Haluaisin kertoa tarinani teille kaikille joista tuntuu että ei jaksa enää yrittää.
Tarina siis kertoo tytöstä kutsuttakoon häntä nytten vaikka Niinaksi.
Masennuin jo lapsena vakavasti. ala-aste ajasta muistan vain yhden päivän ja sekin oli päivä jolloin itkin vessan lattialla ja haudoin itsemurhaa mielessäni. Olin 10-vuotias ja olin jo silloin päättänyt lopettaa elämäni, koska vihasin sitä kaikkea mitä elämäni piti sisällään. Olin aina se tyttö joka halusi huomiota, ja se tyttö joka ei kestänyt hetkeäkään olla yksin. Vaikka masennustilani oli järkyttävän syvä, oli se keino haalia porukkaa paapomaan itseänsä. Ylä-asteelle siirtyessäni olin jo niin masentunut että minut laitettiin puolenvuoden sairaala jaksolle psykiatrian osastolle. Jokainen päivä oli taistelu elämästä ja kuolemasta. Elämäni oli yhtä helvettiä ja kadotin kaikki ihmiset läheltäni, koska pelkäsin seurani satuttavan heitä.
No itse asiaan. Kahdeksannella luokalla tapasin uuden tytön Niinan. Meistä tuli ehdottomasti parhaat ystävykset ja vietettiin kaikki vapaa aika yhdessä. Ensimmäistä kertaa pystyin avautuun jollekin pahasta olostani ja tuntui hyvältä kun joku hyväksyi minut tälläisenä kun olin. Meidän ystävyys oli ainoa asia mikä piti minut kiinni tässä maailmassa. Niina oli aina tavotettavissa kun apua tarvitsin.
Yhdeksännellä luokalla psykiatrini pakotti minut pakkohoitoon vuodeksi, koska masennukseni oli psykoottis tasoista ja hän pelkäsi minun tekevän itselleni jotakin. Osastolla oli tiukat puhelin ajat, puhelin sai olla kaksi kertaa päivässä puolituntia käytössä, silloin yhteyden pitomme Niinan kanssa väheni ja lopulta katosi kokonaan.
No viimeinen kuukauteni osastolla muutti elämäni täysin ja siitä onkin lujaa menty alaspäin.
Sain puhelun jossa minulle kerrottiin Niinan kuolleen auto-onnettomuudessa.
Maailmani pysähtyi.
Kysyin toistamiseen itseltäni oliko minun vikani kun olin "huomionhakusesti" yrittänyt monesti itsemurhaa.
Syytän itseäni edelleen asiasta josta on kulunut 7-vuotta. Ei ole yhtäkään päivää, jolloin Niina ei olisi ollut mielessäni.
Olenko minä paha ihminen kun Niina kuoli turhaan ja itse yritän riistää henkeni.
OLEN.
Ja tämä masennus ei koskaan kuole.
Tarina siis kertoo tytöstä kutsuttakoon häntä nytten vaikka Niinaksi.
Masennuin jo lapsena vakavasti. ala-aste ajasta muistan vain yhden päivän ja sekin oli päivä jolloin itkin vessan lattialla ja haudoin itsemurhaa mielessäni. Olin 10-vuotias ja olin jo silloin päättänyt lopettaa elämäni, koska vihasin sitä kaikkea mitä elämäni piti sisällään. Olin aina se tyttö joka halusi huomiota, ja se tyttö joka ei kestänyt hetkeäkään olla yksin. Vaikka masennustilani oli järkyttävän syvä, oli se keino haalia porukkaa paapomaan itseänsä. Ylä-asteelle siirtyessäni olin jo niin masentunut että minut laitettiin puolenvuoden sairaala jaksolle psykiatrian osastolle. Jokainen päivä oli taistelu elämästä ja kuolemasta. Elämäni oli yhtä helvettiä ja kadotin kaikki ihmiset läheltäni, koska pelkäsin seurani satuttavan heitä.
No itse asiaan. Kahdeksannella luokalla tapasin uuden tytön Niinan. Meistä tuli ehdottomasti parhaat ystävykset ja vietettiin kaikki vapaa aika yhdessä. Ensimmäistä kertaa pystyin avautuun jollekin pahasta olostani ja tuntui hyvältä kun joku hyväksyi minut tälläisenä kun olin. Meidän ystävyys oli ainoa asia mikä piti minut kiinni tässä maailmassa. Niina oli aina tavotettavissa kun apua tarvitsin.
Yhdeksännellä luokalla psykiatrini pakotti minut pakkohoitoon vuodeksi, koska masennukseni oli psykoottis tasoista ja hän pelkäsi minun tekevän itselleni jotakin. Osastolla oli tiukat puhelin ajat, puhelin sai olla kaksi kertaa päivässä puolituntia käytössä, silloin yhteyden pitomme Niinan kanssa väheni ja lopulta katosi kokonaan.
No viimeinen kuukauteni osastolla muutti elämäni täysin ja siitä onkin lujaa menty alaspäin.
Sain puhelun jossa minulle kerrottiin Niinan kuolleen auto-onnettomuudessa.
Maailmani pysähtyi.
Kysyin toistamiseen itseltäni oliko minun vikani kun olin "huomionhakusesti" yrittänyt monesti itsemurhaa.
Syytän itseäni edelleen asiasta josta on kulunut 7-vuotta. Ei ole yhtäkään päivää, jolloin Niina ei olisi ollut mielessäni.
Olenko minä paha ihminen kun Niina kuoli turhaan ja itse yritän riistää henkeni.
OLEN.
Ja tämä masennus ei koskaan kuole.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Elämäsi on ollut kauhean vaikeaa. Muista että se kaikki voi vielä muuttua siitä. Mutta ei se muutu ihan itsekseen vaan kovalla työllä.
Et ole paha ihminen, sinä voit pahoin. Siinä on ero.
Kohtalolla on tapana osoittaa ihmiselle jotain,se sanoo asiat rankalla ironialla. Älä ota tuota ystäväsi kuolemaa itseesi,niin että inhoat itseäsi enemmän sen takia mitä tapahtui. Koita oppia siitä tapauksesta jotain. Ehkä sen tapauksen kuuluisi pysäyttää sinut ja muuttaa sinun suuntaasi. Sitten ystäväsi kuolema ei olisi aivan turhaa.
Jos et silloin olisi joutunut sinne osastolle niin ehkäpä olisit saattanut olla samassa autossa Niinan kanssa,et nyt ehkä olisi siinä. Sinulle on annettu mahdollisuus elää, kumpa ymmärtäisit miten arvokasta se on.
Ajattele,sinulle on selkeästi osoitettu miten ihminen voi kuolla milloin tahansa,miten tahansa. Millä hetkellä tahansa,aivan kuka tahansa.
Elämä on jatkuvaa taistelua,hengissä pysymistä. Kaikki eivät vain tiedä sitä ennen kuin Kuolema koskettaa heitä.
Sinulla on elämässäsi enemmän taisteltavaa kuin monilla,enemmän haastetta. Enemmän mahdollisuuksia oppia kuin monilla.
http://masennus.nettisivu.org