Mitä ajattelette onko olemassa "se oikea"?
Mä ajattelen että niitä on monta. :)
Mutta kuka on se lähimmäksi oikea? Onko teillä ollut koskaan vaikeita valita kuka on se oikea?
Mä ajattelen että niitä on monta. :)
Mutta kuka on se lähimmäksi oikea? Onko teillä ollut koskaan vaikeita valita kuka on se oikea?
Vastaukset 56
Vanhimmat
Joo. Se oikea olen minä itse.
Lisää kysyttävää? :)
puhuin siitä "toisesta puolikkaasta"
Miksi olla puolikas jos voi olla kokonainen?
Kuten sanoin, se oikea on itse. Ensin opetellaan rakastaan ja hyväksyyn itsensä. Sitten voi ehkä ollakin nimenomaan se oikea toiselle, ja sillon se on oma valinta. Miksi tyytyä ajattelemaan että jossain on joku ratkaisu tähän asiaan, muualla kuin itsessä? Miksei olla se ratkaisu itse?
Kuinka voi olla "se oikea" kenellekään jos ei hyväksy itseään sellaisena kuin on? Kuinka voi olla kohdattu ellei edes ymmärrä mikä on kohtaamassa jotakuta toista? Kuinka voi olla osallinen rakkaudesta jos ei edes tunnista sitä mitä toinen rakastaa jos rakastaa?
sä olet oikeassa tossa että pitää opetella hyväksymään itsensä ja muuta paskaa totta totta..
Mutta mä tarkoitan...kyllä sä tiedät mitä ma tarkoitan. Sitä yhtä jonka tunnistaa silmien kiillosta vaikkei tahtoiskaan! Josta saa heijastuspintaa ja se on se "puolikas" vaikket tahtoiskaan..
Mitä heijastat siitä toisesta? Omaa täydellisyyttäsi?
Ei. Kuinka kukaan voi olla ihmiselle oikea jos jonkun pitää peilata "täydellisyyttä" meissä joka loistaa poissaolollaan?
Todellinen haaste on kokea itsensä rakastettavana. Vain silloin kun itse on se oikea, itselleen - voi olla täysin avoin rakkaudelle jota antaa toiselle ihmiselle. Se on valinta olla se oikea rakkauden kuva - rakastaa- sekä itseään että sitä toista. Silloin jos ihan tarkkoja ollaan - on kyse vain siitä kuka kestää sen mitä maljasta kaadetaan. Kuka on valmis omalle rakkaudelle. Sen ei tarvi olla kukaan tietty, se voi olla - mutta sen ei tarvi.
Toisista ihmisistä etsitään vastausta kysymykseen johon vastaus on vain itsessä. Vasta kun siihen kysymykseen on vastannut voi ihan oikeasti olla "se oikea" kenellekään.
Muista että sen ihmisen joka sinua rakastaa tulisi rakastaa jokaista synkkää sielunkolkkaasi jotka piilotat useimmiten niiltä ihmisiltä joiden toivot sinusta välittävän. Se on vähän kuin pukisi vaatteita päälle sitä varten että aikoo rakastella. Ymmärrys siitä että itse sellaisena kuin on on rakastettava - sen sisäistäminen - on ainoa keino pystyä kokemaan jonkun toisen rakkautta ilman pelkoa joka tulee sotkemaan kaiken lopulta. Pelkoa siitä ettei kelpaa. Tai turhautumista siitä ettei ole tullut kohdatuksi kokonaan.
okei, eka mä taas suutuin kun ajattelin sun taas "isottelevan" mulle mut ei..säkin kaipaat ihmistä joka antaa sulle vastauksia. Mä annan sulle vastauksia..
"Omaa täydellisyyttäsi?"
En tietenkään, ennemminkin niin että rakastaa sitä mikä jää siihen mun pimeiden puolien ja narsististen puolien väliin. Mua persoonana. Elämän rauhaa. :)
"kokea itsensä rakastettavana?"
Se on mulle vähän outo alue. Mut kyllä sen tunnistaa teoista ja esim. jostai hymähdyksestä..hyväksyvästä sellaisesta. Tunne et musta ei haluta mitään vaan annetaan olla ja arvostetaan sitä mitä muhun on kasvanu ja kerääntynyt.
Musta taas silloin jos korostetaan kuinka paska ihminen mä olen ja kuinka sen toisen pitäis nyt rakastaa mua sellaisena kun mä oon on aika kusetusta ja manipulointia ja henkistä riistoa sekin. Eihä mun silloin tarvii muuttua enää. Mä voisin tehdä mitä vaan sille toiselle..Mä erotan nää ääripäät toisistaan..mä tarkoitan että jos sä hyväksyt ittes niin että sä melkein rakastut niihin sun huonoihin puoliin niin sä oot aika menetetty tapaus josta ei tuu olee oik. mitään "hyötyä"/iloa tms. (jos nyt näin suoraan puhutaan),,vaan enempi sitä *askaa lähtee leviään..Samoin ajattelen sen toisen puolen että jos sulla on ylivertaisuuskuvitelmia ja sä korostat koko ajan niitä sun "uhrautumisias" ja "älykkyyttä jota sä muka omaat" vaikka oot muuten tosi tuuliajolla, susta EI tule oleen mulle mitään iloa. Sitä se parisuhde ja rakkaus kuitenkin on.
Yksinäisyys ei oo rakkautta eikä rakkaus oo yksinäisyyttä.
"En tietenkään, ennemminkin niin että rakastaa sitä mikä jää siihen mun pimeiden puolien ja narsististen puolien väliin. Mua persoonana. Elämän rauhaa. :)"
Eikö rakkautta olisi rakastaa myös pimeitä puoliasi ja narsismiasi? Miksi rajoittaa rakkautta vain osaan sinusta? - Vai onko tässä nyt kyse siitä että ihmisen olisi oltava rakkaudessa vain puolittain, hyvine puolineen - ja ulkopuolelle jätetään se mitä ei haluta tuoda mukaan?
Mun mielestä rauhaa ei voi saavuttaa ennenkuin nuokin piirteet saavat osansa. Toki voi olla niinkin että ihminen suojelee pimeyttään eikä halua rakkautta sinne paljastamaan itseään, mutta silloin kyse on pelosta joka rakentaa muureja rakkauden eteen. "Tuo hampaasi ja limaiset lonkerosikin telmimään lämpimässä valossa".
"Musta taas silloin jos korostetaan kuinka paska ihminen mä olen ja kuinka sen toisen pitäis nyt rakastaa mua sellaisena kun mä oon on aika kusetusta ja manipulointia ja henkistä riistoa sekin."
Miksi sitä pitäisi korostaa? Kyseessä on sama ihminen. Eivät ne puolet ole mitenkään erityisesti korostuneita, tai jos ovatkin niin ne ovat ihmisessä jota rakastetaan. Ei niitä ominaisuuksia rakkaudessa korosteta vaan mitätöidä vaan niiden annetaan olla sellaisia kuin ovat. Ainakin minä uskon että rakastettu ihminen voi paremmin ja suuntautuu paremmin kuin sellainen jota ei rakasteta. Minusta tuntuu ennemminkin siltä että se rakkaus itsessään alkaa muuttaa ihmistä parempaan suuntaan, lopultakin.
"Mä voisin tehdä mitä vaan sille toiselle."
Kuinka niin? Ei rakkaus vaadi luopumaan rajoista, eikä rakkauteen kuulu kaikki mahdollisuudet. Jos tekee rakkaudettomuutta toiselle niin se tuntuu ja näkyy hyvin nopeasti ja useimmat meistä suojelevat itseään silloin. Minusta ongelma ei ole juuri koskaan se että ihmiset tekisivät toisilleen asioita suhteissa, vaan se että he tekevät itselleen jotain. Väitän että hyväksikäytössä uhri on rakkaudettomassa asemassa ennenkaikkea itsensä suhteen; en ansaitse parempaa. Rakkaus ei kosketa minua. Tämä tietenkään ei tee hyväksikäyttöä oikeutetuksi missään mielessä, mutta se antaa sille oikeasti mahdollisuuden.
Kuinka käytät hyväksesi ihmistä joka rakastaa itseään ja haluaa rakastaa sinua ja sinun rakastavan itseään? Sehän on täysin mahdotonta! Hänhän kyseenalaistaa väärät tekosi välittömästi koska pystyy suhteuttamaan ne omaan rakkauteensa jota kokee itsestään.
"mä tarkoitan että jos sä hyväksyt ittes niin että sä melkein rakastut niihin sun huonoihin puoliin niin sä oot aika menetetty tapaus josta ei tuu olee oik. mitään "hyötyä"/iloa tms. (jos nyt näin suoraan puhutaan),,vaan enempi sitä *askaa lähtee leviään."
Onko itsensä rakastaminen sitä että hyväksyy kaiken itsessään? Vai vain sitä että hyväksyy itsensä, sen että minäkin olen rakastettava, ansainnut sen vaikkei minussa juuri mitään hyvää olisikaan? Niissä on selkeä ero. Rakkaus antaa tilaa virheille, kiertää ne riittävän kaukaa rikkumatta. Rakkaus toivoo parantumista, paranemsita, kasvamista. Rakkaus rakastaa muutosta ja mahdollisuutta siihen, ja antaa sille tilaisuuden. Siksi itseään voi rakastaa terveesti myös hyvinkin viallisena yksilönä, mutta silloin pitää ymmärtää rakkauden ydin eikä keksiä pyörää uudestaan nelikulmioksi. En puhu henkilökohtaisesta rakkaus-harhasta - vaan ihan oikeasta rakkaudesta.
"Samoin ajattelen sen toisen puolen että jos sulla on ylivertaisuuskuvitelmia ja sä korostat koko ajan niitä sun "uhrautumisias" ja "älykkyyttä jota sä muka omaat" vaikka oot muuten tosi tuuliajolla, susta EI tule oleen mulle mitään iloa. Sitä se parisuhde ja rakkaus kuitenkin on."
Toki voisi olla että tuosta ei ole parisuhteeseen. Mutta entä rakkauteen, rakastamaan sinua?
Siihen se riittää. Kumpaa pidät todellisempana, jotakuta joka ei koskaan saavuta sinua mutta rakastaa sinua ja auttaa sinua matkallasi, kertoo sinulle arvosi eikä vaadi sinua osallistumaan ellet halua - vai jotakuta joka on väliaikaisesti oikealta tuntuva mutta joka sitten kaikkoaa elämästäsi. Kumman rakkaus on tosi? Kumpi on lähempänä ihannetta "siitä oikeasta" loppujen lopuksi?
Se että rakastat molempia ei tarkoita että sinun olisi oltava kummankaan kanssa tai että asiaan liittyisi velvoitetta. Molempia voit rakastaa jos valitset niin.
"Yksinäisyys ei oo rakkautta eikä rakkaus oo yksinäisyyttä."
Einiin, mutta rakkaus ja yksinäisyys eivät ole toisiaan poissulkevia. Voit olla vain itsesi kanssa - ja rakastaa itseäsi. Se ei ole tietenkään välttämätöntä, eiköhän itseään rakastava anna ihmisten tulla tai mene heidän luokseen. Sinäkin olet tervetullut. Aina.
"Eikö rakkautta olisi rakastaa myös pimeitä puoliasi ja narsismiasi? Miksi rajoittaa rakkautta vain osaan sinusta?"
No tavallaanhan se voi niinkin olla.Mut se riittää mulle että hyväksyy ne pimeät puolet mut ei niitä pimeitä puolia tartte rakastaa..jos sul on lapsi joka kiukuttelee, ethän sä rakasta sitä kiukkuakaan vaikka sä rakastat sitä lasta "sellaisena kuin se on"..jotain tonne suuntaan...Musta se olis aika palvontaa jos rakastuis ennen kaikkea niihin pimeisiin puoliin..Onks sellainen sitten rakkautta..siinähän ne pimeet puolet vain korostuis ja mä alkaisin varmaan inhoon itseäni jos ne korostuis koko ajan..kun on niitä hyviäkin. Tykästyä mielummin hyviin, se on terveempää.
"Kumpaa pidät todellisempana, jotakuta joka ei koskaan saavuta sinua mutta rakastaa sinua ja auttaa sinua matkallasi, kertoo sinulle arvosi eikä vaadi sinua osallistumaan ellet halua - vai jotakuta joka on väliaikaisesti oikealta tuntuva mutta joka sitten kaikkoaa elämästäsi. Kumman rakkaus on tosi? Kumpi on lähempänä ihannetta "siitä oikeasta" loppujen lopuksi? "
Kuten sinulla on tapana ilmaista, kysymys houkuttelee valitsemaan ykkösen. Tottakai sen valitsenkin mutta toi "ellen minä halua" on se relevantein..jos kyse on kumminkin samasta mutta jossa "mies ei vaan halua kuitenkaan muuta", ei se ole todellista mulle...Mut emmä pidä kumpaakaan ihanteellisena ellei jutusta tule mitään. Saavuttamaton rakkaus tuo vain surkua mieltä ja pahimmassa tapauksessa johtaa yksinäisyyteen. Jos kyse olis mun kuvaamastani jossa mies ei kuitenkaan vain halua, kumpi lopulta onkaan rehellisempi? Kumpi aiheuttaa enemmän pahaa mieltä? Se joka häipyy rehellisesti vai se joka "rakastaa jossain kaukana mutta se ei näy missään". Sellainen ihminen on helppo unohtaa...sellainen ihminen kannattaa unohtaa.
"Rakkaus ja yksinäisyys eivät ole toisiaan poissulkevia. Voit olla vain itsesi kanssa - ja rakastaa itseäsi. Se ei ole tietenkään välttämätöntä, eiköhän itseään rakastava anna ihmisten tulla tai mene heidän luokseen. Sinäkin olet tervetullut. Aina."
Joo näinhän se on mutta optimaalisempaa olis löytää joku toinenkin voita leivälle et se maistuis vähän paremmalle. Tietysti sopivaa..Ja mihin mä olen tervetullut? johonkin taivaanisän kotiin tai helluntaiseurakuntaan - etkai sinäkin???!
Äh. Miksei rakastaa lapsessa myös kiukkua? Sehän nyt kertoo että se on omaa sukua, isin poika tai tyttö? :) ... mä luulen että ainakin itse tulen muutaman vuoden päästä kaipaamaan myös noita kiukutteluhetkiä. Pitäisi osata nauttia niistäkin. Luulen että kokonaisvaltaisessa rakastamisen tilassa sekin on ok, rakastettavaa. Tahdon osata moisen taidon. Eikä se tarkoita että antaisi lapsen kiukutella ja kävellä ylitseen, rakkaudessa rajat myös. Eihän se muuten olisi muuta kuin myötäämistä ja palvomista.
".Onks sellainen sitten rakkautta..siinähän ne pimeet puolet vain korostuis ja mä alkaisin varmaan inhoon itseäni jos ne korostuis koko ajan."
Miksi ne korostuisi jos tajuat että ne vievät sinut pois paremmasta?
Tietenkin silloin jos toinen on alentuva lattiamoppi niin voi käydä. Mutta entä jos rakastat itseäsi, tahdot parempaa? Kehittyä ihmisenä? Kiellätkö silloin itseltäsi sen että tekisit ehkä kuitenkin oikein - vai olisiko rakkaus kuitenkin sitä että antaa myös pimeälle puolelleen oikeuden olemassaoloon - ja siten myös muuttumiseen?
Kuten sinulla on tapana ilmaista, kysymys houkuttelee valitsemaan ykkösen. Tottakai sen valitsenkin mutta toi "ellen minä halua" on se relevantein..jos kyse on kumminkin samasta mutta jossa "mies ei vaan halua kuitenkaan muuta", ei se ole todellista mulle...Mut emmä pidä kumpaakaan ihanteellisena ellei jutusta tule mitään."
Ihanteellisena missä suhteessa? Mielestäni ykkösvaihtoehto on ihanteellinen kaikessa siinä mitä se pystyy olemaan. Entä jos elämä ei tarjoakaan mitään muuta. Kääntyisitkö kakeruuteen koska jotain mitä ei ollut olemassa sinulle elämässäsi ei tapahtunutkaan mutta sait jotain todellista - rakkautta - osaksesi? Jälkiviisaana tuo joka rakasti sinua olisi ollut sinun elämäsi "se oikea". Hän ei edes estänyt sinua millään tavalla tavoittelemasta parempaa.
Mitä se ihanteellisuus on? Se mitä voi olla - vai se mitä ihan oikeasti on - parhaassa muodossaan? Unelmat rakastavat itseä vain jos unelmoja rakastaa itseään.
"Tietysti sopivaa..Ja mihin mä olen tervetullut?"
Olemaan läsnä elämässä, vaikka sitten tämän palstan kautta. Opetellaanko rakastamaan? :)
"Miksei rakastaa lapsessa myös kiukkua?"
No joo voihan sitä vitsailla kunhan ei kieroon ala kasvaa..Musta se vaan on niinki et jos on lapsia niin ei se nyt kovin tervettä ole jos ne aikuisen pimeet puolet on koko ajan läsnä... "Hyväksyn iiteni, olen tällainen, toista ihmistä ei voi muuttaa"...plaa plaa..mä olen kuullut tota ja joo..mä en tiedä antoiko se enemmän kuin se otti!!?! Vanhemman tulee kuitenkin olla se selkäranka ainaki siihen asti kun jälkikasvu osaa ajatella oikeasti omilla aivoilla ja ymmärtää suojella itteensä..
Ja tosta omien pimeiden puolien hyväksymisestä että noh, entäs kun sä alat liioitella niitä? Jos sä olet elänyt sellaisessa ympäristössä jossa on ollut kaikenlaista huonoa ilmapiiriä..? Se niissä huonouden ja arvottomuuden tunteissa kieriskely ei oikein edesauta mitään...Ennen ihmiset meni metsään itsekseen mietiskeleen ja töiden ohella mietti syntejään syviä mut nykyään kaikki on niin "käsiteltävissä". Sä voit vaikka huutaa suoraan toisen naamalle että olet epäonnistunut persoona, ei siinä mitään...sehän pitää vaan hyväksyä.
Mut mitä seuraamuksia siitä on ihmiselle itselleen ja onko se sanoja sittenkään itse ihan terve? Kun jotenkin sitä kuvittelee että ainakin mielenterveysalan ammattilainen osaa käsitellä mielenterveyttä hellävaroen että onko se niin hyvä juttu että ne pimeät puolet koko ajan korostuu? Jos sulla on vaikka joku persoonallisuushäiriö, kuinka paljon sä voit käyttää aikaa siihen että kieriskelet siinä asiassa? Entäs jos sä et kestä sitä? Nää on tällaisia mitä miettii muidenkin puolesta...joskus..
"Se niissä huonouden ja arvottomuuden tunteissa kieriskely ei oikein edesauta mitään.."
Kukas on käskenyt kieriskelemään? Se on ihminen itse joka piehtaroi jos piehtaroi. Se ei tarkoita että häntä pitäisi kehoittaa siihen tai hylätä hänet jos hän tekeekin niin. Elää sen läpi. Ei muuta.
".Ennen ihmiset meni metsään itsekseen mietiskeleen ja töiden ohella mietti syntejään syviä mut nykyään kaikki on niin "käsiteltävissä". Sä voit vaikka huutaa suoraan toisen naamalle että olet epäonnistunut persoona, ei siinä mitään...sehän pitää vaan hyväksyä."
Ei mitään oo pakko. Se mikä maailmasta tekee niin pirun julman nykyisin on nimenomaan välinpitämättömyys. Siitähän tuossa on kyse kun "pitää vaan hyväksyä" ja sitä maailma koittaa kylvää vahvan ihmisen mittapuuna. Itseään rakastava ihminen omaa puolustuksen: Olen sellainen kuin olen, oikeutettu tälläisenä. Ellei kelpaa niin sitten ei kelpaa sinulle. Minulle tämä on hyvä.
Toisekseen miksi joku yleensäkään haluaisi sanoa toista epäonnistuneeksi persoonaksi? Mun mielestä sillekin on jokin muukin syy kuin vain arvioitavan persoonallisuus. Väitän että silloin sanoja pelkää jotenkin myös itseään, omia virheitään ja niiden paljastumista. Tämäkin on yleistä, pyrkiä päästä sanomaan "koska on varaa siihen", nokkimisjärjestyksen takia.
Harhaa sekin. On olemassa rakentavampikin tapa. Miksei tämä "jolla on varaa sanoa" ei käytä sitä? Kas. Heikkous paljastuu. Mutta nyt kun se paljastui niin tarviiko sitten ampua kun kerran on tilaisuus... ? ... miksi? Miksei voi vain todeta että hei, voisit sinäkin hoitaa asian kauniimmin ja paremmin, mutta ole itsesi. Saat olla sellainen kuin olet, mutta mikset anna toisten olla myös?
"Jos sulla on vaikka joku persoonallisuushäiriö, kuinka paljon sä voit käyttää aikaa siihen että kieriskelet siinä asiassa? Entäs jos sä et kestä sitä?"
Onko hyväksyä itsensä sama asia kuin kieriskellä ominaisuuksissaan? Ei mun mielestä. Sit ollaan persoonallisuushäiriöinen ja eletään siitä huolimatta, hyväksytään se itsessä vaikkei muut hyväksyisikään tai tajuaisi. Aina niille jotka tajuaa kysyä voi selittää kuka on ja miksi on ja antaa sitten heidän kohdata itsensä omilla ehdoillaan tietoisena asiantilasta.
Ja mitä mielenterveystyöntekijöihin tulee niin joskus tuntuu että siellä ei yritetä puuttua ongelmaan vaan olla tekemättä ongelmasta ongelmaa. Tavallaan siis mun mielikuva siitä touhusta on se että mielenterveyspotilasta lähestytään sellaiset pehmo-tönimet mukana ja rauhoitellaan että saadaan se oikeaan kansioon mapitettua ja sitten siirrytään seuraavaan. Välttis ihmisen kohtaamista ei edes tapahdu, olisko se sitten enemmän sellaista verbaalijudoa jolla passivoidaan ja kanavoidaan ilman että puututaan mihinkään? Ikäänkuin nukutettais ja unohdettais se ongelma eikä yritetä koskea siihen, ei ainakaan sopeuttavasti. Enemmän arvostan intiaa jossa hulluus on pyhää ja sopeutuu katukuvaan hienosti, yhteisö joustaa ja hulluus löytää paikkansa.
ihminen itsehän se kaiken jaksaa kantaa...joo mut etsä oikeasti ymmärrä mitä mä tarkoitan kuules alkuunkaan..
Koita selittää jos jaksat, mua kiinnostaisi tietää mitä ajattelet?
öööööööööööööööööööö
Hah :D
Mullon vähä tälläset ajatukset. Olen lukenut juuri vähän omaan tyyliini sopimatonta kirjallisuutta. Ehkä hyvä niin. Pää pehmennyt sopivasti :)
noh mut Ei kannata alkaa puhua Rakkaudesta ennen Rakkaudellisia tekoja...
Sori mut mä olen tässä elämässä nähny vähä liikaa sitä kärsin-rakastan-unelmat-ikuinen-aina-rakastan-paskaa...Sitä ei koe kun käytännössä eikä Rakkaus ilmasta syty..se on ihan oikeasti jonkunlainen pidempi prosessi oltava, muuten silkkaa itsemurhaa johon sä takerrut..
Jos kaksi ihmistä päätyy rakastamaan toisiaan - tai edes toinen toista - niin missä vaiheessa on oikea kohta sanoa että rakkaus on rakkautta ja se alkoi "juuri tästä"? Eihän se alkanut juuri siitä. Kyllä kaikki perustuu jollekin aiemmalle.
Mun mielestä sellaista hetkeä ei voi määritellä.
Siksi rakkaus ON ja se ilmenee. Itsemurhaa on vain se että vetelee ranteet auki kun kaikki ei käy juuri henkilökohtaisen egon sanelemien ehtojen mukaan. Mutta silloin kyse onkin jo rakkauden ulkopuolisista asioista, mun mielestä.
Mutta mä uskon että sun skeptisyydelle on hyvinkin vankat perusteet ja luulen että ne on juuri omassa elämässäsi. Niin on mullakin, mutta mä koitan pyristellä siitä skeptisyydestä pois. Kuten myös naiiveista ja ei-toimivista rakkausnäkemyksistä. Mä olen mielestäni ansainnut tilaisuuden :)
mä en tavallaan oo siinä vaiheessa skeptinen jos mä näen sen potentiaalin..mut silti se kuva toisesta voi olla hyvinkin väärä. Ja otan mä riskejä tottakai mut emmä sillä se on kaikki muukin kuin parisuhteet mikä elämässä vaivaa.. kaikkee olen nähnyt ja mun edessä jopa madellaan kun se ei oikein auta ei mun eteen voi tulla väärinpäin eikä se luottamus tuu väärinpäin. Sun pitää tulla oikein päin mun eteen.
on aivan sama hypätä Rakkauteen ilman mitää pohjaa tai järkeä kuin että ajattelis että harrastaa seksiä ilman ehkäisyä että kyllä Allah määrää sen montako lasta tulee..
Ei elämän oo pakko olla aina Sairasta!
Ei kannata kieltää tuskaansa ja tappioitaan, ei mitään siitä huonostakaan. Tunteet puhdistuu tuntemalla ja se mikä suojaa on se että on siellä rakkauden pussukassa jonka on itselleen suonut.
Jos tässä kohtaammekin taas vaihteeksi, niin mitä se merkitsee? Hyväksyn sinut ja itseni, juuri sellaisena kuin olemmekaan. Ei se ole vaikeaa. Nuo ovat sinun asioitasi ja kuuluvat sinulle, ovat osa sitä kokonaisuutta joka on täsmälleen saman rakkauden arvoinen, saman mahdollisuuden alainen kuin mikä tai kuka tahansa muukin.
En mä koe muuta kuin halua (ja myös valinnan) hyväksyä sinut, ja toivon että teet niin itsellesikin. Tunnet aikasi pahaa oloa, mutta jos annat itsellesi tilaa huomaat että se on lopulta tarpeeton. Yksi kuori muiden joukossa jolla suojelet itseäsi niiltä kauniilta asioilta. Nimenomaan suojelet. Voi olla että sinuun mahtuu vain tilkkanen tätä - sitten saat sen tilkkasen. Jokaiselle mittansa mukaan. Ehkä seuraavalla kerralla siedät ja hyväksyt enemmän?
On varmasti monia asioita joita olet saavuttanut sulkeutumalla ja karsimalla pois sitä mikä ei sovi. Toisten ihmisten edessä se toimii monessa asiassa mutta rakkaudessa ei. Rakkaudelle tulet kokonaan. Kaikkinesi.
Sinä tunnet jo aavistuksen siitä. Valtavaa, eikö? :)
Entä jos ei olekaan mitään muuta kuin rakkaus etkä voi välttyä siltä - ja se mikä sinut pitää "järjissäsi" ovat ne esteet joita raahaat sen eteen pelätessäsi että se pyyhkii koko olemassaolosi ja minuutesi?
Älä huolehdi. Ei se muurejasi sorra. Ei rakkaus ole sellaista :)
kohta sä sanot että Herra rakastaa sinua! ei...niin heikoilla mä en ole. Mä en tartte sellaista!!!
Sä isket heikoimpaan kohtaan ja saat tosta saarnaamisesta jotain itselles..etkä itsekään usko. Miks sä saarnaat siitä muille???
Hei. Tämä on kuitenkin pohjimmiltaan keskustelua "siitä oikeasta". En ole edessäsi vaan olen vieressäsi koska valitsen niin. Ja tämä on oikein hyvä näin.
Jos muistat millä aloitin - niin siinä pitäydyn. Minä etsin rakkautta itsestäni, kehoitan sinua tekemään samoin. Olen kanssasi nyt, ja myös myöhemminkin jos se sinulle sopii? :)
mitä jos kukkis yrittää vääntää sulle rautalangasta että ihminen ei ole hyvä eikä paha, ei ole hyviä eikä pahoja ominaisuuksia eikä tunteita meissä itsessämme, on vain asioita, jotka on kaikki oikeita. Vaan sillä on merkitystä mitä me teemme niille asioille ja ominaisuuksilla on se merkitys. Voit valita että teet hyviä asioita tai huonoja asioita. Mutta teet takuulla niitä huonoja asioita ja huonoja valintoja jos et hyväksy itseäsi ja ominaisuuksia sellaisena kuin olet, ilman sitä hyväksyntää et pysty kehittymään ihmisenä.
sitte ja mitä se sulle kuuluu sä et kuulu tähän keskusteluumme.
HÄIVY!!!!
GÄGÄ :D
Itseasiassa mä saan tästä voimaa ja itseluottamusta ja myös uskoa siihen että toi juttu on totta. Se on ihan toimiva ja järkeenkäypä ajatusmalli, ei mitään sen kummempaa kuin itseväheksynnän
ja -kieltämisen antiteesi. Miksi niistä valitaan se joka ei rakenna jos kerran toinenkin on ihan käypäinen? - Sehän on negaationa täsmälleen samanarvoinen! - Myös toiseen puoleen on uskottava samalla intensiteetillä, siihen että sitä puhdasta lähdettä ei ole olemassa. Se on ihan sama kuin sanoa että "kultaa ei ole olemassa koska se on niin pieninä paloina maailmassa".
Kuitenkin sinäkin puhut rakkaudesta ja siitä oikeasta. Mikä on sen absoluuttinen kieltämätön puhtain muoto? Se on rakkaus itse.
Opettelemalla tuntemaan rakkauden ja hyväksymään sen totuutena ei tee mitään muuta kuin palvelee itseään ja omaa etuaan parhaimmalla ja terveimmällä mahdollisella tavalla. Sen sanoo ihan järkikin kun tajuaa lopettaa turhan tunteilun pelon, epävarmuuden ja hädän suhteen ja katsoa sitä minkä voi asiasta ymmärtää ihan vaan ymmärtämällä.
Täysin uskonnottomana ihmisenä mä en myy mitään muuta kuin rakkautta tässä asiassa, ja siitäkin maksuna kelpaa ihan vain se että yrität parhaasi. Ok?
Bingo! Kiitos.
kun mä luulin että sä olisit niinkuin muhun rakastunut? voi harmi :(
pidä toi mutta pidä ittes miehenä...tarkoittaa sitä ettei tartte mennä käytännössä äärimmäisyyksiin etsiessään totuutta, rakkautta mitä sitten etsitkin. Se voi olla lähempänä kuin luuletkaan.. :)
Eikö silloin se ihminen ole vääristynyt muuhun kuin rakkauteen, mutta rakkaus - todellisena - ei ole muuttunut miksikään? Ja jos teko ei ilmennä rakkautta - on silloin teon nimittäminen rakkaudeksi tai siinä rakkauden näkeminen todella huonosti sijoitettu nimilappu.
No tietyllä tavalla minä hiukan voin sanoa rakastavani sinua. Sinussa on jotain sellaista mitä tekee mieli paijata.
Rakastuminen olisi nastaa. Pistetään harkintaan *naur*
mitä kirjallisuutta sä olitkaan lukenut?
Riittää että sanon: Rakkaus on sinun.
saanks mä kysyä yhden ratkaisevan kysymyksen:
Jos kohtaat toisen ihmisen:
valitsetko sinä rakastavasi häntä?
Deepak Chopra - Polku rakkauteen
En vielä. Jonain päivänä ehkä, jos pystyn, niin teen sen jokaisen ihmisen kohdalla.
Nyt olen sen verran pikkusielu että valkkaan seurani huolella.
Mä olen lukenut Coehloa...tosin vasta 40 sivua..hmm..
ei, sä vastasit väärin. :(
Juuri sen takia työstänkin itseäni ja katson vasta sitten mitä toisten kanssa tehdään vai tehdäänkö ollenkaan.
Seuraavan kerran kun moitit väärästä vastauksesta niin voisit lisätä että miltä kantilta katsottuna vastaus on väärä. Se auttaisi hahmottamaan miksi totuuden puhuminen on väärin. Joku herkempisieluinen pian epäilisi että hänen tulee valehdella jostain syystä ollakseen oikeassa.
Juu työstä vain ja emmä voi mitää sille et se oli väärä vastaus mun mielestä kun et sä voi valita... mun käsi puutui ja se ihan ku halvaantui ja sitä pistelee en voi kirjoittaa enempää...
meillä on kaikilla se oikea jokaiseen elämänvaiheeseen. Koskaan ei tiedä onko juuri sillä hetkellä oleva oikea enää se oikea myöhemmin, mutta olisihan se mahtavaa jos löytäisi sellaisen, jonka kanssa elää ja kasvaa niin, että se sama kumppani olisi se oikea elämän loppuunsaakka. Ja se oikea voi olla myös vain minä itse.
"Mutta kuka on se lähimmäksi oikea? "
Melkein oikea ei ole oikea, hän on vain melkein, joten ei sitä lasketa.
"Onko teillä ollut koskaan vaikeita valita kuka on se oikea? "
ei, koska sen vain tietää. jos epäilee, ei se silloin ole oikea, ainakaan siihen hetkeen.
epäilee? No sinä sitten varmaan menisit heti naimisiin?
Voihan oikeaakin epäillä? Katsella ja tutustua vai mitä hittoa tarkoitat?
naimisiin heti.
en myöskään usko rakkauteen ensisilmäyksellä.
vaan tarkoitan, että kun tapaa sen oikean, se tunne siitä toisesta ja yhteenkuuluvuudesta vain kasvaa, ei siinä epäilystä ole ollenkaan siitä toisen sopivuudesta ja oikeanlaisuudesta missään vaiheessa, ei edes riidellessä. Se toinen henkilö on kokoajan aina kaikissa tilanteissa sellainen, jonka seurassa tuntee olevansa kotona.
oleminen käy nopeesti tylsäks.. :)
Minäkään en usko siihen yhteen ja ainoaan oikeaan vaan että on monia sopivia. Ja siltikin parinmuodostus on kimuranttia hakuammuntaa. Jos jokaiselle olisi vain yksi oikea, niin uskon, että Suomessakaan ei montaa pariskuntaa olisi.
Mitä ajattelette onko olemassa "se oikea"?
-on
Mutta kuka on se lähimmäksi oikea?
-kaikkia ei tarvitse henkilökohtaisesti kokeilla/kokea, aina voi kuvitella ja kirjoittaa vaikka kirjan/kirjoja aiheesta millaista olisi elämä minkäkin tyyppisen ihmisen kanssa. Tärkeintä on kuitenkin oman itsensä tunteminen.
Onko teillä ollut koskaan vaikeita valita kuka on se oikea?
-ei ole ollut valintoja ja vaikka kuinka kliseiseltä/tarinalta kuulostaa, niin ei nykyisestä ole epäilystäkään etteikö hän olisi elämäni ensimmäinen oikea
Vaikka kuinka monta. On täysin sopivia, sinnepäin sopivia, sellaisia joiden kanssa tulee onnelliseksi vaikka suurin kipinä puuttuu yms. ja jne.
Joku voi olla nyt se "ei oikea" elämäntilanteensa vuoksi mutta tilanteen muuttuessa, onkin jo erittäin "se oikea.".
Sitä ei myöskään tiedä kuin vasta kuolinvuoteella että miten oli ja kuka se oli.
Oikeastaan jokainen suhde lähtee liikkeeelle aina sillä että nyt mä olen tosi rakkastunut ja tää on se oikea mulle. Niin, nehän onkin.. sen aikaa kun ne on niitä oikeita. JOku voi muuttua alkoholistiksi joten elämäntilanne muuttuu ja se ei enää olekkaan se oikea jne.
Lapsellista ja naivia kuvitella että olisi vain yksi, ja sekin abortoitiin mikä sinänsä ei haittaa kun se olisi puhunut vaan swahilia mitä ei ite osaa. Noinkin vois käydä jos vaan yksi olisi mutta selitäppä se noille todellisuudesta vieraantuneille höyrypäille. Jotka pitää joka suhteen alussa kauhean älämölön kuinka nyt osu käsiin elämän suurin rakkaus ja tää on se oikea. Sitten homma menee vikaan ja taas ei olekkaan..
Kun menin naimisiin, hän oli minulle se oikea.
Sitten mies alkoi lihota sekä tupakkakin alkoi maistumaan, myöhemmin alkoholi. Mies on ylipainoinen ja kuorsaa käyttää ylipainekonetta., luonnollisesti nukumme eri huoneissa. Kone pitää ääntä sen tähden.
Hiuksiakaan ei päässä ole, kiiltävä kalju se hiestä kiiltää.
Ei ole omia hampaitakaan, hammaslääkärikammo selvisi vasta kun lapset olivat syntyneet.
Naimisiin mennessä oli paksu ja kihara hiuspehko, jota usein sormeilin sormieni ympärille, nyt pyyhin sitä hikirasvaa nenäliinalla automatkoilla otsalta.
En nyt sitten tiedä, onko hän minulle enään se oikea?
Noudatan aviolupaustani kuolemaan asti.
Kun menin naimisiin, hän oli minulle se oikea.
on ollut yksi ja ainoa oikea juuri HÄN jonka kanssa olen naimisissa. Ei ole ollut ketään muuta johon olisin tuntenut samanlaista tunnetta kuin HÄN. Siis ei ole tarvinnut koskaan valita kuka kumppaneista olisi se oikea. Tunnen useita ystäviä/kavereita, mutta kukaan ei ole tuntunut oikealta.
Oikean tuntee joko heti, tai jonkin ajan kuluttua tutustumisen jälkeen. Lähimmäksi oikeaa ei ole vielä tullut vastaan.
Miten kukaan voi oikeasti kuvitella että olis joku täydellinen ihminen joka olis tarkotettu jokaiselle??, meinaan jos ajattelee noin niin silloin sitä pitäis itsekkin olla ihanteiden mukanen,hauska,fiksu,,,,,ym,, mitä nyt suurinpiirtein kaikki hakee.
mä puhunut yhdelläkään sanalla täydellisestä. Eiks käteen sopiva riitä?
Mahdat olla typerä akka.
Ihminen tuppaa muokkaantumaan parempaan suuntaan hyvässä seuraassa, ja mitäpä se oikea olisikaan paitsi parasta mahdollista seuraa juuri kumppanilleen.
Esimerkiksi ylimaallisen kaunis ihminen ei välttämättä ole lainkaan se oikea sellaiselle joka olisi kokoajan mustasukkainen moisesta koristuksesta.
seki on väärää rakkautta jos on toisen kanssa vain koska näkee siinä hyvää...se palaa taas siihen etä pitää nähdä itsessäänki jotain hyvää. Ei se tuu toisen kautta.
Oikeita voi olla monta, mutteivät ne yleensä kohtaa.
Jos pitää valita, silloin ei kukaan ole se oikea. Tai sitten on niin, että on sattunut Se oikeita samaan paikkaan kerrallaan monta. Se oikea on suvereenisti niin paljon oikeampi, että valinta on helppo, jos se kerran on Se oikea.
Vanhempana Sen oikean löytäminen käy päivä päivältä mahdottomammaksi, jos vertaa tilanteeseen nuorena. Silloin ei ollut vielä puolisoita, perheitä, sun ja mun lapsia jne. Kaikilla oli paljon kortteja ja niitä ei oltu vielä pelattu huonosti tai kukaan ei ollut vielä hävinnyt ikinä mitään. Kaikissa piili potentiaali voittaja, joka olisi voinut löytää jo silloin Sen oikean ja elää sen kanssa onnellisena elämänsä loppuun.
Se, jonka kanssa kokee todellisesti, elävässä elämässä, aidointa ja pitkäikäisintä yhteenkuuluvuutta, rakkautta ja kunnioitusta, luonnollisesti ja vapaasta tahdosta ilman mitään pakkoa, on Se Oikea. Siitä huolimatta kuinka paljon niitä potentiaalisia yhteensopivia elämässään kohtaa tai on kohtaamatta.
Kukaan ei näe tulevaisuuteen, muttei ole tarviskaan.. Asiat menevät niin kuin menevät. Toiset pysyvät yhdessä loppuikänsä, ollen toisilleen Se Oikea. Toiset etsivät aina uusia, sopivia/sopimattomia kumppaneita kokien "sen oikean" lumon jonkin aikaa, eroavat, etsivät taas.. (Toiset taas omistautuvat vaikka kutsumukselle, jos totaalisesti kyllästyvät ihmissuhteiden nykyaikaiseen kertakäyttöisyyteen.)
Tämä siis vain oma näkemykseni, ei tarkoitus koettaa lytätä kenekään toisen näkemystä/kokemusta aiheesta..
"Mitä ajattelette onko olemassa "se oikea"?"
Ei ole.