Tämä nyt voi olla hiukan lässynlässyn-shittiä, mutta senpä takia tänne asiasta kirjoitankin ettei oikeastaan ystävien kanssa näistä asioista puhuta.
Olen jo jonkin aikaa ymmärtänyt että syy sinkkuuteeni on läheisyyden pelko, ja varmaan pohjalla on pelko että tulee liian riippuvaiseksi toisesta. Pelkää sitä että siinä vaiheessa kun huomaa todella tarvitsevansa toista toinen lähteekin. Niinpä olen pelokkaana yksilönä lähtenyt aina ennenkuin toinen on ehtinyt.
Kaverit pitävät sitä, sekä sinkut että varatut, jotenkin kunnioitettavana ja rohkeana, vaikka itse tiedän totuuden, ja sen kuinka yksin sitä oikeasti on. Pari varattua ystävääni on jopa kertonut kuinka ovat kateellisia minulle siitä että menen elämässäni pelkästään kokemuksesta ja ihmisestä toiseen taakse katsomatta. Helvetti, tulisivat katsomaan kun katson sunnuntaina yksin telkkaria. Siinä sitä on kateuteen aihetta.
Nyt olen kuitenkin päättänyt pistää itseni tunnetasolla peliin, kävi kuinka kävi. Hankalaa muutos kuitenkin on, sillä käyttäytymismalli on melkein jo automaatiotasolla. Viimeksi asian huomasin kun eräs tyttö, uskomattoman mukavan ja lämpimän oloinen, kysyi minulta että miten jatketaan kun aamulla heräsimme. Vastasin hänelle kuin automaationa että panna voidaan, mutta seurestella en ala. Tyttö pyysi lähtemään ja jäi sängylle istumaan, ja minä lähdin. Sanomatta enää mitään ja katsomatta taakse. Taas tuli vaan olo että pakko päästä pois. Ja tyhjä televisioruutu odottaa kotona.
Miten ihmeessä löytää itsestä se haavoittuvuus ja nöyryys toisen ihmisen edessä, kun hyvin tiedän että kyllä sisällä muutakin on kuin jäätä. Kaikkein kateellisin olen ihmisille jotka uskaltavat olla särkyviä. Uskaltavat rakastaa ja vihata niinkuin oikeasti tuntevat.
Että semmonen tilitys. Jos joku jaksoi loppuun lukea, ja varsinkin ihmiset joista tuntuu että he ovat niitä joita käytetään ja jotka kärsivät eniten: olkaa ylpeitä rohkeudestanne, kaikista sitä ei löydy. Ja varmasti antamalla itsensä toiselle voittaa enemmän kuin sisällä pidetystä myrskystä.
Olen jo jonkin aikaa ymmärtänyt että syy sinkkuuteeni on läheisyyden pelko, ja varmaan pohjalla on pelko että tulee liian riippuvaiseksi toisesta. Pelkää sitä että siinä vaiheessa kun huomaa todella tarvitsevansa toista toinen lähteekin. Niinpä olen pelokkaana yksilönä lähtenyt aina ennenkuin toinen on ehtinyt.
Kaverit pitävät sitä, sekä sinkut että varatut, jotenkin kunnioitettavana ja rohkeana, vaikka itse tiedän totuuden, ja sen kuinka yksin sitä oikeasti on. Pari varattua ystävääni on jopa kertonut kuinka ovat kateellisia minulle siitä että menen elämässäni pelkästään kokemuksesta ja ihmisestä toiseen taakse katsomatta. Helvetti, tulisivat katsomaan kun katson sunnuntaina yksin telkkaria. Siinä sitä on kateuteen aihetta.
Nyt olen kuitenkin päättänyt pistää itseni tunnetasolla peliin, kävi kuinka kävi. Hankalaa muutos kuitenkin on, sillä käyttäytymismalli on melkein jo automaatiotasolla. Viimeksi asian huomasin kun eräs tyttö, uskomattoman mukavan ja lämpimän oloinen, kysyi minulta että miten jatketaan kun aamulla heräsimme. Vastasin hänelle kuin automaationa että panna voidaan, mutta seurestella en ala. Tyttö pyysi lähtemään ja jäi sängylle istumaan, ja minä lähdin. Sanomatta enää mitään ja katsomatta taakse. Taas tuli vaan olo että pakko päästä pois. Ja tyhjä televisioruutu odottaa kotona.
Miten ihmeessä löytää itsestä se haavoittuvuus ja nöyryys toisen ihmisen edessä, kun hyvin tiedän että kyllä sisällä muutakin on kuin jäätä. Kaikkein kateellisin olen ihmisille jotka uskaltavat olla särkyviä. Uskaltavat rakastaa ja vihata niinkuin oikeasti tuntevat.
Että semmonen tilitys. Jos joku jaksoi loppuun lukea, ja varsinkin ihmiset joista tuntuu että he ovat niitä joita käytetään ja jotka kärsivät eniten: olkaa ylpeitä rohkeudestanne, kaikista sitä ei löydy. Ja varmasti antamalla itsensä toiselle voittaa enemmän kuin sisällä pidetystä myrskystä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kirjoituksesi kolahti. Tunnen yhden vähän samankaltaisen miehen kuin sinä. Pidän hänestä kovasti ja haluaisin auttaa häntä avautumaan. Haluaisin häneltä muutakin, mutta olen jo itse varattu, eikä sellaisen toteuttaminen oikein tahdo onnistua. Any way, olen miettinyt monesti, miten sinunkaltaisesi pystyy olemaan yksin. Vaikkei parisuhteessa eläminenkään aina herkkua ole, olen ajatellut, että jos mieheni kuolisi/lähtisi pois, en tiedä miten kestäisin sen yksinäisyyden kivun.
Kirjoituksesi ei ollut lässynlässyä, se oli sinua itseäsi. Kiitos.
Ehka sa oot just joku niista ihmisista keta on koskaan lahteny mun sangysta. Olen monien mielesta ihan huippu ihminen mutta kun ei ole ulkonaolla siunattu (siis en maailman rumin ihminen mutta ylipainoinen) niin sinkku vielakin. Mulle on kanssa kehittynyt sellanen laheisyyden pelko, koska kaikki vaan jattaa ja pettaa eika sita pieni sydan aina kesta. Kiitos siita etta jossain tuon kovan ulkokuoren alla on kuitenkin ajatteleva ihminen.
Ainan on toivoa niin kauan kuin on elamaa.
Jotain siellä taustalla täytyy olla että noin käyttäydyt. Tiedän ihmisiä joilla on ollut sama ongelma, ja kun ne on sen ongelman käsitelleet niin ovat päässeet ihmissuhteissa eteenpäin. Yhdellä oli isoveli ollut niin vahvana roolimallina, ettei pikkuveli voinut tehdä muka asioita, ellei ollut jo tietyn ikäinen! Lapsellista mutta totta... Toisella vanhempien avioero taustalla ja itsetunto-ongelmia. Itse oon sitä mieltä että kyllä se oikea ihminen vie jalat alta tai ainakin laittaa yrittämään.
Sama homma kauan vain vei ennen kuin pystyin tuan asian edes itselleni myöntämään. Miten pahoillani olen niiden puolesta keitä olen matkallani loukannut :(. Mua on pidetty tunteettomana/realistina,en ole kylmä en ole vain oppinut näyttämään todellisia tunteitani.Iloisen hymyni takana on vain särkynyt pieni tyttö.
Nyt olen ajatellut et seuraavaksi kun kiinnostun jostain todella. Annan vaan mennä, kävi miten kävi. Siis yksinäiset illat ei enää iske muhun. Niin kypsä yksinäisyyteen et päätin ottaa riskin, katotaan kuin käy? Sattukoot, tuntukoot vaikka miltä pääasia, että tuntuu joltain(että tunnen olevani elossa). Lähetän sinulle paljon voimia:)!!!
ps:Akvaariorakkautta-kirja Anna-Leena Härkösen kirja kuvaa hyvin näitä tunteita.
Itse olin vuosia sitten sitä toista sorttia, eli niitä, jotka antavat vaan mennä ja katsoo miten pitkälle pääsee. Se on toisaalta ihanaa, toisaalta tosi rankkaa, koska se tuottaa takuuvarmasti myös pettymyksiä. Tunteet juoksevat vuoristorataa pitkin, eikä kukaan jaksa sellaista pidemmän päälle.
Pari vuotta sitten annoin mennä viimeistä kertaa... Joku satutti minua matkan varrella niin syvästi etten enää luota oikein keneenkään. Tämä läheisyydenpelko on helvettiä, tiedän, mutta ainakaan kukaan ei saa minusta kiinni. Pelottavaa tässä on, että vaikka olen muuttunut aika lailla vuoden sisällä, ystäväni eivät ole huomanneet mitään. He kulkevat samaa rataa kuin ennenkin ja pitävät minua avoimena ja iloisena hassuttelijana joka uskaltaa elää.
Koskemattomuus sattuu. Miksi kukaan ei huomannut että otin tunteista etäisyyttä koska se oli avunhuuto?
Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen; en halua olla kylmä ja tunteeton, mutta tunteet sattuvat liikaa... Se kai on sitä olemisen sietämätöntä keveyttä...
...vinkkejä, mitä nainen voisi tehdä, jos haluaa tuollaisen miehen????
Jos muuten tulee loistavasti juttuun, mutta on vaikea saada tuota miestä lähelle oikeasti? Ja kuinka kauan sitten pitäisi odottaa?
Suorasta toiminnasta ei ole ainakaan aiemmin ollut apua, se viimeistään käsitykseni mukaan karkoittaa miehen kauemmaksi...
En mä tietenkään mitään yleispätevää vastausta osaa antaa, koska en voi muiden puolesta puhua. Ja kun mä itseäni mietin, niin en osaa sanoa mitä naisen pitäisi tehdä. Tällä hetkellä mietin vaan mitä itse pitäisi tehdä ettei aina lähtisi pois.
Kun mietin mitä aikaisempien naisten olisi pitänyt tehdä, niin en usko että mikään olisi saanut minua jäämään. Ja jos suoralla toiminnalla tarkoitat sänkyyn menemistä, niin se ainakin saa/sai minut lähtemään samantien. Niin julmalta kuin se kuulostaakin, niin se tarkoitti samaa kuin viimeisen kortin katsomista; oli pakko poistua, sillä sen jälkeen juurikin täytyisi alkaa miettimään että mitä seuraavaksi tapahtuu.
get a check-up from the neck up....
Kiitos vastauksestasi. Tyhjentävää vastausta ei kai ole olemassakaan.
Suoralla toiminnalla tarkoitin myös sitä, että pyytää suoraan jäämään tai kysyy asiaa eli nostaa kissan pöydälle, mitä nyt itse kukanenkin siihen asiaan liittää -sänkyhommat ilman läheisyyttä tuskin saavat monetkaan jäämään pidemmäksi aikaa.
Mietin, että mitä voisi tehdä, kun huomaa jonkun olevan kuvaamasi kaltainen. Ulospäin piittamaton, mutta rohkeus välittää puuttuu. Silti aavistaa, että muutakin miehestä löytyy. Miten onkia se esiin... huh.
Viitaten alla olevaan viestiin, ehkä se tarkistus on tarpeen =)
..mä olen itse sellainen,että pistän tunteeni peliin täysillä ja hakkaan sitten lopulta päätäni seinään.Haluaisin rakkautta ja läheisyyttä ja antaa niitä toiselle.Kun tapaan miehen..juttua alkaa syntymään..seksikin tulee kuvioihin..mä pistän tunteeni peliin..ihastun..mieskin sanoo haluavansa olla kanssani..ja sitten mies ilmoittaa ettei halua mitään vakavaa..ja mä olen taas tyhjän päällä.Pitäis vaan opetella olemaan kylmä ja varautunut..ennenkuin on varma toisen tunteista,jotta voisi itsekin rauhassa tuntea..mutta se olis väärin pantata omia tunteitaan!Ihmissuhteet on riskien ottamista.Pitäisi vaan antaa itsensä tuntea sitä,mitä tuntee..vaikka sieltä ehkä tullaankin sitten ryminällä alas ja sattuu..mutta ei sellaistakaan ikuisesti jaksa.Mä en haluaisi menettää uskoani siihen,etten löydä koskaan miestä joka oikeasti rakastaisi..mutta toisaalta alkaa jo hieman kyynistymäänkin.Tällä hetkellä minulla on juttua miehen kanssa,jonka kanssa alussa oli jotain juttua..hän ilmoitti ettei pysty mihinkään kovin vakavaan...että haluaa kuitenkin olla kaveri..ollaan nyt sitten edelleen kavereita,mutta harrastamme edelleen seksiä(joka on ihanaa)saan häneltä läheisyyttä,jota tarvitsenkin,olen siirtänyt tunteeni syrjään(joita oli kyllä alussa,ja on ehkä vieläkin)en vain halua luopua siitä ihmisestä,vaikken saakaan häntä kokonaan.Hakkaanko saatana vain päätäni seinään?Jos tunteeni vahvistuuksin häntä kohtaan,eikä hän ole valmis kanssani muuhun..sattuu taas,mutta otan sen riskin,koska mulla on niin hyvä olla sen ihmisen kanssa muuten.