Tunnen olevani vain niin lohduttoman yksinäinen. Erosin juuri tyttöystävästäni, joka vielä hetki sitten oli tärkeimpiä sisältöjä elämässäni. Kaupungin yöstä en enää jaksa uskoa löytäväni uutta suhdetta, joka olisi mitenkään edellistä suhdetta parempi. Kaveripiirini on kutistunut jo vuosia, eikä siitä tällä hetkellä ole jäljellä kuin muutama ihminen. Työkavereista tai harrastusporukoista en ole onnistunut löytämään uusia ihmiskontakteja. Perheeni on ollut minulle ennen kaikki kaikessa, mutta nyt olen jossain määrin etääntynyt heistäkin. Voisikin luulla, että olisin jotenkin onneton tapaus, joka ei ole saanut kovin paljoa elämältä, mutta asia on juuri päinvastoin. Olen älykäs monella eri tapaa, iloinen ja ulospäinsuuntautunut, itsevarma ja määrätietoinen, kohtuullisen komea ja atleettinen ja silti empaattinen, hyväntahtoinen ja ns. jalat maassa. Miten on siis mahdollista, että olen silti niin yksin?
En olekaan yksin siksi, että olisin saanut liian vähän. Olen saanut liian paljon. En yksinkertaisesti onnistu löytämään ihmisiä, jotka kykenisivät täydentämään minua tarpeeksi monella osa-alueella, enkä lähtökohtaisesti haluaisi tyytyä ihmissuhteiseen, joissa en koe toista osapuolta tasavertaiseksi. Monesti ongelmaksi muodostuu älykkyys. En lähde tässä nyt sen syvemmin analysoimaan mitä tarkalleen ottaen tarkoitan älykkyydellä, mutta ainakaan en tarkoita sillä pelkkää korkeata älykkyysosamäärää, jolla matemaattis-loogisesti lahjakkaiden näkee monesti kehuskelevan. Joka tapauksessa esimerkiksi ihmisten kanssa keskustellessa joudun käytännössä aina rajoittamaan ilmaisuani sekä yksinkertaistamaan näkemyksiäni, jotta keskustelukumppani ei tuntisi oloaan epämukavaksi, ja jotten saisi oudoksuvia katseita. Olen empaattisuuteni ja sosiaalisen älykkyyteni ansiosta kehittynyt niin hyväksi virittämään itseni tällä tavoin keskustelukumppanin tasolle, että ihmiset kuin ihmiset viihtyvät seurassani yleensä oikein hyvin. Valitettavasti en vain itse saa näistä keinotekoisesti ylläpidetyistä vuorovaikutussuhteista kovinkaan paljon irti. Silti joudun tyytymään niihin, sillä toinen vaihtoehto olisi olla täysin yksin.
Ontot ihmissuhteeni, jotka ottavat enemmän kuin antavat, ovat kuitenkin vähitellen nakertaneet minuun aukon, jonka voi täyttää vain tunne siitä, että kerrankin joku huomioisi minutkin. Kerrankin joku antaisi jotain pyyteettömästi itsestään ilman, että joudun maksamaan siitä kohtuutonta hintaa. Kaipaan kuollakseni edes hieman tällaista lohtua, mutta en tiedä mitään suuntaa, mistä lähteä sitä etsimään. Koska en saa ihmisistä vastinetta kovinkaan paljon henkiselle puolelleni, haaveilenkin saavani sitä edes fyysiselle. Kosketus, läheisyys ja intohimo ovat syitä, joiden vuoksi jatkaa kaikesta huolimatta eteenpäin. Mutta keneltä voin näitä pyytää? Joskus kokeilin etsiä niitä satunnaisista seikkailuista, joita kyllä onnistun löytämään, kunhan vain annoin itselleni luvan. Tällaisissa suhteissa toisen osapuolen ei tarvitse kuitenkaan olla joka osa-alueella se ihannekumppani, vaan riittää, että kiehtovia piirteitä on tarpeeksi siihen hetkeen. Jouduin kuitenkin kysymään kuinka paljon niistä seurasi hyvää ja kuinka paljon huonoa, sillä sain kyllä hetken huvini, mutta toinen osapuoli puolestaan sydänsurun, kun koin ettei jutulla ollut enää mitään annettavaa ja jatkoin matkaani. Tällaiseen loiselämiseen en vain yksinkertaisesti pysty.
Jonkin aikaa sitten kuvittelin uskomattoman onnen kohdanneen minutkin, sillä löysin hetkeksi rinnalleni ihmisen, jonka aidosti luulin olevan jotain enemmän. Ja niin kyseinen ihminen olikin, muttei silti vain tarpeeksi. Siksi rikoinkin jälleen kerran yhden sydämen, tällä kertaa vain vielä huomattavasti pahemmin, kun heittäydyin tunteiden sokaisemana parisuhteeseen, josta myöhemmin halusin kuitenkin eroon. Kyseisessä parisuhteessa oli silti niin paljon hyvää ja erityistä, etten jaksa uskoa sellaisen sattuvan noin vain uudelleen tielleni, saatikka sitten vielä paremman. Siksi en haluakaan etsiä enää varsinaista parisuhdetta, sillä tiedän lähes varmuudella lupaavankin alun kariutuvan kuitenkin jossain vaiheessa. Siihen, että olen yksinkertaisesti liikaa. (Jatkuu)
En olekaan yksin siksi, että olisin saanut liian vähän. Olen saanut liian paljon. En yksinkertaisesti onnistu löytämään ihmisiä, jotka kykenisivät täydentämään minua tarpeeksi monella osa-alueella, enkä lähtökohtaisesti haluaisi tyytyä ihmissuhteiseen, joissa en koe toista osapuolta tasavertaiseksi. Monesti ongelmaksi muodostuu älykkyys. En lähde tässä nyt sen syvemmin analysoimaan mitä tarkalleen ottaen tarkoitan älykkyydellä, mutta ainakaan en tarkoita sillä pelkkää korkeata älykkyysosamäärää, jolla matemaattis-loogisesti lahjakkaiden näkee monesti kehuskelevan. Joka tapauksessa esimerkiksi ihmisten kanssa keskustellessa joudun käytännössä aina rajoittamaan ilmaisuani sekä yksinkertaistamaan näkemyksiäni, jotta keskustelukumppani ei tuntisi oloaan epämukavaksi, ja jotten saisi oudoksuvia katseita. Olen empaattisuuteni ja sosiaalisen älykkyyteni ansiosta kehittynyt niin hyväksi virittämään itseni tällä tavoin keskustelukumppanin tasolle, että ihmiset kuin ihmiset viihtyvät seurassani yleensä oikein hyvin. Valitettavasti en vain itse saa näistä keinotekoisesti ylläpidetyistä vuorovaikutussuhteista kovinkaan paljon irti. Silti joudun tyytymään niihin, sillä toinen vaihtoehto olisi olla täysin yksin.
Ontot ihmissuhteeni, jotka ottavat enemmän kuin antavat, ovat kuitenkin vähitellen nakertaneet minuun aukon, jonka voi täyttää vain tunne siitä, että kerrankin joku huomioisi minutkin. Kerrankin joku antaisi jotain pyyteettömästi itsestään ilman, että joudun maksamaan siitä kohtuutonta hintaa. Kaipaan kuollakseni edes hieman tällaista lohtua, mutta en tiedä mitään suuntaa, mistä lähteä sitä etsimään. Koska en saa ihmisistä vastinetta kovinkaan paljon henkiselle puolelleni, haaveilenkin saavani sitä edes fyysiselle. Kosketus, läheisyys ja intohimo ovat syitä, joiden vuoksi jatkaa kaikesta huolimatta eteenpäin. Mutta keneltä voin näitä pyytää? Joskus kokeilin etsiä niitä satunnaisista seikkailuista, joita kyllä onnistun löytämään, kunhan vain annoin itselleni luvan. Tällaisissa suhteissa toisen osapuolen ei tarvitse kuitenkaan olla joka osa-alueella se ihannekumppani, vaan riittää, että kiehtovia piirteitä on tarpeeksi siihen hetkeen. Jouduin kuitenkin kysymään kuinka paljon niistä seurasi hyvää ja kuinka paljon huonoa, sillä sain kyllä hetken huvini, mutta toinen osapuoli puolestaan sydänsurun, kun koin ettei jutulla ollut enää mitään annettavaa ja jatkoin matkaani. Tällaiseen loiselämiseen en vain yksinkertaisesti pysty.
Jonkin aikaa sitten kuvittelin uskomattoman onnen kohdanneen minutkin, sillä löysin hetkeksi rinnalleni ihmisen, jonka aidosti luulin olevan jotain enemmän. Ja niin kyseinen ihminen olikin, muttei silti vain tarpeeksi. Siksi rikoinkin jälleen kerran yhden sydämen, tällä kertaa vain vielä huomattavasti pahemmin, kun heittäydyin tunteiden sokaisemana parisuhteeseen, josta myöhemmin halusin kuitenkin eroon. Kyseisessä parisuhteessa oli silti niin paljon hyvää ja erityistä, etten jaksa uskoa sellaisen sattuvan noin vain uudelleen tielleni, saatikka sitten vielä paremman. Siksi en haluakaan etsiä enää varsinaista parisuhdetta, sillä tiedän lähes varmuudella lupaavankin alun kariutuvan kuitenkin jossain vaiheessa. Siihen, että olen yksinkertaisesti liikaa. (Jatkuu)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mitä voin siis tehdä? En löydä ihmisistä ystäviä enkä kumppania. Olen saanut kaikkien muiden ominaisuuksieni lisäksi kannettavakseni kuitenkin valitettavasti myös sosiaalisen luonteen. Toisen ihmisen kaipuu onkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta valtava. Sama kaipuu kaipuu kosketukselle, läheisyydelle ja intohimolle elää yhä vahvana ja tekee vähitellen hulluksi. Toisinaan toivonkin, että sattuisin kohtaamaan jossain ihmisen, jonka kanssa jakaa edes tämän verran, edes hetken aikaa. Mutta kun ennakkoasetelma on se, etten halua hyväksikäyttää ketään, tai saada ketään haaveilemaan yhteisestä tulevaisuudesta, on ihmisiä kovin vaikea lähestyä. Kuinka moni ihminen ylipäätään edes etsii uusia suhteita elämäänsä, saatikka sellaista kuin itse etsin? Ja kun en kuitenkaan koe voivani tyytyä kehen tahansa vastaantulijaan.
Siksi lienen jatkossakin yksin. En haluaisi kuitenkaan vajota pessimismiin ja itsesääliin, vaan jatkaa edelleen etsimistä. En tiedä oliko tämäkin kirjoitus yksi tapa huutaa maailmalla, olevani täällä ja etsiväni yhä, vai oliko kyseessä vain omien tuntojen purkamista, koska niitä oli pakko purkaa. Joka tapauksessa, jos joku huomaa, olen tyytyväinen.
Itse jätin tyttöystäväni ja jo pari viikkoa suhteen jälkeen aloin katumaan päätöstäni yli kaiken. Mietin häntä lähes päivittäin 8kk:n ajan, kunnes löysin paremman jonka kanssa aloin seurustelemaan. Tämän jälkeen ei tehnyt enää yhtään mieli nähdä häntä.
Itselläni oli sitten tuon 8 kk:n aikana useampikin ehdokas vakavemmalle suhteelle, mutta he eivät vain yksinkertaisesti sytyttäneet yhtä paljon kuin tämä exäni. Jokainen tapailu/seksisuhde kesti sen 1vk - pari kk pisin. Sitten oli joku 4 yhden yön hoitoa, mutta yksikään heistä ei saanut mua lopettamaan exäni miettimistä ennenkuin tapasin tämän nykyisen, jota en kyllä aio jättää vaan tällä kertaa puhua asiat selviksi, jos jokin painaa mieltä.
Jos ihminen kieltää omat tunteensa, saattaa masentua ja se ei tee mielelle ja keholle hyvää. Ei myöskään saisi elää toisten toiveiden mukaan. Omaa sydäntään kannattaa kuunnella.
Kävin itse pohjamudissa jokin aika sitten. Rakastuin kaveriin, jolla näytti olevan kaikkea. Kaikesta rakkaudesta huolimatta en ollut tarpeeksi "jotain" ja koin riittämättömyyden tunnetta, vaikka meillä oli paljon yhteistä muuten. En ole vieläkään täysin toipunut katkeruudestani, koska koin hänen kanssaan myös hauskuuden ohella syvällistä sielujen sympatiaa. Kaikesta huolimatta elämä on jatkunut ja olen monella tapaa rohkaistunut ihmisenä. Tulen löytämään hyvän miehen. Sen olen päättänyt.
Sitä en kyllä voi valitettavasti pitää kovin realistisena, että onnistuisin löytämään jonkin sellaisen ihmisen rinnalleni, jota voisin joku päivä kutsua elämänkumppaniksi. En ole kuitenkaan koko elämäni aikana törmännyt yhteenkään sellaiseen ihmiseen, jonka kanssa olisin kokenut lähellekään niin syvää sielujen sympatiaa. Vaikka niin olen ehkä joskus halunnut itselleni uskotellakin.
Mitä tulee masennukseen, niin varmasti olen masenut. Tai jos en varsinaisesti masentunut, niin ainakin alamaissa. Ja kuka ei olisi? Jos joudut jatkuvasti suorittamaan arkeasi ihmisten keskellä, mutta silti niin yksin, jättää se varmasti jälkensä. Mistään psyykkisestä ongelmasta en kuitenkaan puhuisi, sillä jaksan kuitenkin innostua jo pelkästä ajatuksestakin, että onnistuisin löytämään jostain edes jollakin tavalla kiinnostavia ihmisiä. Sitä vaan ei ole toistaiseksi vielä tapahtunut kovin monesti.