Tapasin elämäni miehen 17 vuotiaana, mies oli minua 13 vuotta vanhempi. Tarinan alku oli kuin satukirjasta, pelkkäää hurmosta ja himoa monta vuotta...ja nyt, 8 vuotta myöhemmin, olemme olleet onnellisessa avioliitossa vuosia ja meillä on kaksi maailman suloisinta tytärtä.
Nyt on kuitenkin ero edessä. Syy: ei tietoa.. Niin tässä kai se ongelma onkin, olen tehnyt kaikkeni, antanut koko elämäni, sieluni, ruumiini ja huomioni rakastamalleni miehelle, ja se ei riitä hänelle. Mitä helvettiä? Voiko ihmistä vain lakata rakastamasta, jos on tämän kanssa viettänyt kuin pilvissä nämä yhteiset vuodet? Ja vielä yhteiset lapsetkin.. En ymmärrä.
Tässä oli tausta. Nyt tulee purkaus. Nimittäin, en pelkästään rakasta perhettäni, vaan arkea jonka jaoin heidän kanssaan. Rakensin elämäni heidän varaan. Mieheni oli töissä, minä hoidin kotia ja lapsia. Mieheni teki pitkiä työmatkoja ja oli usein paljonkin pois kotoa. Tämä oli raskasta meille kaikille mutta pakollista. Olihan hän ainut joka taloon leivän toi. Myönnän että se oli ehkä virhe minulta. Lukiosta tuli ällän paperit ja oikis oli odottamassa, mutta minä halusin toteuttaa unelmaani, joka oli oma vanha talo maalta. Suunnittelin, sisustin, remontoin, hoidin pihaa ja kasvimaata -siis rakensin yhteistä kotiamme, jossa molemmat olisimme viihtyneet ikuisesti. Sain kaiken - ja nyt menetän kaiken.
Ongelmani, mitä päätin tulla tänne puimaan on siis se, että on se niin väärin että menetän taloni, jonka henki on ainoastaan minun rakentamaani, jota arvostan ja rakastan ja jumaloin enemmän kuin kukaan muu tässä välillä niin epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Se talo ei olisi mitään ilman minua. Se oli minun unelmani ja nyt joudun luovuttamaan sen, ja joku seuraava mieheni akka tulee ja asuu minun tapetoimissa huoneissa. Ajatuskin pistää vihaksi, mutta enemmänkin suruksi ... :(
Mies ja talo on menetetty. Lapset tulevat elämään risaista elämää matkatessa vanhempien välillä. Se on tässä tarinassa kaikkein surullisinta.
Noh ehkä olin naiivi kun teininä ihastuin ja rakastuin mieheen joka tarjosi kaiken mistä vain unelmoida saatoin ja nyt olen puilla paljailla. Ei koulutusta, työtä, miestä, taloa..
Taisin saada kaiken liian nopeasti -mutta kadotin ne vielä nopeammin. Samanlaista miestä en tule ikinä löytämään, hän oli minulle se oikea, mutta toivottavasti löydän silti onnen.
Nyt on kuitenkin ero edessä. Syy: ei tietoa.. Niin tässä kai se ongelma onkin, olen tehnyt kaikkeni, antanut koko elämäni, sieluni, ruumiini ja huomioni rakastamalleni miehelle, ja se ei riitä hänelle. Mitä helvettiä? Voiko ihmistä vain lakata rakastamasta, jos on tämän kanssa viettänyt kuin pilvissä nämä yhteiset vuodet? Ja vielä yhteiset lapsetkin.. En ymmärrä.
Tässä oli tausta. Nyt tulee purkaus. Nimittäin, en pelkästään rakasta perhettäni, vaan arkea jonka jaoin heidän kanssaan. Rakensin elämäni heidän varaan. Mieheni oli töissä, minä hoidin kotia ja lapsia. Mieheni teki pitkiä työmatkoja ja oli usein paljonkin pois kotoa. Tämä oli raskasta meille kaikille mutta pakollista. Olihan hän ainut joka taloon leivän toi. Myönnän että se oli ehkä virhe minulta. Lukiosta tuli ällän paperit ja oikis oli odottamassa, mutta minä halusin toteuttaa unelmaani, joka oli oma vanha talo maalta. Suunnittelin, sisustin, remontoin, hoidin pihaa ja kasvimaata -siis rakensin yhteistä kotiamme, jossa molemmat olisimme viihtyneet ikuisesti. Sain kaiken - ja nyt menetän kaiken.
Ongelmani, mitä päätin tulla tänne puimaan on siis se, että on se niin väärin että menetän taloni, jonka henki on ainoastaan minun rakentamaani, jota arvostan ja rakastan ja jumaloin enemmän kuin kukaan muu tässä välillä niin epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Se talo ei olisi mitään ilman minua. Se oli minun unelmani ja nyt joudun luovuttamaan sen, ja joku seuraava mieheni akka tulee ja asuu minun tapetoimissa huoneissa. Ajatuskin pistää vihaksi, mutta enemmänkin suruksi ... :(
Mies ja talo on menetetty. Lapset tulevat elämään risaista elämää matkatessa vanhempien välillä. Se on tässä tarinassa kaikkein surullisinta.
Noh ehkä olin naiivi kun teininä ihastuin ja rakastuin mieheen joka tarjosi kaiken mistä vain unelmoida saatoin ja nyt olen puilla paljailla. Ei koulutusta, työtä, miestä, taloa..
Taisin saada kaiken liian nopeasti -mutta kadotin ne vielä nopeammin. Samanlaista miestä en tule ikinä löytämään, hän oli minulle se oikea, mutta toivottavasti löydän silti onnen.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Ymmärrän, että nyt koskee ja lujaa mutta yritä silti ajatella lapsiasi. Sure taloa myöhemmin, nyt on tärkeintä saada lapsille turvallinen ympäristö sillä heistä olette miehesi kanssa vastuussa hautaan saakka. Itsesi kannalta olisi tärkeää saada selville eron todellinen syy oli se mikä tahansa, toinen nainen, kyllästyminen tai jotain muuta. Onko ero todella ainut vaihtoehto, vai suostuisiko puolisosi kenties parisuhdeterapiaan tai muuhun? Konkreettisista asioista, et mainitse lastesi ikää mutta nyt olisi hyvä aika opiskella uudelleen johonkin mieluisaan ammattiin. Ei paljoa lohduta, mutta varmasti elämäsi löytää uudet uomansa. Nyt on vain etsikkoaika menossa.
...Mul tuli myöskin surullinen olo puolesta..
Olen itse eronnut myös, mutta erosin omasta halusta...Ei helppoa..mut selvitty!
Voimia sinulle..ja kyl sulle vielä elämä hymyilee...
..paljon aurinkoisia päiviä sinulle ja lapsille.
Olet nuori vielä. Aloita opiskelu ja suunnittele elämäsi uudestaan. Missä tahdot olla viiden vuoden päästä? Aseta tavoitteita ja sopivia välietappeja, pyri aina eteenpäin. Älä anna tuollaisen miehen lannistaa, hän ei ollut arvoisesi. Opi kokemuksistasi äläkä syytä itseäsi mistään. Muutaman vuoden päästä tämä elämänvaihe on vain muisto joka parhaassa tapauksessa tuntuu jonkun toiselta.
Tosiaan, kiitos asiallisista kommenteista.
Ja kyllä, tärkein asia minulle elämässäni ovat lapseni. Pidän huolen että tarjoan tyttärilleni mahdollisimman hyvän ympäristön elää, erosta huolimatta. Ja siis jos se minusta olisi kiinni, en eroaisi, koska minä olen aina ollut onnellinen avioliittooni. Mutta ei se tietenkään toimi, jos mieheni ei onnea kanssani jaa. En vain ymmärrä sitä...:( Olisin valmis kyllä mihin tahansa että asia ratkeisi. Terapia ihmisiä emme oikein ole, en oikein usko sen tehoon tai toimivan meidän tapauksessa, mutta olisin silti valmis yrittämään sitäkin. Olemme kuitenkin mieheni kanssa keskustelleet asiasta niin paljon, mutta kun nytkin ajattelen, mitään vastausta/syytä eroon en ole saannut.
Jos olisi edes se toinen nainen...kertoisi vain minulle, tuntuu ettei totuuskaan loukkaa minua yhtä paljon kuin tämä tietämättömyys miksi. Kai nyt olisi perusteellisen itsetutkiskelun aika.
Kiitos teille vinkeistä ja tuesta. Vaikka sanoin etten ole "terapia ihminen", eli en haluaisi jakaa omia avio-ongelmiani tuntemattoman kanssa, tämä anonyymi keskustelu ihmisten kanssa, joilla on ehkä vastaavia kokemuksia ja neuvoja, tuntuu niin paljon paremmelta. Kiitos teille.
Ero tuli, mutta tiesin että teen kodin mieleisekseni vaikka roskakopista. Muutin vuokralle ja tein ihanan kodin lapsilleni ja itselleni. Nyt on hyvä olla.
Ero on aina paskaa ja varsinkin jos se tulee puun takaa.
Talo on kuitenkin vaan talo. Eloton ja tunnoton.
Sun ja lastesi hyvinvointi on tärkeintä.
Kyllä te pärjäätte ilman miestäkin ja ainahan noita on maailma pullollaan.
Voimia jaksamiseen :)
En minä ketä tahansa miestä halua. Parempaa en voisi löytää kuin tämä nykyinen-entinen.. Ei ole edes mitään mieltä etsiä uutta. Jos tulee vastaan niin tulkoot mutta jahtia en aloita. Ja jos totta puhutaan, minulla on pieni toivo jäljellä että rakkaani tulisi vielä järkiinsä ja ottaisi minut takaisin. Oli se sitten huomenna tai vuosien päästä. Minä elän ensimmäisenä lapsilleni ja sitten hänelle. Ikuisesti. Piste.
Ja taloni ei todellakaan ole pelkää talo.. minulle se on täynnä muistoja elämäni tärkeimmistä hetkistä läheisten seurassa. Täynnä tunnetta ja nuoruuden toteutettuja haaveita. :(
Mutta kiitos että kommentoit! Hyvä kuulla että tästä helvetistä voi selvitäkkin...:) Ja voimia myös sinne!
Keväällä mieheni ilmoitti muuttavansa pois. Hänellä oli suhde, joka jatkuu edelleen. Hän ei ensin halunnut sitä edes tunnustaa, mutta äkkiähän se paljastui. Itse olin aivan shokissa ja vasta oikeastaan nyt alan ymmärtää mitä on tapahtunut. Itse jouduin luopumaan kesäpaikasta, joka oli minulle rakas. Ensin ajattelin, etten selviä siitä, mutta nyt alkaa itse asiassa tuntua siltä etten edes halua sinne muistojen joukkoon. Koti tuntuu kodilta vasta kun siellä on muistoja. Saat siis uuden kodin ja elämänkin kunhan maltat antaa ajan kulua ja tulee niitä uusia muistoja.
Mitä tuohon miehen takaisin odottamiseen tulee. Yritä päästää irti. Hän tulee takaisin jos tulee ja sinä otat hänet jos otat, mutta sillä välin keskity lapsiisi ja itseesi. Elä nyt vain lapsille ja itsellesi, niin mieskin huomaa, että et ole hänestä riippuvainen. Se tekee miehille hyvää, kun ymmärtävät sen. Saattaa, jopa tulla juoksujalkaa takaisin...
Tiedän kokemuksesta, että rakkaus laimenee ja loppuu..meillä se kävi 15 vuodessa.
Ei auta terapiat, eikä muu..ihminen muuttuu liikaa.
Tuosta rakkaasta talostasi..onko sinun pakko siitä luopua..?
Oletko ajatellut ottavasi vaikka ensin hoitolapsia? Alkavasi perhepäivähoitajaksi? Tai jotain muuta?
Itse aikanani myös erottuamme en lähtenyt talostamme mihinkään! Ukon uusi nuori naisystävä ei olisi ollut sen arvoinen asia, että koko maailmamme olisi lasten kanssa särkynyt vaan taistelin.
Ukon panin odottamaan rahojaan, että sain asiani kuntoon ja aloin perhepäivähoitajaksi kurssin jälkeen.
Sitten otin lainan ja ostin ukon talosta ulos, taistelun jälkeen aika halvalla...Olen yksinhuoltaja, joten tulin sitten elatusmaksuissa vastaan ja mies katsoo lapsia, kun haluaa.
Kesäisin ja lomilla otan ystävieni lemmikeitä hoitoon, joten siitäkin saan lisätuloja..
Ei kannata antaa heti periksi vaan miettiä, miten saa asiansa pysymään mahdollisimman samanlaisina lastenkin takia. Miksi tekisit miehesi mieliksi? Hänhän se pilasi yhteiselonne?
Ukko löysi uuden elämän, joten hän menköön...minä halusin pysyä entisessä ukon kanssa tai ilman.
Nyt 5 vuoden jälkeen olen löytänyt uuden miehen, katsotaan miten käy.
Tsemppiä!
aion sanoa, ei varmasti miellytä sinua... Nimittäin: ei koskaan, ei milloinkaan pitäisi rakentaa elämäänsä toisen ihmisen varaan eikä alkaa elämään toisten ihmisten kautta. Onhan se "jaloa" - mutta maailma vaan ei vastaa huutoosi ja korjaa kaikkea ennalleen, jos ne muut täydellisen palapelin palaset eivät haluakaan olla enää osa sinun elämäsi palapeliä.
Itse asuin vielä pari vuotta sitten unelmieni talossa - siinä, joka oli rakennettu "loppuelämäksi". Se "loppuelämä" vain ei mennyt niin kuin suunniteltiin ja nyt asun toista kesää tyttäreni kanssa rivitalonpätkässä - josta, kumma kyllä, on tullut minulle nyt jo hyvin rakas, Koti isolla koolla.
Joskus elämä koulii rankemmalla kädellä ja ottaa meiltä meille rakkaimpia ja tärkeimpiä asioita ja ihmisiä kyselemättä, haluammeko niitä antaa... Minulta meni lyhyen ajan sisällä äiti, avioliitto, koti ja työpaikka. Silti elämä jatkuu ja aina vain vahvemmaksi on käynyt se fiilis, että kun pärjään omillani ja vastaan itse täysin omasta elämästäni, niin siinä on ennemmin tai myöhemmin tilaa myös uudelle ihmissuhteelle. Kiirettä sellaiseen ei ole, tulee, jos tulee. Elämä tyttären kanssa kaksin on ihan mukavaa ja isänsä kanssa meillä on hyvät välit eli jos tarvitsen jotain käytännön apua huushollissa, hän kyllä auttaa - noo, sen verran ylpeää sorttia olen, etten helpolla apua pyydä :-)
Mitä tulee lapsiin, niin vanhempien tehtävä on tehdä erosta - joka joka tapauksessa on iso mullistus - edes suht siedettävä. Sanot, että lapset tulevat "elämään risaista elämää" - no varmasti tulevatkin, jos sinä äitinä lähdet heidän elämäänsä eteenpäin viemään tuolla asenteella = elo on pelkkää kurjuutta. Vaikka sinun unelmasi ovat nyt pirstaleina, sinun on nyt vaan otettava itseäsi niskasta kiinni ja kasvettava ihmisenä ja äitinä tilanteen tasalle! Ei siinä auta mitkään itku-potkukohtaukset, että minä en tätä halunnut, vaan pakko on ottaa lusikka kauniisti käteen ja yrittää ammentaa uudenlaisesta elämän sopasta edes jotain "sattumia".
Olet edelleen nuori ja ilmeisesti lahjakaskin, joten vaikka olet toiminut väärin rakentaessasi elämäsi toisen varaan, et ole aineellisesti menettänyt vielä mitään. Eron jälkeen hanki ensimmäiseksi ammatti ja ala sen jälkeen siitä saamillasi tuloilla rakentaa itsellesi ja lapsillesi unelmakotia. Sen tehtyäsi voit rakastua ja erota vaikka kuinka monta kertaa, etkä joudu enää menettämään kotiasi.
Suurelta ja ainoalta oikealtakaan tuntuva rakkauskaan ei välttämättä kestä. Sen sijaan ystävyyssuhteet ja omat harrastukset voivat kestää läpi elämän ja niistä on valtava apu, jos ero tulee. Niitä kannattaa siis vaalia suhteessakin. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö rakkauteen pitäisi uskoa aina uudestaan. Jos ei uskalla uskoa, rakastaakin puoliteholla. Mutta rakastaminen ei tarkoita sitä, etteikö vois olla samalla omia juttuja, se voi jopa tuoda suhteeseen mielenkiintoa enemmän kuin se, ettei toinen näe ja koe mitään yksin vaan kököttää vain miestään hoivaamassa ja tälle elämässä.
Suhun varmasti sattuu, kun miehesi tuo uuden naisen unelmataloonne. Mutta suhun tulis sattumaan joka tapauksessa, vaikka se veis sen pahaiseen parakkiin. Ei miehesi tuleva uusi nainen ole sua pahempi eikä syy sun eroon, jos sellainen tulee, joten älä pura erosta johtuvaa vihaa häneen.
Miksi luopuisit talostasi?
Paa ukko meneen siitä ja kuittaa elarit sillä!
Hanki joku jobi ja ala elään köyhemmästi, elämänlaatu voi silti parantua!
Miksi ukkos pitäs saada talo jonku bimbon kanssa? Ostakoon uuden...
Voit olla erossa vailla ukoltas kuitenkin elaria aluksi itelles, kun olet uhrautunut kodin ja lasten hoitoon aikas, etkä ole joutanut hommaan ammattia itselles.
Otappa soskuun yhteyttä...
mutta ei kannattais neuvoa ketään, kun ei selvästikään tiedä asian laitoja...
Ei ukkoa niin vaan "panna menemään ja kuitata elareita" - ei tosiaan, vaan niin voi tehdä, jos kumpikin osapuoli siihen suostuu. Ihannetilanne tietysti olisi, jos noin on, mutta käytännössä useimmiten menee niin, että se, jolla on varaa lunastaa toinen ulos, asuntoon jää. Tai sitten myydään koko paska ja rahat puoliksi.
"Hanki joku jobi" - no just! Tässä maassa on työttömänä porukkaa kuin meren mutaa huolimatta pitkistä koulutuksista ja laajasta työkokemuksesta, joten ei paras mahdollinen neuvo tämäkään ihmiselle, jolla ei ole koulutusta eikä työkokemusta.
"Miksi ukkos pitäis saada talo..." - jospa ukolla on siihen varaa? Kandee miettiä, kannattaako ottaa ukolta kohtuukorvaus talosta osituksessa vai myydä se vieraalle ja mahdollisesti saada huonompi hinta..?
Ja mitä tulee elarien vaatimista itselle... Kukaan ei pakota ketään uhrautumaan kodin ja lasten hoitoon, vaan elämä on täynnä valintoja! Aloittaja on nuorena idealistina tehnyt tuon valinnan, ikävää vaan, että satu sai erilaisen lopun kuin toivottiin.
Perehdyppäs lakiin edes vähäisen..ei kannata tulla sössöttään omia luulojaan!
Minä ainakin sain eron jälkeen "hyvitystä" exältä tuomioistuimen päätöksellä, kun olin hoitanut lapset ja kodin miehen tienatessa ja opiskellessa, enkä täten ollut päässyt omaa ammattia hankkimaan.
Rahaa tuli mieheltä sen aikaa, että sain omat opiskeluni päätökseen ja pääsin ekaan työpaikkaan.
Eli pääsin uuden elämäni alkuun. Lapsista mies maksaa elarit niiden täytettyä 18 saakka.
Muutenkin tuollainen asenne, ettei mikään kannata, on aivan käsittämätöntä!
Töitä saa, jos vaan haluaa!!
Hei!
Älä tyydy arvailuun mikä on miehesi syy erota sinusta, vaadi vastaus. Noin. Niin yksinkertaista se on. Äijä on velvollinen avaamaan suunsa mikäli itseään miehenä pitää ja sellaisena haluaa itseään muidenkin pitävän. Yritä saada hänet mukaan terapiaan selvittämään tilanteenne ja siihen johtaneet taustat. Älkää turhaan pitäkö itseänne ammattiauttajia parempina... :-) Mikäli hän on lapsellisen jääräpäinen ja kieltäytyy, mene sinä. Saat tukea ja apua ajatustesi selvittämiseen. Usko minua. Minäkin olen käynyt, samanlaisesta asenteestani kuin sinulla huolimatta, työpaikkapsykologini luona ja mieleni ja monet asiat kirkastuivat kovasti.
Olet vielä nuori... :-) Ällänpaperisi ovat sinulla tallella eikä mikään estä sinua ryhtymästä opiskelijaksi ja hoitaa lapsesi siinä sivussa, eiväthän he enää vaipoissa kulje. Kaikki on sinulla vielä edessä, hyvä ihminen, koulutus, työ ja... mies, totta kai!
Mies, joka ei sinua arvosta ei ole varauksettoman ihailusi arvoinen. Olkoot hän fiksu ja filmaattinen, mutta jos teillä ei ole syvällistä yhteyttä, sielujen sympatiaa ei teillä ole sellaista mitä kaivata. Kun juristin paperisi saat käteesi, luot omaa uraasi ja hankit itse oman kotisi muistat nämä päivät osana elettyä elämääsi kuitenkin uudesta arjestasi nauttien.
Juristeilta opit sen, "ettei ole mitään niin surkeaa kuin juristi joka ajaa itse omaa asiaansa..." ;-)
Tämä viittauksena siihen " terapia ihmisiä emme oikein ole"... -lauseeseesi. :-)
Avioliittosi vaikuttaa kulissiavioliitolta. Kaikki ulkoiset puitteet kunnossa. Kerrot että miehesi oli paljon poissa työmatkoilla. Tutustuitte kun olit 17 v. Olit kyllä tuolloin ihan lapsi vielä. Miehesi oli 30 v ja jo aikuinen. Olet varmasti muuttunut enemmän näiden 8 vuoden aikana kuin miehesi. Uskon että tämä on syynä eroon. Teillä ei ole oikeasti mitään yhteistä. Hurmos ja himo ei monta vuotta kestä.
Toisaalta tuntuu typerältä eroaminenkin jos kaikki on niinkin hyvin kuin kerroit. Uskon että miehelläsi on uusi suhde josta hän ei ole kertonut.
En oikein kyllä ymmärrä kuinka joku 30v. aikuinen mies alkaa seurustelemaan 17v tytön kanssa, ja päinvastoin ? Emmehän me elä missään Pakistanissa. Olen itse mies ja vaikka nuoret tytöt ovat ihan kivan näköisiä katsella en minä halua seurustella lasten kanssa.
Olet vielä suht nuori joten sinulla on vielä mahdollisuuksia opiskella ja hankkia muuta sisältöä elämään kuin miehesi. Elämä on vain niin raadollista että paluuta entisenlaiseen elämään sinulla tuskin on.
Prinsessa Ruususen unestasi. On totta, että olet ollut hölmö, kun et ole hankkinut itsellesi ammattia. Tilanteen voi vielä korjata. Jos olet oikikseen aikaanaan päässyt, niin sinulla on käsittääkseni siellä opiskelupaikka edelleen. Selvitä asia. Sen jälkeen rupeat hommaamaan asuntoa ja hoitopaikkoja lapsillesi tulevasta opisekelukaupungista. Keskityt aluksi vain itseesi ja lapsiin. Anna talon mennä. Pidä kuitenkin puolesi omaisuutenne suhteen. On helpompaa, jos on omaisuustta. Olet panostanut monta vuotta elämästäsi perheeseenne miehen voidessa tehdä uraa. Se pitäisi huomioida osituksessa.
Voihan olla, että mies ei halua taloa ja se pistetään myyntiin ja sinne muuttaa joku mukava perhe.
Kysypäs napakasti mieheltä onko hänellä joku toinen ? Jos hän on ollut paljon poissa kotoa, se voi olla mahdollista.
Terapiaankin kannattaa mennä vaikka yksin.
Sure surusi ja jatka eläämääsi.
Huh, paljon tullut kommenttia...kiva juttuhan se on. :) Pitää vain selventää pari asiaa..
Tosiaan, mieluummin talo miehelle kun itselläni ei siihen varaa ole. Esikoisemmekin (5 vuotta) on niin tottunut pihapiiriin ja haluaisin että kuopuskin oppii tuntemaan paikan johon syntyi. Ja tuntemattomille emme sitä ainakaan myy, se on vissi, molempien ehdoton mielipide. On siis miehellenikin tärkeä paikka kyseessä..ja kun oikeastaan se on hänen sukutilansa entisellä tontilla, joten siinä toinen syy miksi miehelle jää. Sanoi kyllä että olen aina tervetullut kylään..en tiiä pystynkö ex-vaimona. Hyi vihaan koko sanaa, säälittävää olla eronnut. Onneksi saan pitää joitakin tunnearvoisia huutokaupasta hankittuja huonekaluja ja esineitämme, vaikka kyllä risoo että ne erotetaan paikasta mihin ne sopii täydellisesti.
En tosiaankaan ala mitään elatusmaksuja vaatimaan. En halua olla hänestä taloudellisesti riippuvainen eron jälkeen. Hän elätti minut ennen rakkaudesta, siihen suostuin, mutta jos se loppuu, niin niin loppuu myös elatus. Hän hoitaa lapset omilla rahoillaan ja minä omilla. Ainoastaan miten tulen olemaan hänestä riippuvainen on tunteellisesti. Kaipaan häntä joka hetki jo nyt.
Joku väitti että opetan lapsilleni väärää asennetta elämään. En todellakaan ajattele että elämä on pelkkää kurjuutta. Ei tosiaankaan. Olen nauttinut joka hetkestä ennen tätä eroa. Minua on aina kutsuttu ikuiseksi haaveilijaksi, mutta en näe siinä mitään pahaa. Olen kokenut niin paljon onnea ja rakkautta. Nyt olen vain hämmentynyt mihin rakkaus katosi mieheni sydämestä.
Joku taas neuvoi herämään ruususen unestani, ja ihan totta, en tosiaankaan aio herätä siitä. Minä unelmoin edelleen ja tulen aina unelmoimaan, romantikko kun olen. Mitä oikikseen tulee, halusin sinne koska tiesin pääseväni sinne helposti ja saisin ammatin josta tienaa hyvin, jotta toteuttaisin unelmani -mikä oli se talo. Raha vaan on aina ollut tärkeä välinearvo minulle. Surullista ehkä joidenkin mielestä, mutta se vaan on fakta että unelmani vaati rahaa. Ja kun tilanne oli se, että pystyin valitsemaan opiskelun sijasta heti unelmani, niin kuuntelin sydäntäni. Ja nyt varmaan luulette että tein päätöksen liian nopeasti, enhän ollut tuntenut miestäni pitkään, mutta ei, oikikseen olin menossa 2 vuotta lukion jälkeen, sillä me matkustelimme ympäri maailmaa. Siinä ajassa opin tuntemaan hänet.
Kaikista eniten ihmetyttää kommentit jotka kommentoivat meidän ikäeroa ja kuinka lapsi olin kuinka me tapasimme. No, te ette minua tietenkään tunne, mutta olen kuopus ja aina elänyt vanhempien ihmisten ympäröimänä. Perheelleni ei tullut yllätyksenä että seurustelin itseäni vanhemman miehen kanssa. Ja minusta se on edelleen luonnollista, että vaimo on nuorempi, jotakin ne osaa siellä Pakistanissakin, niin kuin vertasit. En minä kuitenkaan sakkolihaa ollut. Ja meillä on mieheni kanssa niin paljon yhteistä, unelmat, arvot, mielenkiinnonkohteet, kaikki. Erilaisuus kiehtoo, mutta samanlaisuus pitää yhdessä? Ei meidän tapauksessa sitten kai, valitettavasti.
Jaa että kulissiavioliitto? No kun minä tarkastelen sitä, niin sanoisin että elimme täydellistä avioliittoa -tähän päivään saakka. Siksipä tämä nykyinen tilanne potuttaa niin pirusti, koska en tiedä mitä tapahtui.
En mene terapiaan, kun kerta mieheni ei siitä innostu myöskään. Olisi säälittävää olla se, joka ei onnistunut. Mitä minä sille terapeutille sanoisin? Rahat laitan mieluummin tulevaan vanhaan pappilaani.
Ja...tivasin jälleen syytä eroon mieheltäni, veikkaanpa että toinen nainen. Ei hän sitä suoraan sano, luultavasti ei vain halua loukata minua, mutta olen siitä aika varma. En tosiaankaan syytä naista mistään, omapa on ongelmani kun en enää ollut mieheni mielestä kiinnostava ja kiehtova. Tätä olinkin aina pelännyt.
"En mene terapiaan, kun kerta mieheni ei siitä innostu myöskään. Olisi säälittävää olla se, joka ei onnistunut. Mitä minä sille terapeutille sanoisin? Rahat laitan mieluummin tulevaan vanhaan pappilaani."
Mene vain sinne terapiaan vaikka yksinkin. Ei ole mitään säälittävää siinä että ei onnistunut, rakastit sokeasti ja putosit kun toinen ei enää vastannutkaan. Mielestäni juuri siksi olisi ensiarvoisen tärkeää että kävisit terapeutin kanssa keskustelemassa tuntemuksistasi, jotta pääsisit nopeammin jaloillesi. Eivät he pure, ihan totta. :)
Miten terapeutti voisi minua auttaa? Ja missä minä edes tarvitsen apua? Taloani, miestäni, elämääni ei mikään voi tuoda takaisin.
Ihan totta, terapia ei ole minua varten.
"Jaa että kulissiavioliitto? No kun minä tarkastelen sitä, niin sanoisin että elimme täydellistä avioliittoa -tähän päivään saakka. Siksipä tämä nykyinen tilanne potuttaa niin pirusti, koska en tiedä mitä tapahtui."
Täydellistä ehkä sinulle - mutta oliko se sitä miehelle? Tapahtuiko todella "jotain" vai oliko se "jotain" siellä taustalla koko ajan ja nyt sitten tuli esiin eron muodossa? Ehkäpä mies oli alunperin otettu sinulta saamastaan huomiostaan ja luuli haluavansa kulissit pystyyn. En tietenkään tunne elämäänne, mutta kannattaisi pohtia, oliko täydellisyys sittenkin vain harhaa - ja oliko se oikeasti täydellistä sille toiselle?
Ah voi kuinka sanasi loukkaavat minua. :( Varsinkin jos ne pitävät paikkaansa...
Mutta ei, en voi sitä uskoa, tunnen kyllä mieheni ja tiedän että hän oli myös onnellinen kanssani. Ja tuntuu että ero on myös hänelle raskas päätös mutta jollakin tapaa pakko? Sanoo tekevänsä minulle palveluksen. "Tämä on meidän kaikkien parhaaksi". No ei ole lasten eikä varsinkaan minun kannalta. Toisaalta en olisi onnellinen jos miehenikään ei olisi.
Eihän olisi valehdellut minusta alusta asti. Yhteiset oli unelmat ja yhdessä niitä tavoiteltiin ja saavutettiin. Vaikka sanoin että hän oli paljon poissa, vapaa-ajan hän lähes aina tahtoi viettää perheensä kanssa. Hänelle perhe on myös elämän tärkein yksikkö. Meidän avioliitto vain toimi tähän asti kunnes hän sanoi että se on ohi. En siedä ajatusta että hän olisi ollut kanssani ilman vapaata tahtoaan, tai rakkauden takia. Aina olemme ihmettelleet ystäväpariskuntiamme jotka pysyvät yhdessä pelkästään lapsien takia, se on naurettavaa. Ihmisen pitää rakastaa ja olla rakastettu avioliitossa. Yhteinen on tämä kantamme.
Oho, tulipa kirjoitusvirheitä. Siis eli avioliitto toimi hyvin ja en siis siedä ajatusta että mieheni olisi ollut kanssani ilman vapaata tahtoaan tai ilman rakkautta.
ootko muuttunut ulkoisesti? Lihonut ehkä?
Vai tulitko miehellesi liian vanhaksi? Pitääkö vain teineistä?
Onko normaalia....?
En ole kovasti muuttunut ulkoisesti ja enkä ole lihonnut.
"Meidän avioliitto vain toimi tähän asti kunnes hän sanoi että se on ohi."
Toimi sinun mielestäsi. Sanoit uskovasi että miehelläsi on joku toinen nainen. Eikö se tarkoita että avioliittonne nimenomaan EI toiminut? Ehkä alussa, ehkä hyvän aikaa. Mutta jos olisi oikeasti toiminut, ei miehelläsi olisi ketään muuta. Ja kuka tietää kuka tietää miten pitkään hän on ollut tyytymätön, ja mitä nuo työmatkat ovat sisältäneet. Kuulostat kuin haluaisit lakaista monet asiat maton alle. Sanot että tämä mies on sinulle täydellinen ja se oikea, ja puhut talosta ja siihen liittyvistä muistoista. Et silti tunnu pohtivan että mikä meni vikaan, mitä oikeastan tapahtui. Nähdäksesi teidän molempien elämä oli täydellistä, mutta sitten tuli ero. Ei se ero noin yhtäkkiä vain tule, vaan siihen on aina syynsä.
En sano tätä ilkeyttäni vaan siksi kun vaikutat niin naiivilta.
"Kaikista eniten ihmetyttää kommentit jotka kommentoivat meidän ikäeroa ja kuinka lapsi olin kuinka me tapasimme. No, te ette minua tietenkään tunne, mutta olen kuopus ja aina elänyt vanhempien ihmisten ympäröimänä."
Mitäs tuossa nyt niin ihmeellistä on? Itse olen 30v (tosin nainen), ja kun katson 17-vuotiaita tyttöjä tai poikia niin ihan lapsiahan ne silmissäni ovat. Jos kuvittelen jotain miespuolista (30v) tuttuani 17v tytön kanssa, niin kyllä oikein pahaa tekee. Se, että on kuopus tai elänyt vanhempien ihmisten ympäröimänä ei itsessään mitenkään aikaista ihmisen kehitystä.
Hän ei nähnyt minua lapsena, vaan naisena, joka vain sattui olemaan nuorempi iältään. Kokemusta parisuhteista ja yleisesti elämästä hänellä ehkä oli minua enemmän, muttei se tarkoita ettei meillä olisi mitään yhteistä tai ettemme voisi toisiamme rakastaa. Minusta ikäero näinpäin on luonnollinen asia. En osaisi kuvitella eläväni nuoremman tai edes ikäiseni miehen kanssa.
Ja avioliiton toimivuudesta, nimenomaan puhuin omasta näkökulmastani kun sanoin sen toimivan hyvin. Toisaalta luulin myös että mieheni oli tyytyväinen. En tiedä miten löytää ratkaisu tai syy, missä meni vikaan.
Ihme juttu...Miksi jättäisi noin paljon nuoremman vaimon...?
Jospa pyytäisit vähän miettimisaika...jos sillä on joku ikäkriisi, joka menee ohi?
Rakasta se mies takaisin elämääsi..;D
Älä suotta ajattele olleesi naivi.
Jokainen haaveilee rakkaudesta ja tuohon elämään, joka sinulle oli tarjolla, olisi vanhempikin ihminen lähtenyt mukaan, ja keski-ikäiset nekin jotka eivät enää siihen usko, haaveksivat.
Ei ole mitään pahaa siinä, että koulut jäivät. Se oli valinta sinulta ja ihan hyvä valinta. Totta kai voidaan jälkiviisastella mitä tahansa, mitä olisi voinut tehdä paremmin.
Avioliittonne oli onnellinen. Et voinut mitenkään tietää, että noin käy. Vika ei ollut siinä, että jätit koulut vaan vika on siinä, että miehesi on ollut tunteittensa vietävissä nyt, sillä totuushan on, että kyllä teidän liittonne olisi pysynyt onnellisena hamaan hautaan asti jos puutarhaa vaan olisi hoidettu. Miehelläs ei oo munaa rämpiä tunneköyhempien soiden yli uskollisesti.
Raastavinta on ettei tiedä syitä. Minä luulen, että miehesi palaa vielä häntä koipien välissä takaisin. Jos hän on ollut onnellinen, se kyllä muistuu mieleen.
Voimia ja jaksamista. Kaikki menetämme jonkun unelman joskus. Sinä voit saada uuden mutta eri tavalla. Se voi vaatia työtä.
Minä erosin reilusti yli vuosi sitten. Tai minut jätettiin. Avioliittoani ja itseäni tutkaillessani näin jälkikäteen. Huomasin sloituksessasi sanan minä, liian monta kertaa. Unelmat oli sinun jne. Minä huomaan jälkeen päin ajatelleeni usein vain itseäni, en meitä. Tai toki ajattelin paljonkin. En vain muistanut sanoa sitä tarpeeksi usein ääneen.
Me olimme yhdessä yli 20 vuotta. Lapsia kaksi, ensimmäinen syntyi kun olin 17 vuotias. Viimeiset kuukaudetkin vielä luulin eläväni elämäni onnellisinta aikaa. Luulin. Kunnes ex-mieheni tylysti ilmoitti ettei tästä tule mitään. Olimme vain muutamia kuukausia aiemmin ostaneet unelmien kodin. Joka luultavasti olikin vain minun unelma.
Hän ei osannut sanoa syyksi muutakuin että häntä ahdistaa kotona. No sille ahdistukselle löytyi myöhemmin syy. Oli pettänyt minua. Löytänyt uuden rakkaan.
Maailmani romahti. Kiduin ja kärsin ja itkin ensimmäiset kuukaudet. Meni useita viikkoja ennenkuin pystyin tapahtuneesta edes puhumaan, koska aina tuli vain itkua. Silloin tuntui etten ikinä erosta selviä. Olin kuin robotti, tein työni ja kiireellä kotiin itkemään. Odotin iltaa että voisin nukkua ja aamua että pääsisin töihin.
Mietin samoin kuin sinä. En ikinä halua ketään toista miestä. Niin hyvää ei ole olemassa.
Siiten päätin että rypeminen saa loppua. Näytän että selviän ilman miestäkin. Annoin kyllä luvan itselleni että saan jatkossakin itkeä, huutaa, raivota ja kokea kaikki tunteet. Asiat on vain selvitettävä. Terapiaa en tarvinnut. Minulla on ollut hyviä ystäviä ja lapset. He ovat kuunnelleet, neuvoneet ja sanonut myös omat mielipiteensä. Eikä ne aina minua miellyttänyt mutta opin tajuamaan sen kautta että mun ajatukset ei aina olleet ne "oikeat".
Ostin ensimmäisenä uudet lakanat. Se jo piristi. En voinut nukkua yksin niissä joissa yhdessä olimme nukkuneet. Aloin suunnittelemaan jokaiselle päivälle yhden asian minkä teen toisin kuin ennen. Päätin että tästä selvitään ja nyt elän niinkuin itse olen halunnut elää. Etsin positiivisia asoita erosta. Helppoa se ei aluksi ollut. Mutta pikkuhiljaa, päivä kerrallaan..
Erosta toipuminen on vienyt vuoden. Nyt minulla on oma ihana koti. Aivan erilainen kuin aiemmat. En enää edes haluaisi asua siinä yhteisessä kodissa. On helpompaa, kun rakentaa uuden elämän, kotia myöden. Silloin vasta voi alkaa elämään sitä omaa elämää.
Elän nyt onnellista elämää. En kaipaa exääni lainkaan. Enää en edes haluaisi elää hänen kanssaan. Uutta miestä minulla ei ole, tapaillut muutamia olen. Mutta vielä en kaipaa miestä samankaton alle. Nautin kun voin katsoa tv.stä juuri sitä kanavaa kuin itse haluan =) Voin lähteä ystävän kanssa ulos, syömään jne..silloin kuin minä niin haluan. Ei tarvitse selitellä tai kysellä keneltäkään. Minua ero on kasvattanut ja opettanut valtavasti.
Sinulla on tietysti pienet tytöt joita yksin ? hoidat. Mutta he antavat sinulle voimia. Enemmän kuin vielä ehkä tajuatkaan :) Erosi ei todellakaan tule olemaan helppo. Enkä kenellekkään eroa toivo. Mutta sinä selviät siitä. Aikaa se vie. Sure kunnolla ja loppujen lopuksi sinä oletkin se vahvempi kuin miehesi.
Vielä yhden neuvon annan. Vaikka tällä hetkellä olet sitä mieltä ettet halua elatusmaksuja. Haluat ne myöhemmin. Sinä tarvitset ne rahat lastesi elämiseen. Miehesi velvollisuus on osallistua lasten elatukseen. Ja jos teillä ei ole avioehtoa, kuuluu sinulle myös talosta osuus. Tehkää kaikesta kirjalliset sopimukset ja otat sen mikä sinulle kuuluu. Mahdollisimman pian, koska myöhemmin asiat menevät vaikeammiksi vaikka nyt uskotte että pystytte asiat sopimaan kahden. Se ystävyys ym. loppuu siinä vaiheessa kun jompikumpi teistä löytää uuden kumppanin.
Toivon sinulle sydämestäni voimia ja jaksamista kaiken paskan keskellä =)
Todella harmillista! Mutta kun syntyy tänne maailmaan, tulee tyhjin käsin, kun täältä joskus lähdet ikuisuuteen, lähdet tyhjin käsin. On aivan mahtavaa että olet antanut kaikkesi perheellesi, mutta olet samalla unohtanut myös ehkä Jumalan ja hänen Poikansa Jeesuksen, sen tärkeimmän asian elämässä. Pyydä häneltä apua Jeesuksen kautta.
Minun elämääni eivät kuulu Jumala, eikä varsinkaan Jeesus.
"Mies ja talo on menetetty. Lapset tulevat elämään risaista elämää matkatessa vanhempien välillä. Se on tässä tarinassa kaikkein surullisinta. "
Voin kertoa, että lasten ei tarvitse elää "risaista elämää". Päinvastoin heidän elämänsä voi olla erittäin onnellista. Se riippuu vain sinusta ja heidän isästään. Miten käsittelette kaiken tämän ja pyritte elämään sovussa.
Sulla on koko elämä heittänyt kuperkeikkaa ja se vaatii sielunhoitoa. MUTTA muista nyt, että liittonne meni mäsäksi, parempi että suhteenne lasten vanhempina ei! Ihan jo lastenne ja helpomman arjen takia. Mä en voi tarpeeksi korostaa miten lasten eronneiden hyvät, kunnioittavat, joustavat ja sopuisat välit vaikuttavat lapsiinne ja omaan jaksamiseenne. Paljon enemmän kuin se, asutteko saman katon alla vai ette. Ja yksikään talo ei ole yhtä arvokas kuin te ihmiset. Joten taloa ei kannata surra. Ymmärrän hyvin, että nyt suututtaa, katkeroituttaa, surettaa ja sydän rinnasta irti. Mutta yritä vaikka sinne aivojen sopukkaan kätkeä se tieto (vaikka et uskoisikaan), että tämä ei ole maailmanloppu. Ja vaikka kuvittelet että kaikki olisi nyt pilalla, menetetty, niin näin ei asia todellakaan ole. Yritä löytää keinot purkaa näitä tunteitasi siten, ettei tule suuria vahinkoja väleihin sillä tavalla, että niistä sitten kärsitään vuosikausia senkin jälkeen, kun olet erosta toipunut ja tolpillasi.
Sulla on kaikki maailman aika hankkia koulutus, töitä ja rakentaa itsenäinen, riippumaton elämä. Ja vaikka sä kuvittelet, että tää nyt musertaa sun lapsesi täysin, niin näin EI ole. Kaikki riippuu täysin siitä, miten sinä ja exäsi osaatte olla vanhempia ettekä anna teidän henk.koht. parisuhteenne pilata lasten elämää.
Monet ovat olleet ihan yhtä epätoivoisessa asemassa kuin sinä. Ja varmasti puhuneet kuinka yhtä sopivaa ei enää ikinä voi tulla vastaan. Mutta kappas vaan, tulevaisuus voi osoittaa miten väärässä me ihmiset osataankaan olla. :)