Mielestäni suhde sinänsä toimii hyvin, mutta mies välillä väsyy ja turhautuu kun ei osaa kieltä - ja minä en aina jaksa olla se jeesusmarttyyri joka ymmärtää kaiken ja ottaa kaiken kiukuttelun vastaan, ja siinäpä sitten huudamme kuin hyeenat - parhaimmillaan vanhempieni edessä, kuten nyt esimerkiksi eilen.
Kotikielenä on tietty vielä englanti, toinen kieli molemmille - saksaa kun on ole päivääkään opiskellut. Tai siis hänet tavattuani olen, mutta hochdeutsch nyt ei sekään ole sama asia kuin hänen kotikielensä.
Ottaa päähän sekin että tyyppi on kasvanut ympäristössä jossa iskä on päättänyt, ja äiti omasta halustaan myöntynyt - ja vaikka toisaalta on niin fiksu ja avoin, niin silti aina välillä läpsii perseelle, puhuu naisautoilijoista ja yrittää jyrähdellä käytöstavoistani. Ehkä tämä on sitten se kulttuurierojen osuus - vaikka luulen kyllä että löytyy suomalaisistakin kotiäitien kasvattamia alfauroita.
Itse olen ylpeä omasta taustastani: ainakin neljä sukupolvea vahvoja naisia, isän puolelta vielä yksinhuoltajia. En toisaalta halua olla perheen koossapitävä voima ja kaiken järjestelijä kuten äitini: minulla on muutakin tekemistä kuin muiden elämän järjestely. Mutta en voi mitenkään alistua siihen että eläisin suhteessa jossa mies-nais-roolit ja työjärjestys olisivat mitenkään itsestään selvät, esi-isiltä perityt. Etenkin kun minun esi-isieni meno on ollut varsin esi-äitipainotteista. Eikö muka voi olla sellaista suhdetta jossa molemmat sopivasti samoja asioita haluten saavuttavat ne yhteistyöllä? Neuvottelutaitoja lienee tosin syytä kehittää tämän saavuttamiseksi.
Ehkä haksahdin ulkkikseen kun otaksuin että saisin siten vältettyä useissa suhteissa näkemäni puoliso-äiti-ohjaksissa-roolin. Mutta ehkäpä tasapainoa olisi pitänyt lähteä etsimään keskitieltä eikä toisesta ääripäästä...
No joo. En oletakaan että täältä löytyisi meitä tuntemattomilta ihmisiltä suora vastaus kaikkiin ongelmiimme. Kunhan nyt puran sydäntäni. Ukkelikin on teillä tietymättömillä. :(
Kotikielenä on tietty vielä englanti, toinen kieli molemmille - saksaa kun on ole päivääkään opiskellut. Tai siis hänet tavattuani olen, mutta hochdeutsch nyt ei sekään ole sama asia kuin hänen kotikielensä.
Ottaa päähän sekin että tyyppi on kasvanut ympäristössä jossa iskä on päättänyt, ja äiti omasta halustaan myöntynyt - ja vaikka toisaalta on niin fiksu ja avoin, niin silti aina välillä läpsii perseelle, puhuu naisautoilijoista ja yrittää jyrähdellä käytöstavoistani. Ehkä tämä on sitten se kulttuurierojen osuus - vaikka luulen kyllä että löytyy suomalaisistakin kotiäitien kasvattamia alfauroita.
Itse olen ylpeä omasta taustastani: ainakin neljä sukupolvea vahvoja naisia, isän puolelta vielä yksinhuoltajia. En toisaalta halua olla perheen koossapitävä voima ja kaiken järjestelijä kuten äitini: minulla on muutakin tekemistä kuin muiden elämän järjestely. Mutta en voi mitenkään alistua siihen että eläisin suhteessa jossa mies-nais-roolit ja työjärjestys olisivat mitenkään itsestään selvät, esi-isiltä perityt. Etenkin kun minun esi-isieni meno on ollut varsin esi-äitipainotteista. Eikö muka voi olla sellaista suhdetta jossa molemmat sopivasti samoja asioita haluten saavuttavat ne yhteistyöllä? Neuvottelutaitoja lienee tosin syytä kehittää tämän saavuttamiseksi.
Ehkä haksahdin ulkkikseen kun otaksuin että saisin siten vältettyä useissa suhteissa näkemäni puoliso-äiti-ohjaksissa-roolin. Mutta ehkäpä tasapainoa olisi pitänyt lähteä etsimään keskitieltä eikä toisesta ääripäästä...
No joo. En oletakaan että täältä löytyisi meitä tuntemattomilta ihmisiltä suora vastaus kaikkiin ongelmiimme. Kunhan nyt puran sydäntäni. Ukkelikin on teillä tietymättömillä. :(
Vastaukset 3
Vanhimmat
(Mutta tietty toivon että tästä olisi keskustelun aiheeksi. Eli kommentoikaa toki vapaasti minun puolestani, neuvokaakin jos nyt jotain tulee mieleen. Taidan täst mennä rauhaa hieromaan, josko ukkeli vastais puhelimeensa.)
ukkelisi opiskellut suomea oikein tosissaan?
Kovastipa olet analysoinut vanhempien roolin vaikutusta nykyisessä elämässä ja sillä on toki painoarvoa. Olent myös kirjoittanut selvästi tunteen purkauksesta ja siksi tekstistäsi puuttuu joitakin olennaisia tietoja jos sitä haluaa kommentoida tai antaa neuvoa tms. Eli molempien ikä (kymmenien tarkkuudella, ei oo niin tarkkaa) suhteen kesto ja vähän taustaa suhteesta ja siitä missä esim. elätte.
Kyse kuitenkin näyttäisi olevan kieliongelmasta, yhteinen kielenne on siis englanti ja sinä yrität opiskella saksaa. Lisäksi miehen perhe-elämä, jossa isä on ollut päätösvallassa vs. sinun perhe-elämä, jossa suvussa on ollut vahvoja naisia. Miehen ja naisen roolit on aina joka suhteessa neuvoteltava erikseen, se mikä käy toiselle ei sovi toiselle. Itse olen melko perinteisellä kannalla mutta toisaalta minun ei ole tarvinnut kummassakaan suhteessa taistella oikeuksistani opiskella tai jättää tiskejä tiskaamatta... Miehiä on toki joskus saanu patistaa tekemään oman osuutensa kodin siistinä pitämisestä mutta ruuan ne ovat tehneet kun ovat töiltä ehtineet. Ja minua on aina patistettu kaupungille, opistolle, kavereille, että en vaan kotona istusi... Niin no eipä ne miehet oo ollu näkemässä mitä minä päivällä teen kun illalla vasta ovat kotiin töistä palanneet. (molemmissa suhteissa sama juttu paitsi nykyisessä enemmän läsnäoloa ja kumppanuutta).
Tärkein on kuitenkin se kieli, joka teillä on yhteinen ja jota todennäköisimmin tulette käyttämään (siinä maassa missä asutte). Itse olen molemmissa mokusuhteissani alunpitäen suomea eli suomi on ollut yhteinen kieli, jonka lisäksi sitten englanti, joka on toiminut apukielenä, jonka kautta on ollut helpompi selittää vaikeitakin erikoisia paikallisverbejä (kuten römpsöttää...).
Tämän lisäksi olen myös opiskellut omatoimisesti kumppanieni kieltä ja kirjoitusmerkkejä. Mielestäni kieli ja kielen opettaminen ja oppiminen on niin tärkeää, että se kyllä maksaa vaivan.
Tosin nyt täytyy kyllä myöntää että olen ollut laiska opettaja ja tyydyn vain puhumaan kaverini kanssa suomea (tekstarit edelleen englanniksi, koska se on tapa pitää sitä kieltä yllä ja kaikin puolin helpompaa)
Ja korjaamaan vain räikeimmät virheet. Korva vaan tottuu toisen tapaan puhua, että sitten on ihan ihmeissään, jos muut (minun suomalaiset kaverit) ei ymmärrä mitä tämä minun kumppanini sanoo ja sekin huvittaa kun jotkut väkisin puhuu sille englantia, vaikka suomi sujus (molemmilta) paremmin...
Kumppanilla ei oikeastaan edes ole aikaa (eikä töiden jälkeen kiinnostusta) alkaa pänttäämään suomen kielioppia. Sitten kun ei muutenkaan ole lukuihmisiä, niin se kielen lukeminen ei innosta itsenäisesti (esim. kahvitauolla tms?). Yhtenä yönä katsottiin joku Bagdadin kaduista kertova elokuva ja jouduin "suomentamaan" (luin tekstit ääneen) sen tälle kaverille, koska hän ei osannut/ kerinnyt lukea tekstityksiä... (englantilaisissa/amerikkalaisissa leffoissa ei ole tätä ongelmaa). Silti olen huomannut hänen lukevan myös tekstityksiä, koska joskus elokuvan aikaan usein kysyy jotain sanaa (useimmiten täytesanoja tai oudosti taipuneita synonyymeja).
Viimeksi tänä aamuna totesin että "todennäköisesti pojastasi ei tule kaljua" ja se oli että ei varmaan ja kysy hetken päästä, että mikä sana on "todennäköisesti". Englannilla sekin sitten selvisi... ei tarvinnut kolmannelle "yhteiselle" kääntää vaikka otin jo kirjat esiin, että ei se tajuu tätä(kään)... Oli muuten hankala keksiä heti synonyymia omalle vakio täyttösanalleen (ja minulla on niitä paljon ja käytän niitä niin usein, että ihmettelen joskus miten kukaan heikosti suomea puhuva saa minun puheesta mitään tolkkua mutta ihmiskorva on kumma kapine ja toiseksi jos nään, että joku katsoo hoomoilasena, niin heitän selkokielellä heti perään saman asian ja vielä kerän rautalankaa... Olen aika hyvä Aliaksessa ja keksimään selityksiä jos millekin.)
Toivottavasti ukkeli löytyy ja saatte kieliasian kuntoon. Marttyyreista ei kukaan pidä, koska ne saa muille ihmiselle syyllisen olon, joten eikun vaan lisää rakkautta ja ymmärrystä sekä kestävyyttä (molemmille...) ;)