Oon neljää kymppiä lähestyvä mies jolla on ongelma kuin teinipojalla. Kun mulle naisen lähestyminen on kuin kännissä autolla ajaminen, sitä vaan ei tehdä. Ja nyt kun tätä ikää alkaa oleman tän verran ettei kotikaupungin chatistakaan enää juttukaveria löydy ja poikamiesajat on taas koittaneet, niin tälle ois ihan pakko tehdä jotain ettei mustakin tulis yksinäistä juoppoa niinkuin monesta muusta.
Olen mä tässä vuosien varrella seurustellutkin menestyksekkäästi useampaan otteeseen ja vain pari kertaa mut on jätetty ja loput olen päättäny itse syystä tai toisesta. Tästä mä päättelen et en mä nyt kovin huono mies voi olla, ja kyllä mä tiedänkin että mä en o yhtään hassumpi. Tutut naisetkin ihmettelevät et miten mä vuodesta toiseen joudun olemaan yksin vaikka olen 'tällänen'. Ja mä puhun sellasista tutuista jotka on tunteneet mut jo 10 vuotta ja varmasti tietävät mikä mä oon miehiäni.
Kun kyllä mä tiedän että mä en oo mikään onneton reppana mitä kukaan ei koskaan haluu, mä en o sellanen 'se oli vähä niiku sellain outo', oon ihan norminäkönen ja perussiisti, elämä on ihan kunnossa ja mulla EI OLE ongelmia itsetunnon kanssakaan ja noin poispäin. Enkä mä oo oikein mikään depiksen suossa ryömivä pessimistikään, mut silti mä kuitenkin 'tiedän' et ihan turha yrittää mitään.
Ja mä olen ollu tällänen saamaton oikeastaan ihan aina. Joskus 87-95 tuli nuoruuden rohkeudella ehkä viittä tyttöä lähestyttyä mut ei siitä kyl mitään tullu. Noi suhteet mitä on olleet niin ne on yhtä deittinettitapausta lukuunottamtta olleet jotain kautta jo valmiiksi tuttuja - sellanen kaveripiirin kierrättäjä en kuitenkaan oo ollu - jotka on sitten edenneet vähän pitemmälle, mut koskaan mä en ole ollut se aktiivinen osapuoli.
Kuningas Alkoholillahan tää tällänen kai yleensä ratkaistaan mut sekään ei auta mun tilanteessa - kun juon itteni edes melkein tarpeeks rohkeaksi niin sillonkin tajuan et nyt varsinkaan ei kannata. Ja sille joka meinaa ehottaa nettipalveluja, kehotan tsekkaamaan ton keskustelualueen jossa puhutaan nettideittailusta, sieltä voi todeta että aika heikosti pelaa nekin. Etenkin tälläsessä muutaman 10 tuhannen asukkaan kaupungissa..
Oon mä aina tiedostanu ja manannu tätä mun teiniongelmaa, mut eilen tuli sitten käytyä sellasta yleistä tyttöystävä/poikaystäväkeskustelua yhen tutun naisen kanssa, ja kun mä tulin maininneeksi että tapasin (kavereiden kautta) yhen kivan olosen mimmin niin se esitti mulle kysymyksen mikä kyl pani miettimään tätä asiaa. Se kysyi et 'ooko ees yrittäny?'.
Sillon 80 luvulla Bees & Honey -palstalla ois neuvottu vaan oottelemaan että ikää ja rohkeutta karttuu, mut kuinka saatanan kauan sitä pitää oottaa?
Olen mä tässä vuosien varrella seurustellutkin menestyksekkäästi useampaan otteeseen ja vain pari kertaa mut on jätetty ja loput olen päättäny itse syystä tai toisesta. Tästä mä päättelen et en mä nyt kovin huono mies voi olla, ja kyllä mä tiedänkin että mä en o yhtään hassumpi. Tutut naisetkin ihmettelevät et miten mä vuodesta toiseen joudun olemaan yksin vaikka olen 'tällänen'. Ja mä puhun sellasista tutuista jotka on tunteneet mut jo 10 vuotta ja varmasti tietävät mikä mä oon miehiäni.
Kun kyllä mä tiedän että mä en oo mikään onneton reppana mitä kukaan ei koskaan haluu, mä en o sellanen 'se oli vähä niiku sellain outo', oon ihan norminäkönen ja perussiisti, elämä on ihan kunnossa ja mulla EI OLE ongelmia itsetunnon kanssakaan ja noin poispäin. Enkä mä oo oikein mikään depiksen suossa ryömivä pessimistikään, mut silti mä kuitenkin 'tiedän' et ihan turha yrittää mitään.
Ja mä olen ollu tällänen saamaton oikeastaan ihan aina. Joskus 87-95 tuli nuoruuden rohkeudella ehkä viittä tyttöä lähestyttyä mut ei siitä kyl mitään tullu. Noi suhteet mitä on olleet niin ne on yhtä deittinettitapausta lukuunottamtta olleet jotain kautta jo valmiiksi tuttuja - sellanen kaveripiirin kierrättäjä en kuitenkaan oo ollu - jotka on sitten edenneet vähän pitemmälle, mut koskaan mä en ole ollut se aktiivinen osapuoli.
Kuningas Alkoholillahan tää tällänen kai yleensä ratkaistaan mut sekään ei auta mun tilanteessa - kun juon itteni edes melkein tarpeeks rohkeaksi niin sillonkin tajuan et nyt varsinkaan ei kannata. Ja sille joka meinaa ehottaa nettipalveluja, kehotan tsekkaamaan ton keskustelualueen jossa puhutaan nettideittailusta, sieltä voi todeta että aika heikosti pelaa nekin. Etenkin tälläsessä muutaman 10 tuhannen asukkaan kaupungissa..
Oon mä aina tiedostanu ja manannu tätä mun teiniongelmaa, mut eilen tuli sitten käytyä sellasta yleistä tyttöystävä/poikaystäväkeskustelua yhen tutun naisen kanssa, ja kun mä tulin maininneeksi että tapasin (kavereiden kautta) yhen kivan olosen mimmin niin se esitti mulle kysymyksen mikä kyl pani miettimään tätä asiaa. Se kysyi et 'ooko ees yrittäny?'.
Sillon 80 luvulla Bees & Honey -palstalla ois neuvottu vaan oottelemaan että ikää ja rohkeutta karttuu, mut kuinka saatanan kauan sitä pitää oottaa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Et vaan oo tavannut vielä sitä oikeaa. Tiedän omasta nuoruudesta tyypin, jota moni tyttö yritti ja joka ei vaan osannut olla. 4-kymppisenä tapasi 23 v. neitosen, joka vei eikä kysellyt. Nyt miehellä perhe ja onni kukoistaa. (tai ainakin näyttää siltä). Miehellä ei tossa iässä oo vielä hätää. Mies vaan charmistuu vanhetessaan. Itsekin löysin kymmen vuotta vanhemmasta tuttavasta kelpo miehen. Nuorena oli liian hintelä. Onnea odotukseen, vaikka se pitkältä tuntuukin!!