Mieheni kanssa olen ollut yhdessä 5 vuotta. 2,5 vuotta sitten hän muuttui. Hän alkoi käyttämään henkistä väkivaltaa, hermot oli koko ajan kireällä ja se näkyikin. Mikään ei ollut hyvin, tein väärin kaiken, vittuiltiin, mäkätettiin, ei arvostettu kaikki oli vain paskaa.
Monta kertaa sen aikana tehny mieli lähteä liitosta, koska en ollut onnellinen, eikä lapsetkaan nyt hirveästi tilanteesta pitäneet. Mutta silti en saanut mitään aikaiseksi koska koin että rakkautta vielä oli.
Muutama kk sitten saatiin tietää että hän sairastaa keskivaikeaa masennusta , aluksi se oli helpotus että jee, nytpä tiedetään miksi hän on raivopää.
Mutta liian myöhäistä, huomasin kuitenkin että minä en häntä enää rakasta.
Ilmoitin halustani lähteä liitosta.
Olen kamala ihminen, riistin häneltä perheen. Mutta hän hyväksyi kuitenkin haluni erota ja sovimme että
voimme elää yhdessä sovinnossa kunnes hän kämpän saa.
Ei kuitenkaan sovinnossa eläminen onnistunut, hän ei pystynyt. Joten lasteni ja minun hyvinvoinnin takia potkaisin hänet pellolle. Hän saa asustaa ex puolisonsa luona joten taivas alla ei sentään ole.
Mutta, hän ottaa yhteyttä joka päivä, kertoo kuinka hän ei ole hyvinvoiva, kuinka ahdistaa, masentaa, pelottaa, kysyin eilenkin mitä hän minulta haluaa, en voi hänen psykiatrinsa olla, hän vastasi että hän haluaa keskustella, tuo vain ei ole mitään keskustelua vaan säälin hakua. Ystävillemme kertoo kuinka minä potkasin hänet pellolle koska hänellä on "hieman" hermot ollu kireellä sen masennuksen takia.
Ja Facebookissa on jokainen sana, lause minkä sinne laittaa koskee juuri, ahdistaa, masentaa, huokaus, pelottaa, vituttaa
Olen niin kypsä. Minunko olisi pitänyt kestää sitä vittuilua, väkivaltaa? Lasteniko pitää siitä kärsiä?
Asioista ollaan puhuttu 2,5 vuotta, miten hän käyttäytyy, hän tiedosti sen aiemmin, monen monta kertaa.
Onko hän pystynyt muuttumaan? Ei! Monta tilaisuutta mennyt. Onko mikään ihme että rakkaus loppui?
Monta kertaa sen aikana tehny mieli lähteä liitosta, koska en ollut onnellinen, eikä lapsetkaan nyt hirveästi tilanteesta pitäneet. Mutta silti en saanut mitään aikaiseksi koska koin että rakkautta vielä oli.
Muutama kk sitten saatiin tietää että hän sairastaa keskivaikeaa masennusta , aluksi se oli helpotus että jee, nytpä tiedetään miksi hän on raivopää.
Mutta liian myöhäistä, huomasin kuitenkin että minä en häntä enää rakasta.
Ilmoitin halustani lähteä liitosta.
Olen kamala ihminen, riistin häneltä perheen. Mutta hän hyväksyi kuitenkin haluni erota ja sovimme että
voimme elää yhdessä sovinnossa kunnes hän kämpän saa.
Ei kuitenkaan sovinnossa eläminen onnistunut, hän ei pystynyt. Joten lasteni ja minun hyvinvoinnin takia potkaisin hänet pellolle. Hän saa asustaa ex puolisonsa luona joten taivas alla ei sentään ole.
Mutta, hän ottaa yhteyttä joka päivä, kertoo kuinka hän ei ole hyvinvoiva, kuinka ahdistaa, masentaa, pelottaa, kysyin eilenkin mitä hän minulta haluaa, en voi hänen psykiatrinsa olla, hän vastasi että hän haluaa keskustella, tuo vain ei ole mitään keskustelua vaan säälin hakua. Ystävillemme kertoo kuinka minä potkasin hänet pellolle koska hänellä on "hieman" hermot ollu kireellä sen masennuksen takia.
Ja Facebookissa on jokainen sana, lause minkä sinne laittaa koskee juuri, ahdistaa, masentaa, huokaus, pelottaa, vituttaa
Olen niin kypsä. Minunko olisi pitänyt kestää sitä vittuilua, väkivaltaa? Lasteniko pitää siitä kärsiä?
Asioista ollaan puhuttu 2,5 vuotta, miten hän käyttäytyy, hän tiedosti sen aiemmin, monen monta kertaa.
Onko hän pystynyt muuttumaan? Ei! Monta tilaisuutta mennyt. Onko mikään ihme että rakkaus loppui?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kun naimisiinkin on menty. Vika löytyy AINA toisesta puoliskosta. Itsessähän ei ole vikaa.
rakastaa myötä- ja vastamäessä. Et kestänyt vastamäkeä. No pääasia että olet itse onnellinen..eihän se helppoa ole kestää toisen masennusta. Ehkä avioero ei kuitenkaan olisi se ratkaisu, vaan yhdessä eläminen ja toisen sairauden myötäeläminen. Olisiko miehesi hylännyt sinut jos olisit sairastunut? Tämä on tätä rakkautta, joka on sitten kaikkea muuta kuin rakkautta. Toista se oli ennen. Rakkauttasi testattiin, ei kestänyt. Avioliittoa solmittaessa kysytään "tahdotko rakastaa" ja sinun tahtosi loppui, ei rakkaus..
Höpö höpö!
Hullun kanssa nyt tulee pitemmän päälle itsekkin hulluksi!
Pakkaa muksut autoon ja painele kauaksi tuollaisesta kahjosta!
Hullu hakekoon pillerit itelle.
muuttumaan, monta vuotta sitä yrititkin........
Eli onko se tosiaan teidän mielestä oikein käyttää henkistä väkivaltaa päivästä toiseen masennuksen varjolla? Ihmisestä itsestäänhän se lähtee eikä vain siitä masennuksesta.
Miksi pelkäsin aina kun miehen kotiintulo aika lähestyi, miksi pelkäsin jos lapset leikkivät hieman liian kovaäänisesti.
Onko raiskaaminen sallittua parisuhteessa, entä ihan kunnon väkivalta? Pitääkö näihinkin suostua vain sen takia kun naimisiin mentiin ja valat vannottiin? Miten henkinen väkivalta siitä eroaa?
Ja kuten sanoin, vahinko oli jo ehtinyt tapahtua, en enää vain rakastanut. Olisiko minun pitänyt yrittää enemmän? Minä yritin, vaikka mies sai kontaktit psykoterapiaan, sai masennuslääkkeet, poistiko nämä hänen raivarinsa? Ei, ne jatkuivat.
Älä syytä itseäsi. Mun exä muuttui ihan samalla tavalla oudoksi vuosien varrella. Hänestä tuli aina vaan hankalampi ja ilkeämpi. Myös muut ihmiset huomasivat asian eli ei pelkästään minun mielipiteeni.
Mies ei ollut koskaan väärässä, kaikki vika oli aina minussa. Hän sai outoja raivareita, paiskoi esineitä, hajotti esineitä suutuspäissään. Sitten yhtäkkiä hän alkoi olemaan minua kohtaan väkivaltainen. Loppujen lopuksi hän teki sellaisen tempun että menin lääkäriin. (ei onneksi mitään pysyvää). Sitten otin eron. Sitten hän vasta raivosikin. Se oli jo niin pelottavaa että oikeasti pelkäsin henkeni edestä.
Eli meillä ainakin tilanne meni aina vaan huonompaan suuntaan, mutta välillä oli hyviä jaksoja jolloin taas ajattelin positiivisesti tulevaisuudesta. Harmittaa tietysti kun en älynnyt erota aikaisemmin. Syytin aina itseäni kaikesta.
Kyllä sinun täytyy päästä pois tuolta.
Emme me naiset voi olla aina syypäitä kaikkeen.
Onko kysymys siitä, kuka on "syypää kaikkeen"?
Kai me naiset hyväksymme, että on ihan ok, jos mies jättää meidät, kun sairastumme vaikeasti, esim. masennukseen, syöpään, tai jos joudumme pyörätuoliin onnettomuuden seurauksena?
Onko ihan ok myös siinä tapauksessa? Eihän kukaan enää rakasta vammaista tai syöpäsairasta, eihän?
Missä siis rakkauden rajat? Missä tahtomisen rajat? Minkä arvoisia ovat lupauksemme avioliiton alussa? Jos ei pidä lupaustaan yrittämisestä, miksi kannattaa ollenkaan mennä avioon?
Vammautunut ihminen ei kuitenkaan ole väkivaltainen ainakaan toivon mukaan. Ei mikään vala ja lupaus velvoita kuuntelemaan loppuikää pelkkää vittuilua ja lyömistä. Kestääkö sinun tahtomisesti sen, kun olet noin kärkkäästi tuomitsemassa väkivaltaisesta liitosta lähtijän? Jos toinen ei edes yritä, ei edes halua olla kiltti puolisolleen, miksi sitä pitäisi kestää? Miksi valat koskevat vain lähtijää, eikö väkivaltaisen ihmisenkin pitäisi muistaa vihkivalansa, lupaus rakastaa ja kunnioittaa? Missä kohtaa väkivalta muuttui kunnioituksen osoitukseksi?
Vala koskee kumpaakin.
Ja kyllä: vammainen ihminenkin voi olla väkivaltainen ja vaikea.
Mutta kun me vihkivalassa lupaamme rakastaa, lupaamme tahtoa, mitä meidän mielessämme silloin pyörii? Moniko meistä muistaa, että puoliso, joka oli "hiukan" väkivaltainen ja "hiukan" alkoholisoitunut jo seurusteluvaiheessa, yleensä muuttuu yhä enemmän epämieluisaan suuntaan? Mitä ajattelimme silloin tehdä?
Ihmiset täälläkin tuntuu eroavan ihan kyllästymisenkin vuoksi nykyään, vaikkei kumppanissa ole mitään vikaa..joten kyllä tuo kivikautinen vihkivala on vain sanojen helinää, sitä nyt ei kukaan noudata nykyaikana enään! Eikä tarttekkaan!
Mielenvikaisen kanssa eläminen on elämistä veitsen terällä, joten kannattaa erota, vaikka rakastaisikin vielä. Mitä elämää se jatkuvassa pelossa eläminen muka on?
Minkälaisia lapsia tulee tuollaisessa ympäristössä?
Lapset menee puolison rakastamisenkin edelle, jos kumppani on tasapainoton ja epävakaa, joten oiken ratkaisun olet AP tehnyt. Lopeta yhteyden pito exääsi, saahan hän tukena siltä exexältä.
Ja ammattiauttajat kyllä auttaa, sehän on niiden työtä!
Ymmärtääkseni ap:n puoliso muuttui avioliiton aikana. Valat annettu hyvässä uskossa ja kenties merkkiä vaarasta ei todellakaan näkynyt. Jos toinen muuttuu epämieluisaan suuntaan eikä halua ns. muuttua takaisin, kuinka paljon henkistä väkivaltaa on siedettävä, ennen kuin ansaitsee eron?
Lopeta puheluihin vastailu. Ammattiauttajat on sitä varten keksitty, valitelkoon sinne!
Miehelläni oli tuollainen isä, ja häiritsi hulluilullaan miestäni vuosikaudet, kunnes sain mieheni lopettamaan päivittäisiin puheluihin vastailut.
Siirtyi sitten häiritsemään toista poikaansa, mutta on sitten hänen ongelmansa, miten suhtautuu ukon mielipuolisiin valituksiin.
Tuollaisilla ihmisillä on vaan tarve ripustautua toisiin ja kun alkaa tulla rasitteeksi, ei muutakuin mielenterveysihmisten numero kouraan ja soronoo!
Oo kuitenkin itsekkin vastaisuudessa tarkempi ja opettele ensin tuntemaaan toinen, ennen kuin muksuja meet hommaan kaikenmaailman hullujen kanssa!
Minäkin masennuin tekstistäsi. Ei ihme jos myös miehesi. ???!!
Kummallista syyllistämistä Ap:tä kohtaan. Ymmärrän oikein hyvin tilanteen. Vaikea paikka ja varmasti kummassakin vikaa, mutta ei noinkaan voi elää. Entä jo smies olisi pettänyt "masennuksensa vuoksi" systemaattisesti 2,5 vuotta. Olisitteko silloinkin sitä mieltä, että Ap:n on vaan tahdottava rakastaa ja että mies teki sen masennuksensa vuoksi?
Masennus on ikävä sairaus, jota en toivo kenellekään, mutta YLEENSÄ se ei ihan syyntakeettomaksi kuitenkaan tee.
tarvitaan kaksi. Silloin kun huomaa, ettei jaksa enää, koska toinen ei tahdo yhtä paljon kuin itse, niin ei ole vaihtoehtoja. Ei kärsimyksessä eläminen ole terve päätös. Minäkin aloin huomata, että uskoin kolme vuotta, että vaikeasti käyttäytyvä puoliso rakastaa minua, koska hän sanoi niin ja koska itse rakastin ja oletin että me rakastamme. Lopulta, kun huonoa kohtelua tuli tuutin täydeltä, jne, jne, niin muutin ajatteluani. Tuntuuko minusta siltä, että minua rakastetaan? Kohteleeko hän minua tavalla, joka osoittaa että olen tärkeä ja rakas hänelle? Haluaako hän viettää lomansa minun kanssani? Ihme kyllä, teot osoittivat aivan muuta kuin sanat. Joskus sitä rakastaa YKSIN niin paljon kahden edestä, että kun itse ei saa rakkautta, ja uupuu rakastamisestaan, niin joutuu huomaamaan, että toinen ei ole edes rinnalla.
Moikka.. Olen itse ollut naimisissa 2 vuotta miehen kanssa jonka päässä on iso vika.. Hän käyttää minuun niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa ja yritän kestää sen parhaani mukaan.. Tosin avioero hakemuksen olen jo täyttänyt jos sellainen päivä tulee että en enää pysty.. Minulta puuttuu itsekunnioitus ja tunnen itseni maailman tyhmimmäksi ja paskimmaksi ihmiseksi ja vain sen takia että mieheni haukkuu minua päivästä toiseen kun en muka tee mitään kotona ja olen vain aina kavereiden kanssa..Missä siis menee aih! muka niin ihanan vihkivalan raja?