Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa lähemmäs kaksi vuotta.
Pidin häntä aina täydellisenä, epäitsekkyytensä ja ymmärtäväisyytensä vuoksi.
Noin vuosi seurustelumme jälkeen alkoi paljastua kaikkia hänen salaamiaan asioitansa..
Hän oli suurinpiirtein valehdellut koko menneisyytensä ja väritellyt elämäänsä kokemuksilla joita minulle on tapahtunut... Annoin joka valheen anteeksi, vaikka hänen luvattuaan joka kerta ettei lisää paljastuksia tule, niitä tuli aina lisää ja kerta toisensa jälkeen annoin anteeksi.
Muutama kuukausi sitten hän ystävystyi netin kautta erääseen tyttöön joka asui eri paikkakunnalla.
Heistä tuli hyviä ystäviä, ja olin aluksi hieman mustasukkainen.
Tyttöystäväni kuitenkin vannoi ja vakuutti ettei heidän välillään ollut mitään, vaan he olivat kuin siskoja.
Nielen sokeana myös tämänkin.
Yhtenä päivänä hän kuitenkin kertoi olevansa ihastunut tähän tyttöön.
Sekosin, menin palasiksi.
Sanoin tyttöystävälleni että hänen on katkaistava välit tähän tyttöön.
Silloin tyttöystäväni alkoi haukkumaan minua etten voi viedä hänen ainoata ystäväänsä, etteikä hän voinut mitään sille että ihastui tähän, se oli kuulemma ihan parin päivän sisällä tapahtunut.
Hän kuitenkin loppujen lopuksi katkaisi välit tyttöön.
Sitten alkoikin jatkuva hiillostaminen siitä miten olen voinut tehdä tämän hänelle..
Taas jälleen annoin periksi. He ovat taas ystäviä.
Tällä tyttöystäväni kohteella kuulemma ei ole tunteita tyttöystävääni kohtaan, kysyin ihan itse häneltä.
En tiedä mitä helvettiä pitäisi tehdä, tää on repinyt mun itsetunnon aivan nollille, koska ennen tätä suurta paljastusta tyttöystäväni kehui aina miten kaunis, laiha ja hyvännäköinen tämä tyttö oli.
Ratkesin ryyppäämään. Se tuntuu ainoalta tavalta olla ajattelematta asiaa, ja tiedän senkin olevan väärä tapa.
Minulla on aikasemmin ollut alkoholin ja päihteiden kanssa ongelmia, myös yhä kituva syömishäiriö painaa taustalla, ja mielialalääkkeitäkin olen joutunut syömään jo toista vuotta.
En koskaan pystyisi jättämään tyttöystääväni, vaikka hän pettäisi minua silmieni edessä jonkun kanssa, tai tappaisi vaikka oman äitini.
Saattaa kuulostaa sairaalta mutta kuten on sanottu; rakkaus on hassu helvetti.
Pidin häntä aina täydellisenä, epäitsekkyytensä ja ymmärtäväisyytensä vuoksi.
Noin vuosi seurustelumme jälkeen alkoi paljastua kaikkia hänen salaamiaan asioitansa..
Hän oli suurinpiirtein valehdellut koko menneisyytensä ja väritellyt elämäänsä kokemuksilla joita minulle on tapahtunut... Annoin joka valheen anteeksi, vaikka hänen luvattuaan joka kerta ettei lisää paljastuksia tule, niitä tuli aina lisää ja kerta toisensa jälkeen annoin anteeksi.
Muutama kuukausi sitten hän ystävystyi netin kautta erääseen tyttöön joka asui eri paikkakunnalla.
Heistä tuli hyviä ystäviä, ja olin aluksi hieman mustasukkainen.
Tyttöystäväni kuitenkin vannoi ja vakuutti ettei heidän välillään ollut mitään, vaan he olivat kuin siskoja.
Nielen sokeana myös tämänkin.
Yhtenä päivänä hän kuitenkin kertoi olevansa ihastunut tähän tyttöön.
Sekosin, menin palasiksi.
Sanoin tyttöystävälleni että hänen on katkaistava välit tähän tyttöön.
Silloin tyttöystäväni alkoi haukkumaan minua etten voi viedä hänen ainoata ystäväänsä, etteikä hän voinut mitään sille että ihastui tähän, se oli kuulemma ihan parin päivän sisällä tapahtunut.
Hän kuitenkin loppujen lopuksi katkaisi välit tyttöön.
Sitten alkoikin jatkuva hiillostaminen siitä miten olen voinut tehdä tämän hänelle..
Taas jälleen annoin periksi. He ovat taas ystäviä.
Tällä tyttöystäväni kohteella kuulemma ei ole tunteita tyttöystävääni kohtaan, kysyin ihan itse häneltä.
En tiedä mitä helvettiä pitäisi tehdä, tää on repinyt mun itsetunnon aivan nollille, koska ennen tätä suurta paljastusta tyttöystäväni kehui aina miten kaunis, laiha ja hyvännäköinen tämä tyttö oli.
Ratkesin ryyppäämään. Se tuntuu ainoalta tavalta olla ajattelematta asiaa, ja tiedän senkin olevan väärä tapa.
Minulla on aikasemmin ollut alkoholin ja päihteiden kanssa ongelmia, myös yhä kituva syömishäiriö painaa taustalla, ja mielialalääkkeitäkin olen joutunut syömään jo toista vuotta.
En koskaan pystyisi jättämään tyttöystääväni, vaikka hän pettäisi minua silmieni edessä jonkun kanssa, tai tappaisi vaikka oman äitini.
Saattaa kuulostaa sairaalta mutta kuten on sanottu; rakkaus on hassu helvetti.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuulostat olevan niitä ihmisiä joita pitää polkea aivan mutiin saakka, ennen kuin nämä tajuavat oman parhaansa, ja irtoavat epäterveestä suhteesta. Kyseenalaistat jo nyt hyvin, muttet ole tarpeeksi matalalla noustaksesi ylös. Likka vetää sinua ihan satasella, koska sinä sallit sen. Todellakin kaverit on kavereita, mutta tässä ei ole siitä kyse, koska hän on ihastunut tyttöön.
Kyse ei ole siitä mitä tyttösi tekee. Kyse on siitä mitä sinä teet. Katsotko vain sivusta kun sinua poljetaan ja heittäydyt marttyyriksi? Vai otatko oman elämäsi ohjat takaisin itsellesi ja pistät tyttösi ruotuun?
Äh, ehkä annoin itsestäni turhan "uhrimaisen" kuvan.
En todellaakan ole itse mikään puhdas pulmunen, ja tyttöystäväni todella haluaa olla kanssani.
Ainakin hän sanoo niin... Miksi hän muuten niin sanoisi? Riitelemme kuitenkin aika paljon eikä koko suhde nyt mitään ruusuilla tanssimista ole ollut..
Minkä sitä voi jos ihastuu toiseen :( Tiedän kuitenkin ettei tyttöni minua pettäisi tai mitään mutta enemmän tää on nyt just vienyt mun itsetuntoa, jota ei koskaan paljoakaan ole ollut..
Antamalla asioita ns. periksi säästyn monelta riidoilta.
Molemmat kun haluaisivat saada tahtonsa läpi, en vaan haluais kokoajan tapella..
Mitä muka voisin tehdä? :(
Ensinäkin teillä on pirunmoinen valtataistelu käynnissä. Mitä enemmän annat periksi, sitä vaikeampaa sanan sanominen myöhemmin on. Lähdet sutta pakoon, tulloo karhu sylliin. Sanat ja teot ovat kaksi eri asiaa. Ihminen voi sanoa vaikka mitä (kuten että haluaa olla yhdessä) mutta TEOT mitkä hän tekee parisuhteenne eteen tai sitä hajottaakseen kertovat totuuden. Mistä tiedät ettei tyttösi pettäisi? Haluatko uskoa niin, vai uskotko todella? Katsos, sivusta katsottuna tuossa on kaikki petoksen ainekset ilmassa.
Mitä sitten voit tehdä? Toimi kuten uhmaikäisen kanssa. Mikäli hän vetää itkupotkuraivarit, sinä kestät sen. Kesti se kaksi tuntia, kaksi viikkoa tai kaksi kuukautta. Et anna myöten, ellei hän neuvottele, ilman kiristystä, ilman huutamista. Vaatii malttia, vaatii piiiiitkäää pinnaa. Mutta sillä keinoin alat saamaan tyttösi arvostusta takaisin kun et käyttäydy kuten lapatossu vaan kuin MIES joka välittää naisestaan eikä aio jakaa tätä toisten kanssa! Vaikeaa? Kyllä ja aina vaikeammaksi menee mitä kauemmin annat periksi jatkuvaa riitaa välttääksesi.
Olet antanut liikaa anteeksi, valheita ja ties mitä. Näin tekemällä olet hyväksynyt tyttösi käytöksen ja "antanut valtaa hänelle". Nyt sen takaisinsaaminen ja balanssin löytäminen on paljon vaikeampaa.
"Pidin häntä aina täydellisenä, epäitsekkyytensä ja ymmärtäväisyytensä vuoksi." ja "Noin vuosi seurustelumme jälkeen alkoi paljastua kaikkia hänen salaamiaan asioitansa.." Nämä eivät sovi samaan ihmiseen. Hyväksy ettei tyttösi ole todellisuudessa sama kuin mielikuvissasi.
Älä silti luovuta taistelutta, onhan kyseessä kihlaamasi nainen. Nyt vaaditaan henkistä kanttia, rajojen vetämistä ja taistelumieltä. Potki se sisäinen lapatossu jonkun toisen riesaksi ja nouse ylös! Erokin on ansaittava, vasta kun olet tehnyt kaiken voitavasi suhteen eteen, eikä asiat etene, silloin lyö hanskat tiskiin. Minusta tilanne ei ole toivoton, mutta likka tarvitsee kunnon kurinpalautuksen. Kihlatulle ei valehdella, eikä vinguta jos tämä kieltää pitämästä yhteyttä ihmiseen johon daami on ihastunut! Joku roti sentään!
Nyt miettimään. Haluatko olla koko elämäsi juuri tämän tytön kanssa? Toisin sanoen onko teillä tulevaisuutta? Miettikää tätä yhdessä. Jos jompikumpi ei pysty kuvittelemaan, että olette yhdessä vielä esim. 10 vuoden jälkeen, miksi turhaan jatkaa?
kaikki lähtee siitä että sun pitäis olle ensin hyvä itselles...jätä tollanen daami joka käyttää sun lojaliteettiä surutta hyväkseen...on tehnyt jo kauan ja kunnioitusta ei sinuun löydy pätkääkään...surullista.Parisuhteen ei kuulu mielestäni olla tuolainen ja anteeksiannollakin joku tolkku...tiedät itsekkin ettei se peli muutu tuosta...mieti asiaa omallta kannaltasi ja mitä odotat suhteelta ja ole itsellesi rehellinen...toivottavasti viisastut ja arvostat itseäsi ja löydät vierellesi arvoisesi elämänlangan....ole vahva ja hyvää kesää
liekö tällä nyt väliä vai ei mutta en ole mies vaan ihan nainen.
olen miettinyt tätä helvetin paljon ja haluan hänen kanssaan yhteisen tulevaisuuden, olen käynyt naisia tarpeeksi läpi elämässäni ja nyt on löytynyt se jonka kanssa haluan vihdoin asettua aloilleni..
vaikka tämä saattaisi kuulostaa siltä että tyttöystäväni olisi joku maailman kauhein ihminen, ei se ole ihan niin.
kun kysyin häneltä miksi hän valehteli esimerkiksi kaikki ne asiat menneisyydestään, hän vastasi että luuli etten olisi kiinnostunut hänestä jos hän olisi kertonut omasta tylsästä itsestään..
hän on kertonut myös olevansa patologinen valehtelija, ja valehtelee pienimmistäkin, aivan arkisista asioista..
ja sinä haluat elämää patologisen valehtelijan kanssa? Tiedät siis ettei voi luottaa missään asiassa häneen. Valehteleeko kaikesta? Onko rakkautta ilman luottamusta?
Tietenkin jolloin tasolla luotan häneen, mutta tottakaihan se on vaikeaa.
Ei enää valehtele kaikesta, kun on myöntänyt kaiken..
Rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta, ja enemmän luotan häneen kun itseeni..
Ehken ole ollut tarpeeksi kaunis, laiha ja täydellinen tyttöystävä joten voi olla että minun vikani kun puoliso vilkuilee muita naisia..
Haluaisin kuitenkin pitää hänet, ja olen valmis uhraamaan mitä vaan saadakseni hänet pysymään kanssani aina =(
"Ehken ole ollut tarpeeksi kaunis, laiha ja täydellinen tyttöystävä joten voi olla että minun vikani kun puoliso vilkuilee muita naisia.." No justiinsa. Tuo ajattelumalli on ihan päin honkia. Otat kaiken niskoillesi kun et millään suostu näkemään vastapuolessa mitään vikaa. No, tyylinsä kullakin mutta älä esitä marttyyria, kerjäät asenteellasi vaikeuksia ja itse olet valintasi tehnyt. Ellei tämä ole provo kuten alan epäillä.
en yritä millään tapaa provosoida, enkä tahallani itseäni miksikään marttyyriksi tee.
olen pohjimmiltani luonteeltani voimakastahtoinen ja temperamenttinen, mutta en niinkään tyttöystävääni kohtaan, alussa suhteessamme minä olin se jonka sana oli suurinpiirtein laki, tein päätökset ja muru vain myötäili hiljaa.
nyt hän on kai sitten jostain saanut rohkeutta itselleen vastustaa minua, ja hämmestyneenä olen vain ajatellut että parempi olla tekemättä riitaa..
vaikea olla syyttämättä itseään, ja sekin että tyttöystäväni on kehunut tämän ihastuksensa minulle maasta taivaisiin ei kauheasti paranna oloani.
jotenkin on vaan luonnollista tuntea että vika on itsessä että enkö kelpaa tälläisenä, ja jos en niin millainen sitten pitäisi olla?
kuulostan aivan idiootilta :D
Kyllä, kuulostat idiootilta mutta et taida kuitenkaan sellainen olla. Jatkotekstisi aukaisevat mukavasti asetelmaa, jos sinä ollut alussa ns. perheen pää ja nyt toinen pistää kampoihin niin hämmentäähän se ja hämmentynyt ihminen tuppaa menemään ns. lukkoon. Mitäs nyt? ... Etsippäs taas sitä voimakastahtosta emäntää sieltä sisikunnasta, unohda itsesyytökset ja anna palaa, kyllä se tuosta suttaantuu.