mielikuvitusystävä aikuisella

ihastuin muutama vuosi sitten erääseen itseäni nuoremapaan naiseen, joka työskenteli ainakin silloin asiakaspalvelutehtävissä. Valitettavasti tuon henkilön nimeä en saanut koskaan selville, enkä asu enää samalla paikkakunnalla, missä hän työskenteli. Hänessä oli mielestäni kaikki, mistä naisessa pidän (en mene yksityiskohtiin, sillä asiahan ei tietenkään kenellekkään kuulu). Ajattelen häntä lähes päivittäin ja jos voittaisin lotossa menisin hänen työpaikalleen ja kertoisin hänelle tunteistani. Fantasioin seksistä hänen kanssaan ja olen nähnyt hänestä unia. En tiedä onko tämä tervettä vai ei, mutta näin vain on käynyt. Olisi tietysti parempi, jos voisi unohtaa hänet, mutta kun ei vaan voi. Naurakaa nyt tällekin jutulle ja haukkukaa luuseriksi ja runkkariksi, ihan sama, minua ei enää mitkään sanat haavoita.

Itselläni oli joskus n. 19-20- vuotiaana mielikuvitusystävä. Johtui varmaan ihan siitä, että olin tosi yksinäinen ja hankalassa elämäntilanteessa. Oli muutenkin silloin tosi tylsää. Jonkinlainen pakokeino todellisuudesta ilmeisesti. Ehkä se voi jostakin ongelmasta kertoa, mutta ei kai se kovin vakavaa ole, jos kykenee kuitenkin normaaliin kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Puuttuuko elämästäsi jotain, jonka korvaat mielikuvitusystävillä? Otetaanko tunteesi ja tarpeesi huomioon?

Mulla on kans mielikuvitusystäviä, ollut jo useamman vuoden ajan ja tuntuu, että koko ajan niitä tulee lisää. Välillä tuntuu ettei niitä pysty hillitsemään mitenkään. Mutta kuitenkin "tykkään" niistä..niitten kans voi olla sillon kun ite haluaa ja jutella niistä asioista mistä ite haluaa. Mulla on myös taustalla masennusta, mutta harhoja ei ole koskaan ollut. Muuta asia vaivaa välillä todella paljon, ja olenkin nyt saanut lähetteen psyk.polille ja siellä selvitellään, miks mulla on tällasia kavereita ja miten niistä pääsis eroon. En nyt tarkota, että sun pitäs mennä kans psyk.polilla käymään, mutta jos ne mielikuv.kaverit alkaa viemään liikaa aikaa oikeista sosiaalisista suhteista, ni sitte ehkä kannattaa kääntyä ammattilaisen puoleen. Mulla aloitettiin yks lääke, joka on huomattavasti vähentäny mielikuvitusta. tietenkään pelkkä lääke ei auta vaan seuraks tarvin polin käyntejä. Tiedostan, että nämä mielikuv.kaverit on pelkkää mielikuvitusta, eli ihan täysin hullu en voi olla :)

En liittäisi aikuisten mielikuvitusystäviä hulluuteen. Ehkä joillakin persoonatyypeillä on taipumusta hankkia itselleen mielikuvitusystäviä. Itsellänikin on. Yleensä vain yksi yhtaikaa. Hälle kerron mielessäni uusimmat oivallukseni ja vuodattelen kaikki murheeni.
Hieman arkana ihmisenä olen kokenut mielikuvitusystäväni haitallisiksi sosiaalisessa elämässä, mutta olen saanut mielikuvitusystäviltäni apuakin; heidän avullaan pystyn pohdiskelemaan mielipiteitäni ja valmistelemaan sopivia puheenaiheita.
Ikävää tässä tosin on se, että mielikuvitusystävä on myös oikeasti elävä ihminen - yleensä opettaja tai ihastuksenkohde. En ole koskaan sekoittanut heitä mielikuvitusystäviini, mutta ei ole kivaa omistaa niin suurta osaa ajastaan yhdelle henkilölle kuin minä omistan. Olisi kiva jälleen kokea miltä tuntuu ajatella itsenäisesti, itselleen.
En vaan löydä paikkaa enää omille ajatuksille. Jos esimerkiksi onnistun jossakin, kuvaan astuu heti mielikuvitusystäväni, jolle voin pullistella. Minun taipumukseeni mielikuvitusystäville on luultavasti vaikuttanut riippuvaisuus toisten ihmisten mielipiteistä. Jokaisella heitä kuvittelevalla on syynsä.

Hei

Olen nimettömänä toimiva aloitteleva toimittaja, joku on tekemässä juttua mielikuvitusystävistä. Olisi hauskaa, jos voisitte antaa nimettömiä kommenttejanne omista mielikuvitusystävistänne, millaisina koette heidät, miltä he teidän mielessänne näyttävät, eroavatko heidän luonteensa teidän luonteistanne ym? Kaikkea mitä keksitte heistä kertoa. Kiitos.

Eihän tuo ole normaalia että vain yksi. Mullöön mielikuvituskavereita jokaiselle sormelle.

Aioin aloittaa itse juuri keskustelun samasta asiasta mutta eipä tarvinnutkaan kauaa etsiä. Omassa tapauksessa kyse on dissosiaatiohäiriöstä. Lapsesta asti olen yksin ollessa luonut itselleni ns. turvaverkon jos ja kun en ole jaksanut realiteetteja enkä saanut tukea myöhemmin keneltäkään. Tilanne "paheni" ylä-asteelle mennessä ja siitä asti olen aina jakanut itseni kahteen osaan, oikeastaan itsesuojelumekanismi itsetuhoisuudelta että olisi edes keksitty kaveri siinä järkeilemässä. Kaikki ihan tarkoituksella vielä, omasta mielestäni vaan tasapainoittaa kun olen myös bipolaarinen ja ties mitä muuta. Nykyisin kahdeksan eri persoonan osaa mielialan mukaan itseni mukaan lukien, loput lähinnä fiktiohahmojen kautta luotuja. Enkä tosiaan kaipaa niitä kuin yksin ollessa, illalla ja yöllä kun ei tule saatua nukahdettua jos ajattelee liian paljon realiteetteja (en useimmiten kestä itseäni/elämääni/tilannettani) ja pystyn sitten käsittelemään melkein mitä tahansa ongelmia tätä kautta.

Elämä se on nuorena kuin silikkiä vaan.

Frankien viesti kuin kynästäni lähtenyttä. Mielikuvitusystävyys ei ole ikä- vaan yksilöllinen kehityskysymys.
Kun lapsi varhaislapsuudessa tuntee itsensä liikaa ulkopuoliseksi, noinhan siinä käy - psyyken suojamekanismit alkavat kehittämään mielikuvitusverkostoa.

mul ei oo mielikuvitusystävää mutta päänsisäinen maailma jossa on monia hahmoja joiden tekemistä seuraan välillä. Tykkään myös kirjoittaa tarinoita. Maailmaan vaipuminen on rentouttavaa ja mielestäni lisää luovuutta. Mulla on ollut näin jo 6-vuotiaasta asti ja nyt oon päälle 20 vuotta enkä pidä sitä epänormaalina

Mielikuvitusystäväni ovat joko oikeasta elämästä tuttuja henkilöitä tai sitten esim. kirjojen roolihahmoja. Keksin itselleni mielikuvitusystäviä alle kouluikäisenä kun tunsin itseni yksinäiseksi. Siihen aikaan ne olivat seuranani vain ajoittain.
Nuorena keksin, että on helponpaa keskustella oikeiden ihmisten kanssa kun ensin harjoittelee puhumista mielikuvitusystävien kanssa. Se tosiaan auttoi ja aloin olla puheliaampi myös oikeiden ihmisten seurassa. Silloin mielikuvituksesta alkoi pikkuhiljaa myös tulla jatkuvaa. Mielikuvitusihmiset alkoivat olla läsnä aina ja joka paikassa niin että ne alkoivat jo välillä haitata keskittymistä oikeaan elämään.
Mutta tällainen ei ole ihan normaalia ja nyt haluaisinkin päästä eroon tällaisista mielikuvituksen tuotteista. Se vaan, että kun mielikuvitusihmisiin on tottunut, niin ei niistä niin vaan pääsekään eroon.

Yöksi kun aina seurakseni eteeriset kasvit, eläimet, linnut, enkelit ja elementaalit. Kivempi nukkua kun on seuraa.
Eteerisiä lintuja näin kun erään kerran palasin unesa takaisin kehooni ennen heräämistäni. Ne linnut olivat varsin värikkään näköisiä.

Eiköhän se, että on mielikuvitusystävä, ole jokseenkin sama kuin että puhuu itselleen.

Minä huomaan jopa joskus työssä puhuvani itselleni, olen saanut itseni siitä kiinni. Muutoin, silloin kun olen yksinäni, siitä ei ole mitään haittaa. Viihdyn erittäin hyvin itseni kanssa, sitä se vain on.

Pikkukakarana minulla oli mielikuvituskavereita, häippäsivät joskus kun olin siinä kymmenne korvilla.

Minullakin on ja olen parikymppinen. Olen aina ollut vähän erilainen kuin muut. Tunnen olevani melkein ihan "tässä maailmassa". mielikuvitusystävä antaa seuraa ja se on minusta ihan kiva kun on unelmallinen kaveri läsnä. Tiedän siis että heitä ei ole mutta olen paljon vahvempi ja rohkeampi, kuin ajattelen että minulla on kaveri vieressä tukena. js mokailen niin en tunne itseäni yksinäiseksi, enkä häpeä kun m naureskellaaan hölmöilylleni. :) Se antaa tukea ja minusta se ei ole sairasta.

Ei varsinaisesti mielikuvitysystäviä, mutta leikkejä, joihin kuvittelin muita henkilöitä. Jäivät pois vasta joskus 25 ikävuoden tienoilla. Lähinnä sellaisia leikkejä, joita en päässyt lapsena leikkimään muiden lasten kanssa. Olen Mies.

Monilla psykoottisilla ihmisillä oireilu voi liittyä sosiaalisen tukiverkoston puutteeseen, pitkään jatkuneeseen eristäytymiseen. Mielikuvitusystävät voivat olla mielen mekanismi, jolla ihminen peilaa itseään ja tunteitaan toisten kautta, tavallaan tuottaa itsensä kokemista mielikuvitusmaailmassa. Joitakin tuollaiset mielikuvituspersoonat eivät vaivaa (eivät ole ahdistavia, eivätkä uhkaavia), eihän se silloin ole mikään sairaus etenkään, jos ymmärtää että ne eivät ole totta.

Olen parikymppinen ja minulla on ollut montakin mielikuvitusystävää lapsena. Niistä tuitenkin eriytyi yksi ylitse muiden. Tämä "tyttö" auttoi minua selvittelemään tuntemuksiani kun kohtasin vaikeuksia.
Sitten eräänä päivänä vain päätin luopua hänestä. Pidimme yhdessä "hänen" kanssaan pitkät jäähyväispuheet ja tuttuun tapaani itkin ihan valtavasti. Mutta samalla tunsin itseni itsevarmaksi. Menikin monta vuotta ennen kuin tarvitsin taas mielikutusystävää.
Nyt mielikuvitusystäväni on itseäni kymmenen vuotta vanhempi "mies". Viimeksi tänään "hän" puhui minulle järkeä kun olin taas repimässä hiuksia päästäni kun en kestänyt omia ajatuksiani. Pidimme aivoriihen ja hän puhui päähäni järkeä.
Tiedän että "hänen" sanansa kumpuavat omasta päästäni mutta niitä on paljon helpompi uskoa kun ne ulkoistaa. On paljon tehokkaampaa kun joku muu sanoo että kaikki järjestyy ja älä ajattele noin.
Olen aina käyttänyt mielikuvitusystäviäni tunteiden käsittelyyn. Johtunee kai siitä että tunnen kaiken tosi vahvasti ja otan erittäin helposti asiat itseeni. Ja kun ongelmani ovat yleensä typeriä (omasta mielestäni) ja kuvittelen vain mitä joku muu muka ajattelee, niin ei niistä voi kenellekkään oikealle henkilölle puhua. Mielikuvituskaveri ei tumoitse ja hän ymmärtää täysin, koska "hän" tuntee minut.
Saa nähdä koska pärjään taas omillani. Vaikkakin tätä tapausta en haluaisi päästää menemään. Olen liian kiintynyt tähän. Mutta kai sekin joskus tapahtuu, se luopuminen.

en tiedä normaalista, tai mitä nämä mielikuvituskaverit on...

Varmaan jos he ovat fyysisesti läsnä, niin pitää miettiä, oletko itse hieman hullu, vai ovatko henkimaailman kavereita (etelässä tämäkin on hulluutta, mutta pohjoisessa henkiystävät ovat edelleen ihan ok... jännä juttu)

Mulla ainakin on todella vilkas mielikuvitus ja haave-elämä, en siis omaa konkreettisia mielikuvituskavereita, joita näkisin oikeasti, mutta tietyista hahmoista joista olen kirjoittanut tarinoita, heistä on tullut tavallaan kavereita pään sisällä. Joskus mietin, miten tämä hahmo kokisi tämän tilanteen, voisiko tästä kehkeytyä kohtaus seuraavaan kirjaan... jne.

Musta olisi todella hienoa omata OIKEA mielikuvituskaveri, tekisi se minusta hullun tai ei.

No totanoin, kaikenlaista sano kätilö. Mun mielestä on vähän omituista tietysti, jos jollakulla on mielikuvitushahmo, mutta mulla on niin, että mä kirjottelen kaikenmaailman keskustelupalstoille ja toivon sieltä saavani apua milloin mihinkin ongelmaan. Sekin on mielestäni omituista, mutta aika moni sitä tuntuu harrastavan. ohhoijaa, kuinkahan moni tänne suomi24 kirjoittaa tälläkin hetkellä. Vähän sairasta.

Mulla oli kokonainen mielikuvituselämä, toisenlainen kuin todellisuus, aina teini-ikäisestä n. 30-vuotiaaksi asti. Tässä maailmassa elin aika paljonkin. Ymmärsin sen kyllä mielikuvitukseksi enkä sekoittanut todellisuutta siihen, ainakaan kovin pahasti. Tässä rinnakkaiselämässä mulla oli oikeanlainen tukiverkko, sellainen kuin tarvitsin. Olen hyvin ujo ja hiljainen ja estynyt, enkä oikeassa elämässäni saanut tukea ja ymmärrystä vaikeuksiini. Mielikuvitusmaailmassa sain ihmisiltä oikeanlaiset vastaukset ongelmiini, sain apua ja valtavasti turvaa. Todellisuus oli minulle vaikea ja pelottava ja koin olevani hyvin yksin.

n. 30 vuotiaana sain vihdoin todellisessa elämässäni oikeanlaista apua ja tukea elämääni, tähän oikeaan. Nyt minulla ei ole ollut moneen vuoteen tarvetta palata mielikuvituselämääni. Uskallan ja pärjään todellisuudessa, en tarvitse mielikuvitusihmisiä ympärilleni, minulla on oikeita ja todellisia.

En koskaan uskonut luopuvani mielikuvituselämästäni. Varsinkaan kun se oli minulla niin pitkään. Näin kuitenkin kävi. Ja onhan se kaikki edelleen olemassa, mutta jotenkin toivon, että todellisuus jatkossakin tarjoaisi minulle sen mitä aiemmin vain mielikuvissani sain.

Mielikuvitusystävät ovat keino selvitä "puutteellisesta" todellisuudesta. Ainakin omalla kohdallani.

Oikeasti terveillä ja sosiaalisilla ihmisillä on laaja, osin tiedostamaton tukiverkosto tukenaan, koska me ollaan laumaeläimiä.
Ei siinä ole mitään hävettävää eikä pelottavaa. Tämä on jo erikoisempi ja vähemmän puhuttu asia; elossa olevat kokevat myös jo pois nukkuneiden läsnäolon.

Muutama päivä siskoni hautajaisten jälkeen, hänen henkinen olentonsa oli lähelläni useita tunteja. Hän jutteli, jopa lauleli vapautuneesti mielikuvissani.

Näitä kokemuksia on monia monia. Myös edesmennyt ryyppykaverini tuli vitsailemaan kun olin itse ottanut muutaman paukun.

Oon 12v (sori oli pakko tulla sanoo) ja mulla on mielikuvituskavereita ja oma mielikuvitusmaa. Asun siellä niiden kanssa :). En tiiä oonko terve koska nään paljon harhoja eli nään esim että joku kävelee keittiöön tai huoneeseeni mutta oikeasti ketään ei ole. Saatan olla kyllä sairas koska juttelen mielikuvitus kavereille kuin oikeille ihmisille. Minulla on kavereita mutten ole ollut nyt vähään aikaan niiden kanssa. Mulla on ollu myös joitain ongelmia että haluaisin satuttaa joten en uskalla olla kavereitteni kanssa :(

Mä juttelin ittelleni jo 6-vuotiaana ja oon ollut siitä lähtien samanlainen. Jokin puutoshan tämä on kehitysvaiheessa, tiedä sitten mikä.

Löysin tälläsen. Olisko kokeilemisen arvoinen? Ainakin vaikuttaa mielenkiintoselta ja hyviä palautteita saanu... http://www.sielukirjoittaminen.fi

Tuohan on aivan normaalia toimintamallia. Eri asia tietysti on onko siinä mitään järkeä.
Vieläkin suurin osa suomalaisista palvoo, ainakin jonkin verran, mielikuvitus hahmoja ja maksaa niille jopa veroja.

En lukenut kaikkia mutta käyttekö te mielikuvituskavereitten kaa ulkona esim. baarissa ja tilaatteko näille mielikuvitusystäville juomat?

Itsellänikin näitä mielikuvitusihmisiä ollut lapsesta saakka, ei pelkästään ystävinä vaan myös vihollisina mielikuvitusmaailmassani. Mutta itseni kuvittelen aina kauniiksi, vahvaksi, suosituksi, eli aivan päinvastaiseksi kuin oikeasti olen.

Luulen että kyse on jostain mielen suojamekanismista, oma mieli yrittää suojella kamalalta todellisuudelta. Kuitenkin kaikilla joilla näitä mielikuvitushahmoja on, vaikuttaisi olleen taustalla yksinäisyyttä ja muuta traumataustaa.

En olisi huolissaan, uskovia on paljon, heilläkin on mielikuvitusystävä, jumala.

Voi niitä kai mielikuvitusystäviksikin kutsua. Epäilen, että kaikilla ihmisillä on sen tapaisia, jos on minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja.

Kukaan ei voi tuntea toista täysin. Voi vain kuvitella tuntevansa. Eri elämäntilanteissa moni tulee ajatelleeksi vaikka poismenneen läheisen näkökulmasta, mitä hän olisi ko tilanteessa tehnyt tai ajatellut. Se ehkä ajaa psyykkeessä saman asian kuin mielikuvitusystävä.

On unelmien kumppaneita. Senkin pystyn mieltämään mielikuvitusystäväksi, kun hän ei huomaa koskaan vikoja toisessa ja elämä on helppoa kanssaan.

Kirjailijatkin luovat hahmoja, joiden kautta he voivat tuoda esiin omaa maailmaansa jossa elävät.

Minulla on jonkinlainen nimetön ja kasvoton "mielikuvituststävä" joka astuu kuvioihin hankalissa tilanteissa esim työpaikalla. Kun kaikki muut tutkivat asioitaan vain oma hyvä mielessään tai moittivat porukalla jotakuta kahvilla, tuo järkevä mielikuvitusystäväni sanoittaa minulle tilanteen, kun vaan itse olen hiljaa oman etuni nimissä. Eikö kukaan muu toimi näin? On sisimmässään asioista eri mieltä kuin muut ja silti kulkee valtavirran mukana. Ja on lukuisia tilanteita, joissa tarvitaan myötäelämisen kykyä. Tai rohkeutta, räväkkyyttä...Mitä milloinkin. Ehkä mielikuvitusystävät ovat perua tuollaiselle. Pikemminkin toiveminä itsestä.

Riippuu ihan käsitteistä joita käytämme ja miten onko normaalia. Sehän se absurdia onkin että on kysymys vain käsitteistä-
Mulla ainakin voi olla mielikuvitusystäviä tai olla olematta ihan miten päätän.
Kuka vaan saa niitä kuvittelemalla niitä. Ei siinä sen kummempaa.
Nykyään vaan kaikki saadaan kuulostamaan jotenkin oudolle,

Minä tykkään laueta naamalleni 🌞🌞🌞🌞🌞🌞🌞

Haluan laueta sisään se

Haluann leikkiä joystickillasi 😛😛😛😛😛😛😛

Toisinaan juttelen kovasti ollessani yksin kotona, ääneen. Kukaan teistä ei kertonut puhutteko mielikuvitusystävillenne ääneen. Saatan esimerkiksi kuvitella, että 20 vuotta sitten tapaamani ihminen on tullut minua tapaamaan ja juttelee kanssani. Tai saatan kuvitella, että naapurini on suuttunut minuun ja haukkuu minua seinän läpi ja kuuntelee, jos puhun. Tavallaan nämä ovat mielikuvitusystäviä tai sitten suoranaisia harhoja. (En todellakaan näe ketään.) Usein juttelen mielikuvitusolennon kanssa kovasti, lähden lopulta ulos lenkille ja kadulla mietin "bluff! Se taisi sittenkin olla pelkkää mielikuvitusta..." Kun sitten puhun ääneen, olen toisinaan hyvin kauhuissani, että mitä jos joku todella kuuli puheeni. Saatan kertoa myös salaisuuksiani.

Minulla on oma sisäinen maailmani, joka on erilainen kuin todellinen maailma. Ehkä se johtuu siitä, etten ole kyennyt luomaan sellaisia ihmissuhteita kuin olisin halunnut. Haaveet korvaavat todellisuuden puutteita.

Lukekaa kolumneihin ovat todella hyviä ihan selvinpäin tehtyjä Minun kolumnini on tehty selvinpäin ainakin tänään

Lukekaa minun kolumni tai vittu kurppa kulli vittu

Paavo Pesusieni on minun kaverini.

Suunnittelemme juuri mitä teemme huomenna ruoaksi 😊🤸‍♂️🌞👍

Ihmeellistä höpötystä nämä jutut,
Mielikuvitusta voi käyttää mihin vain haluaa, tietenkin.
Ihanteellisimmillaan se on tieteessä ja taiteessa.

Jos huvittaa kuvitella mielikuvitusystäviä, nähdäkseni se ihmisoikeus ihmiselle kuuluu. On meillä oikeus ajattelun vapauteen. Ja luovaa ajattelua ei nähdäkseni koskaan tulisi rajoittaa, koska meillä on ihmisoikeus nauttia taiteesta.

Siis vastaus: itsekseen puhuminen on täysin normaalia ja aivoille jopa hyväksi ja kehittävää.
Mitä mielikuvitusystöviin tulee onhan niitäkin aika monilla esimerkiksi seksifantasioissaan, niin miksi ei fantasioiden viattomampi muoto ystävyydestä olisi normaalia?

seksifantasointi on ihan luonnollinen osa ihmisyyttä. ei niitä nyt naapureille kannata kertoa, mutta aika ahdasmielistä olisi tukahduttaa itsestään seksuaalisuus kokonaan

mielikuvitusystävä, varsinkin miten ap kuvaa saattaa olla kuitenkin viite dissosiaatioon, jossa ne mielikuvaystävät ovatkin osa minuutta ja ns. altereita. kyseessä nyt ei ole vakava mielisairaus tyyliin mania, vaan reaktio traumatisoitumiseen

Jos mielikuvituskaverin kanssa menee baariin niin osatteko sille esim kaljan? Ja jos joku tulee kysyy että voiko istua viereen niin sanotteko ettei koska on seuraa eli tämä mielikuvituskaveri? Menettekö yhdessä vessaan vai meneekö mielikuvituskaveri yksin?

Minulla on mielikuvitusystävä. Hänellä on esimerkiksi nimi, sukupuoli, omat kiinnostuksen kohteet, oma syntymäpäivä, ulkonäkö ja muutenkin kaikki mitä olen itse kuvitellut. Olen itse lievästi kehitysvammainen autistinen mielenterveyspotilas, mutta hän on niin sanotusti terve ja normaali. Minusta mielikuvituskaveri on parempi kuin oikea kaveri, siis oikea elävä ihminen olisi. Mielikuvitusystävä voi olla muka töissä tai vaikka harrastuksessa silloin kun minulla ei ole kiinnostusta häneen, mutta kun haluan kuvitella hänet paikalle, niin hän tulee aina kun haluan. Sitten voimme yhdessä tehdä mitä minä haluan ja hän tekee ja sanoo aina mitä minä haluan. Jos hän alkaa riidellä tai ei suostu tekemään mitä haluan, niin laitan hänet mielessäni vaikka nurkkaan häpeämään tai käsken hänen mennä jonnekin muualle, vaikka hypätä roskikseen.

Mölyapina vittuu spoilaa mutta niitä tuloksia saatana Pitääks hirttää saatana Sanoma Oy

Ezekiel elliott raiskaa naisia varokaa tätö olentoa

5€ sille joka hakkaat naisten raiskaaja polvet

Etkö sä saatanan apinat itsesi hirteen itsesi hirtä hirtä Onko se niin vaikea tajuta meillä Sanomassa ei ketään herätä saatana

Haista kuule vittu luen meillä lehteä Pidä pääs kiinni apina