18-vuotias tyttö/naisen alku, 166cm, n.72kg. Ensimmäinen tavoite -4kg, sen jälkeen tavoitteena vielä -3kg. Ja tarkoituksella jaan pudotuksen kahteen osaan. Tulee enemmän onnistumisen tunnetta.
Olen viimeisen 13kk aikana pudottanut painoani jo noin -18kg. Vielä muutama kilo jäljellä, että saavutan normaalin BMI:n. Ja 65kg olisi oma ihanteeni. Jos joskus pääsen siihen niin sitten pääsen.
Kirjoittelen täällä etenemisestä, vai pitäisikö sanoa alenemisestani! Höpötän aina niitä näitä.
Toivottavasti löytyy kommentoijia yms kirjottajia!
Olen viimeisen 13kk aikana pudottanut painoani jo noin -18kg. Vielä muutama kilo jäljellä, että saavutan normaalin BMI:n. Ja 65kg olisi oma ihanteeni. Jos joskus pääsen siihen niin sitten pääsen.
Kirjoittelen täällä etenemisestä, vai pitäisikö sanoa alenemisestani! Höpötän aina niitä näitä.
Toivottavasti löytyy kommentoijia yms kirjottajia!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vielä vuosi sitten vaa'an lukemat häilyivät 90kg:ssa. Itsetuntoni oli alhaalla: tunsin itseni epäonnistuneeksi ja häpesin omaa ulkonäköäni. Tietyt asiat elämässäni kuitenkin muuttuivat, yksi niistä oli seurustelusuhteen alkaminen. Löysin rinnalleni ihmisen, joka välitti minusta sellaisenaan. Siitä huolimatta halusin olla ''parempi'' poikaystävälleni, aloin tarkkailemaan painoani tarkasti.
Vuoden aikana en ole kertaakaan laihduttanut sanan varsinaisessa merkityksessä. Vaa'an tarkkaileminen _päivittäin_ on minun kikka. Tiedän, ettei sitä suositella, mutta on toiminut minulla. Olen liian malttamaton luonne, että jaksaisin odottaa aina tulevaa maanantaina, nähdäkseni tuloksen. Ruokavaliossanikaan ei ole ollut suuria muutoksia. Syön edelleen roskaruokaa ja herkkuja. Määrällä on kuitenkin merkitystä. Pienemmät annoskoot ja vähemmän karkkia kerralla.
Vielä muutamia vuosia sitten painoin vain 57kg. Tuntuu hurjalta ajatella, että lihoin siitä 33kg! Onneksi siitä on jo suurin osa hävinnyt! Ensi kerralla voisinkin pohtia sitä, miksi painoni edes lähti nousuun. Ja nimenomaan _pohtia_, koska lihomiseni ainut syy EI ole ollu ''söin enemmän kuin kulutin'' -fakta. Lihominen johtui myös elämäntilanteista ja omasta minäkuvasta.
(72.9kg)
Yläaste aikana olin laiha, alimmillani vain 57kg. Olin todellakin normaalipainoinen, enkä ollut lähelläkään alipainoista, mutta silti suhteeni ruokaan ja syömiseen oli anoreksiamainen. Vahdin vaakaa pakkomielteisesti (tämä vieläkin). Laskin paljonko söin ruokaa päivässä, pidin itseäni nälässä. Painoni alkoi kuitenkin nousta, minkä ansiosta tilanne ei koskaan kehittynyt varsinaiseen syömishäiriöön.
Olin pitänyt itseäni nälässä noin kahden vuoden ajan. Sen jälkeen alkoi ahmiminen. Söin 6 jäätelötuuttia aamussa, keksipaketteja, karkkia, leipää, kokonaisen kurkun, nuudeleita useita paketteja... Olenkin miettinyt, että minulla on täytynyt olla jonkin asteinen ahmimisongelma. En koskaan oksentanut ahmimaani. Kannoin vain seuraukset, kilot ja huonon omantunnon.
Miksi sitten aloin ahmimaan? Vietin silloin aikaa paljon yksinäni. Olimme muuttaneet perheeni kanssa uudelle paikkakunnalle, jossa minulla ei ollut ystäviä. Uudessa koulussakaan minulla ei ollut suurta ystäväpiiriä, ja tunsin olevani senkin vuoksi epäonnistunut. Ruoka sentään oli ystäväni, sain siitä mielihyvää hetkeksi, mutta mielipahaa ahmimisten jälkeen.
Olenkin nyt myöhemmin ymmärtänyt, että olen tunnesyöjä. Syön yksinäisyyteen ja kun tunnen itseni huonoksi.
Lihoinkin noin reilussa kahdessa vuodessa 33kg! Siitä muistona raskausarpia. Niistä huolimatta, olen tavallaan tyytyväinen että kävin aallon pohjalla, tai siis harjanteella, painon ollessa melkein 90kg. Tiedän nyt kuinka pahalta minusta tuntui silloin. Ehkä muisto niistä kilosta kannustaa minua tulevaisuudessakin pitämään painoni kurissa!