Tapasin reilu puoli vuotta sitten nykyisen poikaystäväni ja rakastuimme hyvin syvästi. Puhuimme yhteisestä tulevaisuudesta, naimisiin menemisestä ja siitä, miten meistä tuntui siltä kuin molemmat olisivat löytäneet sen ns. toisen puuttuvan puolikkaan. Suhde oli kaiken kaikkiaan hyvin vakaa - sellainen, että saatoin luottaa siihen, että hän rakastaa minua vaikkei mikään muu asia tässä elämässä tuntuisi pysyvältä.
Muutamia kuukausia sitten mies alkoikin tuntea epävarmuutta. Mitä hän oikeastaan haluaa, haluaako hän minut vai mitä hän haluaa. Hän sanoo, ettei rakkaus ole loppunut mihinkään, mutta silti hän aika ajoin kyseenalaistaa tunteensa minua kohtaan. Hän vaikuttaa enemmän tai vähemmän muutenkin ns. etsivän itseään. Elämme kaukosuhteessa, mutta kuitenkin n. 2 tunnin ajomatkan päässä toisistamme.
Miehen kerrottua tunteistaan, olin kuin puulla päähän lyöty. Järkyttynyt, surullinen, ihmeissäni. Mistä tämä kaikki yhtäkkiä tulikaan. Eihän rakkaus ja ne vahvat tunteet, joita on ollut, voi loppua ilman mitään syytä. Suhteemme on ollut hyvä, eikä mitään suuria ongelmia ole ollut, joten kaikki tämä tuli minulle aivan puun takaa. Tämä on ollut hyvin raastavaa - elää epätietoisuudessa ja siinä, mihin tässä mennään. Olemme ottaneet päivä kerrallaan ja edelleen olemme yhdessä, mutta suhde ei ole vakaalla pohjalla enää. Pelkään, että suhde loppuu hänen toimestaan hetkenä minä hyvänsä.
Ei käy järkeen se, että ensin rakastutaan tulisesti ja sitten tulee tällaista kyseenalaistamista ilman oikeaa syytä. Voiko rakkaus siis muka loppu näin vain? Miksi mies käyttäytyy noin?
Muutamia kuukausia sitten mies alkoikin tuntea epävarmuutta. Mitä hän oikeastaan haluaa, haluaako hän minut vai mitä hän haluaa. Hän sanoo, ettei rakkaus ole loppunut mihinkään, mutta silti hän aika ajoin kyseenalaistaa tunteensa minua kohtaan. Hän vaikuttaa enemmän tai vähemmän muutenkin ns. etsivän itseään. Elämme kaukosuhteessa, mutta kuitenkin n. 2 tunnin ajomatkan päässä toisistamme.
Miehen kerrottua tunteistaan, olin kuin puulla päähän lyöty. Järkyttynyt, surullinen, ihmeissäni. Mistä tämä kaikki yhtäkkiä tulikaan. Eihän rakkaus ja ne vahvat tunteet, joita on ollut, voi loppua ilman mitään syytä. Suhteemme on ollut hyvä, eikä mitään suuria ongelmia ole ollut, joten kaikki tämä tuli minulle aivan puun takaa. Tämä on ollut hyvin raastavaa - elää epätietoisuudessa ja siinä, mihin tässä mennään. Olemme ottaneet päivä kerrallaan ja edelleen olemme yhdessä, mutta suhde ei ole vakaalla pohjalla enää. Pelkään, että suhde loppuu hänen toimestaan hetkenä minä hyvänsä.
Ei käy järkeen se, että ensin rakastutaan tulisesti ja sitten tulee tällaista kyseenalaistamista ilman oikeaa syytä. Voiko rakkaus siis muka loppu näin vain? Miksi mies käyttäytyy noin?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Suhteessanne voi olla kuitenkin liian monta epävarmuustekijää tai sitten kyseessä on toinen nainen.
Niin, koskaan ei nyt täysin varma voi olla, mutta olen kyllä aika sata varma, ettei kyseessä ole toinen nainen. Mies on tyyppiä, joka ennemmin sanoo suhteen irti ennen kuin ottaa toisen naisen.
Olen myös yrittänyt miettiä noita epävarmuustekijöitä, mutta kun niitäkään ei tahdo löytyä. Siksi kaikki onkin niin kummallista, enkä ymmärrä tilannetta; ymmärtäisin, jos olisi ihan oikeasti jokin varsinainen syy, joka jotenkin asettaa suhteen epävakaalle pohjalle, mutta kun sitä ei vaan ole.
Tän on pakko olla jokin miehen henk.koht. juttu, jota hän itsekään ei osaa tunnistaa..
Molempien henkilöhistorialla voi olla jotain tekemistä asian kanssa. Onko huonoja kokemuksia ja niistä jäänyt ehkä jotain pelkoja. Tätä täysin mahdotonta tietysti lähteä arvailemaan. Ikä tai oikeastaan se minkä ikäiseksi itseään pitää voi olla myös tekijä. Nuorena haluaa vielä pitää portteja auki vähän joka suuntaan kun taas vähän varttuneenpana alkaa arvostamaan pysyvyyttä ja perusturvallisuutta.
ainakaan itselläni, mutta oletko varma ettei häneen vaikuta jokin suhteen ulkopuolinentekijä joka tekee hänen olonsa/ elämänsä epävarmaksi siitä hyväksytkö hänet sellaisena kuin hän on?
Sellainen neuvo, että älkää tehkö nopeita johtopäätöksiä ..kumpikaan!
Antakaa aikaa, vaikka se tuntuu raastavalta.
En tiedä tuosta henkilöhistoriasta, onko sielläkään mitään sellaista, joka vaikuttaisi.
Mies on minua 4 vuotta nuorempi. Molemmat ollaan alta 30-vuotiaita - joku ikäkysymyskin tämä saattaa olla, vaikka olen tehnyt selväksi, etten itse vaadi/tarvitse mitään lupauksia vaikkapa naimisiin menemisestä tai lasten hankinnasta tms. asioista, jotka tavallaan löisi lukkoon meidän yhteisen tulevaisuuden (vaikkakin tällaisista asioista puhuttiin jossain vaiheessa). Mutta voi olla, että hän todellakin sitten haluaa pitää niitä porttejaan vielä auki, jos hän ei koe itseään kypsäksi vielä. Toisaalta luulisi, että portit haluaa sulkea, jos kokee kerran löytäneensä elämänsä rakkauden - sellainen minä hänen sanojensa mukaan vielä muutama kuukausi sitten olin.
On kyllä vaikea sano siitäkään, onko suhteen ulkopuolella jotain asiaan vaikuttavaa tekijää. On niiiiiin vaikeaa sanoa. Mies tuntuu muutoinkin olevan välillä hukassa monen asian kanssa elämässään; työnsä suhteen vaikkapa ja muiden juttujen, joten ehkä tuollainen yleinen asioiden kyseenalaistaminen ulottuu suhteeseenkin sitten. En tosiaan tiedä.
Tämä on raastavaa, todellakin. Tätä on kulunut nyt jotain muutaman kuukauden ajan. Mies sanoo, että hänen tunteensa kyseenalaistuvat välillä. Ja nimenomaan silloin, kun olemme erossa. Ei silloin, kun olemme yhdessä. Hän pohtii, kumpi tunteista on oikea: se, kun emme ole yhdessä vai se kun olemme yhdessä. Yritän antaa hänelle koko ajan aikaa miettiä ja nyt hän sitä tekeekin. Toivon niin, että tämä päättyisi hyvin.
Se puoli vuotta on just se aika, mikä on suhteessa ihanaa, sen jälkeen alkaa hiipuminen.
Yleensä vasta puolen vuoden jälkeen alkaa toisessa näkemään niitä oikeita piirteitä, eikä ne aina niin mukavia ookkaan. Vieraskoreus alkaa poistumaan ja käytös ei enää niin rakastettavaa olekkaan.
Jos se sun miehes on alkanut sinussa nyt näitä aitoja puolia näkemään, eikä ne kaikki häntä miellytäkkään.
Hän on riisunut ne vaaleanpunaiset silmälasinsa ja näkee nyt sinut eri valossa.
Mm. ensimmäiset vakavammat riidat ajoittuu monesti juuri puolen vuoden seurustelun aikoihin, luullaan että uskaltaa toiselle näyttää, kun ollaan jo hyviä tuttuja, mutta yleensä ne riidat saa toisen silmät aukeamaan, että tällaistako tämä onkin, eikä pelkkää rakastelua???
tulee joka suhteessa eteen, mutta mä kutsuisin tuota kyllä muulla nimellä .. en "hiipumiseksi".
Tottakai se alkuhuuma tasoittuu, sempä takia sitä aikaa tarvitaan ja toihan osoittaa vaan että suhtautuu seurusteluun vakavasti, eikä pidä toista minään ajan vietteenä.
Kiitos, että laitatte omia näkemyksiänne! Kaikki on miettimisen arvoisia. Mun on helpompi pohtia itsekin näin sitä, mistä tämä ei ainakaan johdu (tai usko johtuvan) ja mistä voisi johtua.
Totta on se, että alkuhuuman jälkeen asioita tarkastelee eri valossa. Enemmän ehkä järjellä, eikä välttämättä vaan tunteen huumassa. En kuitenkaan sanoisi, että kyse olisi siitä, että on huomattu jotain uutta toisessa - sellaista, josta ei pidäkään. Meidän suhde oli ihan todella hetimiten alusta alkaen niin luonnollista olemista ja sellaista, että puolin ja toisin voitiin olla oma itsemme. Meillä synkkaa niin jokaisella tasolla, vaikka totta kai riidelläänkin, mutta ne riidat ovat aivan mitättömiä. Kyse ei ole isoista, tärkeistä, asioista. Saattaa kuulostaa kliseeltä, mutta tämän miehen kanssa on alusta alkaen tuntunut siltä, että olisimme tunteneet toisemme jo paljon kauemmin. Siksi kaikki on tuntunut niin kovin oikealta ja hyvältä. Ja siksipä mahdollisuus tämän menetykseen tuntuukin niin kovin väärältä ja pahalta.
Tuossa ajassa sitä vasta alkaa tuntea toista ihmistä. Ja siinä vaiheessa voi alkaa rakastamaan kun toisen tuntee. Liian nopean alun jälkeen saattaakin olla pettymys edessä.
Tämä ei nyt varmaan auta sinua yhtään, mutta meillä on ilmaantunut kuvaamasi kaltainen tilanne kolmen vuoden jälkeen. Hassua kyllä, mutta hänelläkin tämä kaipuu yksinoloon syttyi nimenomaan minun ollessani pidempään poissa. Itse olin alussa todella varovainen, koska en halunnut taas särkeä sydäntäni, mutta kun puolisoni liikutuksesta itkien kertoi, miten kummallista on päälle kolmekymppisenä rakastua ensimmäistä kertaa, aloin uskoa. Nyt minä olen se, joka yrittää huomioida toista koko ajan. Ehkä alkuhuuman väistämätön tasaantuminen on vain liian kova paikka useimmille.
Hyvä juttu sinun kannaltasi on, että puolen vuoden jälkeen sovittelu voi olla vielä helpompaa kuin yhteisessä asunnossa. Tuossa vaiheessa ei ole vielä näin järjetöntä painetta saada asiat korjattua, eikä molemminpuolisia tulehtunut tilanne ole ehtinyt aiheuttaa ylilyöntejä kummankaan taholta. Joka tapauksessa tilanne vaatii keskustelua, että kumpikin saa rauhassa kertoa ja ääneen miettiä, mitä toivoo suhteelta ja elämältä yleensä.