Onko kenelläkään kokemuksia suhteesta, jossa toisella osapuolella on lapsi edellisestä avioliitosta?
Miehelläni on nelivuotias lapsi. Kaikin puolin mukava poika: ei kiukuttele tai riehu, on fiksu ja tuntuu pitävän minustakin. Vaan kun minä en voi sopeutua siihen. En vain tule toimeen lasten kanssa, eikä minulle ja miehelleni jää tarpeeksi kahdenkeskistä aikaa. Miehelleni en uskalla oikein puhua, ajattelee vielä, että vihaan lasta.
Minulla on huono omatunto siitä, etten osaa olla pojan kanssa ja samalla itsesääli, kun en pääse kokemaan ja elämään, olemme niin kiinni kotona. Poika ei asu meillä, mutta käy kylässä monta kertaa viikossa. Tahtoisin aikaa mieheni kanssa.
Olemme olleet yhdessä pian kaksi vuotta ja asuneet yhdessä vuoden. Ennen meillä oli aikaa toisillemme ja elimme niin lujaa, että hyvä, jos ehti välillä nukkumaan. Se oli elämäni onnellisinta aikaa ja siksi mieheeni rakastuin. Nyt se kaikki on kuitenkin hävinnyt ja jäljelle jäänyt vain ahdistus. Miten te miehet pystytte ottamaan vaimonne lapset omiksenne ja elämään onnellisena saman katon alla?
Mieheni on muuten niin ihana, että ero tuntuu kovin huonolta ajatukselta. Mutta näinkään ei voi jatkua. Pilaan vielä oman elämäni ohessa mieheni ja tämän lapsen elämän. Voiko terapiasta olla apua? Rakastan miestäni kuitenkin syvästi, enkä tiedä, miten selviäisin erosta.Miten olette itse pärjänneet samassa tilanteessa?
Miehelläni on nelivuotias lapsi. Kaikin puolin mukava poika: ei kiukuttele tai riehu, on fiksu ja tuntuu pitävän minustakin. Vaan kun minä en voi sopeutua siihen. En vain tule toimeen lasten kanssa, eikä minulle ja miehelleni jää tarpeeksi kahdenkeskistä aikaa. Miehelleni en uskalla oikein puhua, ajattelee vielä, että vihaan lasta.
Minulla on huono omatunto siitä, etten osaa olla pojan kanssa ja samalla itsesääli, kun en pääse kokemaan ja elämään, olemme niin kiinni kotona. Poika ei asu meillä, mutta käy kylässä monta kertaa viikossa. Tahtoisin aikaa mieheni kanssa.
Olemme olleet yhdessä pian kaksi vuotta ja asuneet yhdessä vuoden. Ennen meillä oli aikaa toisillemme ja elimme niin lujaa, että hyvä, jos ehti välillä nukkumaan. Se oli elämäni onnellisinta aikaa ja siksi mieheeni rakastuin. Nyt se kaikki on kuitenkin hävinnyt ja jäljelle jäänyt vain ahdistus. Miten te miehet pystytte ottamaan vaimonne lapset omiksenne ja elämään onnellisena saman katon alla?
Mieheni on muuten niin ihana, että ero tuntuu kovin huonolta ajatukselta. Mutta näinkään ei voi jatkua. Pilaan vielä oman elämäni ohessa mieheni ja tämän lapsen elämän. Voiko terapiasta olla apua? Rakastan miestäni kuitenkin syvästi, enkä tiedä, miten selviäisin erosta.Miten olette itse pärjänneet samassa tilanteessa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
teepä niin kuin exäni ja hänen uusi kihlattunsa.hyljätkää lapsi.näin meillä tapahtui.mies otti eron ja muutti asumaan kihlattunsa kanssa.lapsien tapaamiset jäivät heti.poika on 4 v ja tytöt 15 ja 11.että silleen.lapset eivät koskaan tästä selviä,mutta väliäkös sillä.on sitten uudella akalla aikaa exän kanssa eivätkä lapset häiritse.
Voisit saada apua keskustelusta samanlaisessa tilanteessa elävien kanssa, Suomen uusperheellisten liitolla on keskustelupalsta http://www.stresscode.fi/forums/supli/ (kannattaa kyllä varautua monenlaisiin kommentteihin). Kullakin keskustelualueella on arkisto, johon pääset viestilistan oikeassa alareunassa olevasta linkistä.
Olisi hyvä, jos uskaltautuisit puhumaan miehellesi tuntemuksistasi - yritä esittää asiasi myönteisesti, älä arvostele miestä siitä, että hän viettää mielestäsi liikaa aikaa lapsensa kanssa (koska näinhän ei ole, lapsi kaipaa isäänsä ja isä lastaan). Yritä ottaa kaikki irti lyhyistäkin kahdenkeskisistä hetkistä. Auttaisiko, jos lapsen tapaamisille sovittaisiin selkeä aikataulu - niin julmalta kuin sellainen ehkä kuulostaakin.
Sinua voisi auttaa ulkopuoliselle puhuminen, jollet uskalla miehellesi puhua. Terapiastakin voisi siis olla apua.
Niinpä. Lapsiin sopeutuminen vie aikansa ja sitä ei voi säädellä. Se tapahtuu itsestään ja huomaamatta kun sen aika on. Minun ex-puolisollani oli lapsia edellisestä liitostaan ja muistan kuinka vaikeaa oli aluksi sopeutua siihen, että lapset saivat enemmän huomiota kuin minä. Olin rehellisesti sanottuna mustasukkainen. Aikaa myöten lapset saivat oman paikkansa sydämessäni ja toisin päin. Eräänä päivänä havaitsin, että olin hyvin kiintynyt lapsiin. Se tapahtui kuin vahingossa, ajan myötä. Nyttemmin olemme eronneet ja pahempaa kuin miehestä eroaminen, on ollut lapsista eroaminen. Sitä tuskaa ei voi kuvailla eikä sitä voi selittää. Sitä kärsimystä ja ahdistusta en soisi pahimmalle vihamiehellenikään.
Minäkin olen tuntenut uuden avomieheni kaksi vuotta. Tavatessamme mieheni tyttöset olivat 1½ v. ja 8v. Tytöt ovat joka toinen viikonloppu meillä pe-su iltaan asti. Lisäksi haemme nuoremman hoidosta meille arkipäivinä ja viemme äidille "yöksi". Vanhempi tytöistä haluaa viikonloppujen lisäksi olla meillä ainakin kerran viikossa yötä ja käy koulun jälkeen meillä; usein joku kaveri matkassa. Kesäloma-aikaan vanhempi tytöistä on suurimman osan ajastaan meillä! Ihan kiva asia.
Suhtaudun tyttöihin kuin omiini. Jos tytöt ovat sairaina, otan heidät meille hoitoon, mikäli olen kotona. Tytöt tykkäävät minusta ja päinvastoin. Joskus on pientä "kädenvääntöä" huoneen siisteydestä tms. etenkin vanhemman tytön kanssa, mutta aina ollaan sovussa oltu. Tytöt ovat rikkaus suhteellemme. Minulla ei ole omia lapsia ja tuskin enää yhteisiä hankimme - nämä riittää, vaikkeivat tytöt ole biologisesti minun.
Touhuamme yhdessä aika paljon. Teemme pieniä viikonloppumatkoja mm. kylpylöihin ja sukulaisiin. Käymme lastentapahtumissa, elokuvissa, pyöräilemme, hiihdämme, pulkkailemme jne. Viikonlopun kohokohta on lauantai-sauna ja bumsi-bum-ohjelma nuoremmalle neidolle. Tytöt laitetaan satujen jälkeen untenmaille(n. klo 21 tietämissä) ja me avaamme sen jälkeen viinipullon ja nyhjäämme sohvalla yms...
Ehkä olemme jo sen ikäisiä, että osaamme antaa arvoa lapsille tai en tiedä, mistä on kyse. Aikansa kutakin ja lapset kasvavat isoiksi ja sitten heitä ei enää ole ja uudenlaisen elämän vaihe voi alkaa meillä mieheni kanssa. Minkä ikäisiä te olette? Me jo 35v. ylittäneitä.
Myönnettäköön, että ensimmäisen ½ vuoden aikana saatoin olla hieman mustasukkainen yhteisestä ajasta... siis viikonloppuisin. Saatoin olla tosissaan väsynyt lauantai-iltana sen jälkeen, kun mieheni/me olimme saaneet tytöt nukkumaan. Oli aikoja jolloin kello läheni 23:a, kun saimme tytöt uneen ja sitten ei aina jaksanut antaa aikaa toiselle ja päinvastoin. Ajattelin joskus, että tyttö-viikonloput olivat minulle ruoanlaittoa etupäässä, mutta sitten vaihdoin asennetta, enkä jäänyt keittiöön nyhjäämään vaan lähdin ulkoilemaan. Tein mm. ruokia etukäteen, jotta yhteistä aikaa jäi meille kaikille.
No, se meistä. Paitsi, että aikanaan sanoin miehelleni, että jos seurustelen kanssasi, samaan pakettiin kuuluvat myös tytöt ja niin se vaan on. Muista kuitenkin, että et voi ketään omistaa ja vaatia häntä olemaan vain ja ainoastaan sinua varten! Elämässä kun asiat eivät tahdo mennä niin kuin itse haluaa vaan on otettava huomioon myös muut. Liika itsekkyys on pahasta. Oletan, että teille kuitenkin jää paljon yhteistä aikaa. Ota huomioon, että vanhempana lapsi saa itse päättää kumman vanhemman luona hän asuu ja se voi olla myös isä ja siihen sinun suhtautumisella voi olla suuri merkitys. Miksi/miten et osaa muka olla lapsen kanssa? Mistä moinen tuntemus? Etkö ole ollut esim. sukulaisten lasten kanssa tekemisissä?
Sopikaa miehesi kanssa ja hänen ex:n, milloin teillä on ns. "vapaata lapsesta" ja milloin hänellä. Näin voitte suunnitella menoja ja tekemisiä etukäteen ja saatte kahdenkeskistä luxusaikaa, jota toivot. Kyllä teidän suhteessa sitäkin tarvitaan, se on tosiasia ja ymmärrän sinua osittain. Mekin teille muutama viikko sitten kahdenkeskisen ulkomaanmatkan. Kaikki järjestyy, kun sovitaan ja puhutaan asioista reilusti.
Voisitko ajatella asioita, kuten minä? Käännä miehesi lapsi positiiviseksi asiaksi elämässäsi. Kaikkea hyvää suhteeseenne!