kun kerrankin löytää ihmisen jonka kanssa on hyvä olla,voi puhua kaikesta ja on paljon yhteistä niin sitten eteen tulee liian pitkä välimatka :/
tutustuin vajaa vuosi sitten yhteen poikaan laivalla, olin itse työpaikan pikkujouluristeilyllä ja tämä poika lätkäjenginsä kanssa. se oli sellainen kuuluisa rakastuminen ensi silmäyksellä, olin koko illan tiiraillut tätä jätkää ja hän aina hymyili minulle kun tuli vastaan... illan lopulla hän tuli pyytämään tanssimaan kanssaan vikat hitaat, en ollut edes puhunut hänen kanssaan aikasemmin :) hengailin hänen kanssaan aamun asti hänen hytissään, ja aamulla lähdettiin sitten omien porukoiden luo. emme vaihtaneet edes puhelin numeroita.
jotenkin hän onnistui etunimeni peruteella löytämään minut facebookista vähän jälkeenpäin. puhuttiin joka päivä ainakin tunti ja juttua riitti, ongelma on vain että meillä on yli 300km välimatkaa :( molemmat olemme tavallaan jumissa omilla paikkakunnillamme...
näemme yli puolen vuoden välein, silloin kun hän on käymässä pääkaupunki seudulla. on hirveää joka kerta erota uudelleen, olisi varmaan parempi olla ollenkaan näkemättä ja yrittää unohtaa. mutta en osaa edes katsoa muita poikia, hän on jotenkin erityinen... hän on sanonut minulle että mun pitäs löytää joku kiva poika täältä päin, mutta ei se ole niin helppoa kun muut ei vaan kiinnosta. olemme 19 ja 21 vuotiaat.
ei se elämä tähän kaadu, kyllä muakin varmaan vielä joskus onnistaa :) onko täällä kohtalontovereita?
tutustuin vajaa vuosi sitten yhteen poikaan laivalla, olin itse työpaikan pikkujouluristeilyllä ja tämä poika lätkäjenginsä kanssa. se oli sellainen kuuluisa rakastuminen ensi silmäyksellä, olin koko illan tiiraillut tätä jätkää ja hän aina hymyili minulle kun tuli vastaan... illan lopulla hän tuli pyytämään tanssimaan kanssaan vikat hitaat, en ollut edes puhunut hänen kanssaan aikasemmin :) hengailin hänen kanssaan aamun asti hänen hytissään, ja aamulla lähdettiin sitten omien porukoiden luo. emme vaihtaneet edes puhelin numeroita.
jotenkin hän onnistui etunimeni peruteella löytämään minut facebookista vähän jälkeenpäin. puhuttiin joka päivä ainakin tunti ja juttua riitti, ongelma on vain että meillä on yli 300km välimatkaa :( molemmat olemme tavallaan jumissa omilla paikkakunnillamme...
näemme yli puolen vuoden välein, silloin kun hän on käymässä pääkaupunki seudulla. on hirveää joka kerta erota uudelleen, olisi varmaan parempi olla ollenkaan näkemättä ja yrittää unohtaa. mutta en osaa edes katsoa muita poikia, hän on jotenkin erityinen... hän on sanonut minulle että mun pitäs löytää joku kiva poika täältä päin, mutta ei se ole niin helppoa kun muut ei vaan kiinnosta. olemme 19 ja 21 vuotiaat.
ei se elämä tähän kaadu, kyllä muakin varmaan vielä joskus onnistaa :) onko täällä kohtalontovereita?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itse olen ollut jo yli vuoden kaukosuhteessa, jossa etäisyyttä on se 250km. Molemmat jumissa omissa kaupungeissaan eikä kesäksikään ollut mahdollisuutta päästä samaan kaupunkiin. Silti ollaan edelleen yhdessä ja pyritään näkemään vähintään joka toinen viikko. Joskus menee pidempään, mutta sen on oppinut jo kestämään. Jos oikeasti haluaa pysyä siinä suhteessa niin kyllä sitä aikaa löytyy. Pakko myöntää, että hieman on tullut laiminlyötyä ystäviä, mutta niillekin löytyy aikaa, jos vain pystyy sopimaan etukäteen tai näkemään vaikka arkisin.
Jeps, täällä yksi melkein neljä vuotta kaukosuhteessa ollut, siitä kuukausia molemmat ulkomailla vastakkaisilla puolilla maapalloa. Suomessakin välimatkaa on 500 kilometriä... Välillä on rankkaa, mutta kaukosuhde toimii, jos tahtoa on tarpeeksi.
Mun kulta on 8000 kilometrin päässä enkä aio antaa periksi.
Itse olen ollut nyt liki 1½ vuotta etäsuhteessa. Etäisyys paikkakuntiemme välillä on 350 kilometriä. Mielestäni etäsuhde oli tässä tapauksessa kaikista toimivin vaihtoehto.
Olin suhteen alussa hyvin peloissani ja varuillani, kiitos edellisten kokemusten. En halunnut mitään vakavampaa, kunhan mukavaa hengailua keskenään. Pikku hiljaa tosiasiat oli tunnustettava ja myönsin olevani täysin rakastunut mieheen. Siinä sitä sitten oltiin, eikä paluuta vanhaan näkynyt. Ilman etäsuhdetta en olisi tämän miehen kanssa suhteessa lainkaan. En ollut valmis hyppäämään sellaiseen kyytiin kuin mitä oli tarjolla.
Näemme vähintään kerran viikossa, kaksi viikkoa alkaa olla maksimi erossa olemisessa. Kiitos elämäntilanteidemme ja töiden, liikkuminen on mahdollista. Joka kerta kun näemme, tunne on kuin vastarakastuneella. Ikävä on mahdoton ja tällöin sitä haluaa kaiken toisista. Tappeluihin ei kuluteta aikaa, vaan asiat selvitetään heti, jotta turhaan käninään ei kulu arvokasta, yhteistä aikaamme.
Toive siitä, että vuoden, parin päästä asuisimme samalla paikkakunnalla, on olemassa. Etsimme vaihtoehtoja, mutta realismia se on vasta tulevina vuosina, ei vielä pitkään aikaan. Uskomme molemmat siihen, että jonain päivänä saamme vielä "normaalin" suhteen. Ei se helppoa ole, jokaiset hyvästit ovat edellisiä kamalammat. Mutta yhteinen usko ja tahto tulevaan pitää olla. Muuten ei tule mitään.
Tsemppiä ja voimia!