikkunaan. Jatkoa:

Näin maallikon analysoimana koen vahvasti, että mieheni on saanut minut kokemaan syvää epävarmuutta, riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunnetta kahden vanhemman lapseni koko elämän ajan, varsinkin niinä kriittisinä alkukuukausina, kun äiti-lapsi-suhde kehittyy. Tämä epäonnistumisen tunne saa minut valtaansa vaikeina hetkinä (kun lapsi ei tottele vaan ärsyttää) ja tekee niin kipeää, että silmissä ja aivoissa mustenee. Tämän kun nyt tiedostan, niin jo helpottaa.

Jos minulla olisi vain ongelma itsehillinnän kanssa ja lasteni isä olisi hyvä tai sanotaanko vain että normaali kasvattaja, niin varmasti jättäisin lapset isälleen, jotta heillä olisi parempi elämä. Nyt ongelma on vain hirveän paljon monimutkaisempi enkä laske leikkiä sanoessani, että pelkään miestäni ja eron seurauksia sekä itseni että lasten puolesta. Hän ei ymmärrä asioita normaalin ihmisen tavoin, vaan kokee kaiken uhkaksi ja loukkaukseksi itseään kohtaan. Esim. pakeneminen turvakotiin olisi hänen mielestään v**ttuilua häntä kohtaan ja riidan haastamista eikä hän ikinä pystyisi kuvittelemaan tilannetta minun näkökulmastani eli että jos minua hakataan ja uhataan hakkaamisella enkä pysty puolustautumaan, niin loogisesti etsin turvaa sieltä mistä sitä saa. Ei, vaan hänestä se olisi loukkaus häntä kohtaan ja veren kaivamista nenästä.

Vuosien varrella olen oppinut tuntemaan mieheni hyvin, vaikka hän on ailahtelevainen eikä huomenna enää muista mitä eilen tuli suu vaahdossa uhottua. Yksi asia hänessä kuitenkin on yhtä varmaa kuin auringon nouseminen huomisaamuna: ärsytettynä hän ei enää vastaa teoistaan. Oman ja lasteni turvallisuuden kannalta on kaikkein parasta olla ärsyttämättä häntä ja sen sijaan yrittää hoitaa kaikki asiat miehen rauhallisuutta vaalien. Myös mahdollinen avioero. Toivonkin ja rukoilen, että hän rakastuisi toiseen naiseen, mutta taitaa olla turha toivo. Lapsia en voi häneltä viedä eikä hän ikinä hyväksyisi mitään valvottuja tapaamisia tai muita rajoituksia lastensa suhteen. Jaettu huoltajuus on minulle ihan ok, mutta hän tekisi lapset hulluiksi. Vanhin lapseni on sanonut, ettei ikinä mene edes tunniksi katsomaan isäänsä jos meille tulee ero. Kaikki ajattelisivat minun yllyttäneen hänet siihen, mutta tosiasiassa isä ja lapsi eivät pysty istumaan kymmentä minuuttia samassa huoneessa niin, ettei isä jotenkin loukkaisi lasta. Omasta pahasta ongelmastani huolimatta minä en sitä tee ja anteeksikin osaan pyytää. Kuitenkin: kuka uskoo? Ystäväni tietää millaista meillä on sekä puheistani että omin silmin nähtynä ja hän voisi todistaa, mutta mieheni on niin fiksu ja filmaattinen, että kietaisee hetkessä kenet tahansa pikkusormensa ympärille. Vain harvat kohtaamamme ihmiset ovat nähneet heti hänen lävitseen, että kaikki on teatteria, mutta ihmisten (joita myös virkamiehet ovat) enemmistö ei sitä huomaa.

Tämä vuodatus oli nyt itseterapiaa eikä suunnattu kenellekään palstalla. Helpotti kovasti pukea näitä asioita sanoiksi ja samalla itsellekin selvisi muutama juttu paremmin, mm. se ero mikä oli vauvan hoitamisessa, kun sai hoitaa ilman stressiä ja arvostelua. Luen kuitenkin kaikki vastaukset ilolla. Saa mua haukkuakin, sillä se kirvoittaa itsetutkistelua.

Lue lisää

Samaa kokennut. Meillä 2 yhteistä suloista lasta. Erosin narsisti-miehestään 10v sitten. Kiusaa nytkin vielä 15 vuotiasta poikaa taikka pari vuotta sitten kiukutteli tyttärensa kanssa, kun se oli 15v. Nyt ne ovat tyttärensä kanssa taas väleissä, mutta siis vuorossa on poika- eivät ole olleet yhteydessä kolmeen kuukaudeen...Itse olen ottanut narsismista selvää netin kautta.Ja kyllä täsmää...ja sekin , että osaa olla mitä hurmaavim toisten edessä...onneksi olen tajunnut olla erossa ex-miehestäni jo yli 10 vuotta, ollaan ehkä noin 3 kertaa puhuneet lasten asioista tän 10v aikana, mutta muuten en halua olla tekemisessä, enkä luota häneen ollenkaan.
Voitko jättä meiliosoitteesi?

ystäväsiOisin?? kirjoitti:

kuulostaa pahalta, siis toki se että kohtelet ikävästi lapsia (tai sitä nelivuotiasta), mutta ennekaikkea se tuntuu pahalta että miehesi on narsisti ja koska olet sen kohteena niin hänenkin paha olo purkautuu sinuun ja jaksamiseesi.

minulla on vähän samankaltaista, mieheni myös narsisti, meillä pieni lapsi ja toinen tulossa. olen kuitenkin alkanut tajuta tilannetta ja hänen sairauttaan, samalla olen ottanut hänestä etääntymistä enkä enää piittaa hänestä niin paljoa, enkä jaksa välittää hänen motkotuksistaan niin kovin.
tämän muutoksen koin, kun aloin ottaa selvää narsisteista ja tilasin nettikaupasta kirjan narsistien uhrien kirjoittamista. se selvensi ja antoi minulle näkökulmaa. olisin toki voinut myös valita lähtemisen tästä suhteesta, mutta koska aloin elää erilaista "omaa" elämääni (eli minä ja lapsi), niin samalla annoin tavallaan miehelle mahdollisuuden. tein kuitenkin päätöksen että jos vielä kerrankin joudun tilanteeseen jossa masennun pahasti miehen huonon käytöksen vuoksi, niin sitten nostan kytkintä enkä todellakaan enää jää miettimään tai mene minnekään pariterapiaan tms.

suosittelen siis myös sinulle, että ennen kuin teet mitään niin lue narsismin uhrien kirjoituksia. se valaisee kovasti ja luulen että kun olet lukenut niin olet tehnyt myös ratkaisusi.
jokatapauksessa sinun pitäisi kyllä tehdä jokin ratkaisu että saisit sinun ja lastesi tilanteen rauhoittumaan. voihan se olla että nelivuotias kiukuttelee juuri tuon huonon isän vuoksi. minun siskolleni tuli tuon ikäisenä neurologisia oireita ja joutui psykiatrille, syy olikin kun isä ei ole koskaan läsnä.

Lue lisää

pakko tähän vielä jatkaa... tilanne sitten meni siihen että jouduin lähtemään kiireellä lapsen kanssa evakkoon salaa, ukko sekosi totaalisesti.
Ja nyt oltu kohta pari kk evakossa, ukko seonnut vielä enemmän: uhkailee, kiristää, haukkuu, provosoi yms. tekee meidän elämästä helvettiä.
Kaikki läheiset on sanoneet sen olevan aivan sekaisin ja niin se onkin. Mutta kun ei tajua mennä hoitoon, narsistilla kun ei koskaan ole mitään vikaa tms. omassa itsessään.
Muttei se tajunnut edes sitä kun sanoin yli kuukauden että me ollaan tekemässä lähtöä ja olen hakenut meille asuntoa ja että maksa minut ulos kämpästä ja maksa mun auto (kuten juridisesti kuuluikin)... sitten kun oltiin lähdetty niin alkoi väittää että kaikki tuli niin yhtäkkiä, että vietiin matto jalkojen alta.
Ja siitä lähtien on yrittänyt ties mitä, ois kaapannut lapsenkin jollei sille ois joku sanonut järkeä päähän...

Lähde ukkosi luota mutta ole varovainen, petaa lähtöä ennakkoon. Muuta tavaroita ennakkoon, ota selvää juridisista oikeuksista ja mahdollisuuksista, turvakoti auttoi ainakin minua alkuun keräämään selkärankaa ja kertoi mitä kannatta huomioida. Heidän kanssa voi puhua vaikkei olisi vielä lähtenytkään.
Voimia ja jaksamista, kokemuksesta voin sanoa että jaksamista tulee noin parin viikon päästä kun olet päässyt pois sen sairaan luota ja asettunut uuteen ympyrään ja nähnyt tavallaan tilannetta ulkopuolelta.

sydämeni itkee kirjoitti:

Hmm.. onkohan tässä nyt kuitenkaan äiti se parempi huoltaja? ÄITIHÄN SE TÄSSÄ ON JOKA LAPSIAAN PAHOINPITELEE!
Jos äiti ainoastaan on väkivaltainen lapsia kohtaan, lapset kuuluisivat ennemmin isälle.. tai jos isäkään ei ole sen kummempi, lapset huostaan kiireellisesti!!
(Mielummin isän kanssa turvalliseen kotiin, vaikka isä joutuisikin sitten vasta "opettelemaan" lastenhoidon, JOS isä kuitenkin sitten turvallisesti lapsia hoitaa ja huolehtii..Missään nimessä ei lapsia väkivaltaiselle äidille!)
Me tässä emme lue kuin väkivaltaisen äidin tilityksen. Mikä on isän versio tästä elämästä?
Jos kotiäiti sekoaa noin, kannattaisi kyllä mennä hoitoon..

SINÄ AIKUINEN IHMINEN voit tehdä asiallesi jotain, ihan varmasti jotain voit, mutta PIENET LAPSESI ovat täysin vanhempiensa varassa...


ÄITIHIRVIÖ, sinun kuuluisi olla lastesi tuki ja turva, pienten, viattomien ihmisenalkujen. Heidän takiaan, tee asialle jotain ja ajattele lastesi parasta. Ainakin väliaikainen huostaanotto on ainoa vaihtoehto, ennenkuin lapsille käy pahemmin!


lainaus edellisestä viestistä: "Tuohan on ihan järkyttävää jos miestä pitää pelätä."
minusta vielä järkyttävämpää on se, että pienen lapsen pitää pelätä äitiään.

Lue lisää

taidat olla taas näitä palstojen vakio kirjoittajia, jotka kirjottavat "ei-mitään" kokemusta asioita meiningillä..

näitä kirjottelijoita täällä riittää kylliksi asti..

äitiys vaatii kokemu kirjoitti:

taidat olla taas näitä palstojen vakio kirjoittajia, jotka kirjottavat "ei-mitään" kokemusta asioita meiningillä..

näitä kirjottelijoita täällä riittää kylliksi asti..

Lue lisää

Pah, "äitiys vaatii kokemusta" taitavat nyt vain samankaltaiset puolustella toisiaan :)
itse taidat olla samanlainen lasten pahoinpitelijä kuin ap. Säälittävää keksiä tekosyitä kun kohtelee lapsiaan kaltoin. Mitä sitä täällä ruikuttamaan, marssii oman kuntansa lastensuojeluun ja kertoo rehellisesti ammattilaisille, mikä tilanne on kotona. En usko, että pelkästään taputtavat äitiä päähän, että sinä raukka, tottakai on hyväksyttävää että olet väkivaltainen lapsiasi kohtaan, kun kerta miehesi on tuollainen ;)

Pah, "äitiys vaatii kokemusta" taitavat nyt vain samankaltaiset puolustella toisiaan :)

Minusta on kummallista, että joku tuolla ja muutamat sanoivat äitiä pelkästään hirviöksi. Kukaan ei varmaan puhtaalla omalla tunnolla voi sanoa, ettei koskaan ole korottanut ääntä huutaakseen lapselle.. En tuossa tilanteessa haluaisi kylläkään isän hoitavan lapsia. Jos päätät erota, niin luultavasti itse jaksat henkisesti jo paremmin alun jälkeen ja lastenkin elämä tasaantuu. KUitenkin olet hoitanut lapset itse, niin ei sen käytännösä pitäs olla vaikeampaa kuin ennenkään.
Apua kannattaa hakea, jos haluaa, ei lapsia olla heti huostaanottamassa, vaan koitetaan tasottaa tilanne, niin että jompikumpi tai molemmat vanhemmat voi hoitaa itse lapsensa.
Tsemppiä :)

kristina... kirjoitti:

Minusta on kummallista, että joku tuolla ja muutamat sanoivat äitiä pelkästään hirviöksi. Kukaan ei varmaan puhtaalla omalla tunnolla voi sanoa, ettei koskaan ole korottanut ääntä huutaakseen lapselle.. En tuossa tilanteessa haluaisi kylläkään isän hoitavan lapsia. Jos päätät erota, niin luultavasti itse jaksat henkisesti jo paremmin alun jälkeen ja lastenkin elämä tasaantuu. KUitenkin olet hoitanut lapset itse, niin ei sen käytännösä pitäs olla vaikeampaa kuin ennenkään.
Apua kannattaa hakea, jos haluaa, ei lapsia olla heti huostaanottamassa, vaan koitetaan tasottaa tilanne, niin että jompikumpi tai molemmat vanhemmat voi hoitaa itse lapsensa.
Tsemppiä :)

Lue lisää

on kaiken kirjoittamasi perusteella hyvin narsistinen ihminen. Ja juuri tuo miten hän osaa salakavalasti nakertaa kaiken itsetunnon toisilta ja myrkyttää kertakaikkisesti kaiken. Toiset osapuolet eivät ymmärrä mistä oma äärettömän paha olo johtuu-omasta huonoudesta varmaan,kun kumppani on sitä jatkuvasti salakavalasti viljellyt.

Kerää kaikki voimasi ja pelasta itsesi ja lapsesi!
Lapsesi tarvitsevat sinua maailman eniten, joten kohdista uskosi ja voimasi siihen, millainen ihminen itse koet itsesi oikeasti olevan- sellainen ihminen ei hyväksy nykyistä tilannetta.

Tuntui niin tutulta...olen kokenut vastaavankaltaisen helvetin ja on kestänyt seitsemän vuotta kerätä itsetunnon rippeitä takaisin.Pelastukseni oli, kun kerran kaiken pahanolon keskellä tajusin kirkkaasti, etten minä oikeasti ole tälläinen ihminen-oikea minä on kadonnut jonnekin toisen ihmisen luoman mielikuvan taakse. Siitä se lähti ja vauhdilla, jätin miehen ja kaiken yhteisen-pakkasin vaan itseni ja henk.koht. tavarat autoon enkä katsonut enää taakseni. Ja paljon on saavutettu sen jälkeen hyvää :)

hei!
Luin kirjoituksesi,kaikkia vastauksia en tässä kiireen keskellä vielä kerennyt lukea...
Millätavalla käyttäydyt väkivaltaisesti lapsiasi kohtaan?mikä on pahinta mitä on sattunut?itse olen ajoittain väsynyt liikaa ja olen todella pettynyt itseeni kun en osaa hillitä itseäni tarpeeksi vaan ajaudun tähän kierteeseen...itse mietin aina jälkeenpäin että olisi parempi kun kuolisin pois.Olen käynyt juttelemassa mielenterveystoimistossa aikaisemmin ja tällähetkellä saan apua perhetyöntekijältä

Hauskaa, kun kaikki vain taputtelevat aloittajaa päähän, vaikka aloittaja nimenomaan sanoo olevansa enenevässä määrin VÄKIVALTAINEN LAPSIAAN KOHTAAN.
Siis että no, ei se haittaa, vaikka pahoinpitelet lapsiasi, sehän on sun narsistimiehen syytä :D
Hehheh.. siis en naura itse tilanteelle, säälin lapsia, mutta onhan tuo käsittämätöntä, että lapsia saa pahoinpidellä sillä verukkeella että mies on kauhee???!!

Whatthefuck? kirjoitti:

Hauskaa, kun kaikki vain taputtelevat aloittajaa päähän, vaikka aloittaja nimenomaan sanoo olevansa enenevässä määrin VÄKIVALTAINEN LAPSIAAN KOHTAAN.
Siis että no, ei se haittaa, vaikka pahoinpitelet lapsiasi, sehän on sun narsistimiehen syytä :D
Hehheh.. siis en naura itse tilanteelle, säälin lapsia, mutta onhan tuo käsittämätöntä, että lapsia saa pahoinpidellä sillä verukkeella että mies on kauhee???!!

Lue lisää

Whatthefuck?:ille vaan, että sinä suuri KUS***Ä et varmaan tiedä MITÄÄÄÄÄN lasten marinasta ja huonosta parisuhteesta, jossa itse joutuu tekemään IHAN KAIKEN!!!

Se on itsessään niin helvatan rankkaa. TOTTAKAI lasten pahoinpitely on VÄÄRIN, mutta se että mies aiheuttaa niin suuren ahdistuksen, ettei äiti voi hillitä itseään. Se varmasti on SYY tai ainakin seuraus.
Tässä varmastikaan tarvitse mitään VEEN verukkeita.

Älä tule jauhamaan PEETÄ jos et sä mistään mitään tiedä!

Koohoo kirjoitti:

Whatthefuck?:ille vaan, että sinä suuri KUS***Ä et varmaan tiedä MITÄÄÄÄÄN lasten marinasta ja huonosta parisuhteesta, jossa itse joutuu tekemään IHAN KAIKEN!!!

Se on itsessään niin helvatan rankkaa. TOTTAKAI lasten pahoinpitely on VÄÄRIN, mutta se että mies aiheuttaa niin suuren ahdistuksen, ettei äiti voi hillitä itseään. Se varmasti on SYY tai ainakin seuraus.
Tässä varmastikaan tarvitse mitään VEEN verukkeita.

Älä tule jauhamaan PEETÄ jos et sä mistään mitään tiedä!

Lue lisää

Kuules koohoo, aikuisella ihmisellä on AINA mahdollisuus paeta henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Äärimmäisessä tilanteessa viranomaisten apua käyttäen. Joka tapauksessa miehen käytöstä ei tarvitse sietää. Voi ottaa ja lähteä. En sano että se olisi helppoa, mutta ihan varmasti voisi, jos todella haluaa.. vaikka muuta väittää!

Entä pieni lapsi? Lapsi, jonka pitäisi pystyä turvaamaan vanhempiinsa, luottamaan että häntä rakastetaan ja kohdellaan rakkaudella? Miten voi pieni lapsi paeta? Ei mitenkään! Jos lapsiraukalla on narsisti-isä, ja väkivaltainen äiti, miten hän selviää?
Tottakai lapsi oireilee jos kotona ei asiat ole kunnossa. Ja oireilee varmasti kohta pahemminkin, jos väkivalta jatkuu.

Lasten marina on ihan normaalia!!! Lapsi voi olla hankala, voi provosoida, voi käyttäytyä niin ja näin, puoliso voi olla vaikka minkälainen hirviö, MUTTA SE EI SILTI OIKEUTA PAHOINPITELEMÄÄN LASTA!! Kyllä ne kasvatuskeinot marisevalle lapselle on löydettävä muulla tapaa. Eikä omaa huonoa oloa saa lapseen purkaa!!
Äidin on pystyttävä hillitsemään itseänsä, oli tilanne mikä hyvänsä! Jollei pysty, ei vanhempi ole sovelias huoltajaksi. Lakikin kieltää kaikenlaisen fyysisen kurituksen!!
Ei lasten pahoinpitelylle saa keksiä syitä eikä seurauksia, se on vaan niin väärin kuin mikään maailmassa voi ikinä olla!

Lapset turvaan, sanon minä. Ennenkuin äiti pimahtaa lopullisesti! Aloittaja sanoo olevansa enenevässä määrin väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Milloin väkivalta menee liian pitkälle, niin pitkälle että jotain vakavaa tapahtuu? On näitä surullisia tarinoita ollut ihan riittämiin, jossa loppuunpalanut äiti esim. surmaa lapsensa. (Tapahtuipa niin tässä samalla kylällä, että väsynyt äiti hukutti nuorimmaisen lapsensa. Käsittämätöntä, ettei hänestä mitenkään huomannut päällepäin että hän surmaisi oman lapsensa, oli ihan tavallisen oloinen työssäkäyvä nainen, perhe jossa kaikki päällisin puolin kunnossa)

Tämä mielestäsi peetä jauhava ihminen on itse kasvanut väkivaltaisessa alkoholistiperheessä, ja tietää henkilökohtaisesti, mitä on olla lapsi, ja pelätä vanhempaansa. Tietää miltä se tuntuu, kun vanhemman käsi nousee lyöntiin. Lapsuus on jättänyt minuun arvet, joita kannan mukanani vieläkin, ja lähestyn jo keski-ikää.

Tämän tarinan pointti on siis se, että ajattelen näitä onnettoman perheen LAPSIA ja heidän parastaan. Lapsilla on oikeus saada turvallinen koti ja kasvuympäristö!

Väsymys on kamalinta. Johtuu se sitten huonosta parisuhteesta, pienistä lapsista, stressistä, tai kaikista näistä (niin kuin ne yleensä tuppaa kasaantumaan).
Mieheni on samanlainen ääliö. Kiusaa joka päivä. Hän ei yhtä päivää kykene olemaan sanomatta jotain ilkeetä. Kuulemma vain hänen huumoriansa on sellainen ja ei aio muuttua ja minä olen herkkis, hah.
Mikä kumma siinä on, että naiset alkaa vielä puolustelemaan tuollaisia riiviöitä. Halutaan olla niiin #jätkiä" vai?

Lapset on yhdessä tehty. On vähintään kohtuullista, että myös se toinen osapuoli antaisi edes kerran viikossa vaimollee lepoaikaa. Jos tätä ei ymmärretä, erot ne jatkunee...ja jatkuneee..valitettavasti.
Älä uhkaa miestäsi, vaan sano, että jos ei sovita asioista: ero on ainoa mahdollisuus. Voimia, sä olet vahva!

olen keski-iässä oleva yh äiti.lapset alle 5-vuotiaita..ja saan välillä raivareita kun hermot ei kestä lasten kanssa.....en kurita fyysisesti lapsiani,vaan satutan itseäni..viiltelemällä kädet ja jalat..
siirrän sen kivun jota sisälläni tunnen,käsiin ja jalkoihin..paiskin myös rikki kodin irtaimistoa...
olen käynyt ns.ammattiauttajilla ja syönyt mielialalääkkeitä...mistään ei ole apua..
tiedän että lapsille kohtaukseni(en viiltele heidän nähden)) ovat hurjaa katseltavaa..
jälkeenpäin olo on aivan hirveä ja vaikka kuinka päätän että ensi kertaa ei tule...niin tuleehan se...
oloni on epätoivoinen...

sisältä rikki kirjoitti:

olen keski-iässä oleva yh äiti.lapset alle 5-vuotiaita..ja saan välillä raivareita kun hermot ei kestä lasten kanssa.....en kurita fyysisesti lapsiani,vaan satutan itseäni..viiltelemällä kädet ja jalat..
siirrän sen kivun jota sisälläni tunnen,käsiin ja jalkoihin..paiskin myös rikki kodin irtaimistoa...
olen käynyt ns.ammattiauttajilla ja syönyt mielialalääkkeitä...mistään ei ole apua..
tiedän että lapsille kohtaukseni(en viiltele heidän nähden)) ovat hurjaa katseltavaa..
jälkeenpäin olo on aivan hirveä ja vaikka kuinka päätän että ensi kertaa ei tule...niin tuleehan se...
oloni on epätoivoinen...

Lue lisää

Ammattiapu ei auta hetkessä. Pyydä apua uudestaan. Myös lapsesi tarvitsevat apua, jos toista aikuista ei perheessä ole, esim perheneuvolasta. Varmaan tiedätkin tämän. On sietämätöntä jäädä yksin.

sisältä rikki kirjoitti:

olen keski-iässä oleva yh äiti.lapset alle 5-vuotiaita..ja saan välillä raivareita kun hermot ei kestä lasten kanssa.....en kurita fyysisesti lapsiani,vaan satutan itseäni..viiltelemällä kädet ja jalat..
siirrän sen kivun jota sisälläni tunnen,käsiin ja jalkoihin..paiskin myös rikki kodin irtaimistoa...
olen käynyt ns.ammattiauttajilla ja syönyt mielialalääkkeitä...mistään ei ole apua..
tiedän että lapsille kohtaukseni(en viiltele heidän nähden)) ovat hurjaa katseltavaa..
jälkeenpäin olo on aivan hirveä ja vaikka kuinka päätän että ensi kertaa ei tule...niin tuleehan se...
oloni on epätoivoinen...

Lue lisää

välittömästi yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin. Olet vaaraksi lapsillesi.