Ajattelet ensimmäistäsi tänään? Siis sitä joka vei poikuutesi/neitsyytesi? Kadonnut historian hämärään vai jotai muuta?
Millä mielellä?
Yögallubisti
28203
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
joka kevät syrenien kukinta muistuttaa tapahtumasta
Muistan sen samalla tavalla!
inholla kuin eilenkin ja sitä edellisenä ja sitä edellisenä päivänä. Katkeruudestani olen päässyt eroon jo ajat sitten mutta jos katson taakse niin inho siitä herää. Ei sellanen "mä-haluun-tappaa-ton" - inho vaan sellanen... vaikea sanoa... sellanen *oks*- inho.
Mutta syvällä se oks voi olla. Toivottavasti joku päivä et enää muista koko tyyppiä.
parempi kun unohtais koko tyypin ihan lopullisesti. Mun äiti jaksaa jauhaa että "se on ollut vaan pahaa unta, ei sitä oikeesti ole tapahtunut" mutta jos mä lähden tolle linjalle niin mähän sekoon lopullisesti. Pakkohan se on tajuta ja hyväksyä (tai ei hyväksyä välttämättä mutta siis hyväksyä todeksi) että niin on käynyt ja sille ei mahda mitään. Mä voin rypeä itsesäälissä samalla kun jossain muualla ihmisillä on niin huonosti että heille mun menneisyys olis kuin hemmottelu-loma tai sitten mä voin ravistaa itseni ulos siitä pahasta ja katsoa eteenpäin :) Jonkunaikaa saattaa itsesääli olla hyvä tekosyy mutta ei kauan. Ei ihminen voi jäädä rypemään niin tylyä kun se onkin.
Äitisi tarkoittaa varmasti hyvää, mutta mieli ei toimi noin varsinkaan hyvin kipeässä henkilökohtaisessa asiassa. Itsesäälikään ei ole ratkaisu, mutta hyyvin inhimillistä. Eteenpäin on ihmisen mieli ja siksi jokainen pienikin positiivinen juttu auttaa samalla kun etäisyyttä tulee. Toivottavasti niitä riittää.
itsesääli on varmasti jokaiselle luonnollinen juttu jos on ollut kaikennäköstä, mutta kuten todettiin niin siihen ei saa jäädä rypemään. Mä olen mielestäni rypenyt siinä itsesäälissä jo niin kauan että mä potkin itse itseäni perseelle ja pakotin eteenpäin. Ajattelin että jos mä aion olla aina vihanen (ja siitä syystä kun olen aggressiivinen tyyliin "ei ikinä enää!!!!!!" niin jotkut saattaa ärsyttää "hullua" tahallaan kun "toi on menettänyt hermonsa") niin saan syyttää itseäni siitä ettei asiat koskaan tule olee nousussa. Pakko tehdä itse jotain. Kukaan ei tule koputtaa oveen ja sanoo että "tässä ois sulle miljoona euroa rahaa, uus ammatti ja uusi kämppä". Tajusin onneks ite lähteä tavottelee sitä mitä uskon että ansaitsen. Se on taas eri juttu kuinka kauan jaksan mutta tukea saan :)
Pitikin sanoa, että jos omat voimat ei aina riitä, tukea tarvitaan ja on hyvä jos sitä on saatavilla. Yllättävän monella on sellainen luulo, että tuen tarve on hävettävää heikkoutta, mutta totuus on että suuri osa ihmisistä on joskus elämänsä aikana tilanteessa, jossa ei yksin jaksa. Sitten pudotaan syvemmälle kuin olisi tarvis. Toimiva resepti on siis oma apu muiden apu jos on tarvis. Niitäkin on joilla ei ole ketään, joten ihan positiiviselta kuulostaa kuitenkin. Tukikaan ei auttaisi ellei itekin lähde liikkeelle.
Jäin miettimään tätä kun yksi läheinen on ollut ehkä jotenkin samantapaisessa tilanteessa (eri syy taustalla) mut se ei millään tunnu pääsevän itsesäälivaiheesta eteenpäin. Kaikkiin asioihin vaan reagoi niin, että ei mistään tuu mitään ja niin on suunnilleen ennalta määrätty.. Silloin on vaikea tukea.
mut sai hereille? Se kun mä huomasin että ihmiset alkoi kävelee mun yli ja musta tuntui että ne pitää mua pellenä. En tarkota että sun pitäisi sun kaverille tehdä niin - en todellakaan. Mulla oli yksi sydänystävä jolle ruikutin kokoaika asioitani ja hän oli ammatiltaan kriisityöntekijä (siis lukenut ammattiin muttei voinut tehdä duunia kun sairastui epilepsiaan ja hänellä on menossa vaihe jossa kokeillaan mikä lääke auttaa ja mikä ei joten hän ei ole vielä työkunnossa koska saa kohtauksia ja on sekava kunnes oikea lääkitys löytyy). Hän teki mulle todella törkeän tempun minkä nainen voi toiselle naiselle tehdä ja sillon tajusin että mua pidetään ihan pellenä. Otin itseäni niskasta kiinni ja päätin näyttää tolle naiselle "mistä kana kusee"! Nyt mä ymmärrän mitä se teki - se herätti mut. Se potki mut hereille ja mä tarvitsin juuri sen potkun että "pääsen näyttää sille". Tää sama "shokki-herätys" ei varmaan kaikille toimi mutta mulle ainakin toimi. Ota uusi asenne sun läheiseen - älä lähde siihen surkutteluun mukaan. Kerro sille vaikka tämä mitä äsken kirjotin. Eikö se osaa suuttua? Mulla kun oli se (ja on joskus vieläkin) että suutun joka asiasta mutten enää sillä mittakaavalla kuin ennen. Joten jos se sun kaveri on sellanen "ai ai ai... voi voi voi..." niin koita saada se suuttumaan. Mene sen asuntoon ja sylje sen lattioille ja tee se ihan hulluksi. Riskeeraat sillä ystävyytenne kuten mun kaveri teki mutta siitä voi olla apua - ihan totta!
En olekaan lähtenyt siihen mukaan, vaan päinvastoin sanonut, että noinko aiot viettää loppuelämäsi. Tämän tyypin äiti on kaakattava kana, joka paapoo liikaa ja sillä tekee hallaa. Eli välttämätön pakko ryhdistäytyä puuttuu. Tollanen ravistusherätys olisi hyvä, mutta en ite ainakaan ole vielä keksinyt mikä se olis. Pellenä pitäminen tai vastaava johtaa aina vaan isompaan itsesääliin ja toimii ikään kuin vahvistuksena hänen omille ajatuksilleen, että on surkkusurkea. Masennusta tai jotain sairautta se on, mutta siinäkin kanaäiti tekee hallaa sanomalla että kyllä hän omistaan huolen pitää. Lääkäriin sen olisi mentävä, mutta kun ei. Oikeasti on mennyt jo pari-kolme vuotta samaa rataa. Ei tällasta paikallaan junnaamista enää tahdo jaksaa itekään, joten ystävyys on riskirajoilla joka tapauksessa. Ehkä sanon, että nyt pitää alkaa tapahtua, tunnusta tilasi ja tee jotain jos meinaat että sulla on vielä yhtään ystävää.
Sä pärjäät, selvästikin :)
sitten syö mitään lääkkeitä? Pakkohan tollanen on jo viedä lääkäriin kun on vuositolkulla ollut samaa paskaa! Menee vaikka se kanaemo sitten mukaan jos ei yksin pysty! Kun ne mielialalääkkeet alottaa niin joku kuukausi kestää lääkkeitten alottamisesta kun elämä on yhtä helvettiä - eli ne oireet pahenee vaan ja tulee todella ahdistunut olo. Siitä kuukauden tuskasta kun selviää niin ne alkaa vaikuttaa. Puolenvuoden päästä viimeistään on täysteho päällä. Eli ei muutakun raahaat sen lääkäriin. Cipramilista ei ole mihinkään - voin antaa sellasen vinkin. En muista sitä yhtä lääkettä mutta mulle annettiin sitä ja voin sanoa että olo oli niin kauhee että hyvä etten polvilleni pudonnut kun ekoja päiviä sitä vedin - tarkotan siis että tuli todella huono olo. Zoloft oli mulle oikea ja se on monelle muullekkin. Siinä on vaan se huono puoli että aiheuttaa hyvin voimakkaan riippuvuuden. Mutta kai se on parempi että se sun läheinen saa elinvoimaa ja tuskailee sitten paremmissa voimissaan lääkkeistä eroon kun että toi tollanen jatkuu ja jatkuu vaan?
Onkin, että Klaara Kotko pitää sen kulissia yllä tajuamatta että pahemmaksi menee koko ajan ilman hoitoa. On sitä mieltä, että mä ja eräät muut liioitellaan ja nyt on vaan tällainen vaikeempi aika menossa (kundi on 33v...) Luulen, että äippä on itekin jossain shokissa ja kieltää totuuden, koska huono äitihän se on, joka ei pojastaan huolta pidä... En ole omainen joten pakottaakaan ei voi mutta nyt on mitta täynnä kyllä, sillä varmaan rupesinkin kirjoittamaan sulle sun juttuun. Ollaan pisteessä, että joko hoitoon tai yhteys loppuu, koska ei tästä mitään tuu. Sillä on joskus vähän parempia päiviä, mikä on sikäli huono juttu, että luulee vissiin ite ja kotko ainakin luulee, että kyllähän tää tästä taas. Tietääkseni ei sillä mitään lääkkeitä ole, en ainakaan ole kuullut. Lääkeriippuvuus ei ole leikinasia, mutta tätä menoa päätyy hautaan vielä.
vittu noin vanha ja äidin helmoissa... ei ei... tosta ei tule mitään (kuten on tullut huomattua). Toi pitäis saada eroon siitä mutsista mutta tiedän kyllä että se on mahdotonta. Jos kerran äidille on julkisivu niin tärkeä ettei voi aikuista miesta ohjata hoitoon niin valitan - se on menetetty tapaus. Jos siinä ei olis tollasta kusipäätä (tää kana) edessä niin sillä vois jotain toivoa ollakkin mutta mitäs teet..?
Ainoa pelastus olis sitten se että juottaa sen känniin ja pistää vähän jotain ylimäärästä lasiin jotta se sekoilee sen verran (ilman ulkopuolisia uhreja) että se otetaan sairaalaan sisään. Enkä tosiaan suosittele tätä mutta eipä tässä muuta enää mieleen tule.
Tosi surullista ja kun muistaa sen ajan kun se oli reipas ja elämänhaluinen nuorimies. Ystävää on vaikea hylätä, mutta äitensä on kuin Berliinin muuri siinä välissä hyysäämässä ja muuta ei ole kuin puhe ja eipä ole tepsinyt. Aika lujilla tässä on itekin kun ystävyys on muuttunut tällaseksi. Pessimismisi on valitettavasti ilmeisen realistista täsä tapauksessa ellei sen mamma satu potkasemaan tyhjää, muuten ei tasan katoa mihinkään.
Täytyy mennä nukkuun, kiva jutella. Öitä z.
samoin sun kanssa oli kiva jutella ja öitä sullekkin tsemppiä!
ristiriitaisesti edelleen.
Oltiinhan mekin yks taistelupari ja porukkamme puhutuin pari..ei silti että me yhtään oltain sovitty yhteen. Vielä jollain tavalla tekemisissä väkistekkin. Ihan symppiksiä toisillemme ollaan - yleensä!! :)
on, vaikkei kyllä uskois.
jossain joitain toisia pikkupilluja metsästää ku vanha kaupunki meinas käydä vähä liian ahtaaksi.
en minä sitä kohtaan noin muuten mitään enää tunne, paska mikä paska ja näin vanhempana sen vasta tajuaa.
ees hyvä pano?
jos käyttää hyväkseen pennun tietämättömyyttä mistään.
Ja Ekokemiin tolta miestyypiltä.
sen hymyn.
Itseensä tyytyväisen k-pään itseriitoinen muu muu oon mahtisonni-hymy?
ja ku se niin pelkäs että linnaan joutuu nyyhnyyh mutta lopen se hymy ja katse.. sanoja en enää ees muista. kyllä se tuommosilta pitäis munat pois ja saunan taakse.
mutta oisihan kiva kuulla mitä kuuluu...varmaan joku 10 lapsen isä viidelle eri äidille :D tai sit tunnon tarkka ingenjöör bättre folk ympyröissään. Eipä sen kummempia, kaikki me muututaan matkan varrella.
Kyllä se on vielä yhtä rakas lähes kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen...
välillä jopa kaipaan sitä, vaikka se osasi kyllä repiä ihmisen sielun palasiksi.
että olisi elossa ja asiansa olisivat hyvin.