Tiedän että hitaasti olen paranemassa ensirakkauden aiheuttamista synkistä tunteista, mutta toisinaan paha olo kertyy sisääni, ja huomaan vajoavani synkkiin tuttuihin ajatuksiin. Tiedän kuitenkin nyt, ettei sillä synkkyydellä ole samanlaista otetta kuin ennen.
Tuntuu helpottavalta tietää, että vuosien kärsimys on kohdannut pohjansa, ja nyt olen hitaasti tekemässä nousua ylöspäin.
On vaikeaa rakastaa jotakuta silloin kun toinen ei rakasta takaisin, eikä edes harkitsisi sellaista. Varmaan osa teistä ymmärtääkin mitä se tekee itsetunnolle? Tuntuu siltä ettei ole paskankaan arvoinen, vaikka tietää ettei se pidä paikkaansa, kun on kohdannut kuitenkin niitä harvoja ketkä jopa pitäisivät minusta, jos vaan itse osaisin pitää heistä samalla tavalla. Toisinaan ajattelen että olen kykenemätön tuntemaan enää romanttista rakkautta ketään kohtaan, aivan kuin olisin käyttänyt kaiken jo loppuun kaikkien näiden vuosien aikana. Ja ihastumisen tunteetkin katoavat niin nopeasti, ja syntyvät niin harvoin.
Tammikuussa kohtasin pohjan, kun hän löysi jonkun jota rakasti. Nopeasti sen huomasi, että oli tosi kyseessä. Sen huomaa yhä, sillä en ole paljoa hänestä kuullut. Hän salailee rakkauttaan jostakin syystä, vaikka puhumattakin käy selväksi, että kun viettää joka päivä aikaa toisen kanssa, etenkin kun kyseessä on sellainen ihminen kuin hän, niin sen tietää että se on jo vakavaa.
Mutta sinnittelin kevään ja kaiken sen läpi paremmin kuin uskoisinkaan. Viime kuussa sain tietää heidän ottaneen uuden askeleen kohti fyysistä puolta suhteessaan. Suoraan en voinut tietää joko he ovat olleet sängyssä yhdessä, mutta se olisi väistämätöntä kuitenkin enemmin tai myöhemmin. Ja jokaisen samanlaisen uuden iskun myötä otan askeleita taaksepäin, vaikka tiedän tästä selviäväni. On niin paljon mitä sydän kestää, kunnes ei voi vain surra enää, ja on aika siirtyä eteenpäin. Uskoisin kokevani samanlaisia takaiskuja aina jokaisen uuden askeleen myötä jonka hän ottaa rakkaansa kanssa: seurustelun virallistaminen, yhteen muuttaminen, kihloihin meno, naimisiin meno, lapsien hankkiminen jne. Kaikki mitä halusin hänen kanssaan. Kaikki mitä en ennen halunnut, mutta hän sai minut haluamaan.
En liioittele sanoessani, että toisinaan pelkäsin kuolevani siihen tunteeseen, siihen suruun. Se ei ollut pelkästään henkistä, vaan myös fyysistä.
Usein olen harkinnut katkaisevani ystävyyden hänen kanssaan kokonaan, ja olin hyvin lähellä sitä kevään lopussa, kun se hiljaisuus joka oli vastoin kaikkea mitä oli aikaisemmin, tuntui liialta kestää. Olin aina tiennyt, että hän avautuisi ainoastaan sille kehen rakastuisi. Hänen suljettu sydämensä oli ainainen muistutus siitä. Minä en ollut valittu, enkä edes ystävänä saanut tietää hänen ajatuksiaan ja unelmiaan. Kuitenkin ajatus siitä, että kaikki nämä vuodet katoaisivat, enkä näkisi häntä enää koskaan olivat liikaa, enkä pystynytkään laittamaan ystävyyttä poikki. Kuitenkin minä myös rakastan häntä ystävänä, enkä kestäisi menettää häntä.
Nyt tunnen oloni pohjimmiltani onnelliseksi. Pinnalla hymyilen, mutta hieman syvemmällä kytee suru, ja tunnen oloni eksyneeksi. Hiljaisuus on raskasta kestää. Hiljaisuuteen mahtuu niin paljon sanomattomia sanoja. Vaikken koe olevani yksinäinen, vaikka olen yksin, niin tunsin tarvetta ripittäytyä jonnekin, jollekin.
Eräs kaverini sanoi minun jääneen ikään kuin "jumiin" tähän yhteen ihmiseen, ja niin näyttää käyneen. En siis salli itseni rakastua kehenkään muhuun. Nyt mietin hieman huolissani löydänkö enää koskaan rakkautta. Olen kuitenkin vielä nuori, joten haluaisin kokea sen kun on joku jota rakastaa, ja joku joka rakastaisi takaisin. En tiedä sitten onko kohtalonani jäädä yksin, sillä yksin olen tähänkin asti ollut, vaikken aina yksinäinen. Kenties näin on parempi. Tiedän kuitenkin selviäväni tästä. Se riittää.
Tuntuu helpottavalta tietää, että vuosien kärsimys on kohdannut pohjansa, ja nyt olen hitaasti tekemässä nousua ylöspäin.
On vaikeaa rakastaa jotakuta silloin kun toinen ei rakasta takaisin, eikä edes harkitsisi sellaista. Varmaan osa teistä ymmärtääkin mitä se tekee itsetunnolle? Tuntuu siltä ettei ole paskankaan arvoinen, vaikka tietää ettei se pidä paikkaansa, kun on kohdannut kuitenkin niitä harvoja ketkä jopa pitäisivät minusta, jos vaan itse osaisin pitää heistä samalla tavalla. Toisinaan ajattelen että olen kykenemätön tuntemaan enää romanttista rakkautta ketään kohtaan, aivan kuin olisin käyttänyt kaiken jo loppuun kaikkien näiden vuosien aikana. Ja ihastumisen tunteetkin katoavat niin nopeasti, ja syntyvät niin harvoin.
Tammikuussa kohtasin pohjan, kun hän löysi jonkun jota rakasti. Nopeasti sen huomasi, että oli tosi kyseessä. Sen huomaa yhä, sillä en ole paljoa hänestä kuullut. Hän salailee rakkauttaan jostakin syystä, vaikka puhumattakin käy selväksi, että kun viettää joka päivä aikaa toisen kanssa, etenkin kun kyseessä on sellainen ihminen kuin hän, niin sen tietää että se on jo vakavaa.
Mutta sinnittelin kevään ja kaiken sen läpi paremmin kuin uskoisinkaan. Viime kuussa sain tietää heidän ottaneen uuden askeleen kohti fyysistä puolta suhteessaan. Suoraan en voinut tietää joko he ovat olleet sängyssä yhdessä, mutta se olisi väistämätöntä kuitenkin enemmin tai myöhemmin. Ja jokaisen samanlaisen uuden iskun myötä otan askeleita taaksepäin, vaikka tiedän tästä selviäväni. On niin paljon mitä sydän kestää, kunnes ei voi vain surra enää, ja on aika siirtyä eteenpäin. Uskoisin kokevani samanlaisia takaiskuja aina jokaisen uuden askeleen myötä jonka hän ottaa rakkaansa kanssa: seurustelun virallistaminen, yhteen muuttaminen, kihloihin meno, naimisiin meno, lapsien hankkiminen jne. Kaikki mitä halusin hänen kanssaan. Kaikki mitä en ennen halunnut, mutta hän sai minut haluamaan.
En liioittele sanoessani, että toisinaan pelkäsin kuolevani siihen tunteeseen, siihen suruun. Se ei ollut pelkästään henkistä, vaan myös fyysistä.
Usein olen harkinnut katkaisevani ystävyyden hänen kanssaan kokonaan, ja olin hyvin lähellä sitä kevään lopussa, kun se hiljaisuus joka oli vastoin kaikkea mitä oli aikaisemmin, tuntui liialta kestää. Olin aina tiennyt, että hän avautuisi ainoastaan sille kehen rakastuisi. Hänen suljettu sydämensä oli ainainen muistutus siitä. Minä en ollut valittu, enkä edes ystävänä saanut tietää hänen ajatuksiaan ja unelmiaan. Kuitenkin ajatus siitä, että kaikki nämä vuodet katoaisivat, enkä näkisi häntä enää koskaan olivat liikaa, enkä pystynytkään laittamaan ystävyyttä poikki. Kuitenkin minä myös rakastan häntä ystävänä, enkä kestäisi menettää häntä.
Nyt tunnen oloni pohjimmiltani onnelliseksi. Pinnalla hymyilen, mutta hieman syvemmällä kytee suru, ja tunnen oloni eksyneeksi. Hiljaisuus on raskasta kestää. Hiljaisuuteen mahtuu niin paljon sanomattomia sanoja. Vaikken koe olevani yksinäinen, vaikka olen yksin, niin tunsin tarvetta ripittäytyä jonnekin, jollekin.
Eräs kaverini sanoi minun jääneen ikään kuin "jumiin" tähän yhteen ihmiseen, ja niin näyttää käyneen. En siis salli itseni rakastua kehenkään muhuun. Nyt mietin hieman huolissani löydänkö enää koskaan rakkautta. Olen kuitenkin vielä nuori, joten haluaisin kokea sen kun on joku jota rakastaa, ja joku joka rakastaisi takaisin. En tiedä sitten onko kohtalonani jäädä yksin, sillä yksin olen tähänkin asti ollut, vaikken aina yksinäinen. Kenties näin on parempi. Tiedän kuitenkin selviäväni tästä. Se riittää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mä nyt vastaan, koska tiedän tunteen. Olen kokenut ihan saman ja siihen se rakkaus loppui. Siinä eläminen joka päivä, että hän oli ja seurusteli jonkun toisen kanssa oli jotain sellaista, joka söi sisältä hiljalleen kuin happo. Sattui jatkuvasti ja joutui koko ajan pelkäämään. Oli vaikeaa yrittää olla normaali iloinen ihminen eikä vain ärtynyt ja masentunut. Sitten, kun hän otti uuden askeleen rakkaansa kanssa, niin siihen ne rakkauden tunteet ja toiveet hajosi. Sitä on vaikea edes sanoiksi pukea mitä viestejä sellainen lähettää. Sen takia ei ole mitään koko elämän kestäviä roikkumistarinoita, koska nuo mainitsemasi asiat tuhoavat sen. On vain ihmisiä, jotka ovat jääneet siihen tilaan jos ovat tavanneet vasta, kun molemmat ovat jo kaikki tuollaiset vaiheet käyneet läpi tai eivät ole olleet missään yhteyksissä, kun ne ovat tapahtuneet.
Ei tule mitään uusia takaiskuja. Tulee vain yksi, joka hajottaa ne kaikki ajatukset, joita kyseistä ihmistä kohtaan on. Muille tuleville asioille huomaa hymyilevänsä ja tuntevansa niiden työntävän itseäänkin eteenpäin. Vannon, että se on niin. Ei tarvitse elää tuskassa, kun kerran romuttuu. Minullakin meni ehkä puolisen vuotta sellaisessa sumussa ja olossa, että vihasin häntä enkä halunnut olla tekemisissä, mutta samalla toivoin, että hän matelisi ja pyytäisi anteeksi ja voisin antaa anteeksi ja kaikki korjaantuisi. Mutta jokaisesta "nyt kuuluu taas hajota"-hetkestä olen saanut suuria harppauksia eteenpäin henkisesti.
Samoin minäkin tunsin, että kuolen siihen suruun silloin. Mutta se on hyvä, se hajottaa, se että miten joku voi olla niin rakas ja tehdä näin. Minä päätin silloin, että en vello siinä surussa, vaan korjaan itseni. Oli paljon asioita, jotka kaiken lisäksi aina satuttaa. Vaikka se, että oli kertonut sellaisia asioita, joista oli vaikea sanoa ja joita ei koskaan ollut kellekään sanonutkaan ja sanoi sille, koska ajatteli, että sille voi kertoa ja se ymmärtäisi. Ymmärtäisi ne asiat eikä yrittäisi satuttaa. Korjasin sen kertomalla ne asiat niin monelle ihmiselle, kun vain tuli tilaisuus. Ja sitten huomasin, että joku toinen ehkä ymmärtääkin.
Tuo itsetuntojuttu.. Ei se, että ei enää rakasteta tarkoita sitä, että ei pidetä. Omassakin tapauksessa välitin hänestä kovin paljon. Enemmän kuin osaan sanoa. Ja sekunti ennen hajoamista olin varmasti syvimmin rakastunut kuin koskaan. Kun jokin hajoaa, se vaan hajoaa. Ihmisiä ja niiden suhteita kantaa pitkälle se, että voi yrittää luottaa siihen, että loppujen lopuksi se toinen välittää minusta sen verran, että yrittää pitää huolta eikä satuttaa. Kun se menee rikki, niin ei ole enää mitään yhteyttä. Sitten kun se rakkaus katoaa, näkee kriittisesti asioita, jotka oli aikaisemmin päättänyt hyväksyä ja ajatella aina hyvää. Toisaalta se on vaan sitä, miten hän on muuttunut ja huomaan, että ei ole todellakaan sellainen, jonka kanssa haluaisin mitään. Pitkät suhteet aina muuttavat ihmistä vähemmän itsensä kaltaiseksi, koska se seura tunnetusti tekee kaltaisekseen. Hänestä on hävinnyt omaperäisyys, syvyys ja monimutkaisuus. Hän on kuin yksinkertaistunut. Ja se oli aika selvää, että minkäänlaisia syviä ja älykkäitä keskusteluja ei muodostunut. Korkeintaan jotain turhanpäiväistä pinnallista. Enkä minä halua jotain mistä puuttuu syvyys jo keskustelujen tasolla. Etenkin, kun se vaan oli hänessä ennen. Samaten joku toisten hyväksikäyttö. Jos tekee jatkuvasti palveluksia toisille, niin voi alkaa sisällään kokea, että itselläkin on oikeus käyttää muita hyväksi. Ja sitten tekee tarkalleen niin kaikille muille.
Totuus on se, että vain yhtä ihmistä kerrallaan voi yrittää kohdella parhaimmalla mahdollisella tavalla, mitä pystyy. Ja se on se rakkain henkilö. Muita ei voi olla. Minä ainakin haluan elää elämäni rakkainta ihmistä satuttamatta. Olen aina pyrkinyt siihen, vaikka joskus on ollut eri päinkin. Siksi en ole koskaan halunnutkaan mitään ystävyyttä exän kanssa, koska aina satuttaa sitten.
Tunteet voi olla sellaisia, että on jotain pientä kipua ajatella, että ei näe eikä kuule mitään enää ikinä, mutta se on hyväkin. Ja elämä on sellaista. Sen, jonka kanssa on, saa kokonaan ja koko elämäksi.
Mä olisin niin paljon halunnut hänet koko elämäksi ja olen iloinen, että ihan tosissani yritin sitä, vaikka jostain piti luopuakin, koska nyt tiedän, että se ei onnistunut ja on helppo jatkaa elämää eteenpäin. Hän ei välittänyt ihan sillä tavalla kuin olin toivonut. En tiedä miksi se muka tuli niin suurena yllätyksenä, vaikka se oli aika selvää hänen jatkuvan seurustelun vuoksi. Mutta aina oppii.
Silti aika paljon elämässä on pieniä sattumia ja yrityksen puutetta eikä sitä, että olisi ollut jotenkin vähemmän rakastettavampi ja hävinnyt.