Tavallaan tää asia ei nyt liity pelkästään poikaystävään, vaan ihan minuun itseeni mutta tuntuu että seurustelulla on suuri vaikutus käytökseeni. Ikää on siis 19 ja vähän päälle.
Olen siis seurustellut noin vuoden. Suhde on ihana, toimiva, kaikinpuolin kaikki on ihan unelmaa suhteen osalta. Mutta muuten sitten en ole pätkääkään tyytyväinen elämääni ja poikaystäväni huomaa sen myös.
Ennen tätä suhdetta elin sinkkuna noin vuoden. Sinä aikana biletin ja biletin ja näin ihmisiä paljon ja tutustuin ihmisiin ehkä enemmän kuin koko elämäni aikana. Tunsin olevani nätti, suosittu, ihana jne. Alkoholi oli suuri osa elämää ja sai estot pois, joten elämässä myös tapahtui paljon kaikkea mielenkiintoista (ja tyhmää), kaikkea mitä nyt nuoruudessa kai kuuluukin tapahtua. Kai se oli jonkinlaista riippuvuutta jo, koska aina kun meni jonnekin, niin alkoholi oli osa suunnitelmia. Kokoajan etsin jotain ihanaa miesehdokasta, sitä kuitenkaan löytämättä. Aina kaikista paljastui kusipäitä ja mua satutettiin toden teolla. Nyt ehkä harmittaa että sitä miestä piti ettiä, olisimpa vaan nauttinut vapaudesta ja yrittänyt pärjätä omilla jaloilla.
Noh, sitten tapasin tämän nykyisen poikaystäväni. Alku oli hankala bilettämiseen tottuneelle tytölle. Tuntui ahdistavalta seurustella jonkun kanssa, mutta silti halusi olla tämän tyypin kanssa. Huomasin että baarissa käyminen ei tuntunut enää samalta kuin ennen, ei saanut mennä vapaasti ja tekemisistä ja tulemisista piti ilmoitella ja alkoi miettimään että onko se toista kohtaan oikein että jorailee kännissä tanssilattialla ja pitää hauskaa ... hmmh. Jonkun aikaa kävin suhteen alussa ulkona, mutta sitten se alkoi vain vähentyä ja vähentyä ja vähentyä. Viimeksi kun olin baarissa, se taisi olla puoltoista kuukautta sitten tai jotain sellaista.
Pointti oli kuitenkin se, että nykyään tuntuu että olen vain kotona tai poikaystävän luona. Asiat masentaa, olo tuntuu yksinäiseltä ja hävettää tämä tekemättömyys. En tunne olevani enää mikään, en tunne olevani kaunis, tunnen olevani ihan friikki. Ei vain ole intoa enää mennä minnekään tai nähdä ketään. Seurustelun myötä myös tuntuu tämä jonkinlainen sosiaalinen pelko tulla esiin enemmän, kun ei enää tarvitsekaan pärjätä niillä omilla jaloilla. Kun joskus seurustelin ensimmäistä kertaa, silloin poikaystävä oli koko elämäni ja melkein varmaan ainoa kelle puhui jne. Eron tullessa masennuin todella ja halusin kuolla. En haluisi taas samaa kohtaloa. Tavallaan kaipaan todella paljon ihmisten seuraa, mutta tuntuu että kaipaan sitä vain siksi että sitä kuuluu kaivata. Onhan se noloa jos ei omista ystäviä saati kavereita. Sinkkuna minulla ei ollut ystäviä. Yksi hyvä kaveri, sekin kai katkeroitui kun löysin itselleni kumppanin ja ei koko homma enää toiminut. Muut kaverit sitten dokaa kokoajan joka viikonloppu baarissa, en vaan enää jaksa sellaista. Ei sellainen ole oikeeta kaveruutta että pitää aina nähä kun on ihan lärvit. Koska en käy enää baareissa paljoa, nuo "kaverit" jäi. Nyt kun ei ole käynyt oikein missään, tuntuu että ei oikein pysty enää mennä minnekään. En osaa selittää sitä tunnetta, mutta tuntuu ettei kuulu minnekään. Baariinkin meneminen tuntuu ihan kamalalta, vaikka jokunen aika sittenhän mä siellä tanssin keskellä lattiaa ... selvänäkin. En ymmärrä. Ehkei ongelmani kuulosta vakavalta, mutta mun päässäni tää on todellinen ongelma ja murhe. Nytkin meinaa kyyneleet tulla koska olen vain niin turhaantunut ja stressaantunut koska en ole tyytyväinen tähän tilanteeseen ja elämääni.
Kai sekin vaikuttaa että poikaystäväni ei tee vapaa-aikanaan oikein mitään ... haluaa vain olla kanssani vaikka olen yrittänyt saada häntä menemään jonnekin, käymään kavereittensa luona tai jotain ... mutta ei.
Mitä mä teen? Ei, en jätä poikaystävääni vaikka olenkin kai keskenkasvuinen kakara ja mitälie. :) En halua jättää niin arvokasta ihmistä, mikä vielä rakastaa mua tällaisena kuin olen eikä arvostele minua niinkuin kaikki muut. Lähinnä haluisin tietää saako seurustelu muissa aikaan tämmöisiä juttuja?
Olen siis seurustellut noin vuoden. Suhde on ihana, toimiva, kaikinpuolin kaikki on ihan unelmaa suhteen osalta. Mutta muuten sitten en ole pätkääkään tyytyväinen elämääni ja poikaystäväni huomaa sen myös.
Ennen tätä suhdetta elin sinkkuna noin vuoden. Sinä aikana biletin ja biletin ja näin ihmisiä paljon ja tutustuin ihmisiin ehkä enemmän kuin koko elämäni aikana. Tunsin olevani nätti, suosittu, ihana jne. Alkoholi oli suuri osa elämää ja sai estot pois, joten elämässä myös tapahtui paljon kaikkea mielenkiintoista (ja tyhmää), kaikkea mitä nyt nuoruudessa kai kuuluukin tapahtua. Kai se oli jonkinlaista riippuvuutta jo, koska aina kun meni jonnekin, niin alkoholi oli osa suunnitelmia. Kokoajan etsin jotain ihanaa miesehdokasta, sitä kuitenkaan löytämättä. Aina kaikista paljastui kusipäitä ja mua satutettiin toden teolla. Nyt ehkä harmittaa että sitä miestä piti ettiä, olisimpa vaan nauttinut vapaudesta ja yrittänyt pärjätä omilla jaloilla.
Noh, sitten tapasin tämän nykyisen poikaystäväni. Alku oli hankala bilettämiseen tottuneelle tytölle. Tuntui ahdistavalta seurustella jonkun kanssa, mutta silti halusi olla tämän tyypin kanssa. Huomasin että baarissa käyminen ei tuntunut enää samalta kuin ennen, ei saanut mennä vapaasti ja tekemisistä ja tulemisista piti ilmoitella ja alkoi miettimään että onko se toista kohtaan oikein että jorailee kännissä tanssilattialla ja pitää hauskaa ... hmmh. Jonkun aikaa kävin suhteen alussa ulkona, mutta sitten se alkoi vain vähentyä ja vähentyä ja vähentyä. Viimeksi kun olin baarissa, se taisi olla puoltoista kuukautta sitten tai jotain sellaista.
Pointti oli kuitenkin se, että nykyään tuntuu että olen vain kotona tai poikaystävän luona. Asiat masentaa, olo tuntuu yksinäiseltä ja hävettää tämä tekemättömyys. En tunne olevani enää mikään, en tunne olevani kaunis, tunnen olevani ihan friikki. Ei vain ole intoa enää mennä minnekään tai nähdä ketään. Seurustelun myötä myös tuntuu tämä jonkinlainen sosiaalinen pelko tulla esiin enemmän, kun ei enää tarvitsekaan pärjätä niillä omilla jaloilla. Kun joskus seurustelin ensimmäistä kertaa, silloin poikaystävä oli koko elämäni ja melkein varmaan ainoa kelle puhui jne. Eron tullessa masennuin todella ja halusin kuolla. En haluisi taas samaa kohtaloa. Tavallaan kaipaan todella paljon ihmisten seuraa, mutta tuntuu että kaipaan sitä vain siksi että sitä kuuluu kaivata. Onhan se noloa jos ei omista ystäviä saati kavereita. Sinkkuna minulla ei ollut ystäviä. Yksi hyvä kaveri, sekin kai katkeroitui kun löysin itselleni kumppanin ja ei koko homma enää toiminut. Muut kaverit sitten dokaa kokoajan joka viikonloppu baarissa, en vaan enää jaksa sellaista. Ei sellainen ole oikeeta kaveruutta että pitää aina nähä kun on ihan lärvit. Koska en käy enää baareissa paljoa, nuo "kaverit" jäi. Nyt kun ei ole käynyt oikein missään, tuntuu että ei oikein pysty enää mennä minnekään. En osaa selittää sitä tunnetta, mutta tuntuu ettei kuulu minnekään. Baariinkin meneminen tuntuu ihan kamalalta, vaikka jokunen aika sittenhän mä siellä tanssin keskellä lattiaa ... selvänäkin. En ymmärrä. Ehkei ongelmani kuulosta vakavalta, mutta mun päässäni tää on todellinen ongelma ja murhe. Nytkin meinaa kyyneleet tulla koska olen vain niin turhaantunut ja stressaantunut koska en ole tyytyväinen tähän tilanteeseen ja elämääni.
Kai sekin vaikuttaa että poikaystäväni ei tee vapaa-aikanaan oikein mitään ... haluaa vain olla kanssani vaikka olen yrittänyt saada häntä menemään jonnekin, käymään kavereittensa luona tai jotain ... mutta ei.
Mitä mä teen? Ei, en jätä poikaystävääni vaikka olenkin kai keskenkasvuinen kakara ja mitälie. :) En halua jättää niin arvokasta ihmistä, mikä vielä rakastaa mua tällaisena kuin olen eikä arvostele minua niinkuin kaikki muut. Lähinnä haluisin tietää saako seurustelu muissa aikaan tämmöisiä juttuja?
Vastaukset 14
Vanhimmat
No keskenkasvuinen kakara tosiaan olet, mutta niinhän me kaikki olemme olleet. Se "vika" korjaantuu ajan myötä, heh.
Kyllä ne omat kaverit ja harrastukset kannattaa pitää vaikka kuinka olisi rakastunut poikaystävään. Se on oikeastaan hyvä tapa tappaa se rakkaus, että tekee suhteesta ikäänkuin vankilan jossa pitää koko ajan nyhjätä toisen kyljessä eikä ole mitään omaa elämää. Ei se ole mitenkään väärin poikaystävää kohtaan, että joskus käy tyttöjen kanssa joraamassa, älä siitä kanna huonoa omaatuntoa.
Jos sinua muiden kokemukset kiinnostavat, niin tältäkin sivustolta löytyy paljo kertomuksia, joissa nainen huomaa nelikymppisenä ettei hänellä ole mitään muuta kuin mies ja lapset, ja kun lapset aikuistuvat niin huomaa ettei sen miehenkään kanssa ole oikein mitään yhteistä. Se on kovin surullista. Ei kannata tehdä perässä.
Toinen juttu on sitten että ehkä olisi hyvä olla jotain muitakin vapaa-ajan harrastuksia kuin se bilettäminen. Niiden kautta voisi myös löytyä parempia kavereita ja ehkä ystäviäkin. Joku urheilulaji, opiskelijayhdistys, ompeluseura tai vaikka kirjallisuuskerho, mikä sinua kiinnostaakin. Poikaystävänkin kanssa riittää enemmän juteltavaa jos teette myös omia juttuja, joista voitte sitten kertoa toisillenne.
" Lähinnä haluisin tietää saako seurustelu muissa aikaan tämmöisiä juttuja?"
sun ongelmas taitaa olla, että ns. "elämäsi" on koostunut lähinnä viinan kittaamisesta ja bilettämisestä. Olisi varmaan aika keksiä jotain kehittävämpääkin tekemistä, harastuksia, semmoisia kavereita joita voi nähdä selvinpäin ja niin edelleen.
mulla oli nuorena vähän sunlaisesi tyttöystävä. sillä ei ollut omaa elämää, ei ollut mitään muuta kuin se joko roikkui poikaystävässään (minussa) tai sitten jos oli sinkkuna, niin biletti etsien miestä. ei sillä ollut harrastuksia, ei muita kuin ryyppykavereita, ei mitään järkevää tekemistä.
Eihän sun nyt poikaystävääsi tarvitsekaan jättää, hyvä ihminen! Ei vika ole hänessä, eikä oikeastaan vika ole sinussakaan: siis olet aivan normaali nuori. Ensirakkaudessa kuollaan ja joo, ikinä ei tule toista, - ja kas vain, näinhän se tuli. Niin se tulisi se sitä seuraavakin, vaikka noin nuorena kaikki on aina vielä ainutkertaista ja ihmeellistä. No hyvä niin. Se ei jatku ikuisesti.
Ystäviä ei siis saada dokaamalla, se on totta. Ne suhteet on tarkoitettukin pinnallisiksi, ne paikat ovat pinnallisia ja perustuvat... Pinnallisuudelle. Se on ihan jees, jos sen tajuaa, tanssii ja pitää hauskaa: ei siihen aina sitä viinaakaan tarvitsisi, jos uskaltaisi olla oma itsensä ja pitää hauskaa, eikä ottaisi itseään niin kuoleman vakavasti, mutta, harvoin siellä kukaan ystävyyssuhteita solmimassa on.
No, siis mitäs nyt? Toinen ihminen ei siis voikaan täyttää sun elämää: ei se tuokaan kaikkea. Pinta on pintaa eikä täytäkään syvällisesti. Vanha on mennyttä. Mitä siis nyt?
No, niin, nyt ois aika alkaa sitten kasvaa ja miettiä, millainen olet. Oikeasti siis.
- Oletko kunnianhimoinen; silloin pitää alkaa panostaa opiskeluun ja töihin.
- Mikä harrastus kiinnostaisi, riittäisikö se tuomaan haasteita: urheilusta musiikkiin, teatterista veneilyy, ja kaikesta kaikkeen on, joten mitä SINÄ haluaisit tehdä ITSE? Ei siis poikaystävän kanssa vaan tästä riippumatta, eikä siksi että joku muukin, vaan koska sinä voisit olla sellainen ihminen...
- Mitä haluaisit saada aikaan ennen perhettä... Kauanko se veisi aikaa? Jos tavoite on suuri riskinen ja kunnianhimoinen, se voi viedä epäonnistumisineen, ryömimiseen ja muineen hyvinkin 10-15 vuotta... Tai säkällä pari. Jos ottaa varman päälle, aika lyhenee ja riskit pienenee: mitä enemmän haluaa saada, sitä enemmän pitää tehdä (ja uhrata).
- vai haluatko nuorena perheen, lapsia nyt on helppo hankkia, jos on onnekas ja hedelmällinen?
- Miten haluaisit kasvaa ja millaiseksi ihmiseksi tulla, mitä se vaatii ja onko sinusta siihen?
-Mitkä ovat elämässä niitä arvoja ja asioita joita todella, oikeasti arvostat, ja miten voit kehittää niitä, toteuttaa niitä jne...
- Mitä heikkouksia, vahvuuksia ja realistisia mahdollisuuksia sinulla on...
Ja niin edelleen...
Et siis ole ongelma, et vammainen etkä outo: olet vain siinä kohtaa elämässäsi, missä asiat alkaa selvitä pikkuhiljaa ja olet kokenut muutaman ensimmäisen takaiskusi. Niitä tulee vielä riittämään, mutta älä niihin kiinni jää: onni seuraa aina epäonnea, jossain vaiheessa. Et vain tunne itseäsi, joten et voikaan tietää mitä tahdot. Elämän kokemuksesi on suppeaa ja pientä, joten et voikaan tietää ehkä mitä haluat. Sinä et ole itsenäistynyt. Tuosta se voisi alkaa... Jotkut tosin eivät sille tielle koskaan uskaltaudu vaan ripustautuvat kaikkeen: he eivät halua kasvaa aikuisiksi. Jotkut eivät kestä pettymyksiä ja luovuttavat heti. Jotkut eivät hyväksy tosiasioita vaan pitävät kiinni "kaikki mulle heti tänne ja ilmaiseksi, minä en tee mitään ja olen jo valmis..." ajatuksestaan.
Kuka sinä olet?
Kun olet ratkaissut sen, tiedät mistä löytyy ystäväsi, miehesi, kotisi ja perheesi: joillain se vie muutaman vuoden ja joillain koko elämän :)
Tämän lukeminen muistuttaa lähinnä omista tuntemuksista. Ennen olin menevä ja pidin sosiaalisuudesta. Nyt tilalle on astunut perääntyminen. En myöskään haluaisi nähdä ystäviäni, vaikkakin he ovat kaikin puolin mukavia ja he jaksavat pyytää minua ulos puistoon piknikille tai museoihin jne. Ongelmana on se, että nauran, vaikka olo tuntuu tyhjältä eikä oikeasti naurata. Tavallaan haluan kotiin mieheni luokse, vaikka sielläkin on kurjaa. En tiedä onko tämän tyyppinen ongelma normaalia, mutta olen oppinut elämään sen kanssa joten kuten. Minun mielestä itseään ei ole pakko pakottaa ulos pitämään "hauskaa", koska joskus se saattaa masentaa entistä enemmän. Esimerkiksi monet kokevat juhlat, kuten vapun ja juhannuksen erityisen masentavina, koska silloin ihmisiltä odotetaan tiettyä riehakkuutta, jota sitten myöhemmin hehkutetaan koko seuraava vuosi.
Pääasia on aloittaa pienin askelin. Ei tehdä mitään sellaista, joka on yleisen katsantakannan mukaan mukavaa vaan juuri se mikä mieleen pälkähtää (turvallisuuden rajoissa tietenkin). Joskus aivan naurettavakin juttu tarjoaa hetken helpotuksen tuosta ahdistavasta synkkyydestä, jota kuvaat... tiedän, että on helppoa alkaa ahneeksi, jolloin haluaisi onnellisuudentunteen kestävän ikuisesti. Mutta olen huomannut, että juuri tämä on ongelma. Ihmiset jotka keskittyvät jopa onnellisimpana hetkenänsä ajattelemaan sitä, kuinka asiat voisivat olla vielä pikkiriikkisen paremmin. Tämä ajatuskulku pilaa sen vähäisenkin onnen, joka olisi ollut tarjolla.
Tee sitä sun tätä ja huomaat, että todennäköisin keino löytää ilo on tehdä paljon pieniä asioita. Ylitä itsesi. Jos et yleensä käy lenkillä, lähde lenkille. Siitä tulee hyvä olo, mutta älä missään nimessä ajattele sitä, että "ei tämä yksi lenkki riitä kunnon kohottamiseksi".. Tiedän, että selitän vaikeasti sen mitä tarkoitan. Itse olen pessimisti ja armoton romantikko. Kateellinen elokuvien täydellisille pareille joilla on aina hauskaa. Lähestyn asioita negaation kautta. Silti yritän kirjoittaa ajatuksiani ylös ja usein se selventää asioita (ei ehkä muille, mutta itselleni).
Olet ilmeisesti oivaltanut, ettei poikaystävältä voi vaatia, että hän tekisi sinut onnelliseksi, koska jokainen on oman onnensa seppä. Se kannattaa pitää jatkuvasti mielessä, sillä mikään ei tule valmiina.
Tsemppiä oman itsen löytämiseen. Pieniä askeleita ja pienenkin onnen hetken vaaliminen. Siinä minun ohjenuora näin tiivistettynä :D
Minulla on ollut samanlaisia tuntemuksia seurusteluni aikana. Vaikka on ollut ihania ystäviä, aina heidänkin kanssaan ollessani kaipasin vain kotiin poikaystävän luokse, vaikka sielläkään en ollut täysin onnellinen. Minun ongelmani on varmaan ollut takertuminen ja läheisriippuvuus, mikä lie.. Jotenkin koko ajan ahdisti, kun tuntui, että menee elämä ja nuoruus ohi, kun on vain "turvassa" parisuhteessa. Poikaystäväni ei ollut menevää sorttia ja viihtyi kanssani kotona hyvin. Aluksi minua ahdisti kotona oleminen, mutta lopulta totuin siihen.
No, vähän aikaa sitten meille tulikin ero ja kohta asutaan omillamme.. Olen rikki ja hukassa.. Nyt kyllä kaduttaa, että elin liikaa poikaystäväni ja parisuhteemme kautta. Pelottaa yksin oleminen, kun en oikeastaan edes tiedä kuka olen ja mitä haluan. Kyseessä oli 7 vuotta kestänyt, teininä alkanut ensirakkaus. Kaipa minäkin siis annan samankaltaisen neuvon eli pitää parisuhteessakin olla yksilönä ja pitää huolta omasta onnellisuudesta.. Minun on se opittava nyt :(
kun tuollaisen pintaliitoKANAN meni ottamaan, ansaitsisi paljon parempaa
Vai että pintaliitoKANA. :) Hienoa että joku tekee täällä johtopäätöksiä pelkkien kirjoitusten perusteella. Taitaa henkilö itse olla täydellisyys? Voivoi ...
Mutta juu, hyviä vinkkejä on tullut. Jotenkin helpottavaa kuulla, että en olekaan epänormaali. :) Minulla on jotain yksinkertaisia haaveita, kuten vaikkapa löytää joku itseä kiinnostava ala, opetella valokuvaamaan ja piirtämään enemmän, päästä joihinkin hienoihin paikkoihin, aloittaa tanssi ... Mutta mitään en ole saanut aikaiseksi. Taidan kärsiä huonosta itsetunnosta tai jostain sosiaalisesta pelosta. Kuvitelmissani näen itseni pihalla kuvaamassa tai tanssitunnilla tanssimassa, mutta sitten kun sieltä pilvilinnoista tulee pois, usko itseeni menee ja ajattelen vain että voikun naurettava koko ajatus ... Mitäköhän muut ajattelee jne. Vaikka eihän todellakaan täällä pitäisi ajatella että mitä muut ajattelee! Sehän tässä surettaakin. Heitänkö koko elämäni hukkaan vain siksi, etten uskalla tehdä haluamiani asioita? Sosiaalisen pelon lisäksi minua vaivaa kuulemma laiskuus. Itse sanoisin sitä energian puutteeksi. Mikään asia ei saa minua innostumaan pitkäksi aikaa tai todella paljon. Kaikki tekeminen saa väsyneeksi ja tuntuu että on antanut itsestään liikaa ja haluaa vaan nukkua. Syön masennuslääkkeitä, mutta empä ole huomannut erityistä muutosta.
Kavereiden hommaaminen on vaikeaa. En tule useinkaan toimeen oman sukupuolen edustajien kanssa, sitten kun taas kaveeraa poikapuolisen kanssa, siitä tulee vain ongelmia. Usein toinen luulee homman olevan muuta kuin kaveruutta ja sitten kun vielä miettii mitä kumppani siitä tykkäisi että hengailis kokoajan jätkien kanssa. Äh. Kyllähän mä ennen niin teinkin, niiden "kännikavereiden" kanssa, eikä hän näyttänyt olevansa suuttunut. Mutta tiedättekös kun nyt tutustuisi uuteen ihmiseen joka olisi miespuolinen, ensimmäinen ajatus kumppanilla olisi varmaan että petän tai jotain muuta. Joten kai tässä pitää vain olla ilman sosiaalista elämää. Nyt kun ei ole käynytkään missään pitkään aikaan, enkä tunne itseäni normaaliksi, on muutenkin sosiaalistuminen todella vaikeaa. Tiedän että pitäisi, ehkä se onkin mun ongelma kun ajattelen että on pakko. Haluisin vain elää normaalia nuoren ihmisen elämää, mutta ehkäpä menneisyyteni takia multa on jäänyt jotain sosiaalisia taitoja uupumaan. Vaikka olen ystävällinen ja kiltti, minut ymmärretään usein väärin. Olen kuulemma itsekeskeinen ja ylpeä. En tunnista itseäni näistä. Olen myös niin kiltti, että saan takkiini aina. Ehkä olen jotenkin turhan herkkä ihminen, koska tuntuu etten vain enää jaksa niellä tuollaista enempää.
Seurustelusuhteessa eläminen on tavallaan vaikeaa, mutta toisaalta minähän vasta "harjoittelen". Ei ole helppoa olla toiselle mieliksi ja samalla kuitenkin yrittää olla itsekin onnellinen. Joskus tuntuu että poikaystäväni on liiankin takertuvainen, ei mustasukkainen, mutta siis pitää minusta niin paljon että haluisi olla kokoajan minun kanssa. Mitä jos minä en halua? Olenko jotenkin paha ihminen sitten? Olenko paha ihminen jos kaipaan jotain muutakin elämääni kuin miehen? Hän ei kuulemma kaipaa muuta kuin minua. Tavallaan tietenkin suloista, mutta jollain tavalla todella pelottavaa. Ehkä jos hän olisi usein kavereidensa kanssa yms, minunkin olisi pakko keksiä omaa tekemistä. Mutta kun ei ole pakko nyt.
Yritän ajatella, että joku tuolla saattaa jopa olla kateellinen elämälleni. Silti toivoisin olevani joku muu. Mutta mitähän sitten tapahtuisi ... varmaan haluisin olla taas oma itseni? En taida olla ikinä tyytyväinen mihinkään. Pitää lopettaa leffojen katsominen.
Itse tein saman virheen kauan sitten. Olin nuorena todella aktiivinen. Harrastin koko ajan kaikenlaista. Liikuin paljon ja biletin nuoruuden innolla. Sitten tapasin naisen ja menin naimisiin parikymppisenä. Niin siinä kävi, että omat menot piti (muka) jättää ja keskittyä perhe-elämään ja perheen elättämiseen. Parin uudelle paikkakunnalle muuton jälkeen oma ystäväpiiri ja harrastukset olivat karisseet matkasta. Elämä oli enää surkeaa keinutuolissa istumista ja kontaktit rajoittuivat vaimon ystäviin. Vapaa-aika meni lohtusyömiseen ja -juomiseen. Ulos pääsi vain, kun meni raahaamaan liikuntaa inhoavaa koiraa korttelin ympäri. Eroprosessi vielä pahensi tilannetta. Lopulta olin yksin vieraalla paikkakunnalla asuva rankasti ylipainoinen plösilö, josta naiset eivät olleet tippaakaan kiinnostuneita. Mutta jotenkin yksin eläminen avasi silmät. Ruokavalion muutos ja päivittäisen liikunnan lisääminen entiselleen onnistui. Paino putosi melkein hetkessä siedettävälle tasolle. Mieliala on nykyisin loistava ja yleiskuntokin on parempi kuin koskaan.
On se vaan niin merkillistä, että vain parisuhteessa kriisiin joutuneille järjestetään parisuhdevalmennusta. Oikeasti kaikille yhteen muuttaneille pariskunnille pitäisi järjestää puolen vuoden jälkeen pakollinen elämänhallinnan kurssi. Ei se ole mikään ihme, että miehet alkavat ryypätä kuin sienet ja purkamaan pahaa oloaan vaimoa ja lapsia hakkaamalla. Hyvin usein aviopareista toinen tai molemmat alkavat lihoa. Tämä on sen luokan kansanterveydellinen ja inhimillinen ongelma, että sille pitäisi tehdä jotakin. Ja tämä varmaan selittää senkin, miksi miehet kuolevat paljon naisia nuorempana. Mutta kun sanotaan vain, että kaiken se kestää ja kaiken se kärsii.
Mutta siis lyhyesti: Säilyttäkää myös oma elämänne liiton alusta alkaen. Pitäkää sitä yhtä tärkeänä kuin parisuhdetta ja perhettä.
Tuota lihoamista mäkin myös pelkään. :/ Tuntuu ettei muuta tee kuin mussuta herkkuja sohvalla katsellen leffoja. Tosin sinkkuna kyllä myös herkuttelin siihen vielä alkoholin kittaaminen, joten tuskin asiat ovatkaan niin pahasti. Tietysti se homma korostuu kun ei muuta tee kuin löhöä sohvalla ... ja masentaahan se. Kun taas masentaa, sitä syö enemmän herkkuja ja kuvitelmissaan on jo valmiiksi kamala pullasorsa.
Olen samassa tilanteessa koska olen muuttanut tiheään tahtiin mieheni töiden perässä paikkoihin, missä minulla ei vielä ole (ollut) mitään. Molemmat olemme huomanneet, että ei ole hyvä asia että elämässäni ei ole juuri muuta kuin hän ja koti. Teenkin nyt siis kaikkeni luodakseni oman elämän. Tiedän, että se kohottaa itsevarmuuttani ja parantaa suhdettamme. Ei pidä miettiä onko hyvä jossain tai mitä muut ajattelee. Yrittää vaan aina uudestaan tehdä jotain omien haaveiden toteutumisen eteen. Aloitan jostain pienestä asiasta (haaveilusta ihan ensin!)... ennen kaikkea otan yhteyttä kavereihini, vaikka he asuvatkin muualla. Puhun ventovieraille. Jne. Tiedän kyllä, että tämä "vankila" tästä taas vähitellen avautuu. Tsemppiä muille samassa tilanteessa oleville... hakeutukaa siitä pois!
Joskus on kannattavaa ottaa pieniä irtiottoja, jotta tietää mitä haluaa. Joskus sitä on tullut ajateltua myös, että joku toinen saattaisi olla kateellinen elämälleni. Kuitenkaan ihminen ei voi pysyä parisuhteessa onnellisena, jos tuo "minulla menee paremmin kuin jollakin toisella"-ajatus on ainut suhdetta kannattava voima.
Itse saatan mielikuvitella, että olisiko tuolla vielä joku parempi miesehdokas ja toki mielikuvitukseni luo hetkessä täydellisen mallikappaleen, johon verrattuna tietenkin kuka tahansa kalpenisi. Voiko oikea mies koskaan voittaa naisen mielikuvituksen luomaa ideaalimiestä? Tuskinpa. Lisäksi olen huomannut, että omaa suhdettaan on vaikea arvioida selväjärkisesti, jos sitä yrittää tehdä oman kullan vieressä. Täytyy ottaa irti ja lähteä kävelylle, istumaan puistoon tai mitä tahansa. Jos poikaystäväsi on liian takertuvainen, ettet pääse edes yksin seikkailemaan tai lenkille, olisin huolissani.
Laiskuus, tapasyöminen, jatkuva väsymys (jonka itse olen nimennyt "elämänväsymykseksi") ovat tuttuja. Olen huomannut, että nyt se on kadonnut jostain syystä. Vaikken olekaan mikään himoliikkuja ja kieltämättä usein laiskottaa, en voi lakata ihmettelemästä kuinka hyvin ansaittu hiki avaakaa masennuksen verhoja. Tuli luettua joskus, että yksinkertaisetkin syyt, kuten hartioiden jumittuminen (veri ei kierrä päähän) ja pinnallinen hengittäminen (ei muista vetää syvään henkeä), saattavat altistaa masennukselle ja väsymyksen tunteelle. Eli happea happea tai keho alkaa valmistautumaan kuolemaan ja sitä ennen saattaa isäntänsä apeaksi :D
Nyt alkaa kumppanin tavat ja sanomisetkin jo ärsyttämään. Mikä mulla on? Olenko turhautunut. :/ Tekisi mieli vaan sanoa päin naamaa että hei, haluisin että mun elämässä on muutakin kuin vain SINÄ. Mutta en pysty sanomaan tuollaista, kun eihän toinen halua mulle kuin hyvää. Yksinkertaisesti haluisin vain tehdä jotain mikä ei liity mitenkään poikaystävään. Onko totta, että jos rakastaa, niin haluaa olla 24/7 toisen kanssa? Enkö siis enää rakasta? Mä luokittelen sen sairaudeksi jos haluaa olla toisen kainalossa ihan kaiken mahdollisen ajan. Kai rakkauttakin voi olla erilaista ... Ärsyttää vaan kun suhde on jo niin arkipäiväistä. Olen niitä ihmisiä jotka metsästää sitä ihastumisen tunnetta kokoajan. Tiedän jo ettei sitä voi saavuttaa, siis ikuista sellaista. Mutta ei se vaan jaksa joka päivä sävähdyttää se epäsiisti mies. Epäsiistinä on kai kiva olla, kun sattuu se muija siinä olemaan. Eihän sitä pitäis kiinnostaa kun se rakastaa ... ? No, musta on ainakin kiva näyttää ihmiseltä ja nätiltä, ihan sama onko menossa jonnekin vai ei. Jos mä kulkisin kokoajan verkkareissa paikasta toiseen ja hiukset pystyssä meikittä pesemättä hampaita ja joku rikkinäinen paita päällä, ymmärtäisin kyllä todella hyvin jos miehen katse kääntyy muihin naisiin. Mutta onko toisen ulkonäöstä oikeus edes huomauttaa? Siinähän vain pahottaa toisen mielen ja antaa pinnallisen vaikutelman. Joskus vain olisi kiva tuntea tavallaan ylpeyttä kumppanista kun jossain yhdessä ollaan ja kyllähän se sänkypuuhillekin tekis taikoja. Kyllä hän töihin itseään jonkun verran "laittaa", mutta ei näköjään mun aikana ole mitään väliä ...
Voikun vois lähteä yksin jonnekin kauas pois hetkeks, lataamaan akkuja. Ei tarvis puhua ja selittää itseään kokoajan.
>>Tekisi mieli vaan sanoa päin naamaa että hei, haluisin että mun elämässä on muutakin kuin vain SINÄ. Mutta en pysty sanomaan tuollaista, kun eihän toinen halua mulle kuin hyvää.
Niin, ja eihän se mies voi sinun elämääsi muuta sisältöä järjestää, joten turha tuollaista on muutenkaan sanoa. Itse sinun on se tehtävä.
>>Yksinkertaisesti haluisin vain tehdä jotain mikä ei liity mitenkään poikaystävään.
No tee! Mainitsit että valokuvaus kiinnostaa, no siitä vaan harjoittelemaan, nykyään alkuun pääsee jo ihan halvoillakin välineillä ja epäonnistuneet otokset eivät maksa mitään kun ei filmiäkään kulu. Mitä siitä mitä muut ajattelevat? Kun saat muutamankin onnistuneen otoksen, innostut lisää ja taas kehityt taidoissasi.
>> Onko totta, että jos rakastaa, niin haluaa olla 24/7 toisen kanssa? Enkö siis enää rakasta?
Ei todellakaan ole totta!
>>Mä luokittelen sen sairaudeksi jos haluaa olla toisen kainalossa ihan kaiken mahdollisen ajan.
Niin se onkin. Se on läheisriippuvaisuutta ja omistushalua, ei rakkautta.
Tässä on vaan juuri se ristiriita, että poikaystäväni ei ajattele että kokoaikainen yhdessäolo olisi jotenkin väärin. Minä ajattelen, että on ... toisaalta teen silti niin koska en jaksa selitellä itseäni ja aiheuttaa toiselle pahaa mieltä. Nyt olenkin sitten jo "ansassa" ja saanut jonkun sosiaalisen kammonkin kaikenlisäksi. Voi helvetti.
Salaa kaipaan villiä nuoruutta jota sain maistaa vain hetken. Toisaalta kaipaan sitä varmaan vain siksi, että tuntuu että mua työnnetään joka puolelta aikuisuuden nurkkaan. Tiedättekös. En ole mielestäni edes saanut elää nuoruutta, kiitos vanhempieni. Sain maistaa sitä, mutta sitten kun löysin mukavan pojan, joka puolelta alkaakin tulla sellaista että milloin ollaan kihloissa tai milloin muutetaan yhteen, milloin lapsia taitai. Poikaystävä puhuu yhteenmuutosta jne. Tekisi mieli vain sanoa pahasti takaisin koska tuntuu ettei saa henkeä ja haluis vaan juosta jonnekin kauas pois. Baarissa käymistä tai muuta nuoruuteen kuuluvaa katsotaan pahalla, kun minähän olen varattu, näin äitini ainakin ajattelee. Joskus tuntuu että vaikka haluisin seurustella, niin ympäristön luoma paine saa minut räjähdyspisteeseen. Tuntuu että haluaa lapsuuteen takaisin ja kaikki vain pelottaa ja vaaditaan liikaa. Tietenkään ei tarvitse tehdä niinkuin muut odottaa, mutta on jotenkin stressaavaa kokoajan puolustaa omia näkemyksiään ja sitä mitä ITSE tahtoo tehdä ja miten. Mitään ei oteta kuuleviin korviin, vaan kaikki kuitataan sillä "kyllä se mieli vielä muuttuu kohta". No ei ole muuttumassa vielä moneen vuoteen koska olen vielä nuori, lapsi, kakara.
Pitäisi keksiä jotain pientä millä päästä alkuun. Työpaikka olisi varmasti hyvä, sitä etsinkin. Siinä olis pakko olla ihmisten kanssa tekemisissä, eikä sitä ahdistusta ajattele niin paljon kun sehän on työtä eikä vapaa-aikaa. Ei tartte olla miellyttämässä ketään, kuhan tekee jotain ja näyttää ahkeralta.