Minä en jaksa. Miehessä ei tippaakaan empatiaa, romanttisuutta, ei huomioi, ei hoida juuri lapsia, ei hae työllisty, kun ei "tavishommat" kelpaa, mainostaa vain kuinka on niin korkeasti koulutettu ja blaa blaa. Ei tee hommia sisällä eikä pihamaalla. No, laskuja maksaa sentään. Ja juopottelee. Haukkuu mitä törkeimmin, on jatkuvasti kireä lapsille. Ei käytä koiria lenkillä. Ei auta eikä tue eikä ole kumppani, ystävä. Kiinnostuksen kohteet ihan eri kuin mulla, ajatukset kaikesta ja kaikista ihan toiset. Haukkuu ystäviäni yms ja yms..Eniten inhottaa, ettei voida tehdä mitään yhdessä, käydä lenkillä lasten kanssa tai ajelemassa edes tai jotakin. Joskus käydään kaverien mökillä, muttei ikinä niin että olis tervettä ulkona olemista ja harrastamista, vaikka marjankeruuta tai sienestämistä tai rantapalloa ja uimista, ei, se on aina sitä helvetin kaljan kittaamista kunnes äijä sammuu. Ja sitten uikutetaan aamulla kun pää on pipi. Voi voi. Ei koskaan kohtuukäyttöä, aina överit ja niin monena päivänä kun mökillä viivymme. On mitta täysi. Hain eroa. Olen hakenut asuntoa. Kiva lähteä kun on tili nollilla, eikä mitään muuta mukaan otettavaa kuin vaatteet ja pari kuppia. Monivuotinen työsuhde tyssäsi kun työnantaja meni konkkaan. Terveys reistaa ja depressio on helvetinmoinen. Kyllä elämä on ihanaa. Mihinkään pariterapiaan ei äijä suostu, on yritetty. Ketuttaa niin maan jumalattomasti. Mutta omapa on moka :(
Ei jaksa
Eroava nainen -71
23984
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Hyvä, että viimein tajusit lähteä noin surkeasta liitosta. Sossusta saat apua rahatilanteeseen. Hyvää jatkoa ja jaksamista...ajan kuluessa osaat taas elää ja hymyillä :)
Elä viikko niin, että kuvittelet miehes kuolleen... kuvittelet siis, ettei sitä oikeasti enää ole. Ei riitoja, ei viinankittaamisnalkutuksia, ei yhtään mitään! Olet vaan hiljakseen ja katsot mitä tapahtuu... Tee sitten vasta päätös.
Olen elänyt viikkojakin kuin mies olisi kuollut. Voit uskoa, että kokeiltu on. Huomioimista, huomioimattomuutta, passaamista, keskustelua, mykkäkoulua, räjähtelyä..Pitkänlinjan nalkuttamista ei. ei sovi meikäläisen muottiin. Joskus olen vain "räjähdellyt" sanallisesti, mutta nämä purkaukseni eivät ole ikinä pitäneet sisällään niin alatasoisia asiattomuuksia, kuin joita mies on minua kohti syytänyt. Enkä pidä siitä että hän haukkuu lasten kuullen asioista, jotka eivät ole edes minun syytäni jne.
Kiitos toiselle vastaajalle! Annoit kivasti tsemppiä päivään!
>>>Elä viikko, niin että kuvittelet miehesi kuolleen>>>....Saatoit myös tarkoittaa että tulisi ns. ikävä tuota miestä noin ajatellessani. Ei tulisi, ei tule. Hän on loukannut minua niin syvästi liian monta kertaa ja osoittaa päivittäisellä välinpitämättömyydellään ja vaatimuksillaan, kuten ettei itse koskaan tee lasten kanssa määrättyjä juttuja eikä koskaan herää kun muksut öisin heräävät maitoaan vaatimaan tai näkevät pahoja unia, osoittaa monin muinkin tavoin jatkuvasti että haluaakin olla minulle kuollut, noin niin kuin kuvaannoillisesti. Moni asia on hiertänyt jo liian pitkään. Liian pitkään yritin pitää keskusteliyhteyttä yllä ja luoda kontaktia, ymmärtää, pyytää apua häneltä arjen hommiin, rakastaa häntä. Kaikki turhaan. Nyt vain toivon että jollain ihmeen kaupalla saan elämäni nollabudjetilla yms. vielä käyntiin. Toivon saavani elää rauhassa lasteni kanssa omassa (vuokra-)kämpässä tulevaisuudessa. Muuta en toivo. Lapsille onnea ja terveyttä ja rakkautta ja iloa sydämiin tietty.
Se ei millään mutota ollu tarkoitus! Se oli vaan ehdotus.
Elelen vaan tuolla mainitsemallas nollabudjetilla, ja tällä hetkellä tuntuu, että tekisin vaikka mitä mieluummin ku eläisin näin, kädestä suuhun... Onhan tietty hyviäkin juttuja, ei tarvi enää kuunnella jatkuvaa nalkutusta ja lasten kanssa on kivaa... mutta kylmä totuus on että siihen se sitte jää...
Tässä on täysin nollabuddjetilla eletty muutenkin. Mies treenaa fyysistä lajia ja vaatii saada ostaa kalliita lisäravinteita ja huipputason ruokaa itselleen. Hän maksaa muutaman laskun, ja käyttää jäävät rahat (useita satoja, joskus tonni) yksin itseensä = ruokiin ja lisäravinteisiin, treenauksessa tarvitsemiinsa juttuihin. Ja valittaa sitten minulle jos otan yhden leipäviipaleen sijasta kaksi. Meinaa että minä syön meidät perikatoon. Valittaa rahanmenoa lapsiin, valittaa laskujen suuruutta, vaikka totuus on että isoin siivu tuloistamme lohkeaa hänen ruokiinsa yms. Minun pienet tuloni menevät miltei kokonaan laskuihin. Jos todella jotain tarvitsen, joudun mankumalla mankumaan mieheltäni rahaa, vaikka lasten lääkkeisiin tai omiini. Joskus joutunut olemaan ilman. Ettei se tästä pahemmaksi voi muuttua. Sosiaalitoimeen olen ollut yhteydessä. Siellä sanottiin että kaikki järjestyy. Ja sain ihan just tietää että sain hakemani vuokra-asunnon. Onnea! Ei ole kylläkään mitään oikein, millä asuntoa kalustaa, mutta on sitä nuoruudessakin alusta aloitettu. Ja pärjätty! Kun vain hutera terveys kestäisi tämän. Tsemppiä sinulle ja toivottavasti taloutesi kohenee jollain ilveellä pian! Jaksuja tosiaan ja hyvää kesää :)
muttamutta.....eihän sun sieltä kotoasi täydy tyhjin käsin lähteä!!!????
Sullehan kuuluu osuus tavaroista, mitä asunnossanne on! Tiestysti lasten omat huonekalut jne. mukaan. Eiköhän se yleensä oo nainen, joka hoitaa kaikki pyykkihommelit ja yleensä pyyhkeiden, vuodevaatteiden ja sellaisten ostelun, joten kaikki mitä irti saat, mukaan vaan! Tasan ne menee erossa kummiskin, vaikka miehesi sanoisi mitä. Onko näin, vai missasinko mä nyt jotain lukemastani?
Hyvää jatkoa täältäkin teille kaikille, ja tsemppiä eteenpäin=)
Jaon olemme suorittaneet valmiiksi. Tämän nykyisen asuntomme suuri osa huonekaluista kuuluu asunnon omistajalle, eikä meille, miehelleni ja minulle. Siksi näin meidän kohdallamme. Se mitä mukaan lähtee, ei tod ole paljon! Mutta kai se tästä. Kirppiksiltä jotain jos saisi tms..
Kokeile pariterapai, jos ei auta niin sitten ukko ulos.
nähdä että teitä "puhtaitapulmusia" on vielä olemassa ! Miehellähän ei saa olla omia ajatuksia...ne pitää muuttaa ne pitää muuttaa.......hehe elättäisit edes itse itsesi.
Kannattaisi aloittajan katsoa myös peiliin. Ei avioliitto tarkoita sitä, että toinen muutetaan mieleisekseen. Epäilen, että aloittaja on tehnyt kaiken, siis aivan kaiken kotona, antamatta miehen puuttua mihinkään asiaan, edes lastenhoitoon. Nalkuttanutkin kaikista pikkuasioista, vaikka ei sitä itse myönnä. Pikkuhiljaa mies on tavallaan alistunut, alkanut elää vain itselleen. Olisko näin? Ajatellut, että pyöriihän homma ilman minuakin.
Se on niin helppoa syyttää pelkästään toista kaikista ongelmista. En yhtään sääli aloittajan tapaisia naisia. Itse ovat itsensä liemeen saattaneet. Ei mies ole mikään lelu eikä itseisarvo.
Elätän kyllä itseni. Töitä olen tehnyt ikäni. Tilanteet voivat muuttua itsestä riippumattomista syistä. Työpaikka voi lopettaa toimintansa kokonaan, voi syntyä lapsia, voi ilmetä vakavaa sairautta. Pummi-syytökset eivät oikein kolahda..Miehellä saa olla ajatuksia ja ihmiset ajattelevatkin eri lailla. En nyt tarkoittanut tuota. Mutta esimerkiksi aivan suuruudenhullut kuvitelmat ja aikomukset velkaantua korvakarvoja myöten loppuiäkseen ja muuta sellaista...sellaisia ajatuksia jos aletaan viljelemään ja otetaan velkaa toisen selän takana ja kuvitellaan että kuu on mahdollista saada taivaalta tuosta vain, niin ei oikein iske. Mieleisekseni en ole häntä vaatinut muuttumaan. Särmää pitää olla, mitään tossukkaa en ole koskaan halunnut, en ole mustis, on saanut mennä. Ja nyt saakin mennä, ihan lopullisesti. Heippa.
Noista mielipiteistä vielä. Ukolla on ollut yhteen mennessämme vankkumattomia mielipiteitä monesta asiasta. Kuten että kun lapsia tulee, osallistuu myös mies heidän hoitoonsa yhtä lailla kuin nainen, jos elämäntilanteet ovat samat, tämän sallivat. Ja että myös nainen saa mennä ystäviensä kanssa hiukan viihteelle. Ja että työnteko on se joka kannattaa. Että narsistiset peiliintuijottajat ja itseään jatkuvasti eri tavoin kaunistelevat yksilöt ovat vähemmän hänen makuunsa (oman sukupuolensa kohdalla, myös toisen). Kaikissa näissä hän on muuttanut mielipiteensä täysin. JA IHAN ITTE. No, saa ajatella ja olla ihan mitä tahansa mieltä ihan mistä vain. Minua jo hymyilyttää. Ajattelen tulevaa elämääni, joka tulee olemaan minun. Itseni näköinen, sisältäen luotettavia ihmisiä, jotka eivät tieten tahtoen loukkaa toista ja aiheuta toiselle pahaa mieltä.
mieleen kysymys, että oletko itse muistanut arjen tiimellyksessä ihan oikeasti huomioida miehesi?
Olen yrittänyt häntä huomioida. Hieronut, kokannut, varannut aikoja erilaisiin rentoutushoitoihin yllätyksiksi, hoidoista hän on pitänyt. Olen sanonut kuinka tärkeä hän on, kuinka olen rakastanut ja arvostanut monia luonteenpiirteitä hänessä. Joka päivä, kunnes liitto oli lopullisesti karilla, yritin keskustella hyvällä, puhua hänen hyvistä puolistaan, kuunnella häntä, hänen mielipiteitään. Hän sai vapautta ja luottamukseni osakseen (jonka petti), sai viettää miesporukassa viikonloppuja ilman minkäänlaisia mustis- tai nalkutuskohtauksia, sai harrastaa monta kertaa viikossa, olin vain iloinen koska harrastaminen teki hänelle pelkästään hyvää, sai päättää lomasuunnitelmista, asumisista, auton merkistä ja niin edelleen...Kun hän vielä teki työtä, hän päätti missä halusi työtään tehdä ja muutimme hänen työnsä perässä. Onneksi olin minäkin työssä joka liikkuvuuden salli. Aika pitkälti menimme hänen ehdoillaan. Aika pitkään näin. Lopulta hän oli muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi kuin minkälaiseen tutustuin. Mutten jaksa tätä nyt tämän enempää. Sävelet ovat jo niin selvät. Kohtalotoverien kanssa olisi toki kiva vaihtaa ajatuksia tällä palstalla vielä :)
Ja sitä seksiäkään en ole pihdannut. Minulle kelpaisi vaikka joka päivä, mikä tahtina olikin ensimmäiset 2 vuotta suhteessamme. Enkä nalkuttajatyyppiäkään ole. Mieluumminkin semmottinen huumorilla marinoitu ja monia asioita läpi sormien katsova. Kaikkea ei kuitenkaan voi unohtaa. Kuten pettämistä.
Et oo tarinas kanssa yksin,tutulta kuulostaa. Hyvin meni meilläkin siihen asti, kun lapset syntyi, sitten alkoi ukolla yöjuoksut sun muut hölynpölyt ja yksin sain lasten kans kotia leikkiä..
Minäkin olisin lähtenyt nosteleen, jos olisi ollut kunnon työpaikka, mutta epävarmuus tulevasta on pitänyt mut tässä huushollissa.
Ukolla on kunnon virka ja hyvät tulot, joten olen itseni myynyt, tässä olen lasten kanssa pelkästään rahan takia.
Lapset on kuitenkin nyt mulla jo niin isoja, että olen alkanut haaveilla omasta kämpästä, saan nimittäin erossa tästä asunnosta puolet, joten se asia on mulla paremmin kuin sulla.
Tsemppiä sulle! Asenne on kuitenkin sulla oikea ja uskon, että pärjäät hyvin lasten kanssa ilman sitä retkuluuseriakin! :)
katkera omasta elämättömyydestä.
Elämä kyllä muuttuu vähemmän katkeraksi, kun panee sen ylimääräisen vauvan kiertoon...!
Lasten kanssa kyllä pärjää ja kun pitää yhteyttä omiin kavereihin, eikä linnoittaudu sinne kotiin koko ajaksi huomaakin ihmettelevänsä, miksi sietikään sitä äijänkuvatusta niinkin kauan?
Joskus asiat menevät niin solmuun, että ero on todellakin paras ratkaisu. Pieniä vaikeuksia tulee kaikille, mutta parisuhteen ei pitäisi kuitenkaan olla pelkkää työtä ja yrittämistä. Sitä myötämäkeäkin pitäisi elämään mahtua.
Olen itsekin eronnut. Vaikka tiesin eron olevan ainoa järkevä ratkaisu, silti eroprosessin vaikeus yllätti. Minulla on sen verran ikää, että esimerkiksi taloudellisesti ero ei aiheuttanut ongelmia (asunto oli maksettu jne). Myös välit ex-puolisooni ovat olleet kutakuinkin asialliset ja rakkaus loppunut jo vuosia sitten. Silti puoli vuotta eron jälkeen meni vähän kuin sumussa. Ero tuo siis uusia haasteita tullessaan ja olisi hyvä ymmärtää, että eron jälkeen elämä ei ole pelkkää päivänpaistetta ja perheen aikuisilta vaaditaan sitä aikuisen roolia.
Hyvä kun läksit; kyllä sinä pärjäät lasten kanssa, usko pois. Itse odotin liian kauan ennekuin lähdin samantyyppisestä liitosta jossa kaikki oli minun syytä, mihinkään en olisi saanut kuluttaa rahaa eikä mies huomioinut mitenkään. Jos olin sairas niin sille nauroi tai vähätteli koska se ei ollut oikeaa sairautta hänen mielestään. Ajattele vaan nyt että menneelle et voi mitään mutta voit itse valita miten elät tästä päivästä eteenpäin, älä anna miehesi hallita ajatuksiasi ja katkeroidu, yritä antaa anteeksi ja päivä kerrallaan alkaa elää toisenlaista elämää lastesi kanssa.
Ihana lukea näitä tekstejä. Oma elämä ei enään niin herkkua, yksi lapsi menehtynyt, tosi rankka vuosi töissä, sitten jäänyt työttömäksi, vakava loukkantuminen ja sitten vielä mies valehtelee tosi rankasti, jää valheistaan kiinni ja pettää. Aikaa kulunut 1,5 v ja meikä on niin finaalissa. mitä tehdä??
Nollaat ittes ensin ja alat miettiin elämää uudestaan..:)
Tuo lapsen menettäminen on tosi rankkaa, otan osaa... Itse en varmaan sellaisesta selviäisi, mutta noista muista kylläkin, ne on mullekkin tuttuja juttuja ja varmaan monelle muullekkin, ne pitää vaan selättää.
Elämä ei oo reilua eikä kivaa ja niitä onnen hetkiä on harvassa, onneksi kuitenkin niitäkin on.
Lapsen kuolema vetää vakavaksi. :( Tsemppiä sulle!
Olen viestin aloittaja. Tuossa nimim. "just joo" kirjoitti miehensä välinpitämättömyydestä kun kirjoittaja sairasti. Meilläkin noin. Minulle on tehty vaikeita leikkauksia, joiden jälkeen olen edelleen hyvin kivulloinen. Edes juuri sairaalasta leikkauksien jälkeen päästessäni, ei mies ole herännyt lasten kanssa öisin, auttanut heidän nosteluissaan ja kanteluissaan, ei vienyt rattailla kävelylenkeille, ulkoillut heidän kanssaan edes pihalla. On vain valittanut minun lääkkeitäni kalliiksi ja kun on huonolla tuulella, haukkuu "pilleristinistiksi" (noudatan lääkkeissäni täysin lääkärin ohjetta. Lääkkeitä on syötävä hermojuuritulehdukseen, hermovaurioihin, jotka leikkauksissa pahenivat koska arpikudos painaa hermoja niin, että jalat "palavat" ja voivat mennä alta. Lääkkeitä myös prolapseihin sekä sydänvikaan, jonka vuoksi olen jatkuvasti Holter-laitteet kaulalla roikkumassa. En saisi pahemmin nostella ja tehdä kiertoliikkeitä. Minä nostelen ja siivoan kuitenkin, ja herään, lenkkeilen, touhuan lasten kanssa kaikkea mukavaa. Mikään ei ole sen parempaa lääkettä kuin on pikkuihmisen nauru