Elikkä olen vasta nuori ja noin kuukausi sitten erosin ensimmäisestä parisuhteestani. Tyttö jätti minut ja vielä lisäksi puolen vuoden ajan pelasi minun kanssani kunnolla. Taustoina voin kertoa että olin 21 vuotias saadessani ekan tyttöystävän ja en edes tiedä miten se tapahtui, en ollut koskaan kuvitellut saavani mitään hänen laistaan. No tammikuussa tämä tyttö tahtoi pitää pienen tauon että voisi miettiä itseään ja meitä (minussa ei kuulemma ollut yhtään mitään vikaa vaan olin fiksu, komea, hauska ja kohtelin häntä hyvin hänen sanojensa mukaan), no tauko venyi sitte kuukauden mittaiseksi jolloin pidimme harvakseltaa yhteyttä ja luulin tämän olevan ihan normaalia joten nielin kaiken. Tyttö palasi kuitenkin luokseni ja aloitimme uudelleen asenteella katsellaan nyt. 2 viikkoa ennen juhannusta kitkaa alkoi kuitenkin syntyä ja tyttö alkoi käyttäytyä erikoisesti ja yksi hänen naapureistaan kirjoitteli hänelle epäilyttäviä juttuja Facebookissa, satuin ne vahingossa huomaamaan omani kautta. No juhannuksena tyttö sanookin että ei pystykkään tähän hän on sitoutumis kammoinen. No jälkeen päin satun juttelemaan tuttavani kautta joka luuli meidän eronneen jo tammikuussa. No juteltuamme minulle selvisi että nykyinen ex tyttöystäväni oli koittanut suhdetta yhden toisen miehen kanssa tammikuussa ja koska se ei ollut onnistunut ilmeisesti palasi minun luokseni. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina taas tyttöystäväni kävelee minua vastaan naapurinsa kanssa käsikädessa ja onnellisena ja ehdin ennen heidän huomaamistaan nähdä heidän suutelevan eli samalla selkesi myös syy miksi hän jätti minut ja myös outo käyttäytyminen. Lisäksi sain myöhemmin tietää hänen vielä pettäneen minua pari kertaa kevään aikana ja pettäneen minua tämän naapurin kanssa myös. Olen aivan hajalla jo pelkästään siitä kuinka hän voi kohdella minua noin ja tietysti erosta (mutta erojahan sattuu jos suhde ei toimi). Pelkkä jättäminen ilman sen kummempia satutuksia olisi ollut helpompi vaikka kipeä sekin.
Muutimme vuosi sitten Helsinkiin ja minulla ei edes juuri ole täällä kavereita (koulussa hieman, ja nään heitä todella harvakseeltaan). Kaveri suhteet ovat vasta alkutekijöissään ja en pysty puhumaan murheistani eli olen tällä hetkellä todella yksinäinen. Töitä en saanut kesäksi joten rahahuolet ja ajan k'yttö painavat. Olen surullinen ja musertunut ja en saa muuta ajateltavaa mistään ja mikään mistä tykkäsin ei tunnu kiinnostavan. Lisäksi itsetuntoni on todella maassa. Monet sanovat minua komeaksi ja kaikin puolin hyväksi ihmiseksi, ainoana miinuksena on ollut liika kiltteys ja sinisilmäisyys. Jonka voin myöntääkkin. Tahdon aina uskoa kaikista hyvää. Nyt olen jotenkin täysin loukussa että mitä teen jotta saan elämäni takaisin raiteilleen, mistä hankin lisää kavereita jotka voisivat kuunnella ja joilla olisi aikaa, miten kasaan itseni kun ajatuksissani pyörii exäni ja hänen uusi miehensä ja se kuinka mahtavaa heillä varmasti nyt on (omaa alku huumaa muistellen). Helpompi olisi vihata tätä exää mutta kun tiedän että hänessä on hyvääkin. Olen soittanut hänelle monesti ja kysynyt miksi teki näin. Ja vastaus on aina sama "en jaksa kuunnella tota, mua ei kiinnosta, anna mun olla. Ole mies ja pääse ylitästä". Olisin erittäin kiitollinen nyt ystävästä joka jaksaisi kuunnella minua, ja jaksaisi hengailla ja vaikka harrastaisi samoja asioita kuin itsekkin. Ainoa asia mikä on nyt pysynyt elämässäni on liikunta, jota tosin olen lisännyt päivä päivältä enemmän. Ruokakaan ei enää maita, päivittäiset perus askareet tuntuvat vaivanloisilta. Ainoa mikä helpottaa on kun juoksen oikein kunnon monta tuntia kestävän lenkin tai teen salilla kunnon treenit. mistään muusta en enää nauti, en ole itseasiassa vähään aikaan nauttinut, koska tottapuhuen aavistin jo loppu talvestä että tyttöystäväni ei ollut rehellinen, koska valehteli kaikissa arkipäiväisissä asioissakin.
Muutimme vuosi sitten Helsinkiin ja minulla ei edes juuri ole täällä kavereita (koulussa hieman, ja nään heitä todella harvakseeltaan). Kaveri suhteet ovat vasta alkutekijöissään ja en pysty puhumaan murheistani eli olen tällä hetkellä todella yksinäinen. Töitä en saanut kesäksi joten rahahuolet ja ajan k'yttö painavat. Olen surullinen ja musertunut ja en saa muuta ajateltavaa mistään ja mikään mistä tykkäsin ei tunnu kiinnostavan. Lisäksi itsetuntoni on todella maassa. Monet sanovat minua komeaksi ja kaikin puolin hyväksi ihmiseksi, ainoana miinuksena on ollut liika kiltteys ja sinisilmäisyys. Jonka voin myöntääkkin. Tahdon aina uskoa kaikista hyvää. Nyt olen jotenkin täysin loukussa että mitä teen jotta saan elämäni takaisin raiteilleen, mistä hankin lisää kavereita jotka voisivat kuunnella ja joilla olisi aikaa, miten kasaan itseni kun ajatuksissani pyörii exäni ja hänen uusi miehensä ja se kuinka mahtavaa heillä varmasti nyt on (omaa alku huumaa muistellen). Helpompi olisi vihata tätä exää mutta kun tiedän että hänessä on hyvääkin. Olen soittanut hänelle monesti ja kysynyt miksi teki näin. Ja vastaus on aina sama "en jaksa kuunnella tota, mua ei kiinnosta, anna mun olla. Ole mies ja pääse ylitästä". Olisin erittäin kiitollinen nyt ystävästä joka jaksaisi kuunnella minua, ja jaksaisi hengailla ja vaikka harrastaisi samoja asioita kuin itsekkin. Ainoa asia mikä on nyt pysynyt elämässäni on liikunta, jota tosin olen lisännyt päivä päivältä enemmän. Ruokakaan ei enää maita, päivittäiset perus askareet tuntuvat vaivanloisilta. Ainoa mikä helpottaa on kun juoksen oikein kunnon monta tuntia kestävän lenkin tai teen salilla kunnon treenit. mistään muusta en enää nauti, en ole itseasiassa vähään aikaan nauttinut, koska tottapuhuen aavistin jo loppu talvestä että tyttöystäväni ei ollut rehellinen, koska valehteli kaikissa arkipäiväisissä asioissakin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jatakan nyt vielä edellisestä kun nuo merkit pääsi loppumaan :(
Mistä saan voimaa etten menettäisi elämän iloani, kiltteyttäni ja sitä että arvostan jokaista ihmistä heinä itsenään. Etten muuttuisi katkeraksi ja vihaa täynnä olevaksi persoonaksi, jolla olisi taito satuttaa muita ihmisiä. Ja etten muuttuisi pelokkaaksi vaan uskaltaisin edelleen heittäytyä mukaan kun tilaisuus tulee ja en jarruttelisi sen takia että en enää pitäisi ihmisi hyvinä vaan pelkäisin alati uutta pettymistä. en nää psykiatrille ja muille mitään syytä koska olen omasta mielestäni hyvin perillä itsestäni, sain vain liian ison iskun silloin kun en siihen valmis ollut ja tukiverkko puuttui kokonaan. Lisättäköön tähän myös että paras kaverini kuoli jokin aika sitten auto-onnettomuudessa ja hän oli minulle ystävänä kaikki kaikessa. Asiaa en liiemmin suostunut silloin käsittelemään vaan jotenkin huulta purien jatkoin matkaani ja aika teki tehtävänsä tai ei sitten kumminkaan (surin häntä kuitenki siis kauan ja olen ikävöinyt häntä siitä päivästä asti mutta jotenkin en keskittynyt omiin fiiliksiini vaan peitin pahan oloni). ja nytkun häntä eniten tarvitsisin ei häntä enää ole. Tukiverkkoni romuttui täysin, sain kylmää kohtelua ja olen nyt aivan yksin pelkkiä haavoja täynä. Joku tutuistani ehdotti minulle että hankkisin laastari suhteen, mutta entahdo satuttaa ketään muuta oman hyvän oloni takia joten en meinaa sitä kokeilla.
Ajatukseni heittelevät hetkittäin ihan edes takaisin, välillä olen kiihtynyt ja vihaa ja raivoa täynnä, välillä itken ja olen täynnä itse sääliä ja välillä taas hyväksyn asian ja päätän että hän ei ollut arvoiseni ja että löydän vielä jonkun ja saan elämäni kasaan ja kaikki taas hymyilee... pahimpia ovat kuitenkin ajatukset kun tekisi mieli luovuttaa kokonaan.
No tässä oli vähän ajatuksiani ja tuntemuksiani. Se helpotti hieman, olisin tosin voinut vähä pidempäänkin jatkaa koska niin paljon on nyt sydämmelläni. Olen kiitollinen jos joku jaksaa tämän lukea ja ehkä vielä kommentoidakkin jotain, sillä neuvot ja mahdollinen apu olisi todella lämpimästi tervetullut. Ja jos on samaa tilannetta läpi käyviä ihmisiä, joilla ei juurikaan tuki verkkoa nyt ole niin voitaisiin jotenki vaikka sopia et oltais yhteyksis (vaik sähköpostitse, meses jne) ni päästäis juttelemaan asioita yhdessä läpi. Ehkä siitä sitten löytyisi ihan niitä kavereita myöhempääkin elämää varten.
Mutta kiitoksia kaikille että jaksoitte lukea tuon ehkä melko sekavankin tekstin.
Se, että ei ole ketään kelle puhua on raskasta eikä siitä mihinkään pääse. Moni asia muuttuu raskaammaksi, koska ne pitää pitää vaan sisällä ja yksinäisyys ottaa kovaa kiinni. Sille ei voi oikein mitään. Pitää vaan yrittää selvitä ja toivoa parempia aikoja. Sitten joskus, kun alat seurustella tai saat uusia ystäviä, olet niin iloinen siitä, että on joku niin läheinen, jolle voi kertoa aina kaiken ja joka lohduttaa. Ymmärrät sellaisen tärkeyden ja saat joka päivä siitä ihan ilmaista iloa enemmän kuin voit kuvitella.
Rahahuolistakin murehtii aina, vaikka murehtiminen ei auta asioita. Olo menee väkisin tukalaksi, jos tuntuu siltä osin epävarmalta. Pelkästään rahahuolet ja yksinäisyys saavat olon sellaiseksi, että tuntuu kuin raahaisi kiviä. Saati sitten, jos päälle tulee muuta surua. Eikä sitä voi kukaan ymmärtää, joka ei ole itse kokenut. On helppo sanoa, että tee sitä ja tätä ja piristy jo.
Säännöllisestä syömisestä pitää pitää kiinni. Kun paino pääsee tippumaan, sitä on todella vaikea saada takaisin, jos se ruoka ei vaan maita. Syömättömyydessä voi olla kyse kontrollista omaan näläntunteeseen ja sitä kautta omaan elämään. Minua auttoi vain järkeily, että pakko syödä tietyn verran ja tiettyyn aikaan, muuten unohtuu. Ja sillä siitä lopulta pääsi ja kun muut huolet helpottivat, niin sekin meni takaisin normaaliksi eikä enää tarvitse miettiä.
Kaikki tulevat vastoinkäymiset tuovat muut surut aina pintaan. Koskaan en itkenyt niin paljon lapsuuden kaverin syöpää ja koulukaverin hukkumista, kuin niinä hetkinä kun itsellä meni huonosti ja oli yksinäistä. Kun asiat on hyvin, ymmärtää taas että elämä on sellaista. Hyväksyy asiat, haluaa muistaa hyvät muistonsa ja keskittyä niihin. Surullisena ja yksinäisenä muistaa vain asioiden vääryyden ja surullisuuden ja velloo niissä. Itkin monta kertaa aivan loputtomasti joku minulle lapsena kirjoitettu kirje kädessä, jossa oli paljon sydämiä ja ajattelin, että sunkin piti kuolla ja kaikki menee päin helvettiä.
Mutta jotenkin sitä onnistui ensin nousemaan siitä ja yrittämään ihmisiin ja elämään luottamista. Ja vaikka sen jälkeen tulikin yksi suuri sattuminen, niin sen jälkeen löysi sen elämän ilon takaisin, koska näki hyvääkin ja oli niin kauan yrittänyt ottaa siitä ilosta kiinni.
Ei ole mitään muuta ohjetta kuin, että pitää vaan yrittää. Pyrkiä kohti sellaista oloa ja elämää, jossa tietää olevansa onnellinen. Sisimmästään kannattaa aina huolehtia, se kertautuu positiivisesti. Itsetuntoon auttaa se, että on oma itsensä, muut näkevät sen ja hyväksyvät. Kun saa tunteen, että on hyväksytty ja ymmärretty juuri sellaisena kuin on.
Ulkoiset asiat eivät paranna sisäisiä asioita. Ne pitää parantaa sisäisesti sieltä syvältä, missä ne sattuvat.
Kyllä se siitä hiljalleen. Aika vie muistot siitä suhteesta pois. Kunhan hoidat haavat sisältäsi kuntoon, että itsetunto paranee ja pysyt terveenä. Huolehdi itsestäsi. Ajattele vaikka, että suojelusenkelit pitävät huolta. Kuvittele huolehtivia asioita, peittelyä, pään silitystä, kaulaliinan laittoa lämpimämmin... mitä tahansa.
Toivottavasti huomaat olosi paranevan ja muistojen hellittävän. Onnea elämääsi!
Sä olet niin uori. Kyllä sä opit kohta tän maailamn raadollisuuden ja sen, kuinka täällä pettyy kerta toisensa jälkeen ja alkaa kyynistymään. Sitten opit, että parhaiten pärjää ku vaan käyttää kaikkia hyväksiä. Tunteet on heikoille. heikot häviää.