Näin se on ei kenenkään toisen kokemuksia ja kärsimyksiä voi verrata toisiinsa.
Itse olen kärsinyt kroonisesta sairaudesta johon ei ole olemassa parannuskeinoa elämäni on ollut yhtäjaksoista alamäkeä viimeiset kymmenen vuotta. Olen menettänyt työni, omaisuuteni ja perheeni sairauteni myötä. Kivut eivät ole mitenkään sietämättömät. Sairauteni kuitenkin estää sen, että en koskaan enää kykene normaaliin elämään. Sairastumisen myötä sitä on huomannut miten vähässä ymmärtäjät ovat tässä maassa.
Suurimmat kipuni aiheutuvat siitä, että ymmärtäjiä tässä maailmassa ei oikeastaan ole juuri ollenkaan eikä koskaan tule olemaankaan lääkäreitä lukuunottamatta. Menestyjät eivät koskaan tule korvaansa lotkauttamaan kaltaisieni puolesta ennen kuin itse sairastuvat ja joutuvat asemaani. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Tony Halme jonka postimerkki perseeseen ja afrikkaan möykkäämistä sai kuunnella useamman vuoden kunnes itse sairastui ei miehellä enää kestänyt polla kuin muutamaan vuoden ja itsemurha edessä. Itse olen tietyllä tavalla ylpeä, että olen pakostakin vahvempi kuin Tony Halme, koska olen sinnitellyt syrjittynä ja hyvin vähien ymmärtäjien kera ja sairaana paljon pitempään kuin Halme täällä maa planeetalla.
Mitä annettavaa maailmalla on minulle enää? Olen ollut ihmisten sylkykuppina ja huonona esimerkkinä jo viimeiset kymmenen vuotta eikä näköpiirissä ole, että asiat muuttuisivat koskaan. Suurin osa ihmiskunnasta ei tule koskaan ymmärtämään sitä, että minulle on käynyt näin miten on käynyt, koska sairastuin.
Joskus jokaiselle tulee se aika jolloin on nähnyt elämää ja omakohtaista kärsimystä ihan tarpeeksi. Itsekin olen harkinnut itsemurhaa vuosia, mutta en ole sitä vielä yrittänyt enkä tehnyt. Oikeastaan minun ei edes tarvitse sitä tehdä, koska olen jo nähnyt elämää niin paljon huonolta puolelta, että voin vain lakata syömästä ja odottaa, että kuolen pois parissa viikossa ehkä kuukaudessa. Sairauteni myötä olen kokenut niin paljon, että minua ei todellakaan pieni nälkä pelota olen valmis pääsemään pois vaikkapa vain lopettamalla itsestäni huolehtimisen ja syömisen.
Ja en ole masentunut olen vain kyllästynyt siihen mitä annettavaa maailmalla on minä olen jo saanut ihan tarpeeksi kipua ja ihmisten pilkkaa ja halveksuntaa ihan tarpeeksi monta vuotta.
Itse olen kärsinyt kroonisesta sairaudesta johon ei ole olemassa parannuskeinoa elämäni on ollut yhtäjaksoista alamäkeä viimeiset kymmenen vuotta. Olen menettänyt työni, omaisuuteni ja perheeni sairauteni myötä. Kivut eivät ole mitenkään sietämättömät. Sairauteni kuitenkin estää sen, että en koskaan enää kykene normaaliin elämään. Sairastumisen myötä sitä on huomannut miten vähässä ymmärtäjät ovat tässä maassa.
Suurimmat kipuni aiheutuvat siitä, että ymmärtäjiä tässä maailmassa ei oikeastaan ole juuri ollenkaan eikä koskaan tule olemaankaan lääkäreitä lukuunottamatta. Menestyjät eivät koskaan tule korvaansa lotkauttamaan kaltaisieni puolesta ennen kuin itse sairastuvat ja joutuvat asemaani. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Tony Halme jonka postimerkki perseeseen ja afrikkaan möykkäämistä sai kuunnella useamman vuoden kunnes itse sairastui ei miehellä enää kestänyt polla kuin muutamaan vuoden ja itsemurha edessä. Itse olen tietyllä tavalla ylpeä, että olen pakostakin vahvempi kuin Tony Halme, koska olen sinnitellyt syrjittynä ja hyvin vähien ymmärtäjien kera ja sairaana paljon pitempään kuin Halme täällä maa planeetalla.
Mitä annettavaa maailmalla on minulle enää? Olen ollut ihmisten sylkykuppina ja huonona esimerkkinä jo viimeiset kymmenen vuotta eikä näköpiirissä ole, että asiat muuttuisivat koskaan. Suurin osa ihmiskunnasta ei tule koskaan ymmärtämään sitä, että minulle on käynyt näin miten on käynyt, koska sairastuin.
Joskus jokaiselle tulee se aika jolloin on nähnyt elämää ja omakohtaista kärsimystä ihan tarpeeksi. Itsekin olen harkinnut itsemurhaa vuosia, mutta en ole sitä vielä yrittänyt enkä tehnyt. Oikeastaan minun ei edes tarvitse sitä tehdä, koska olen jo nähnyt elämää niin paljon huonolta puolelta, että voin vain lakata syömästä ja odottaa, että kuolen pois parissa viikossa ehkä kuukaudessa. Sairauteni myötä olen kokenut niin paljon, että minua ei todellakaan pieni nälkä pelota olen valmis pääsemään pois vaikkapa vain lopettamalla itsestäni huolehtimisen ja syömisen.
Ja en ole masentunut olen vain kyllästynyt siihen mitä annettavaa maailmalla on minä olen jo saanut ihan tarpeeksi kipua ja ihmisten pilkkaa ja halveksuntaa ihan tarpeeksi monta vuotta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minulla on ollut tinnitus yli kymmenen vuotta. Päässä on ollut eri tasoista ininää. Nyt yhtäkkiä olen huomannut, että se on melkein kokonaan poissa. Jaa että kuinka?
Minua häiritsi aina enemmän kumaraan kääntyvä yläselkä, niska.
1. Siksi vaihdoin tuolini sellaiseksi, jossa voin istua kunnolla, selkä kiinni selkänojassa, suorana. Aikaisemmin istuin tuolin reunalla ja tuntien tietokoneen räppäilyn jälkeen olin aivan köyryssä. Yleistä myös opiskelijoilla.
2. Sitten aloin nostaa kaulaani ylöspäin, kuin olisin naulaan ripustettu, mutta molempia sivuja VAROVASTI käsillä ylöspäin ja vielä niskaa ylöspäin. Lisäksi kaulan venyttelyä ylöspäin ilman käsiä.Kokeile.
3. Hieroin sormilla niskalihaksi RAUHALLISESTI.
4. Hieroin korvien ympäryksiä.
Näitä harjoituksia mahdollisimman usein, ja niin on tinnitus on melko kokonaan poissa.
Avartava kirjoitus, kiitos siitä. Ihan ehdottomasti olet vahva ihminen, toivon että jaksat olla tulevaisuudessakin. Arvosi on mittaamaton! Ihan oikeasti, vaikkei kärsimys kenestäkään ehkä sen arvokkaampaa tee, mutta kyllä itsekin meihin "huonompiosaisiin" (monenlaista perussairautta jo lapsesta saakka, lapsettomuus, väkivaltainen mies (onneksi ex), menehtyneitä läheisiä, ystäviä ja ystävien lapsia...) lukeutuvana näen, että meillä on suuri merkitys. Ei niille ihmisille jotka eivät sillä hetkellä näe nenäänsä pidemmälle, mihinkäs he meitä tarvitsisivat, senkun porskuttavat. Mutta ihmiset jotka tarvitsevat tukea, jotka kokevat menetyksiä, sairastuvat - luulen, että kokemuksemme ovat muuttaneet meitä sen verran empaattisiksi ihmisiksi, että meistä saa tukea. Ei niin, että olemme mainitsemasi sylkykuppi, jonne vaan kaadetaan kaikki lika, mutta kyllä mä koen itseäni arvokkaaksi kun SAAN olla tukena ystävälle, joka sairastuu, vammautuu tai jonka lapsi on tappanut itsensä. En väitä koskaan tietäväni mitä hän tuntee, mutta tiedän mitä on tuntea ikävää ja tuskaa. Sitä se empatia on. Ja kas kummaa, nämä entiset porskuttajat saattavatkin ihan yhtäkkiä tarvita meitä tavalla, jolla me emme olisi koskaan tarvinneet heitä! Oma valinta on, asetutko tukemaan vai jätätkö yksin.
Ja koska itse olen "huono-osainen" (sitaateissa siksi, koska koen kuitenkin jokaisen vastoinkäymisen oikeasti kasvattaneen minua enkä pidä itseäni enää pelkästään huono-osaisena... Taidan olla ihan hyvä tyyppi! :) ), tunnistan arvosi. Olet meitä, hiljaisia ja huomaamattomia, silti arvokkaita omassa osassamme. Tunnista arvosi ja ole siitä ylpeä! :)
Hyvää jatkoa, yritä pysyä pinnalla äläkä katkeroidu. :)